Täällä Pohjantähden alla (osat 1-3) - Väinö Linna

Kirjan nimi: Täällä Pohjantähden alla

Sarja: Täällä Pohjantähden alla #1, #2 & #3

Kirjoittaja: Väinö Linna
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1959, 1960, 1962 / 2012

Sivumäärä: 1046

Mistä: Omasta hyllystä

 

' Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi. '

s. 7 (osa 1)

Näillä legendaarisilla sanoilla alkaa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla trilogia, joka vie lukijan 1880-luvun hämäläiskylä Pentinkulmaan, jossa seurataan Koskelan perheen kautta Suomen mullistusten historiaa aina 1950-luvulle asti. Alussa oli kuitenkin vain Jussi kuokkansa kanssa ja iso suo, jonka hän oli saanut rovastilta vuokralle torpalleen. Jussi oli nuuka mies, joka ei pelännyt tehdä ruumiillista työtä. Hän raivasi tuosta suopalasta, johon kukaan muu ei ollut halunnut koskea, suuret tilukset itselleen. Töitä oli paljon, mutta Jussi on sitkeä. Sitten vanha kirkkoherra lähti Herransa tykö ja jännitys Koskelan metsätorpassa kasvaa. Miten käy torpan kontrahdin?

Uusi kirkkoherra on arka mies, joka ei ole tottunut komentamaan, mutta hänen vaimonsa rovastitar onkin sitten aivan toista maata. Onhan Koskelalla nyt aivan liian isot tilukset asemaansa nähden. Sopimus uusitaan mutta heikommilla ehdoilla. Torpparit ovat isäntiensä mielivallan alla, aina pelkäämässä tulevaa häätöä ja taksvärkin lisäksi on tehtävä lisätöitäkin, vaikka ne omatkin pellot pitäisi ehtiä hoitaa, että perheen saa ruokittua. Torpparien tyytymättömyys löytääkin kanavansa, kun kylän räätäli Halme rupeaa julistamaan sosialismin ilosanomaa. Nöyrään työmies Jussiin tämä aate ei uppoa, mutta sitäkin vahvemmin hänen vanhimpaan poikaansa Akseliin, joka on syvästi katkeroitunut pappilan anastettua ison osan Jussin raivaamista maista takaisin omaan viljelykäyttöönsä. Jännitteet kasvavat omistavan luokan ja työläisten kesken, mutta sentään itsenäisyys on asia jonka perään kumpaisessakin leirissä haaveillaan. Elämä rullaakin Koskelassa omalla painollaan ja seurataankin poliittisten jännitteiden sivussa myös vahvasti erästä herkkää rakkaustarinaa.

' Suomen suvi on kaunis. Mutta lyhyt. '

s. 318 (osa 1)

Näihin sanoihin päättyy trilogian ensimmäinen osa ja se pohjustaa hyvin toisen osan lähtötilannetta. Akseli on lipunut avioliiton onnelliseen satamaan ja hänen palonsa sosialismiin on hiukan rauhoittunut kovimmasta roihustaan. Kaikki näyttäisi kulkevan rauhallisia polkujaan Pentinkulmalla, kunnes maan kuohunta tavoittaa nämäkin sielut. Sosialistit saavat nimittäin enemmistön eduskuntaan, mutta kun itsenäistymisen voi jo maistaa kielellä tullaan tämä voitto riistämään työläisten näpeistä. Eduskunta hajotetaan kepulikonstein ja uusissa vaaleissa porvarit saavat enemmistönsä takaisin. Tämä on työläisille viimeinen niitti.

Sorretut työläiset eivät tätä nikottelematta niele ja porvarit haluavat puolestaan suojella omia asemiaan perustaen aseelliset suojeluskunnat. Pian sosialistit vastaavat omilla aseellisilla punajoukoillaan. Akseli on aina ollut kiihkeä aatteen mies ja hän nouseekin Pentinkulmalla punajoukkojen johtoon. Terrori on kovaa ja lopulta sisällisota puhkeaa. Pentinkulmalla punaiset ottavat vallan ja miehet lähetetään rintamalle sotimaan. Linna näyttää elämän raadollisuutta niin punaisten rintamalla kuin kylän arjessa. Sota ei edes ole se mihin kaikki loppuu. Sen jälkeen alkaa nimittäin koston kierre: valkoisten vankileirit ja mielivaltaiset teloitukset punaisille sotilaille. Kukaan ei ole turvassa. Teloituskin olisi mukavampi vaihtoehto kuin nälkäkuolema leirillä.

' Niin. Hän oli lyöty mies sekä sielun että ruumiin puolesta. Hän oli palannut sinne, mistä oli lähtenyt, tämän pienen ja harmaan torpan piiriin. Täältä oli kaikki alkanut, tuvan lattialta, vaihe vaiheelta suurentuen, kunnes oli saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että mies oli ollut kuin lastu myrskyssä. Nyt oli jäljellä vain pirstaleita ja hän niiden keskellä sammuneena ja tyhjänä. '

s. 678 (osa 3)

 

Kolmannessa osassa ollaan viimein palattu kotiin. Monet ovat kuolleet ja nekin miehet jotka armahdettiin ulkovaltojen painostuksen jälkeen ovat vain luurankojen varjoja entisestä. Jotenkin sitä pitäisi vahvasti traumatisoituneena kuitenkin aloittaa taas työt torpalla, jotta perheet saisivat ruokaa. Katkeruus ja kauna on kova puolin ja toisin, ja kuitenkin tulisi yhdessä tuumin löytää keinot rakentaa itsenäinen Suomi. Kommunismi on kielletty, mutta valkoisten Suojeluskunnat ovat vielä voimissaan. Uutta sukupolvea kasvatetaan koulussa jo hyviksi tuleviksi suojeluskuntalaisiksi. Valkoisilla maanpuolustustahtoon panostaminen on kova, mutta kansa kärvistelee nälässä. Porvarin on helppo syyttää työläisiä omasta ahdingostaan.

 

Sisällissodan jakolinjoja ei olla unohdettu, vaikka hallitus onkin vapauttanut punaiset leireiltään. Valkoinen kansa haluaa kostaa. Syntyy Lapuan liike, jonka tavoite on kitkeä kommunistit lopullisesti Suomen maaperältä. Alkaa kyyditysten ja pahoinpitelyjen aikakausi, kun valkoisten pojat ottavat ohjat omiin käsiinsä. Oikeuslaitos ei jaa oikeutta. Edes Pentinkulman oman kylän poika Janne, joka edustaa sosiaalidemokraatteja ja on palavasti vastustanut kommunismia, ei ole turvassa. Sitten koittaa kuitenkin Talvisota ja Jatkosota. Suomen kansan on laitettava erimielisyytensä syrjään ja puolustettava isänmaataan yhtenä rintamana ylivoimaista vastustajaa vastaan. Tappiot ovat jälleen kovat - mutta itsenäisyys säilyy. Uusi aika on myös jo ovella.

' Köyhä Suomen kansa

katkoo kahleitansa,

kärsimysten malja

jo kukkuroillaan on.

Raakaa sortovaltaa vastaan

nostaa maasta armeijasta

jalon kansan parhaat voimat taistelohon. '

s. 447 (osa 2)

 

Huhhuh mitä tulikaan luettua! Rakastuin Täällä Pohjantähden alla trilogian ensimmäiseen osaan jo kahdeksan vuotta sitten, mutta jostain syystä silloin jäi lopputrilogian lukeminen. Nyt päätin korjata tuon vääryyden ja olen entistä lumoutuneempi Linnan taidoista, vaikka täyden viiden tähden kirjasta onkin vaikea enää parantaa. Nyt voin kuitenkin sanoa, että tämä trilogia nousee kyllä listaukselleni parhaista koskaan lukemistani teoksista. Jotenkin Linna on onnistunut herättämään niin rehellisesti Suomen historian henkiin, että lukiessa pystyi täysin rinnoin eläytymään Pentinkulman menoon. Kylästä löytyikin jos jonkinlaista persoonaa, mutta mikään ei tuntunut päälle liimatulta tai liian karikatyyrimäiseltä. Hersyvää dialogi ja lentäviä lauseita on myös tarjolla läpi osien. Linnan kerronta oli todella aidon tuntuista ja samalla riipaisevaa, jossa arjen kuvaus oli keskiössä.

Muistan tuolloin ensimmäistä osaa lukiessa, kuinka paljon tuo torpparien kohtelu ravisteli. En ollut ennen tajunnut kuinka heikossa ja mielivaltaisessa asemassa he olivatkaan. Jos et tule hoitamaan nimellisesti 'vapaaehtoisia' palkallisia päiviä taksvärkin lisäksi, niin edessä saattoikin pian häämöttää maantie. Linna onkin hienosti pohjustanut, kuinka tuo punainen aate pystyi saamaan jalansijaa, ja noita oloja katsellessa niin ei voi ihmetellä. Silloin oli oikeasti isoja epäkohtia. Eikä se itse aate niitä torppareitakaan kiinnostanut vaan sosialistien lupaama maalaki, jonka avulla viljelysmaansa saisi omaksi. Taitavasti Linna on myös onnistunut upottamaan näkymät siitä kuinka siellä puolueen korkeimilla positioilla ei sitten kuitenkaan ajateltu sitä köyhälistön parasta vaan omaa valtaa: kuka heitä enää äänestäisi jos torpparit oikeasti saisivatkin ne maansa omiksi? Pääsivätpä myös ne maata omistavat tahot ääneen niin ruotsinkielisen vanhanaatelin Paronin sekä Suometar aatteen vahvojen kannattajien pappilalaisten kautta. Onhan heilläkin luonnollisesti oikeutensa omistamaansa maahan.

Osien edetessä myös tuo närä ja kauna toista osapuolta kohtaan kasvaa, ideologiat nousevat vahvemmin esiin ja kansan sisäiset ristiriidat repivät maan rumasti kahtia. Kuinka kauheata on todistaa kuinka saman maan kansalaiset päätyvät tarttumaan aseisin toinen toistaan vastaan. Väkivallan ja kostonkierre on julma. Linna kuvaa silmät avartavasti kuinka tilanne pääsikin tulehtumaan näin pahasti. Nämä kuvatut kohtalot ja tapahtumat vetivät hiljaiseksi. Kyyneleet oikein kihosivat silmiin, kun taas joku läheinen teloitettiin tai koki kohtalonsa noina mielivaltaisina aikoina. Kuinka epäreilua niin moni asia olikaan! Viha oli sumentanut mielet ja median lietsonta ei myöskään auttanut asiaa. 

Tämä on trilogia, josta voisi kirjoittaa niin loputtomiin. Linna onkin tehnyt aikamoisen työn, kun hän on 1959-62 kirjoittanut tämän trilogiansa, sillä punainen haava ei ollut vielä silloinkaan täysin parantunut. Vaikka olen pitkälti puhut trilogian yhteiskunnallisista kuvauksista, on Linna ennen kaikkea mestarillinen ihmiskuvaaja. Näillä sivuilla koetaan Koskelan, Kivivuoren, Laurilan, Kiviojan, Halmeen, Salpakarien ja monen muun matkassa suuria tunteita ja arjen ahkeraa puurtamista. Yksi ensimmäisen osan hienoimpia hetkiä olikin, kun Akseli otti peltotöissä mittaa kartanon härkämäisestä voudista. Siinä jos jossakin oli eeppinen mittelö. Suosittelen lämpimästi kaikkia tarttumaan tähän kotimaiseen klassikkoon. Se todella auttaa ymmärtämään kansakuntamme vaiheita. Todella upea lukukokemus ei voi muuta sanoa.

Tähdet: 5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjavarkaan tunnustuksia, Kirjahullun päiväkirja, Teresan kirjablogi, Sallan lukupäiväkirja, Tuntematon lukija