Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 176
Mistä: Kirjastosta
' Myöhemmin illalla palasin äidin luota kotiini Mariankadulle ja tunsin itseni onnelliseksi ja samalla hyvin väsyneeksi. Ajattelin miten paljon olin rakastanut isää ja miten paljon vieläkin rakastin. Mutta miksi isä oli kadonnut minun elämästäni niin kokonaan, ja mitä kaikelle minun lapsenrakkaudelleni kävisi jos todella löytäisin hänet? '
s. 10-11
Mies on hukassa elämässään. Lapsuudessaan hänen kreikkalainen isänsä vain otti ja katosi. Lapsi ikävöi isäänsä, odotti sairaalassa hänen paluutaan ja lopulta kielsi koko kreikan kielen elämästään. Nyt aikuisena menneisyys on ruvennut keriytymään auki. Kuka minä olen ja mistä tulen? Miksi isä lähti? Hän opettelee jälleen kreikkaa ja päättää lopulta lähteä matkalle. Ehkä joku isän sukulaisista tietäisi minne tämä on kadonnut.
Miehen tie viekin hänet viimein Kreikan edustalla olevalle yksinäiselle saarelle. Sinne ei kulje edes laivoja. Joskus jotkut harvat pyhiinvaeltajat etsiytyvät saarelle tapaamaan sen vanhusta. Ilmeisesti myös miehen isä on tehnyt tuon matkan. Ehkä tuolla karulla saarella, jossa eletään rauhassa vain messusta toiseen, voi ihminen löytää viimein sisäisen rauhan. Voiko elämällä olla sen suurempaa tarkoitusta? Saarella mies kohtaa isänsä ja samalla ehkä myös itsensä.
' En ymmärrä palveluksesta kovinkaan paljon, mutta heidän rukouksensa koskettaa minua. Aikakin tuntuu kuluvan hitaammin, hyvin syvällä, se tuskin etenee. Kuulen suitsutusastian helinän hiljaisessa kirkossa, ja minusta tuntuu kuin ääni tulisi vuosisatojen ja vuosituhansien takaa, hämärästä synagogasta, Juudean autiomaan reunalta, talvisen Palestiinan kaukaisesta illasta. Helinä kantaa mukanaan ammoin lausuttuja rukouksia, jo kauan sitten unohtuneita sanoja. Se on täynnä arkisia toiveita, pieniä murheita ja äitien surua, ääneen lausumattomia pyyntöjä, jotka eivät koskaan toteudu. Se kuljettaa mukanaan askeleita kiveyksellä ja yön tuulta, ihmisiä, jotka ovat kauan sitten kadonneet ja muuttuneet tomuksi, sekoittuneet hiekkaan, palanneet takaisin maaksi, josta ovat tulleet, nousseet taivaalle, sataneet alas, toiseen paikkaan, toiseen maahan ja toiseen aikaan.
Isä laulaa ja lukee, enkä minä tunne sitä miestä, jonka näen edessäni. Ja silti juuri hän on minun isäni. '
s. 78-79
Luin vuosi sitten Haahtelan pienoisromaanitrilogian ensimmäisen osan Adélen kysymyksen ja lumouduin sen sivumääräänsä suuremmasta tarinasta. Haahtela oli onnistunut pohtimaan elämän suuria kysymyksiä puhuttelevasti ja voimallisesti. Tuo herkkä teksti vain polveili eteenpäin vieden tämän lukijan aivan mukanaan. Tartuin siis suurin odotuksin tähän teokseen. Saamasta tematiikasta ammentavaan toiseen pienoisromaaniin omine itsenäisine tarinoineen. Tässä olikin paljon samaa kuin edellisessä: itseään etsivä mies, joka lähtee matkalle selvittämään, mikä on oikeasti tärkeätä. Hän kokee myös hengellistä valaistumista. Ja ohessa pohditaan tosiaan niitä elämän suuria kysymyksiä luonnollisena osana kerrontaa.
Tällä kertaa Haahtelan kerronta ei kuitenkaan päässyt minulla ihon alle. Vaikka se oli jälleen kauniin polveilevaa, sen sisältö ei tuntunut niin puhuttelevalta kuin viimeksi. Tällä kertaa en kokenut valaistumista tai suurta myötäelämistä. Pienoisromaaneissa on niin paljon potentiaalia voimalliseen kerrontaan, kun kaikki ylimääräiset rönsyt on voitu karsia pois. Tässä kuitenkin tuntui olevan hiukan liikaa aikaa ennen saarta, vaikka juuri tuo karu luostarimiljöö ja isän ja pojan kohtaaminen oli se mikä minua kiinnosti. Hienovaraisessa hengellisessä pohdinnassa Haahtela on elementissään. Ehkä mielentilani oli myös väärä. En pääse vauva-arjessani niin tehokkaasti heittäytymään kirjojen matkaan. Lukemisesta tulee katkonaista, syvälliselle pohdinnalle ei riitä resursseja. Aion silti tutustua ehdottomasti Haahtelan trilogian viimeiseen itsenäiseen teokseen eli Jaakobin portaisiin. Monet ovat nimittäin kehuneet sitä näistä pienoisromaaneista parhaaksi. On se myös pakko myöntää, että Haahtela osaa kirjoittamisen taidon. Tällainen lukukokemus kuitenkin tällä kertaa.
' Jos ihminen ei saa mitään muuta tehdyksi elämänsä aikana, isä Theodoros sanoo, hänen pitäisi istuttaa edes yksi puu. Jos hänellä on nöyryyttä, hän istuttaa monia puita ja tekee siten hyvän työn. '
s. 96
Tähdet: 3 / 5
Muualla luettu: Tuijata, Lumiomena, Hemulin kirjahylly, Ja taas kirja kädessä, Sheferijm, Kirjojen kuisketta, Kirjat kertovat, Mummo matkalla, Kirjarikas elämäni, Kirja vieköön!, Sinimarjan matkassa, Kirjapiisku, Kirjatimpuri ja Ankin kirjablogi
Taisipa itsellänikin käydä niin, että Hengittämisen taito jäi vähän kahden muun kirjan jalkoihin. Jaakobin portaista pidin eniten.
VastaaPoistaNäinhän siinä helposti käy kun samantyyppisistä teoksista kyse niin auttamattakin niitä tulee vertailleeksi toisiinsa. Odotan kyllä innolla Jaakobin portaita :)
Poista