Rikos ja rangaistus - Fjodor Dostojevski

Kirjan nimi: Rikos ja rangaistus (Prestuplenije i nakazanije)

Kirjoittaja: Fjodor Dostojevski, suomentanut M. Vuori
Kustantaja: Karisto

Julkaisuvuosi: 1866, suomennos 2010

Sivumäärä: 516

Mistä: Appivanhemmilta lainassa

' Ei niin että hän olisi ollut ujo tai arka, päinvastoin; mutta hän oli ollut joitain aikoja hyvin ärtynyt ja jännittynyt, lähes synkkämielinen. Hän oli niin uppoutunut itseensä ja eristäytynyt muista ihmisistä, että varoi kohtaamasta kaikkia ihmisiä, ei vain emäntäänsä. Köyhyys oli masentanut hänet kokonaan, mutta tukalat olot olivat viime aikoina herenneet rasittamasta häntä. '

s. 7

On helteinen heinäkuu 1800-luvun Pietarissa. Nuorella Raskolnikovilla ei mene järin hyvin. Hän on korviaan myöten veloissa vuokranantaja emännälleen ja pyrkii jotenkin kitkuttelemaan eteenpäin köyhän äitinsä lähettämillä eläkerovoilla. Masennus ja mielen kurimus on kietonut Raskolnikovin maailman synkkään vaippaansa. Epätoivoinen mieli käy sisäistä taistelua. Muuan kammottava ajatus on nimittäin pesiytynyt sinne. Jos hän vain pelkuruudeltaan uskaltaisi toteuttaa tuon teon ratkaisisi se monta pulmaa. Eihän kyseessä edes olisi varsinainen rikos! Maailma olisi parempi paikka ilman tuota koronkiskuri ämmää, joka ansaitsee omaisuutensa köyhien epätoivolla. Näin hän pystyisi myös pelastamaan siskonsa epämieluisalta avioliitolta vain taloudellisten pakotteiden vuoksi. Ja ehkä ennen kaikkea todistaa olevansa kykenevä ihminen eikä vain täi.

 

Raskolnikovin vaipuu yhä vahvemmin kuumehorkkaan. Hän kuluttaa päivänsä kävellen pitkin katuja ja mutisten itsekseen. Lopulta kuitenkin koitta täydellinen tilaisuus. On aika toteuttaa epätoivoisen mielen epätoivoinen suunnitelma. Näin ämmä saa kirveestä, samoin kuin tämän viaton paikalle sattuva sisar. Ryöstösaaliin hän kursii pikaisesti kasaan ja kuin ihmeen kaupalla onnistuu pakenemaan. Mutta pystyykö mieli käsittelemään moista tekoa? Virkavalta metsästää syyllistä, mutta Raskolnikovin oman kehon ja mielen romahtaminen on ehkä se rangaistuksista suurin. Vainoharhaisuutta, kuumehoureita ehkä tietynlaista syyllisyyttäkin. Herääkin kysymys onko tuolta tieltä enää paluuta? Voiko tavallinen ihminen todella hyvittää rikoksensa ja löytää taas rauhan?

 

' - Ja murhasitte! Murhasitte!

- Ja millä tavoin vielä? Tokko sillä lailla murhia tehdään? Tokko sillä lailla mennään tappamaan kuin minä menin... Joskus toiste kerron sinulle, kuinka menin... Olenko minä murhannut sen vanhan ämmän? En minä ämmää ole murhannut, vaan itseni. Itseni minä tuhosin yhdellä iskulla, iäksi! '

s. 395

 

Huhhuh mitä tulikaan luettua! Olen pitkään pelännyt tarttua näihin venäläisiin suuriin klassikoihin, koska niitä on kuvailtu monin paikoin niin raskaiksi ja vaikeiksi teoksiksi. Olin siis valmistautunut tarpomaan läpi pitkän ja piimäisen suon, mutta kas kummaa Raskolnikovin tarina imaisikin minut välittömästi pihteihinsä eikä tuo viisisataa sivua edes loppujen lopuksi ollut kovin paljoa. Oikeastaan moniin muihin 1800-luvun klassikoihin verrattuna Dostojevskin kerronta oli hyvinkin lukijaystävällistä ja sujuvaa. Sen lisäksi siinä oli myös sitä syvyyttä, mitä monista nykyajan teoksesta jää uupumaan. Tässä ei todellakaan menty keveimmillä veneillä sisältönsä ja vaikuttavuutensa puitteissa.

Rikos ja rangaistus on varmasti niitä teoksia, joista on kirjoitettu jo lähes kaikki. Näen hyvinkin, kuinka paljon näiden sivujen sisällöstä saisi aikaiseksi syvällistä pohdintaa vaikkapa äidinkielen esseeseen tai lukupiiriin. Luonnollisesti isona teemana on rikos - mikä oikeastaan onkaan rikos ja kenellä ja missä tilanteissa siihen voisi olla oikeutuskin. Vastaavasti Dostojevski on hienosti kuvannut Raskolnikovin haparoituvaa mieltä, joka ei kestä tekoaan ja sen seurauksia. Mielenkiintoista on myös, että hän ei koskaan edes käynyt läpi mitä sai ryöstösaaliikseen, vaikka köyhyyden kurimus ei muuttunutkaan miksikään. Köyhyyttä ja epätoivoa oli kuvattu myös monissa muissa hahmoissa. Kuumehuuruisilla retkillään Raskolnikov päätyykin auttamaan jopa näitä toisia ihmispoloja, vaikkei hänellä edes olisi mistä antaa. Toisina hetkinä taas morkkis ottaa vallan moisista humpuuki teoista. Ylipäätänsä näissä henkilöissä oli jotakin todella rouhean rehellistä.

Ymmärrän hyvin, miksi tämä Dostojevskin teos on noussut klassikkoasemaansa. Se on paitsi syväluotaava analyysi ihmismielestä niin samalla sen tarinassa on jotakin universaalia. Itse nautin paljon kun väliin tuli Raskolnikovin tai hänen ystävänsä Razumihin syvällisiä pohdintoja erinäisistä asioista - vaikkapa siitä kuinka arvokkaampaa onkaan veistellä omalla tavallaan vaikkapa väärinkin kuin toistella samaa kuin kaikki muut, ensimmäisessä olet nimittäin ajatteleva ihminen toisessa et papukaijaa parempi. Nämä mielten yhteenotot ja keskustelut vaativat keskittymistä, mutta silti en kokenut teosta raskaana tai vaikeana. Miten klassikko voikin olla synkästä aiheestaan huolimatta näin vetävä! Ehkäpä nyt viimein olen päässyt venäläisten klassikoiden pelostani yli ja jatkossa uskaltaudun tutustumaan yhä enempi näiden mestarillisten ihmiskuvaajien teoksiin.

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Illuusioita, Jokken kirjanurkka, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Sallan lukupäiväkirja, Lukijatar, Sabinan knalli, Hyönteisdokumentti, Kirjaklassikot ja Ankin kirjablogi