Muistelmia kuolleesta talosta - F. M. Dostojevski

Kirjan nimi: Muistelmia kuolleesta talosta (Записки из Мёртвого дома)

Kirjoittaja: F.M. Dostojevski, suomentanut Ida Pekari
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1862, suomennos 1965

Sivumäärä: 327

Mistä: Omasta hyllystä

 

' Jo edellisenä iltana olin huomannut, että minua katseltiin syrjäsilmin. Muutamat vangit kuljeskelivat lähelläni aavistaen minun tuoneen rahaa mukanani. Minulle alettiin tyrkyttää palveluksia. Minulle opetettiin, miten oli pidettävä uusia jalkarautoja. Maksusta muuan vanki hankki minulle pienen lukittavan kirstun, jossa saatoin säilyttää vankilan tavaroita ja omat vähäiset liinavaatteeni.

Seuraavana päivänä ne kuitenkin varastettiin minulta ja niistä saadut rahat juotiin. Yksi varkaista tuli myöhemmin uskollisimmaksi ystäväkseni, mutta edelleenkin hän varasti minulta jokaisen sopivan tilaisuuden sattuessa. Hän ei hävennyt vähääkään, vaan varasti melkein tiedottomasti, aivan kuin se olisi ollut hänen velvollisuutensa. Sen vuoksi hänelle ei voinut olla edes vihainen. '

s. 35

 

Aleksander Petrovitš on venäläinen aatelinen, joka lähetetään Siperiaan pakkotöihin säätyoikeutensa menettäneenä. Tämä on hänen selostuksensa, millaista oli viettää kymmenen vuotta Siperian kylmillä aroilla muiden rangaistusvankien keskellä. Ja ennen kaikkea millaisia erilaisia ihmisiä hän kohtasi vankilan porttien sisäpuolella. Pinta voi nimittäin tehdä tepposet ja julmimmastakin rikoksesta rangaistuksen saanut vanki voi osoittautua loppu peleissä avokkaaksi ystävyydeksi. Vastaavasti se joka aluksi luulisi olevan mainiota seuraa esimerkiksi säätynsä puolesta, voi osoittautua täydelliseksi mätämunaksi.

 

Vuodet vierivät. Kahleet hiertävät jalkoja jatkuvassa pidossa. Joka päivä lähdetään töihin tekemään mihin vankila sattuukaan määräämään.  Joskus puuduttavan arjen rikkoo juhlapyhä kuten joulu tai vankilan uuden hevosen osto. Yksityisyyttä ei ole, sillä samoilla lavitsoilla nukkuvat kolmekymmentä vankia. Kohtalotoverit tulevat tutuiksi. Aatelisena et kuitenkaan koska ole todella osa porukkaa. Toveruus on varattu tavallisille rikollisille. Aatelinen on aina aatelinen, jota muu kansa katsoo syrjäkarein, olivat olot kuinka samanlaiset. 

 

' Näytelmän loppuessa iloinen mieliala kohosi huippuunsa. En liioittele vähääkään. Kuvitelkaa, että näette vankilan; ihmisiä, jotka ovat kahleissa, joilta on riistetty vapaus ja joille tulevaisuus ei lupaa muuta kuin pitkiä surullisia vuosia, yksitoikkoista elämää, vuosia, jotka ovat samalla tavoin toistensa kaltaisia kuin harmaana syyspäivänä tipahtelevat sadepisarat - ja äkkiä näiden maahanlyötyjen ja vapautensa menettäneiden annetaan jonkin aikaa hieman pudistella höyheniään, huvitella pikkuruisen, unohtaa painostava uni, saada toimeksi kokonainen teatteri, vieläpä niin, että koko kaupunki saattoi siitä olla ylpeä ja ihmetellä sitä. Kuulkaa siis, millaisia ovat nämä meikäläiset, nämä vangit! '

s. 167 

 

Nyt muuton keskellä avasin ensimmäisen vastaantulevan kirjoja sisältäneen muuttolaatikon (kyllä muuttolaatikoita jotka oli pyhitettynä vain kirjoille tuli jo huolestuttavan suuri määrä) ja siinä tämä joskus kirjaston ota tai jätä -hyllystä poimittu Dostojevski odotti päällimmäisenä. Näin kohtalon sanelemana tulin siis tarttuneeksi tähän klassikkoon, jonka Dostojevski kirjoitti jo ennen Rikosta ja rangaistusta ja Idioottia. Muutto sylivauvan kanssa yhdistettynä tällaiseen klassikkoteokseen... Ei ehkä otollisin aika, mutta menkööt.

Muistelmia kuolleesta talosta on rakenteeltaan erilainen kuin nuo muut lukemani Dostojevskin suurromaanit. Tässä nimensäkin mukaisesti kerronta on enemmän muisteluiden tyylistä. Asioita ei selitetä kronologisesti ja yllättäen itse päähenkilö Petrovitš ei edes ole kovin suuressa keskiössä. Hän on vain havainnoitsija, jonka kautta Siperian rangaistuslaitoksen arkea ja henkilöitä kuvataan. Luvuissa nostetaankin esiin pitkälti eri vankeja ja monen kirjava onkin tuo läpileikkaus. 

 

Dostojevski on selkeästi hyödyntänyt omakohtaisia kokemuksiaan Siperian karkotuksellaan. Niin osuvasti hän kuvaa ihmisiä ja vankilan arkea. Vankilassa oli ahdasta ja pelkkä saunomista varten riisuminen on oma taiteen lajinsa kahleiden kanssa. Enimmäkseen silti vallitsi tylsistyminen. Päivästä toiseen samaa eikä toivoakaan muusta moniin vuosiin. Raha oli keskiössä ja alkoholin trokaaminen kuului asiaan. Vankilassa kun oltiin ei myöskään yhteenotoilta, ryhmäytymisiltä ja torailuilta voitu välttyä. Silti yleisesti henki oli, että vittuilla saa, mutta todelliseen tappeluun ei kannata ryhtyä. Vartijoista Majuri oli se joka piti kyllä huolen rangaistuksista ja kepityksistä.

 

Ihmiskuvaajana Dostojevski on kyllä vailla vertaa, mutta jäin ehkä kaipaamaan hänen romaaniensa kaltaista enempi kerronnallista otetta. Nyt tarina oli aika sirpaleinen koostuen yksittäisistä hetkistä ja henkilökuvista. Väsyneillä aivoillani en varmasti saanut niin paljoa irti kuin muuten olisin voinut, mutta mielenkiintoinen syväsukellus 1800-luvun Venäjän rangaistuslaitoksiin silti. Ei olisi ollut herkkua tuo ei.

Tähdet: 3 / 5

Muualla luettu: Kirjahylly