Baskervillen koira - Arthur Conan Doyle

Kirjan nimi: Baskervillen koira (The Hound of the Baskervilles)

Kirjoittaja: Arthur Conan Doyle, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 1901-1902, suomennos 2008

Sivumäärä: 282

Mistä: Kirjastosta

 

' "Olen saanut kuulla, että ennen tätä hirvittävää tapausta muutamat ihmiset ovat nähneet nummella otuksen, joka ulkonäöltään vastaa Baskervillen paholaista eikä voi olla mikään tieteen tuntema eläin. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että se on valtava, valoa hohtava otus, muodoltaan kammottava ja aavemainen. Olen kuulustellut kaikkia näitä todistajia, joista yksi on selväjärkinen maalaismies, toinen hevosenkengittäjä ja kolmas maatilan isäntä nummelta, ja kaikilla on kerrottavanaan sama tarina hirvittävästä ilmestyksestä, joka vastaa täsmälleen legendassa kuvattua hornan hurttaa. Voin vakuuttaa teille, että pelko on niillä main suuri, eikä juuri kukaan enää uskaltaudu nummelle öiseen aikaan." '

s. 40

 

Suuri Sherlock Holmes on uransa toistaiseksi vaativimman mysteerin edessä. Nuorehko maalaislääkäri tohtori Mortimer on tullut tapaamaan Holmesia Baker Streetille, sillä hänen naapurinsa ja hyvän ystävän Sir Charles Baskervillen kuolema on herättänyt hänessä epäilykset. Vanhan legendan mukaan Baskervillen sukua vainoaa hornan hurtta, valtaisa musta ja loimuava koirapeto helvetistä, jonka kidassa kaikki suvun vesat tulevat kokemaan kohtalonsa. Nyt vaikuttaa siltä, että Sir Charleskin on joutunut tämän pedon uhriksi.

 

Nyt viimeinen Baskerville, Sir Henry, on saapunut Amerikan mantereelta perintökartanoonsa Dartmoorin nummille. Tohtori Mortimer pelkää tämän nuoren herrasmiehen hengen puolesta. Holmesin ei siis auta muu kuin ryhtyä selvittämään onko tämänkertainen vastustaja itse paholainen vaiko tavallinen kuolevainen, joka hyödyntää julkeasti Baskervilleihin kohdistuvaa vanhaa myyttiä. Watson silminään tuolla pienessä kyläyhteisössä, on Holmesin aika saada selko tapahtumista: mikä ihme on tuo hornan hurtta joka janoaa Baskervillien verta.

 

' "Totisesti, Watson, sinähän ylität itsesi", Holmes sanoi, työnsi tuoliaan taaksepäin ja sytytti savukkeen. "Minun on pakko todeta, että kaikissa niissä pikku kertomuksissa, joita olet ystävällisesti kirjoittanut vaatimattomista saavutuksistani, olet järjestään vähätellyt omia kykyjäsi. Et ehkä itse loista valoa, mutta valo pääsee loistamaan sinun kauttasi. Joskus sattuu, että ihmisillä, joilla itsellään ei ole sanottavia lahjoja, on kuitenkin suuri innostava vaikutus. Minun pitää tunnustaa, ystävä kallis, että olen sinulle paljosta velkaa." '

s. 8 

  

Watsonin ja Holmesin toimintaa oli todella ilo seurata! Doyle ei jätä lukijaansa roikkumaan ja luottamaan vain sokeasti sanoihin Holmesin äärimmäisen terävästä havaintokyvystä, vaan havainnollistaa tämän heti kättelyssä kun Watson laitetaan arvuuttelemaan jätetystä kävelykepistä minkälainen asiakas heille onkaan tulossa. Luonnollisesti Watson ei kovasta yrityksestään huolimatta yllä suuren Holmesin tasolle, joka pystyy luettelemaan kokonaisen litanian vieraan ammatista ja toimipaikasta aina luonnetta ja koiran rotua myöten. Aikamoinen parivaljakko he olivat, sillä Watson meni edeltä aina naivina ja luottavaisena toiminnanmiehenä ja Holmes tuli omine ajatuksineen ja punottuine juonineen perässä. Kyllä tämän luettua on pakko vain vahvistaa tuo kuinka Stuart Turtonin uutuusdekkari Pimeitten vetten paholainen jäi niin monin ulottuvuuksin vain heikon jäljitelmän tasolle. 

 

Tämä Arthur Conan Doylen klassikkodekkari oli kyllä jouheasti eteenpäin rullaava teos. Hiukan kuitenkin tuo sen kunniakas ikä rupesi jo näkymään. Arthur Conan Doylen teokset ovat olleet salapoliisikirjallisuuden etunenässä, ja ehkä pientä kehitystä on käynyt juonien monimutkaisuuden ja vinhojen juonenkäänteiden osalta sitten Holmesin aikojen. Harmikseni todettakoon, että tässä teoksessa rupesi henkilöitä olemaan jo sen verran tiivis piiri, että syyllinen oli suhteellisen helppo bongata jo hyvissä ajoin. Onneksi kuitenkin jännitys pysyi yllä sen suhteen, miten tuo kammottava hornan hurtta oli toteutettu ja miten Holmes ja Watson saisivat syyllisen kiikkiin. 

 

Kokonaisuutena tämä klassikko oli varsin mukava pieni välipala, sillä sivumäärällähän tätä teosta ei ole pilattu (varsinkaan kun sivut olivat vielä pieniä ja fontti suurta). Nykymenoon tottuneelle juoni oli ehkä hiukan turhan simppeli, vaikka Holmesin toimintaa ja järkeilyä olikin ilo seurata. Holmes oli myös selkeästi enempi toiminnan mies kuin Agatha Christien myöhäisemmät iäkkäät salapoliisi vastineet. Doylen kirjoitustyyli iski minuun kuitenkin mainiosti, sillä se yhdisti 1800-luvun korulausemaisen kerronnan tiiviiseen juonen kuljetukseen. Näin ollen tekstissä oli mukavaa kuvailua, mutta silti kaikki palveli juonen eteenpäin vientiä (toisin kuin esimerkiksi Victor Hugo teoksissaan). Holmes nousi kyllä yhdeksi lempisalapoliisikseni, sillä sen verran herkullisesti Doyle on onnistunut kuvaamaan hänen metodejaan ja toimintaansa.

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Amman lukuhetki,  Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka, Kirjakaapin kummitus, Yöpöydän kirjat, Villasukka kirjahyllyssä, Kirjavuori, Kasoittain kirjoja, Tuntematon lukija, Kirjan pauloissa, Unelmien aika, Sivutiellä, Kirjojen pyörteissä, Cats, books & me, Usva, Kirjallisuutta kaikista kuvakulmista, Kirjahullun päiväkirja ja Kirjakaapin avain