Elolliset - Iida Turpeinen

Kirjan nimi: Elolliset

Kirjoittaja: Iida Turpeinen
Kustantaja: S&S

Julkaisuvuosi: 2023

Sivumäärä: 294

Mistä: Kirjastosta

 

' Steller pyytää Ivan Sintiä kokoamaan joukon ja metsästämään hänelle merilehmän. Sint suostuu, merilehmien metsästäminen on suurta hupia, ja pian kivikossa lepää komea naaras. Sen poikanen seuraa heitä rantaveteen, kutsuu emäänsä kimein huudoin, mutta Steller väistää epämukavan olon. Hän voi tuoda tämän eläimen Akatemiaan vain kuorimalla sen nahoistaan. Luonnontutkijan työväline ei ole epämääräinen ajatus tai tunne vaan terävä veitsi ja erehtymätön viilto, kavahtamaton katse märkiin sisuksiin. '

s. 76

 

Vuonna 1741 Venäjän Beringinmeren edustalla kapteeni Beringin laiva on epäonnisella tutkimusmatkallaan kartoittamassa Amerikan rannikkoa. Mukanaan heillä on luonnontieteilijä Steller, joka haluaisi palavasti päästä maihin ja ottaa näyteitä, mutta muu miehistö suhtautuu häneen hiukan karvaasti. Paluumatkalla he kärvistelevät puutteessa ja haaksirikkoutuvat viimeisillä voimillaan tuntemattomalle saarelle. Saari on autio lukuisia naaleja ja saukkoja lukuun ottamatta. Sen rannoilla köllöttää myös ennestään tuntematon laji. Merilehmät, nuo menneiden tarinoiden (joskin varsin kaljut ja lihavat) merenneidot. Merten seireenit. Niitä on ennen tavattu trooppisissa vesissä, mutta nyt ensikertaa pohjoisen hyisillä rannikoilla. Steller on tehnyt löydön, josta jokainen luonnontieteilijä haaveilee. Merilehmä saa nimekseen Stellerinmerilehmä.

 

Tästä alkaa stellerinmerilehmän nopea matka kohti tuhoaan. Beringin retkikunta harventaa jo populaatiota henkensä pitimiksi ja pitäähän Stellerin saada myös tutkimuksiinsa yksi yksilö. Tieto näiden merilehmien salaisesta turvasatamasta leviää kuitenkin maailmalle heidän mukanaan. Metsästäjät tulevat saukkojen ja naalien nahkojen perässä, mutta kyllä merilehmät myös kelpaavat - onhan sen liha tunnetusti herkullista. 27:ssä vuodessa viimeinenkin merilehmä on metsästetty. Laji on kokenut sukupuuton - sanan jonka koko kauheuden monet ymmärtävät vasta 1800-luvulla.

 

Beringin retkikunnan vaiheiden lisäksi seuraamme stellerinmerilehmän luurangon pitkää matkaa nykyhelsingin eläintieteellisen museon saleihin. 1859 olemme Alaskan kaakkoisrannikolla seuraamassa kuinka viimeinen venäläinen kuvernööri koittaa pitää alueen hengissä. Ehkä jostain löytyisi tutkijoille myös tuo suuri ja tarunomainen stellerinmerilehmän luuranko? Pääsemme myös 1800-luvun Helsinkiin seuraamaan nuorta piirtäjää Hilda Olsonia, joka on vallankumouksellisesti naisena luonnontutkija professori von Nordmannin assistentti. Tällä kertaa hämähäkkien sijasta hän saa kuitenkin tehtäväkseen piirtää jotakin hyvin suurta. Jäljentämään itse stellerinmerilehmän luurangon! Lopuksi vielä päädymme 1950-luvun Helsinkiin seuraamaan eläintieteellisen museon konservaattorin työtä. Haljenneiden munien sijasta nyt on vain edessä hiukan suurempi urakka.

 

' Cuvier katselee kuolleiden paraatia, elollisten juhlavaa marssia läpi korkean hallin, ja ajattelee mastodonttia, eläintä, jota kukaan ei ole nähnyt lihassa. Ajatus alkaa viattomasti. Miten erikoista, että sellainen eläin voi jäädä huomaamatta. Aikamme parhaat tieteelliset mielet ovat matkanneet kaukaisimmelle atolleille ja merien ääriin, mutta yksikään tutkimusmatkailija ei kohtaa Stegosaurusta tai luolaleijonaa. Ikiroudan kätköistä ei paljastu mammuttien maanalaista kaupunkia, eikä viidakon sydämestä hirmuliskojen asuttamaa tasankoa, ja äkkiä ajatus lävistää hänet kuin ammus: näitä olentoja ei enää ole. Niin se on. Enää ei ole kolkkaa, jossa jättiläispeura vaeltaisi nelimetriset sarvet kruununaan, ei luolaa, jossa sapellihammaskissa odottaisi löytäjäänsä. '

s. 115

 

Tämän Turpeisen esikoisteoksen ympärillä on ollut aikamoista kuhinaa. Jo ennen finlandia-ehdokkuuttakin niin varausjonot huitelivat jo paikallisessa kirjastossamme päälle sadassa. Onneksi minulle osuikin tämä teos vastaan kirjaston pikalaina-hyllystä. Sillä tuo varausjono vain mateli niiin hitaasti eteenpäin. En siis ollut ainut joka halusi tietää mikä on tämä teos, jota on niin hypetetty. Ja näin juuri teoksen lukeneena on kyllä pakko yhtyä tuohon ylistyskonserttiin.

Turpeisen lähtökohdat tehdä menestysteos ei kuulosta kovin kummoiselta, kun aiheena on niinkin epäseksikäs kuin merilehmän luuranko. Jotenkin sen ympärille hän on onnistunut silti punomaan aivan todella hienon teoksen. Siinä oppii stellerinlehmän surullisista vaiheista ja sen lisäksi se oli myös täynnä kiinnostavia ihmiskohtaloita, joiden kautta tuota luurangon matkaa kuvattiin. Elin Stellerin matkassa autiolla saarella, kuvernöörin vaimon ja siskon mukana Alaskan kylmillä ja kuolevilla kaduilla, Hildan matkassa hämähäkkien ihmeellisessä maailmassa ja Johnin mukana seuraamassa munankeräilyn vaiheita. Jokainen tarina oli kiinnostava ja omanlaisensa. Toisteisuudesta ei tarvinnut kärsiä ja silti punainen lanka eli stellerinlehmän matka eläintieteellisenmuseon kokoelmiin kulki kauniisti taustalla. 

 

Turpeinen on ottanut teoksensa kanssa vahvan puheenvuoron lajikatoon. Kuinka se missä on ihminen, myös lajeja katoaa. Sukupuutto korjaa sadon. Hävityksen tuhovoima on järkyttävä. Teos ravistelee. Se näyttää lukijalle, kuinka turhaan nämä uljaat eläimet usein joutuvatkaan surmansuuhun. Silti Turpeinen ei kaadu saarnaamisen puolelle. Taitavasti hän on punonut sanomansa tarinoiden lomaan, pieneen merkityksellisiin hetkiin ja ohikiitäviin faktoihin, jotka pysäyttävät. Upea teos, jota voin lämpimästi suositella. Enkä yhtään epäile, etteikö Turpeisen saattelemana moni suuntaa ensi kesänä luonnontieteelliseen museoon katsastamaan tuon mahtavan luurangon. Aivan kuten Kannon Rottien pyhimys nosti Hattulan kirkon keskiaikaiset maalaukset monien suomalaisten matkareiteille.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Luetut.net, Kirjaluotsi, Kirsin Book Club, Tuijata, Ja taas kirja kädessä, Amman lukuhetki, Kirjareppu, Tarukirja, Kirjallisia, Tuulevin lukublogi, Kirjasähkökäyrä ja Siniset helmet