Pariisin Notre-Dame 1482 - Victor Hugo

Kirjan nimi: Pariisin Notre-Dame 1482 (Notre-Dame de Paris)
Kirjoittaja: Victor Hugo, suomentanut Huugo Jalkanen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1831, suomennos 1965
Sivumäärä: 512
Mistä: Isältä lainattu

Ihanaa! Se oli ensifiilis, kun sain kirjan luettua. Tämä ei kuitenkaan johtunut siitä, että kirja olisi ollut hyvä, vaan yksinkertaisesti siitä onnesta, että se loppui viimein. Toivoin niin pitäväni kirjasta, mutta sen sijaan päädyin rämpimään sitä läpi parin viikon ajan. Täytyy sanoa, että onneksi nide oli kuvitettu, koska se katkaisi tekstin ihanasti paikkapaikoin. Välillä päädyin jopa odottamaan seuraavaa kuvaa.

Kirjan juoni on varmaan hyvin tuttu kaikille. Sen keskiössä on Notre-Dame ja sitä ympäröivä Pariisi vuonna 1482. Kirjan tunnetuimmat hahmot ovat Quasimodo, tuo kyttyräselkäinen, länkisäärinen, kuuro ja yksisilmäinen Notre-Damen kellonsoittaja, arkkidiakoni Claude Frollo, joka huolehti Quasimodosta, ja tietysti mustalaistyttö Esmeralda, joka lumosi kaikki kauniilla tanssillaan ja ulkonäöllään. Muita tärkeitä henkilöitä oli Esmeraldan vuohi Djali, joka esiintyi hänen kanssaan, kapteeni Febus sekä huono onninen runoilija Pierre Gringoire. Oikeastaan en tiedä mitä kertoa kirjan juonesta, koska varsinkin alussa tuntui kuin sitä ei edes olisi. Sen verran paljon oli kuvailua Pariisista ja sen lähes jokaisesta rakennuksesta. Tässä vaiheessa kysyin itseltäni usein, miksi oikein luen tätä. Joten tässä olisi ote eräästä kohdasta, joka mm. aiheuttu tuon tuntemuksen:

''Meillä on Katharina de´ Medicin Pariisi Tuileries´sä, Henrik II :n Pariisi Hôtel de Villessä, nuo kaksi rakennusta, joissa vielä on korkeamman maun leima; Henrik IV :n Pariisi Palace Royalessa: tiiliotsikoita kulmakivineen ja liuskakivikattoineen, kolmivärisiä taloja; Ludviq XIII :n Pariisi Val-de-Grâcessa: matalaa ja tanakkaa rakennustaidetta, jonka holvit muistuttavat korinsankoja ja jonka pylväät ikäänkuin möhömahaisia ja kupooli kyttyräselkäinen; Ludvig XV :n Pariisi Invalides´issa: huono jäljennös Rooman San Pietrosta (rakennus on ikävästi laskenut, mikä ei suinkaan ole parantanut sen viivoja)...''
s. 145

Onhan se kiva, kun ympäristöä kuvataan hyvin, mutta liika on liikaa. Samantyyppistä tekstiä löytyy varsinkin ensimmäisten satojen sivujen aikana oikein mukava määrä.

''Romaanin ensimmäisten painosten ilmestyessä puuttui siitä kolme lukua. -- Hugo selittää, että romaanin käsikirjoituspinkasta oli joutunut harhateille kolme lukua; kahdessa käsiteltii Pariisin historiaa ja sen rakennustaidetta. Lukijat tuskin huomasivatkaan niiden puuttumista, sillä ne eivät mitenkään vaikuttaneet romaanin juoneen.''
s. 513 (jälkisanat)

Mietinpähän tässä vain, että olisimpa saanut lukea tuon ensimmäisen painoksen suomennoksen, koska siinä olisi ollut vähemmän juuri niitä osia jotka pilasivat lukukokemukseni. Ehkä joku kustantaja oli ''vahingossa'' hukannut nuo osat. Jos näitä tarkkoja Pariisin kuvauksia ei lasketa, pidin kirjasta muuten. Siinä oli tuolle keskiajalle sopivaa synkkyyttä, eikä ketään oltu kuvattu täydellisenä. Oikeastaan kaikista tunnuttiin korostavan heidän huonoja puoliaan.

Pidin yleisesti kirjan juonesta (silloin kuin se eteni), mutta ihmetystä aiheutti se, että Quasimodo ei tuntunut olevan niin suuressa roolissa kirjassa, kuin olin olettanut. Esmeralda tuntui enemmänkin kirjan päähenkilöltä, koska kaikki tuntui pyörivän hänen ympärillään, varsinkin kirjan mieshahmot. Tämä oli mielenkiintoista, koska muistin Disneyn version, joka oli sittenkin hyvin erillainen (paljon iloisempi ja värikkäämpi). Siinä myös Febus oli kuvattu kaikkien unelmien sankariprinssinä, joka pelasti Pariisin. Kirjassa hän kuitenkin oli inhottava naistennaurattaja, joka tuntui ajattelavan vain seuraavaa kellistystä. Sääliksi kävi tulevaa morsianta ja Esmeraldaa, joka oli silmittömän rakastunut Febukseen. Esmeralda oli niin naivi, että uskoi kaiken mitä Febus sanoi. Kauneus etsi kauneutta, eikä kaunis Esmeralda voinut edes katsoa oikeata pelastajaansa Quasimodoa, joka niin hellästi rakasti häntä. Quasimodo antoi petinsä ja ruokansa ja olisi ollut valmis antamaan henkensäkin Esmeraldan puolesta. Häntä kävi niin sääliksi. Tuo muotopuoli jota kaikki vihasivat ja joka vihasi kaikkia, tuhlasi hellyyttään aivan turhaan.

Toinen henkilö josta Quasimodo välitti oli Claude Frollo, joka oli hänen herransa. Claude Frollo oli nimittäin pelastanut hänen henkensä ja kasvattanut hänet, josta Quasimodo tunsi valtavaa kiitollisuutta. Muuta hyvää en Claude Frollosta keksikkään. Hän oli iljettävä ja valmis tekemään mitä vain himoitsemansa Esmaraldan saamiseksi. Esmeraldaa Claude Frollo kuitenkin inhotti ja pelotti, mikä olikin täysin ymmärrettävää. Tässä vielä kaksi huomiota Disneyn elokuvaan liittyen:
1. Esmeralda ei ollut sellainen sanavalmis ja rohkea hahmo kuin elokuvassa, vaan nuori ja hiukan hupsu.
2. Claude Frollo oli Notre-Damen arkkidiakoni eikä mikään sotilaiden päällikkö kuten elokuvassa. Tosin ehkä olisi ollut liikaa laittaa niin pahantahtoinen henkilö kirkkoon kuuluvaksi Disneyn elokuvaan. Myöskään hänen epätoivoinen/mielipuolinen ''rakkautensa'' Esmeraldaa kohtaan ei oltu kuvattu kovin hyvin filmissä. Kirjassa sille oli jätetty paljon enemmän tilaa.
Oikeastaan koko kirjan sympaattisin hahmo oli vuohi Djali (myös Pierre Gringoire tuntui olevan samaa mieltä).

Victor Hugon kirjoitustyyli oli mielenkiintoinen. En tiedä vaikuttiko siihen se, että hän eli 1800-luvulla, jolloin kirjoittaminen oli hiukan erillaista. Kuitenkin hänen tekstinsä oli hyvin kuvailevaa ja suht hidastempoista, mistä yleensä pidän kirjoissa, mutta nyt taisin saada yliannostksen. Victor Hugo käytti myös paikoin aika pitkiä virkkeitä, jotka herättivät sen luettua sellaisen häh-fiiliksen. Hugo myös välillä puhutteli lukijaa suoraan, mikä oli mielenkiintoinen ratkaisu. Pidin myös kertomuksen miljööstä (vaikkakin odotin hiukan enemmän Notre-Damea ja vähemmän Pariisia). Eräs kiinnostava paikka oli varkaitten alue: Ihmeittein piha.

'' - Missä minä olen? runoilija kysyi kauhuissaan.
   - Ihmeiden pihassa, vastasi neljäs peikko, joka sillä välin oli tullut heidän luokseen.
   - Toden totta, Gringoire vastasi, - minä näen kyllä sokeita, jotka näkevät, ja raajarikkoja, jotka juoksevat, mutta missä on Vapahtaja?''
s. 85

Uskon, että olisn saattanut pitää kirjasta enemmän, jos koulukiireet eivät oli tehneet lukemisesta niin katkonaista. Toisaalta saattaa olla, että Victor Hugo ei vain ole minun kirjailijani. Ei nyt siis oikein napannut, mutta olen silti iloinen, että luin kirjan. On se sentään niin kuuluisa klassikko.

Tähdet: * * +

Esmeralda

Kirjan on lukenut ainakin Emilie

Kurjat - Victor Hugo

Kirjan nimi: Kurjat I-II (Les Misérables)
Kirjoittaja: Victor Hugo
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1862, suomennos 1972 & 1967
Sivumäärä: 971
Mistä: Isältä lainassa

'' Javert jatkoi:
´´Voimaa heiltä puuttuu. Pitäisi olla hirvittävän vahva sen miehen, joka jaksaisi hartioillaan nostaa nuo rattaat kuormineen.´´
Katsoen tarkasti herra Madeleinen silmiin puhui hän korostamalla jokaista sanaansa:
´´Herra Madeleine, olen eläessäni tuntenut vain yhden miehen, joka kykenisi tekemään sen, mitä te nyt vaaditte.´´
Madeleine säpsähti.
Javert lisäsi välinpitämättömän näköisenä, mutta hellittämättä Medeleinea hetkeksikään silmistään:
´´Se oli muuan rangaistusvanki.´´
´´Ah!´´ puhkesi Madeleine.
´´Toulonin kaleereilta.´´
Madeleine kalpeni. ''
s. 111

Kurjat on suuri romaani 1800-luvun alun ihmiskohtaloista Ranskan kauheissa oloissa. Se on jaettu viiteen osaan, ja kaikki alkaa 1815 Fantine-osassa, kun entinen kaleeriorja Jean Valjean on vapaana etsien yösijaa. Leivänryöstöstä ja karkausyrityksista vangittu 19 vuodeksi Jean Valjean on merkitty mies. Jopa koira ajaa hänet pois kopistaan kuin kapisen rakin, jättäen hänet aivan ilman suojaa ja ruokaa. Ystävällinen piispa Myriel ottaa hänet kuitenkin suojiinsa sulattaen Jean Valjeanin sydämen ja muuttaen tämän ja erään kaupungin tulevaisuudet. Jean Valjeanista tulee herra Madeleine, suuri hyväntekijä, jonka innovatiiviset keksinnöt nostavat rapistuneen kaupungin suureen kukoistukseen. Kaikille elämä ei kuitenkaan hymyile. Köyhä Fantine saa kenkään, kun ihmisille selviää hänen piilottelevan aviotonta lasta. Mitä hänen pitäisi tehdä kun velkojat kolkuttavat ovella ja lapsen huolehtijoillekin pitäisi maksaa. Rahavaatimusten kasvaessa päätyy köyhä, mutta kaunis Fantine myymään kaiken aina hampaista siveyteensä.

Toisessa osassa, joka kantaa nimeä Cosette, valotetaan Fantinen tyttären kohtaloa. Fantine on uskonut silmäteränsä hyväsydämisille majatalonpitäjille, mutta voi kuinka helposti ihmisiä voikaan pettää. Cosettesta tulee Thénardierin majatalon orja, joka saa ruokalla pöydän alla tähteitä syöden muitten eläinten kanssa. Tämän rakkautta ja huolenpitoa vaille jääneen raukan elämä mullistuu, kun kerjäläiseltä näyttävä rikas mies saapuu ja vie hänet mukanaan kohti parempaa tulevaisuutta ja onnea.

Marius on kolmannen osan nimi, jossa kohdataan hyvin rikkaan rojalistin herra Gillenormandin tyttärenpoika Marius. Marius on tasavaltalainen henkeen ja vereen, ja näkemyserojen saattelemana päätyy hän asumaan mielummin kurjaan rotankoloon kuin isoisänsä luokse. Rikkaudet vaihtuvat ryysyihin ja elämiseen pelkistä armopaloista. Hän liittyy Aapisen ystävät -ryhmään, jossa erilaiset vallankumoukselliset tasavaltalaiset kohtaavat. Aapisen ystävät ja työt saavat kuitenkin jäädä, kun Marius kohtaa puistossa vanhan miehen ja kukoistavan nuoren neidon. Neljännessä osassa (Idylli Plumet- ja Epopeia Saint-Denis-kadun varrella) Mariuksen rakkaudesta kerrotaan lisää ja kansan vallankumous kurjuutta vastaan alkaa. Viides osa (Jean Valjean) taas kuvaa vallankumouksen traagisia vaiheita sekä solmii kaikki langanpätkät niin Jean valjeanin, Cosetten kuin Mariuksenkin osalta.

'' ´´ - - kun näkee niin paljon kurjuutta kaikkialla, niin epäilempä, että Jumala ei ole rikas. Hän antaa vallankumouksen samalla tavalla kuin kauppias, jonka kassakaappi on tyhjä, antaa tanssiaiset. Luomakunta on vararikon partaalla. Sen vuoksi olen tyytymätön. - -´´ ''
s. 749

Kurjat on teos, jossa kurjempaakin kurjemmissa ja epäoikeudenmukaisissa oloissa ihmiset tarrautuvat elämään kynsin hampain päästämättä irti. Elämä ei ole helppoa, mutta neuvokkuudella, voimakkaalla tahdolla, onnella ja rakkaudella mikään este ei ole ylitsepääsemätön, tai sitten kuollaan kaikkien hyljeksimänä ilman ruokaa ja kunnollista vaatekertaa. Kurjia lukiessa pystyy kuvittelemaan tuon synkän ja eri ruskeansävyisen ympäristön, mutta se ei ahdistanut läheskään yhtä paljoin kuin Les Misérables musikaalielokuva. Henkilöhahmot ovat se syy, mikä teki tästä kirjasta niin hyvän. Heidän pienet ilonsa ja toivonsa paremmasta keskellä pyöristyttäviä oloja - eihän se enää paljoa huonomminkaan voisi mennä.

'' Eräänä päivänä hän [piispa Myriel] saapui aasin selässä Seneziin, vanhaan piispankaupunkiin. Hänen kukkaronsa, joka oli tällä hetkellä varsin surkeassa tilassa, ei sallinut hänen kustantaa muunlaisia kulkuneuvoja. Kaupungin pormestari tuli häntä vastaanottamaan piispantalon portille ja katseli loukkaantuneen näköisenä hänen laskeutumistaan aasin selästä. Joku porvari nauraa virnisteli hänen takanaan.
´´ Herra pormestari´´, sanoi piispa, ´´ ja herrat porvarit, minä huomaan kyllä, mikä teitä loukkaa. Teidän mielestänne osoittaa tällainen pappipahainen aivan liian suurta ylpeyttä ratsastaessaan samalla ratsulla, jolla Herramme Jeesus Kristus ratsasti. Minä tein sen välttämättömyyden pakosta, vakuutan teille, enkä mistään turhamielisyydestä.´´ ''
s. 18-19

Voi tuota herttaista piispa Myrieliä! Hän oli aina valmis ajattelemaan kaikista vain hyvää. Pienestä roolistaan huolimatta tämä vaatimattomuuden perikuva ja köyhille kaikki rahansa antava hyväsydäminen piispa sulatti minunkin sydämeni. Hän onnistui jopa herättämään kovaonnisen Jean Vajeanin rinnassa sykkivän lämmön. Oli myös hauska seurata kuinka hän vaatimattomalla asenteellaan laittoin luunkurkkuun useammalle ylenkatsojalle. On siinä taitava sanailia. Toiseksi lempparihahmokseni nousi yllättäen lain armoton valvoja Javert. Hänen periksiantamattomuudessaan jopa silloin kuin kaikki luulivat jean Valjeanin kuolleen oli jotakin suurta. Javertin sokeaa uskoa oikeuteen ja auktoriteetteihin ei voi kuin ihmetellä. Kuitenkin ilman häntä ei Jean Valjeankaan olisi ollut se mies joka hänestä tuli.

Koko tarinassa oli kaikista mielenkiintoisinta seurata juuri Jean Valjeanin elämää ja sen kehitystä, kuinka entisestä kaleeriorjasta tuli kaupungin pormestari, ja kuinka tummasta sydämmestä kasvoi köyhien ja sorrettujen puolustaja. Jean Valjeanin elämä oli täynnä niin ylä- että alamäkiä. Aina kun hän pääsi asettumaan aloilleen ja löytämään onnen, saapui Javert hengittämään hänen niskaansa, joilloin ainut vaihtoehto oli paeta. Myös Jean valjeanin pohdinnat oikeasta ja väärästä kiinnostivat. Onko oikeammin antaa syyttömän kärsiä, jos koko kaupungin köyhäilistö on sen varassa, vaiko tuomita oikea syyllinen joilloin kaikki hyvinvointi romahtaa? Jean Valjeanilla oli myös hyvin ristiriitaiset tunteet onnea ja sen oikeutusta kohtaan, mitkä loivat hänestä inhimillisen hahmon.

Parhaat hetket kirjassa olivat ehdottomasti alku ja loppu eli enemmän tai vähemmän ne osat joissa Jean valjean esiintyi. Nuorten roihuavan rakkauden kuvaus keskivaiheilla puolestaan tylsistytti lähes yhtä paljon kuin Victor Hugon ylimääräiset jorinat mm. Pariisin viemäröinnistä, Waterloon taistelusta sekä kapinan historiasta. Onneksi näitä ei sentään ollut samassa mittakaavassa kuin Notre-Damessa. Kun aloitin lukemaan tätä, minun teki lähes mieli tanssia ripaskaa, kun huomasin, että tämä on lyhennetty versio. Osaan hyvin kuvitella mitä on jätetty pois... Yleisesti ottaen victor Hugon kerronta on sujuvaa ja hahmojen sanailu nokkelaa. Juuri ne tekivät tästä hyvän lukukokemuksen.

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Jokke/Jokken kirjanurkka, Olgan lukupäiväkirja, Kirjasähkökäyrä,
Marile/1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Maria/Aakkosellinen hakemisto ja Nuharupi

1800-luku -haasteeseen on nyt kerääntynyt kolme kirjaa. Pitää kohta ruveta kirimään, jos kahdeksaan haluan ehtiä vuoden loppuun mennessä.

1800-luku -haaste

Lähdin juuri tarkastelemaan mitä haasteita on ilmennyt, ja heti löytyi juuri minulle sopiva, enkä vain malttanut odottaa huomiseen siitä kertoakseni. Ofelia Outolintu on tehnyt loistavan haasteen, jossa on tarkoituksena lukea kirjoja, jotka on julkaistu 1800-luvulla. Itselläni on jo ollut pitkään aikeissa lukea lisää Jane Austenia, Charles Dickensiä, Brontën sisaruksia ja Sir Artur Conan Doylea. Myös Monte Criston kreivi, Anna Karenina ja Ivanhoe kiinnostavat. Katsotaan siis mitä kaikkea tässä ehtiikään lukea, kun osallistumisaikaa on kuitenkin koko vuosi. Haasteessa tavoitellaan arvonimeä, ja itselläni on tavoitteena tuo Varakreivitär.

Arvonimet ja niihin tarvittavat kirjamäärät:
Herttua/herttuatar – 20 teosta

Markiisi/markiisitar – 16 teosta

Jaarli/kreivitär – 12 teosta

Varakreivi/varakreivitär – 8 teosta

Paroni/paronitar – 4 teosta

Teoksia:
- Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
- Alexandre Dumas - Monte-Criston kreivi
- Victor Hugo - Kurjat
- Charles Dickens - Kaksi kaupunkia

Baskervillen koira - Arthur Conan Doyle

Kirjan nimi: Baskervillen koira (The Hound of the Baskervilles)

Kirjoittaja: Arthur Conan Doyle, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 1901-1902, suomennos 2008

Sivumäärä: 282

Mistä: Kirjastosta

 

' "Olen saanut kuulla, että ennen tätä hirvittävää tapausta muutamat ihmiset ovat nähneet nummella otuksen, joka ulkonäöltään vastaa Baskervillen paholaista eikä voi olla mikään tieteen tuntema eläin. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että se on valtava, valoa hohtava otus, muodoltaan kammottava ja aavemainen. Olen kuulustellut kaikkia näitä todistajia, joista yksi on selväjärkinen maalaismies, toinen hevosenkengittäjä ja kolmas maatilan isäntä nummelta, ja kaikilla on kerrottavanaan sama tarina hirvittävästä ilmestyksestä, joka vastaa täsmälleen legendassa kuvattua hornan hurttaa. Voin vakuuttaa teille, että pelko on niillä main suuri, eikä juuri kukaan enää uskaltaudu nummelle öiseen aikaan." '

s. 40

 

Suuri Sherlock Holmes on uransa toistaiseksi vaativimman mysteerin edessä. Nuorehko maalaislääkäri tohtori Mortimer on tullut tapaamaan Holmesia Baker Streetille, sillä hänen naapurinsa ja hyvän ystävän Sir Charles Baskervillen kuolema on herättänyt hänessä epäilykset. Vanhan legendan mukaan Baskervillen sukua vainoaa hornan hurtta, valtaisa musta ja loimuava koirapeto helvetistä, jonka kidassa kaikki suvun vesat tulevat kokemaan kohtalonsa. Nyt vaikuttaa siltä, että Sir Charleskin on joutunut tämän pedon uhriksi.

 

Nyt viimeinen Baskerville, Sir Henry, on saapunut Amerikan mantereelta perintökartanoonsa Dartmoorin nummille. Tohtori Mortimer pelkää tämän nuoren herrasmiehen hengen puolesta. Holmesin ei siis auta muu kuin ryhtyä selvittämään onko tämänkertainen vastustaja itse paholainen vaiko tavallinen kuolevainen, joka hyödyntää julkeasti Baskervilleihin kohdistuvaa vanhaa myyttiä. Watson silminään tuolla pienessä kyläyhteisössä, on Holmesin aika saada selko tapahtumista: mikä ihme on tuo hornan hurtta joka janoaa Baskervillien verta.

 

' "Totisesti, Watson, sinähän ylität itsesi", Holmes sanoi, työnsi tuoliaan taaksepäin ja sytytti savukkeen. "Minun on pakko todeta, että kaikissa niissä pikku kertomuksissa, joita olet ystävällisesti kirjoittanut vaatimattomista saavutuksistani, olet järjestään vähätellyt omia kykyjäsi. Et ehkä itse loista valoa, mutta valo pääsee loistamaan sinun kauttasi. Joskus sattuu, että ihmisillä, joilla itsellään ei ole sanottavia lahjoja, on kuitenkin suuri innostava vaikutus. Minun pitää tunnustaa, ystävä kallis, että olen sinulle paljosta velkaa." '

s. 8 

  

Watsonin ja Holmesin toimintaa oli todella ilo seurata! Doyle ei jätä lukijaansa roikkumaan ja luottamaan vain sokeasti sanoihin Holmesin äärimmäisen terävästä havaintokyvystä, vaan havainnollistaa tämän heti kättelyssä kun Watson laitetaan arvuuttelemaan jätetystä kävelykepistä minkälainen asiakas heille onkaan tulossa. Luonnollisesti Watson ei kovasta yrityksestään huolimatta yllä suuren Holmesin tasolle, joka pystyy luettelemaan kokonaisen litanian vieraan ammatista ja toimipaikasta aina luonnetta ja koiran rotua myöten. Aikamoinen parivaljakko he olivat, sillä Watson meni edeltä aina naivina ja luottavaisena toiminnanmiehenä ja Holmes tuli omine ajatuksineen ja punottuine juonineen perässä. Kyllä tämän luettua on pakko vain vahvistaa tuo kuinka Stuart Turtonin uutuusdekkari Pimeitten vetten paholainen jäi niin monin ulottuvuuksin vain heikon jäljitelmän tasolle. 

 

Tämä Arthur Conan Doylen klassikkodekkari oli kyllä jouheasti eteenpäin rullaava teos. Hiukan kuitenkin tuo sen kunniakas ikä rupesi jo näkymään. Arthur Conan Doylen teokset ovat olleet salapoliisikirjallisuuden etunenässä, ja ehkä pientä kehitystä on käynyt juonien monimutkaisuuden ja vinhojen juonenkäänteiden osalta sitten Holmesin aikojen. Harmikseni todettakoon, että tässä teoksessa rupesi henkilöitä olemaan jo sen verran tiivis piiri, että syyllinen oli suhteellisen helppo bongata jo hyvissä ajoin. Onneksi kuitenkin jännitys pysyi yllä sen suhteen, miten tuo kammottava hornan hurtta oli toteutettu ja miten Holmes ja Watson saisivat syyllisen kiikkiin. 

 

Kokonaisuutena tämä klassikko oli varsin mukava pieni välipala, sillä sivumäärällähän tätä teosta ei ole pilattu (varsinkaan kun sivut olivat vielä pieniä ja fontti suurta). Nykymenoon tottuneelle juoni oli ehkä hiukan turhan simppeli, vaikka Holmesin toimintaa ja järkeilyä olikin ilo seurata. Holmes oli myös selkeästi enempi toiminnan mies kuin Agatha Christien myöhäisemmät iäkkäät salapoliisi vastineet. Doylen kirjoitustyyli iski minuun kuitenkin mainiosti, sillä se yhdisti 1800-luvun korulausemaisen kerronnan tiiviiseen juonen kuljetukseen. Näin ollen tekstissä oli mukavaa kuvailua, mutta silti kaikki palveli juonen eteenpäin vientiä (toisin kuin esimerkiksi Victor Hugo teoksissaan). Holmes nousi kyllä yhdeksi lempisalapoliisikseni, sillä sen verran herkullisesti Doyle on onnistunut kuvaamaan hänen metodejaan ja toimintaansa.

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Amman lukuhetki,  Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka, Kirjakaapin kummitus, Yöpöydän kirjat, Villasukka kirjahyllyssä, Kirjavuori, Kasoittain kirjoja, Tuntematon lukija, Kirjan pauloissa, Unelmien aika, Sivutiellä, Kirjojen pyörteissä, Cats, books & me, Usva, Kirjallisuutta kaikista kuvakulmista, Kirjahullun päiväkirja ja Kirjakaapin avain

 

Syyskuun luetut

 

Syyskuun luetet:
- Pariisin Notre-Dame 1482, Victor Hugo
- Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, Tuomas Kyrö
- Poika raidallisessa pyjamassa, John Boyne

Sivuja kertyi siis vaivaiset 846, eli keskimäärin 282 sivua/kirja. Jotenkin kun tuli taas arki niin kouluhommat tuntuvat vievän kaiken ajan... Asiaa ei myöskään auttanut, että koeviikko oli. Siinä käy nimittäin helposti, että kun on saanut luettua koealueen (eli koko kirjan) on niin väsynyt, että ei enää jaksa lukea. Ainakin itse saan niin helposti päänsärkyä, että kun lukee koko päivän kokeeseen sisätiloissa, tulee niin huonon olon, että romaanin lukeminen alkaa olla aika haastavaa. Pitäisi varmaan vain hyväksyä, että entistä nopeaa lukutahtiani en voi enää saavuttaa. No, onneksi pian on syysloma, jolloin pitäisi löytää taas enemmän aikaa lukemiselle =)

Lukemisen suhteen oli aika vaihtelevia kirjoja. Varsinkin tuo klassikko Pariinin Notre-Dame osottautui suureksi pettymykseksi. Sen kanssa jumitin suurinmanosan kuukautta, koska se ei vain tuntunut etenevän niistä kaupunkikuvailuista. Kuitenkin huomaan, että mitä pidempi aika sen lukemisesta on kulunut, sitä paremmalta se rupeaa tuntumaan. Ne ärsyttävät kohdat vain pyyhkiytyvät pikku hiljaa pois jättäen hyvän fiiliksen siitä muusta. Mielenkiintoista...

Pidin varsinkin Poika raidallisesta pyjamassa -teoksesta. Se vain edelleen kosketti, vaikka olihan sen kerronta varsin naivia. Ihan hyvän esseen siitä kuitenkin tuntui saavan äikänkokeeseen. Mielensä pahoittaja ja ruskeakastike taas oli nappivalinta luettavaksi juuri ennen koeviikkoa. Ihanan rentoa ja helppo lukuista.

Tämän kuukauden aikana ei nuo kaksi haastetta yhtään edistyneet... Onneksi Sadun Lähi-Itä haasteessa on myös lokakuu aikaa osallistua, niin ehdin vielä mukaan. Kirja valinnoistani haasteeseen lisää täältä. Myöskään Lue oman hyllyn kirjat - haaste ei ole edistynyt, mutta tällä hetkellä luettavana on Allen Kurzweilin Elämän laatikko, joka siis löytyy tuolta listalta. Ikävä kyllä kirja on hyvin erillainen kuin odotin... Siitä sitten lisää, kun saan taas joskus sen luettua.

Ylpeänä voin myös kertoa, että en hankkinut yhtään kirjaan, koko syyskuun aikana. Tästä se kirjavuoren pienennys lähtee: Ei enempää uusia, kuin ehtii lukea.