Metsästäjä, keräilijä, kasvattaja - Michaeleen Doucleff

Kirjan nimi: Metsästäjä, keräilijä, kasvattaja - Alkuperäiskansojen kasvatusoppeja (Hunt, Gather, Parent. What Ancient Cultures Can Teach Us About the Lost Art of Raising Happy, Helpful, Little Humans)

Kirjoittaja: Michaeleen Doucleff, suomentanut Auri Paajanen ja Susanna Tuomi-Giddings
Kustantaja: Siltala

Julkaisuvuosi: 2021, suomennos 2022

Sivumäärä: 295

Mistä: Kirjastosta

 

' Tässä kirjassa keskitytään kulttuureihin, joiden hallussa on valtava määrä hyödyllistä tietoa: metsästäjä-keräilijöihin ja muihin samantapaisten arvojen varassa eläviin alkuperäiskulttuureihin. Nämä kulttuurit ovat hioneet kasvatusstrategioitaan tuhansien vuosien ajan. Isoäidit ja isoisät ovat välittäneet tietoa uusille sukupolville ja antaneet tuoreitten äitien ja isien käyttöön valtavan määrän erilaisia tehokkaita työkaluja. Vanhemmat siis tietävät, miten saada lapset auttamaan kotona ilman erikseen pyytämistä, miten sada sisarukset tekemään yhteistyötä (eikä tappelemaan) ja miten pitää kuria huutamatta, torumatta ja jäähyjä jakelematta. He taitavat motivoinnin ja ovat erinomaisia kehittämään lasten toiminnanohjauskykyä, johon sisältyvät sellaiset taidot kuin resilienssi, kärsivällisyys ja itsehillintä. '

s. 14-15 

 

Doucleff on kemian tohtori ja tiedetoimittaja, jolla on ongelma. Aamuisin hän jo pelkää tulevaa päivää, sillä elämä kolmivuotiaan Rosyn kanssa on yhtä taistelutannerta. Eräällä haastattelumatkalla Mayojen kylään hän kuitenkin suorastaan hämmentyy. Miten ihmeessä heidän lapsensa ovatkin niin avuliaita ja ystävällisiä? Eikä vanhempien edes tarvitse käskeä heitä tiskaamaan, kun astiat on jo pesty! Keskusteltuaan mayavanhempien kanssa Doucleff rupesikin pohtimaan voisiko näillä eri alkuperäiskansoilla olla jotakin annettavaa kasvatuksen saralla. Nimittäin kun tarkastelee länsimaista kasvatustapaa, saattaa huomata, että se ei aina olekaan se kaikista toimivin.

 

Tämä teos on siis Doucleffiin vastaus siihen, miten lapsia tulisi ehkä sittenkin kasvattaa. Se on jaettu viiteen osioon, joista ensimmäisessä puhutaan vinksahtaneesta villistä lännestä, eli mikä kaikki täällä onkaan pielessä vanhemmuudessa. Sitten tutustutaan mayojen, inuiittien ja hadzojen tapaan hoitaa kasvatusta, eli kuinka saada lapsi auttavaiseksi, tunnetaitoja osaavaksi ja itsevarmaksi. Teoksessa siis valotetaan tarinallisesti, miten Doucleff itse koki nämä asiat vieraillessaan näissä eri heimoissa ja niiden lomassa on yhdeksän käytännön osiota auttavaisuudesta, yhteistyökyvystä, motivoinnista, oman suuttumuksen hillitsemisestä, sanattomasta kurinpidosta, tarinoiden ja roolileikkien hyödynnyksestä, itseluottamuksesta ja omatoimisuudesta sekä perheen tukiverkosta. 

Mitä siis sain teoksesta irti? Oikeastaan aika mukavasti. Kaikkea ei jälleen tarvitse allekirjoittaa, mutta pidin siitä että Doucleff on oikeasti kahlannut paljon tutkimuksia läpi tätä teostaan varten. Tiesitkö esimerkiksi että vauvojen kellotetut ruokavälit ovat peräisin 1700-luvun lastenkodeista joissa oli satoja vauvoja? Itseasiassa Doucleff tuo ilmi, että monet itsestään selvinä pidetyt länsimaiset kasvatusmetodit eivät suinkaan perehdy mihinkään tutkittuun tietoon. Doucleff kyseenalaistaakin nykyajan roinapaljouden, jatkuvan virikemyllyn ja loputtoman kehumisen. Valtavan leluvuoren sijasta lasta olisi hyvä osallistaa oikeisiin kodin askareihin. Kyllä lapset keksivät aina tekemistä ja he tykkäävät osallistua kodin hommiin. Pitää vain hyväksyä, että heidän panoksensa kotitehtäviin voi olla aluksi enemmän lisäsotkua kuin hyötyä, mutta ajan saatossa tämä tulee kääntymään plussan puolelle. Älä siis torju lapsen auttamisintoa vaan osallista häntä yhdessä tekemiseen konkreettisin avunpyynnöin ja niin ajan saatossa lapsesta on kasvanut kotitoissään auttava mayojen kaltainen ihannelapsi. Virikemyllynkin sijasta Doucleff kehottaa pikemminkin ottamaan lapsen mukaan aikuisten elämään kuin elämään itse täysin lapsen ehdoilla ravaamalla joka päivä eri leikkitreffeillä ja harrastuksissa, joista ei itse nauti. Mielenkiintoinen ja ei niin intuitiiviselta kuulostava neuvo oli myös luopua kehumisesta. Toisaalta jos jatkuvasti kaikki on niin superlatiivista niin ehkä ne oikeat asiat sitten hukkuvat siihen sanatulvaan ja lässytykseen.

Doucleffin pääpointin voisikin tiivistää seuraavanlaiseen yhtälöön: harjoittelu + aikuisen esimerkki + huomioiminen = opittu taito. Doucleff kehottaakin antamaan lapselle tilaa harjoitella oli kyse sitten kotitöissä auttamisessa tortilloja pyörittäessä tai tunnetaitojen hahmottamisessa. Inuiiteilla onkin vahvana ajatus, että lapsi ei ole tarkoituksellisesti hankala tai koettele rajojaan, hän vain vasta harjoittelee kuinka toimia oikein. Aikuisen esimerkki onkin siinä pääroolissa. Eli esimerkiksi jos lapsi räyhää niin tärkeätä olisi pysyä itse rauhallisena. Vastata energiapurkaukseen matalalla energialla, hiljaisella puheella ja kosketuksella. Suorien käskyjen, kuten älä vedä kissaa hännästä, sijasta voi olla myös hedelmällisempää sanoa au, kissaan sattuu. Katse, tekojen seurausten kertominen, kysymykset ja omat teot ovat inuiittien kasvatustyökaluja.  Näin lapsi voi prosessoida tekojaan eikä vain kuulla kieltoja ilman syytä. Hadzojen tapaan puolestaan on tärkeätä antaa lapsille autonomiaa. Se ei tarkoita lapsen tahdon mukaista elämää. Lapsi on siis perheen täysivaltainen jäsen myös vastuineen. Vanhemmat päättävät missä ollaan ja lapsi voi sitten näissä raameissa toimien harjoitella omia päätöksiä ja omatoimisuutta ilman jatkuvaa neuvo ja ohjeistustulvaa. Mayoilta myös opitaan, että pakottamalla ei hyvää tule. Sen sijaan tarjoa mahdollisuuksia osallistua, mutta lapsi saa myös kieltäytyä tehtävästä tai tehdä sitä omalla tavallaan. Joskus jo toteaminen, että Rekun kuppi on tyhjä, sillä varmaan on nälkä, voi auttaa lasta keksimään, että koiralle voisi tarjota ruokaa.

Oma lapseni on tosiaan vielä sylivauva tasolla, joten vielä en näitä kirjan oppeja ole saanut testikäyttöön. Oli kuitenkin mielenkiintoista seurata Doucleffin omia selostuksia, kuinka hänen kauhukakara Rosynsa koki muutosta, kun kirjailija kokeili näitä metodeja häneen. Kaikkea ei luonnollisesti voi yks yhteen siirtää paikasta toiseen, mutta inspiraatiota tämä teos ainakin tarjosi sekä uusia näkökulmia. Ei siis ihme, että kirjastossa tähän tuntuu edelleen olevan jatkuvat varausjonot. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta saatanpa jopa myöhemmin elämässä palata vilkaisemaan mitäs tässä teoksessa sanottiinkaan. Vähintään se näyttää, että asiat voi tehdä monin eri tavoin eikä länsimainen kasvatustyyli ole se ainut oikea.

Tähdet: 4 / 5

Muualla luettu: Lähiömutsi ja Kirjojen pyörteissä