Dunkelblum - Eva Menasse

Kirjan nimi: Dunkelblum (Dunkelblum)

Kirjoittaja: Eva Menasse, suomentanut Raija Nylander
Kustantaja: Siltala

Julkaisuvuosi: 2021, suomennos 2022

Sivumäärä: 494

Mistä: Kirjastosta

 

' Dunkelblumin asukkaat tietävät toisistaan kaiken, ja ne muutamat mitättömät pikkuasiat, joita he eivät voi tietää, joita he eivät voi keksiä ja joista he eivät myöskään voi olla vain piittaamatta, eivät ole toisarvoisia vaan niillä on mitä suurin rooli: Se mikä ei ole yleisessä tiedossa, muuttuu hallitsevaksi kuin kirous. Ne muut, kaupungin uudet asukkaat ja sinne avioituneet, eivät tiedä juuri mitään. '

s. 9

On vuosi 1989. Eurooppa elää murroksen aikaa. Rautaesirippu on kaatumassa. Itävallan ja Unkarin rajalla sijaitsee myös pieni ja unelias Dunkelblumin kylä. Se on niin syrjässä, että kukaan tuskin edes muistaa sen olemassaoloa. Näinä aikoina rajakylät kuitenkin nousevat takaisin unholastaan. Kaupunkiin saapuu muukalainen kyselemään menneisyydestä ja juutalaista nuorisoa tulee raivaamaan esi-isiensä hautuumaataan takaisin entiseen loistoonsa. Myös muutama oman kylän asukki heräilee pohtimaan, mitä kaupungin historiassa onkaan tapahtunut. 

 

Menneisyys on tässä kaupungissa nimittäin ollut visusti haudattuna. Sen asukit ovat eläneet läpi natsien vainojen, puna-armeijan terrorin ja nyt oman itsenäisen aikansa. Vaikka kaikki tuo on jäänyt taakse, eivät menneisyyden haamut silti jätä rauhaan. Se tiedetään kuka oli kenenkin puolella. Mutta kaikista synkimmistä asioista vaietaan visusti. Ne ovat mennyttä. Nuoriso ei voisi ymmärtää. Ajan rattaat voivat nostaa paholaisen päätä. Menneisyys on jatkuvasti läsnä, mutta kuin verhon takana kuikuilemassa. Ja nyt se kaikki pyrkii tulemaan päivänvaloon...

 

' Kolmas, huomattavan iso ryhmä nuorempia taas yritti saada selville, mistä ylipäätänsä oli kyse, mihin ne vihjeet rikoksista ja sodan lopusta, haudoista ja työläisistä ja vieraista seremonioista oikein viittasivat. Pelästynein, kuumottavin kasvoin he puhuivat vanhemmille, jotka vääntelehtivät, vaikenivat, sättivät ja nilkuttivat välillä kiireesti paikalta. Mitä kauemmin melko sivulliset tarkkailijat kuten Gellért ja Lowetz seurasivat sitä ja kuuntelivat salin poikki lentäviä lauseenpätkiä, sitä selvemmäksi kävi, että kaupunki oli jakautunut kahteen ryhmään: niihin, jotka eivät sanoneet mitään, ja niihin, jotka eivät tosissaan, vannon sen Jumalan ja lasteni nimeen, olleet ikinä ikinä ikinä kuulleet koko asiasta. Että olisi muka olemassa jotain, mistä ei ollut koskaan puhuttu? Salaisuus, rikos, paha teko, luuranko kaapissa? '

s.364

 

Dunkelblum on moniääninen teos. Sen sivuilla jokaisella kyläläisellä on oma paikkansa ja äänensä. Horkka, jonka jo pelkän nimen mainitseminen nostaa monilla niskakarvat pystyyn. Resi, joka sai kaupungin hotellin hoiteisiinsa kun juutalaisille tuli äkkilähtö. On luomutilan pitäjiä Malnitzeja, jotka kurkottavat korkeammalle ja jonka tytär on hiukan liiankin innokas selvittelemään menneisyyden haamuja. On myös pormestaria kiperässä tilanteessa, juutalaista elintarvikekauppiasta, tohtoria joka tuli toisen tilalle noina hulluina vuosina, homoa matkatoimiston pitäjää ja entisiä natsiörmyjä kantakapakassaan. Hahmokavalkadi on laaja. Menneisyydessä toiset nauttivat, toiset pyrkivät selviytymään ja osa toimii vain "joukkion mukana".

 

Vaikka Menasse avaakin laajasti itävaltalaista haavaa pienen Dunkelblumin kylän avulla, en silti saanut tästä teoksesta oikein otetta. Menassen kerronta on paikoin varsin rönsyilevää ja lukeminen vaatii keskittymistä. Ehkä jonakin toisena aikana olisin lumoutunut hänen omintakeisesta kerrontatyylistä, mutta näin vauva-arjen ja unenpuutteen pehmittävät aivoni eivät vain millään jaksaneet pysyä noiden pitkien lauseiden matkassa. Ne tuntuivat enimmäkseen vain vaikeaselkoisilta. Toisaalta teoksen ansio on käsitellä menneisyyden haavoja moniäänisesti, mutta samalla koen sen olevan sen kompastuskivi. Ainakaan tämä lukija ei pysynyt ollenkaan perässä kukas henkilö tämä nyt olikaan ja miten hän liittyi mihinkin. Nimet ja vaihtuvat kertojat vain sujahtivat tietoisuuteni ohi ja välillä lukeminen tuntui siltä kuin koittaisin heikolla uimataidolla vain räpiköidä pinnalla. Näen silti teoksen potentiaalin, mutta väsyneillä aivoilla ei kannata tähän tarttua. Dunkelblum on teos, joka vaatii rauhoittumista ja keskittymistä.

 

Tähdet: 2 / 5

Muualla luettu: Oksan hyllyltä ja Kirjavinkit