Kirjan nimi: Taikurin hattu (Trollkarlens Hatt)
Sarja: Muumit #3
Kirjailija: Tove Jansson, suomentanut Laila Järvinen
Julkaisija: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1956, suomennos 1984
Sivumäärä: 146
Mistä: Kirjastosta
' Sillä vuoren huipulla oli hattu, korkea musta hattu.
- Joku on ollut täällä ennen meitä! sanoi Nipsu.
Muumipeikko otti hatun ja katsoi sitä. - Se on hyvin hieno, hän sanoi. Ehkäpä se sopii sinulle, Muikkunen.
- Ei, ei, sanoi Nuuskamuikkunen, joka rakasti vanhaa vihreää hattuaan. Se on aivan liian uusi!
- Ehkä isä haluaa sen, mietti Muumipeikko.
- Otetaan se mukaan, sanoi Nipsu. Mutta nyt minä tahdon kotiin. Minun vatsani ulvoo kahvia. Ulvooko teidän?
- Vielä tuota kysyt! sanoivat Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen sydämensä pohjasta.
Tällä tavoin he löysivät Taikurin hatun ja veivät sen mukanaan kotiin aavistamatta, että he sen avulla muuttivat Muumilaakson kaikenlaisten taikuuksien ja omituisuuksien temmellyskentäksi. '
s. 12-13
Talviunien jäleen koittaa jälleen kevät Muumilaaksoon. Muumipeikko, Nuuskamuikkunen ja Nipsu lähtevät retkelle vuorelle ja löytyävät sieltä suuren mustan silinterihatun. He ottavat hatun mukaansa ja tulevat samalla tuoneeksi Muumilaaksoon yllättävää taikaa. He eivät nimittäin tiedä vielä, että tämä hattu ei ole mikä tahansa hattu vaan Taikurin hattu, ja täten kaikki sinne joutuva muuttaa muotoaan. Muumitalon asukkaat pääsevätkin kokemaan kaikenlaista yllättävää kun tulee mahdolliseksi lentää pilvillä tai tehdä vedestä mehua. Muuttaapa Muumipeikko ulkomuotoaankin ja koko Muumitalon valtaa viidakko. Hatun kanssa paranee siis olla varuillaan. Saapuupa Muumitaloon myös pienet hassusti puhuvat Tiuhti ja Viuhti matkalaukkuineen. Eikä pidä unohtaa Mörköä tai itse Taikuria, joka ratsastaa mustalla pantterillaan etsien Kuningasrubiinia.
' Ja jokaisella matkallaan he olivat löytäneet uusia ystäviä ja vieneet heidät mukanaan kotiin Muumilaaksoon. Muumipeikon äiti ja isä ottivat kaikki heidän tuttavansa vastaan yhtä rauhallisesti. Sisään tuotiin vain uusia vuoteita ja ruokapöytää suurennettiin. Niin Muumitalosta oli tullut hulinatalo, missä jokainen teki mitä päähän pälkähti eikä kukaan pitänyt murhetta huomisesta. Tosin siellä toisinaan tapahtui järkyttäviä ja kauheita asioita, mutta kenelläkään ei ollut koskaan aikaa ikävystyä. (Ja se oli suuri etu.) '
s. 8-9
Olen tullut lukeneeksi Muumi-kirjat aika hyppien sieltä ja täältä. Näin ollen en ole päässyt huomaamaan Muumien kehitystä kronologisessa järjestyksessä. Tässä tarinassa Muumitalossa oli jo kuitenkin aika paljon vilskettä ja vilinää, kun Muumiperheen lisäksi nurkissa luuhasivat edellisistä teoksista mukaan tarttuneet Niiskun sisarukset, Hemuli, Piisamirotta, Nipsu ja Nuuskamuikkunen. En ollut tajunnutkaan ennen kuinka suuressa roolissa esimerkiksi Hemuli oli näissä tarinoissa seikkaillessaan Muumiperheen mukana.
Tämän muumikirjan kansien välistä löytyi paljon tv-sarjastakin tuttuja klassikkohetkiä. Oli pilvillä ratsastusta, muumipeikon muuttumista kummituseläimeksi, hattivattien saarta, Tiuhtia, Viuhtia ja mörköä, taikurin toiveita. Toisaalta en taas muistanut Muumimamman hikeentymistä lapsosiin ja heidän patistamista luolaan yöpymään enkä suurta mamelukkikalan kalastusreissua ainakaan tässä muodossa. Tässähän Muikkunen oli myös alussa mukana nukkumassa Muumitalossa talviunia. Enkä ollut uskoa silmiäni kun Muumipeikon muuttuessa kummituseläimeksi, muut kävivät häneen ihan fyysisesti käsiksi! Muumimammastakaan en aistunut läpi koko tarinan samaa ainaista lämpöä kuin yleensä.
Minulle jäikin tästä teoksesta hiukan kahtiajakoiset tunteet. Toisaalta oli mukavaa päästä lukemaan nuo ikoniset muumiseikkailut nyt ihan kirjojen sivuilta. Silti samaan aikaan tuntui, että tämä pieni teos oli aivan liikaa täynnä kaikkea. Milloin taikurin hattua teki mitäkin ja milloin lähdettiin veneretkelle uusiin seikkailuihin ja taas luolaan ja kalastusretkelle ja viidakkoa ja lopuksi vielä Tiuhti, Viuhti, Mörkö, Taikuri... Huh ihan hengästytti tuo tapahtumien tykitys. Jäin kaipaamaan upean Muumilaakson marraskuun rauhallisen viipyilevää kerrontaa, joka sai pohtimaan syvällisiä.
Muumitarinoiden ote tuntuukin muuttuneen ajan kanssa. Alkupään osat olivat enempi tällaisia seikkailukertomuksia, mutta loppua kohden Janssonin taituruus pääsi enempi esiin tarinoiden rauhottuessa ja Muumien löytäessä omat persoonansa joiden kautta käsitellä syvällisempiäkin teemoja. Ei Taikurin hattukaan toki jäänyt täysin ilman ajattelua stimuloivia hetkiä (voi kokoelmansa täyteen saanutta Hemulia!). En kuitenkaan täysin lumoutunutkaan.
Tähdet: 3.5 / 5
Muut sarjasta lukemani osat:
6. Taikatalvi
Muualla luettu: Kirjahullun päiväkirja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Oksan hyllyltä, Ankin kirjablogi, Kaisa Reetta T., Kirjahilla, Lukijatar, Yöpöydän kirjat, Hurjan Hassu Lukija, Kirjakaapin kummitus, There's no such thing as too many books, Hemulin kirjahylly, Kirjojen pyörteissä, Kirjasähkökäyrä, Anna minun lukea enemmän, Luettua elämää, Unelmien aika ja Kirjavinkit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti