Rautatie - Juhani Aho (Klassikkohaaste 18)

Kirjan nimi: Rautatie

Kirjailija: Juhani Aho
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1884 / 2017

Sivumäärä: 132

Mistä: Kirjastosta

' - Mitäs sitä täällä, kun siellä on rautatie -

- Rautako tie?

- Se, joka kulkee Oulusta Kuopioon... ja pääsee sitä myöten ulkomaillekin, vaikka Helsinkiin, jos tahtoo-

- Sitä tietäkö?

- Niin, niin, ei muuta kuin istut vaunuun vaan -

- Niin pääsetkö vaikka Helsinkiin?

- Yhtä kyytiä -!

- Eikö pidä syöttääkään välissä?

- Ei tarvitse... rautatien hevoset syövät juostessaan... tietääkö Matti, mitä ne rautatien hevoset syövät?

- En minä häntä -

- Ne syövät halkoja -

- Elkää toki vanhaa miestä... vai juostessaan halkoja? ... en usko kuitenkaan. '

s. 13

 

Teoksen koko nimi on varsin kuvaava: Rautatie eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet. Matti on viemässä jyviä rovastille kylmänä 1800-luvun lopun talvipäivänä. Siellä hän päätyy juttusille niin itse rovastin kuin pehtorin kanssa ja molemmat puhuvat uudesta ihmeestä, joka on tullut viereiseen kylään Lapinlahdelle - Rautatiestä. Turinoitten perusteella ukko koittaa tästä ottaa selvää, että mikähän ihme juttu on kun tiet tehräänkin yhtäkkiä raudasta, hevoset syövät juostessaan puuta ja perässä ei vedetäkään tavallista kärriä vaan höyryveneen näköistä kapistusta. Mistä ihmeestä voi olla kyse?

 

Mielikuva rautatiestä ei jätä Mattia rauhaan. Se jopa luo juopaa hänen ja vaimon Liisan välille. Milloin toinen siihen uskoo ja toinen ei. Lopulta kun koittaa juhannus päättävät he että pakko se on mennä sitä katsastamaan ja ottamaan selko. Ei sitä kuitenkaan itsellekään oikein uskalleta myöntää, sitä uteliaisuutta meinaan. Kirkkoonhan sinne ollaan Lapinlahdelle menossa kuulostelemaan toisen kylän pappia. Jos nyt sattumalta sen rautatienkin sattuisi näkemään niin... Alkaa siis taival. Tästä pienestä teoksesta voit sitten lukea, mitä matkalla käy.

' Matti ja Liisa astelivat yhä eteenpäin ja olivat yksimieliset siitä, että oli sulaa hulluutta... jos nimittäin sattuisivat joskus sen maille sattumaan... mennä rautatien eteen eli edes liian lähelle sitä... Saattoihan tuota tuommoista ulompaakin katsella... vaikka aidan takaa... eikähän se mikään sormin koeteltava olekaan... Tietäähän sen, minkä se semmoinen tekee, jos sitä härnäilee...

Kyllä sitä sentään on koko peto... ajapas lehmä keskeltä kahtia!... kenenhän polosen lie ollut lehmä? '

s. 77

 

Nyt on koittanut perinteisen puolivuosittaisen kirjabloggaajien klassikkohaasteen vuoro. Viime kerralla myöhästyin himpun verran Henry Fieldingin Tom Jonesin kanssa, kun yli yhdeksänsataa sivua veivät voiton tämän lukijan aikatauluista. Kahdella edellisellä kerralla olen kuitenkin innostunut tarttumaan Shakespeariin (As you like it ja Romeo and Juliet). Nyt kun rupesin pohtimaan, mitä valitsisin tällä kertaa haasteeseen lukuun niin Juhani Aho tuli mieleeni. Olen nyt asunut muutaman vuoden Järvenpäässä ja pari kuukautta sitten ostimme täältä myös ihan oman talon viimein. Olen siis käynyt Tuusulanjärven rannalla olevissa kulttuurikohteissa, joista Ahola on yksi paikka. Siellä käydessä fiilistelin ehkä enempi Juhani Ahon vaimoa Venny Soldan-Brofeldtiä, sillä hänen maalauksensa olivat minulle tuttuja. Aho puolestaan oli kategoriassa joku kirjailija, olenkohan hänestä edes juurikaan kuullut. Kyseessähän on kuitenkin 1800-luvun yksiä tunnetuimpia suomalaisia kirjailijoita, joten sivistyksessäni oli selkeästi suuri aukko ja vielä paikkakuntalaisena tämä oli erityisen häpeällistä. Päätin siis, että tämähän sopii siis mainiosti klassikkohaasteeseen, kun tarkoituksena on uskaltautua tarttumaan niihin klassikoihin, jotka muuten ovat jääneet sinne hyllyyn odottamaan.

 

Näin tarinan luettuani vain sanoa, että onneksi taas tuli tartuttua tähän teokseen. Suorastaan yllätyin kuinka vetävästi Aho oli tarinansa kirjoittanut. Vaikka tapahtumia on varsin vähän, hän onnistui maalaamaan lukijan silmien eteen tuon maailmanajan, kun oltiin vielä toinen jalka maaseudulla itse rukilla kerimässä langat ja ansastamalla lihat, ja toisaalta kehitys on jo ottanut aimoharppauksia ja jotakin niinkin modernia kuin rautatie tulee sekoittamaan pienen maalaispitäjän pakkaa. Todella upeasti Aho kuvaa tuota arkea ja sitä mielenmaisemaa mitä moinen suuri järkytys voi aiheuttaa. Se on jotakin niin kaukaista ukon ja akan elinpiiristä, että miten koko asiaa edes lähestyisi. Tässä todella tuntui että luki rehellistä kuvausta. Asioita ei siloteltu, mutta toisaalta ei myöskään kallistuttu Dickensmäiseen kurjuuden kuvaukseen. 

 

Oikeastaan yllätyin suuresti, kuinka helppolukuinen teos tämä oli. Monestihan klassikot mieltää hiukan vaikeiksi, vaikka niitä itsekin tulee varsin paljon luettua. Onhan aika ollut varsin eri, joten kerronnan ratkaisut ja kieli voivat tuntua nykylukijasta vierailta. Ahon teksti kuitenkin imaisi mukaansa heti. Dialogi oli näppärää ja kuvaus ei sortunut 1800-luvun teoksille tyypilliseen krumeluuriin. Hiukan silmään pisti aluksi tuo varsin runsas kolmoispisteen käyttö, mutta siihenkin tottui varsin nopeasti vain sanomisen rytmittämisen ilmaisuna. Sivumäärälläkään tätä teosta ei ole pilattu ja hyvä niin. Nyt Aho kertoi juuri sen mitä tarina vaati. Punainen lanka pysyy koko ajan hyppysissä. Lopussa ei myöskään jääty palvomaan kehitystä. Vaikka kaikkea uutta ja ihmeellistä tuleekin, niin ei se tarkoita että vanhassa olisi mitään vikaa. Antaa muun maailman kehitellä juttujaan, omassa tuvassa on joka tapauksessa hyvä olla. 

Tähdet: 4 / 5

Muualla luettu: Ankin kirjablogi, Luetut kirjat -blogi, Nuoren opettajattaren kirjablogi, Tahaton lueskelija, Luettua, Luen, mutta en kirjoita, Bibliofiilin päiväunia, Kirjasähkökäyrä, Mythopoeia, Kaiken voi lukea!, Hemulin kirjahylly, Reader, why did I marry him?, Kirjarikas elämäni, Jokken kirjanurkka ja Sivuhenkilö