Kirjailija: Gaile Parkin, suomentanut Annukka Kolehmainen
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 278
Mistä: Omasta hyllystä koulutyötä varten
Tansanialainen Angel on muuttanut Ruandaan miehensä Piuksen työn perässä. Kigalissa tämä kuumista-aalloista kärsivä mutta hyvin intohimoinen leipuri pyörittää kakkubisnestä. Angelilta saa tilattua minkälaisen kakun haluaa: vain taivas on rajana. Samalla kun asiakkaat tulevat tilaamaan kakkuja avaavat he sydäntään lämminhenkiselle Angelille. Teen ääressä niin arkipäiväiset pikkuhuolet kuin suuret tragediat kantautuvat Angelin korviin, ja aina yhtä ystävällinen Angel on valmis kuuntelemaan ja auttamaan tovereitaan.
'' Lauantaiaamuna Angel leipoi kaksi kaukkua: pyöreän kaksikerroksisen Ken Akimoton illallisille ja suuren suorakulmaisen Dieudonnén sunnuntaina järjestämiin tervetuliaisjuhliin. Kummassakin oli tavallinen sokeripohja, ja jäljelle jääneestä taikinasta riitti vielä leivoksiinkin. Iltapäivällä kakkujen jäähdyttyä Angel ryhtyi koristelemaan niitä tyhjän asunnon rauhassa ja hiljaisuudessa. Pius oli lähtenyt musta puku yllään työtoverin hautajaisiin. Kaikki puhuivat epämääräisesti hänen kuolleen vakavan sairauden uuvuttamana, vaikka jokainen tiesi, mitä se tarkoitti. ''
s. 114
Kigalin kakkukauppa on pursoillaan värejä ja ilonhetkiä, mutta sen taustalla kulkevat ihmisten synkät menneisyydet yllättivät. Kirjan kansi pinkkinä ja takakannen tekstistä olin saanut kuvan hömpähtävästä kirjasta tai ainakin mma Romatsvan tyylisestä rennosta arjesta. Yllätyin, mutta en huonolla tavalla. Oli mukava lukea Afrikan arkipäiväää ja sen iloja ja suruja. Kerrankin niitä julmia ihmiskohtaloita ei räväytetty silmille, vaan henkilöt enemmänkin vain totesivat, että näin kävi minulle. Välillä tosin tuo tunnelmanvaihdos hämmensi, kun muuten iloisesta keskustelusta soljuttiin yhtäkkiä traagisiin kohtaloihin.
Erityiset teemapiirteet olivat HIV ja Ruandan kansanmurha. Kansanmurhasta oli jo aikaa, mutta ihmisten arvet pysyivät, vaikka niitten kanssa oppikin elämään. Angel sai kuulla niin tarinan pikkulapsen kidnappauksesta sotilaaksi kuin naisesta joka näki kuinka hänen miehensä teloitettiin julmasti kadulle. Arvet ovat syvällä, mutta onneksi on myös rakkautta yli heimoriitojen ja ennen kaikkea toivoa uudelleenrakentamisesta ja yhteisestä Ruandan kansasta. HIV on myös levinnyt Afrikkaan ja romaanin lähes jokaisella henkilöllä oli kertomus perheenjäsenen menettämisestä joko kansanmurhalle tai AIDS:lle. Myös Angelin pojalla oli ollut AIDS ja tytärkin kuollut, joten hänestä oli tullut viiden orvon lapsenlapsensa huoltaja. HIV:stä puhuminen oli tabu, mutta oli hienoa lukea keskuksista joissa positiiviset pystyivät saamaan apua ja töitä yleisestä ennakkoluuloista huolimatta.
'' - Goodenough, Busco sanoi.
- Goodenough? Mikä ihmeen Goodenough? Mikä nimi sellainen on olevinaan?
- No, he halusivat oikein kovasti poikaa, mutta vauva olikin tyttö. Eivät he tyttöä tahtoneet, mutta sellaiseen heidän on paremman puutteessa tyytyminen.
Angel riisui silmälasit ja alkoi hangata niita kangansa reunaan. - Onko se sinusta hyvä nimi tytölle?
- Ei se huonokaan ole. ''
s. 29
Toinen pinnan alla kulkeva asia oli naistenasema. Mies saattoi valita naisensa sen mukaan kuka synnyttää hänelle pojan. Onneksi nokkela Angel pystyi mm. yllä olevassa tilanteessa vaikuttamaan asiaan. Ajatella kuinka hirveältä tuosta tyttölapsesta olisi tuntunut kasvaessaan isommaksi ja ymmärtäessään nimensä merkityksen. Angel meni myös tyttökouluun puhumaan yrittämisestä. Ilmeisesti tytöt nähdään vain väliaikaisina perheenjäseninä eikä heitä siksi haluta kouluttaa. Ilman korkeakoulututkintoa on naisten lähes mahdotonta saada töitä ja ansaita oman elantonsa. Mikäli tilanne on tuollainen niin ei ihme, että naiset ovat niin riippuvaisia miehistä. Angel oli kuitenkin onnistunut rakentamaan menestyvän kakkubisneksen, ja oli ilolla auttamassa muita naisia työllistämään itsensä. Onneksi meillä Suomessa naisilla on mahdollisuus opiskella ja työskennellä siinä missä miestenkin.
Kigalin kakkukauppa on aika hajanainen kirja. Sen sijaan että olisin tuntenut lukevani yhtä romaania, tuntuivat luvut ennemminkin erillisiltä tarinoilta eri asiakkaineen ja elämäntarinoineen. Toisaalta tätä kautta useampi henkilö sai äänensä kuuluviin ja traagisia ihmiskohtaloita saatin ripoteltua sinne tänne. Kuitenkin mielestäni romaanin kantava voima olivat pienet arkipäivän asiat ja se elämänilo joka sen sivuilta paistoi. Ne pienet asiat kuten kuinka liian pieniä vaatteita tekevän räätälin vastaanotolle pitää ottaa ystävä mukaan työntämään kaksi sormea mittanauhan alle mittoja otettaessa, ovat sellaista arkista nokkeluutta, joka toi hymyn huulille.
Tasapainottelu arjen ilon ja menneisyyden kauhujen välillä on varmasti vaikeaa kirjailijalle, eikä Parkin onnistu siinä saumattomasti. Olen kuitenkin iloinen, että tässä romaanissa Afrikasta keskityttiin enimmäkseen kaikkeen muuhun kuin tragedioihin. Ehkä juuri tuo hienoeleisyys kerronnassa sai aivoni paremmin huomioimaan kyseiset tapahtumat ja miettimään niitä. Ihan miten vain mutta pidin huomattavasti enemmän arjen kuvauksesta sen tavallisine iloineen. Ei se niin paljon poikkea siitä mitä meillä on.
Tähdet: * * *
Muualla luettu: Eniten minua kiinnostaa tie, Luettua, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirja joka maasta, Minnan lukemaa - ja joskus jotain muutakin ja Kirjan jos toisenkin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti