Isästä / Äidistä - Annie Ernaux

Kirjan nimi: Isästä / Äidistä (La place / Une femme)

Kirjoittaja: Annie Ernaux, suomentanut Lotta Toivanen
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 1983 / 1987, suomennos 2022

Sivumäärä: 152

Mistä: Kirjastosta

 

' Myöhemmin aloitin romaanin, jonka päähenkilö isä oli. Kuvotuksen tunne kesken kertomuksen.

Jokin aikaa sitten tajusin, että romaanimuoto on mahdoton. Jos haluan kertoa pakon sanelemasta elämästä, en voi asettua taiteen puolelle, tavoitella jotakin "kiehtovaa" ja "koskettavaa". Kokoan isän sanat, eleet, mieltymykset, hänen elämänsä virstanpylväät, kaikki objektiiviset merkit siitä elämästä, jossa itsekin olin mukana. 

Ei mitään lyyristä muisteloa, ei voitonriemuista irvailua. Pelkistetty tyyli sujuu minulta luonnostaan, käytin sitä aikoinaan kirjoittaessani vanhemmilleni ja kertoessani tärkeimmät kuulumiset. '

s. 18

 

Isästä / Äidistä yhteisnide pitää sisällään kaksi Ernauxin kirjoittamaa pienoisteosta. Ensimmäisessä hän käsittelee isänsä kuolemaa herättämällä tuon etäisen miehen henkiin kirjansa sivuilla. Vaikka isä veikin tivoliin, niin silti heidän välillään oli aina tietty juopa. Isä nimittäin syntyi köyhään perheeseen ja hänen luokkaponnistuksensa oli, kun hän ensin siirtyi maatilan renkitöistä tehtaaseen ja sieltä lopulta perusti vaimonsa kanssa pienen kahvila-kaupan. Ei sillä rikastunut, mutta eipähän enää oltu työläisiä. Silti tuo mies kipuili oman asemansa kanssa. Kuinka ei nolata itseään puhumalla juntisti tai olemalla ymmärtämättä ylempien piirien itsestäänselvyyksiä. Parempi olla hiljaa ja olla luulematta itsestään liikoja. Tytär Annie kuitenkin kurkottaa korkeammalle. Hän opiskelee aina yliopistossa ja vieläpä kirjallisuutta. Tyttären elämänpiiri muuttuu pikkuhiljaa yhä porvarillisemmaksi ja samalla omat vanhemmat rupeavat hävettämään yhä enempi. Annie on luokkaloikkari ja juuri tuo pitää hänet aina tietyn mitan päässä isästään, joka tyytyi lopulta kauppiaan osaansa vapaa-ajallaan kanoja pihalla kasvatellen.

Toisessa teoksessa Äidissä Ernaux ottaa puolestaan käsittelyyn nimensä mukaisesti suhteensa äitiin. Tämäkin kirja alkaa äidin kuolemalla. Vain kirjoittamalla hän voi saada surutyön toteutettua. Ei liiallista tunteellista hempeilyä vaan pyrkimystä lakoniseen oman aikansa laajempaankin kuvaukseen kuten Isästä teoksessakin. Annien äidillä oli kova halu nousta yhteiskunnallisesti. Vaikka viina vei kaikki muut köyhän perheen sisarukset, äiti ponnisti työläisestä ja perusti miehensä kanssa pienen kahvila-kaupan Ranskan pikkukylään. Eihän se sellainen hieno pytinki ollut, mutta köyhällä alueella kahvila, tai pikemminkin juottola, sai oman asiakaskuntansa. Haaveet eivät kuitenkaan vastaa aivan todellisuutta sillä kaupanpitäjänä hymyn ja asiakaspalvelualttiuden pitää olla aina huulilla, vaikka kuinka jurppisi se että asiakkaat käyvät ennemmin isommissa marketeissa halvemman hinnan perässä ja tekevät heiltä vain unohtuneen kahvipaketti ostokset. Tarmoa tältä naiselta ei kuitenkaan puutu ja vaikka he ottavatkin usein yhteen Annien kanssa, niin silti äiti osittain pääsee kokemaan sitä ylempää elämää tyttärensä menestyksen kautta. Alzheimer vie kuitenkin lopulta voiton haurastaen tämänkin työjuhdan pala palalta.

 

' Tämä ei ole elämänkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotakin kirjallisuuden, sosiologian ja historian väliltä. Äidin, joka syntyi alistettuun asemaan mutta pyristeli sieltä pois, oli muututtava tarinaksi, jotta minä en tuntisi itseäni niin yksinäiseksi ja keinotekoiseksi tässä sanoilla ja ajattelulla meitä alistavassa maailmassa, johon olen hänen toiveidensa mukaisesti siirtynyt. '

s. 152

Luokkayhteiskunta on vahvasti läsnä tässä tuoreen Nobel-voittajan teoksessa. Vaikka Isästä / Äidistä yhteisnide suomennettiinkin vasta tänä vuonna, niin alkujaan Ernaux on kirjoittanut nämä jo 80-luvulla eli kauan ennen tuota toista kehuttua suomennosta Vuodet teosta. Ranskassa on ollut maalla selkeä jako eri luokkiin ja niissä omissa karsinoissa on enimmäkseen pysytty. Näissä teoksissaan Ernaux pääseekin läpileikkaamaan hyvin 1900-luvun muutosten. Kuinka hänen isänsä lapsuudessa oli vielä täysin normaalia aloittaa kaksitoistavuotiaana rengintyöt maatilalla ja lopettaa koulut siihen. Kuinka töitä tehtiin kellonympäri ja monilla vanhemmilla saattoi olla taustalla vielä alkoholismia pelkän köyhyyden lisäksi. Kuinka iso muutos olikaan siirtyminen maatyöläisestä tehtaaseen, jossa oli selkeät työajat. Lopulta kauppiaana päivät olivat taas paluuta jatkuvaan työhön, mutta silloin sentään ei enää ollut työläineen vain oman paikkansa pitäjä. Silläkin oli iso arvo. Sen yli ei enää kuitenkaan uskalla kurkotella. Nousu on jo ollut aikamoinen. On tärkeää tietää oma paikkansa.

Ernaux kuvaakin teoksissaan kuinka tärkeätä oli tiedostaa oma yhteiskunnallinen asema ja käyttäytyä sen mukaisesti. Yksityiskoulussaan Annieta korjataan oikeiden sanojen käytöstä ja ei voi ymmärtää miksi vanhemmat katsovat pahalla, kun hän puolestaan korjaa heitä kotona. Eihän kukaan halua olla se televisiosarjan maalaistollo perhe, joka tuijottaa pesukonetta luullen sitä televisioksi. Silti läpi hänen elämänsä isä on iskostanut kasvatuksessaan, kuinka pitää peitellä omaa alemmuuttaan ja hävetä jos toimii väärin. Samalla kuitenkaan ei saisi luulla itsestään liikoja vaan tunnustaa oma tilansa. Ernauxin onkin selkeästi vaikea sopeutua ajatukseen itsestään aikuisena porvarisrouvana. Toisaalta hän ei kuulu tähän maailmaan, mutta ei myöskään siihen mistä hänen vanhempansa ovat ponnistelleet ja missä hän on itsekin kasvanut. Mieleen nousikin Ferranten Napoli-sarjan päähenkilö Elena, joka ei oikein enää koulutettuna istunut kortteliin, mutta toisaalta kortteli oli myös pääsemätön osa häntä. Maailma on yksinäinen paikka, kun ei tiedä mihin kuuluu. Toisaalta eipä häpeän, kuulumattomuuden tai riittämättömyyden tunteisiin tarvita myöskään aina juuri luokkatuskaa.

 

Koin tämän yhteisniteen kanssa hiukan kahtiajakoisia tunteita. Isästä osio imaisi minut mukaansa lukemaan tuon miehen tarinan. Se toimi mainiona läpileikkauksena yhden ihmisen elämään tarjoten silti samalla laajemmankin kontekstin tuskallisesta luokkatietoisuudesta. Vaikka Ernauxin kerronta ei ole tunteellista vaan enemmänkin toteavaa tikkausta hetkistä, niin silti isän tarina onnistui koskettamaan. Tätä lukiessa uskoin ymmärtäneeni mistä tätä Nobel-voittajaa onkin kehuttu, eli kuinka hän saa henkilökohtaisen tason laajenemaan yhteiskuntakuvaukseksi. Toisaalta se mikä toimi Isästä ei enää tuntunut kantavan Äidistä osiossa. Tässä se tietty etäisyys ei pysynyt aivan yhtä tehokkaasti vaan Ermaux kirjoittaa enempi esiin omaa suruprosessiaan äitinsä kuoleman ympäriltä. Varsin koskettavaa kuvausta esimerkiksi lopussa tuosta haurastuvasta mielestä, mutta silti se jokin mikä puhalsi isä osiot osaksi isompaa kuvaa tehden siitä tarinaansa suurempaa jäi uupumaan tästä puolesta. Ihan kelpo tekstiä silti, mutta vähän joudun rokottamaan arviossani tuosta epätasaisuudesta. Yleisesti en ole mikään suuri autofiktion tai omien asioiden tilityksen ystävä, ja näistä tuntuu jo tulleen aikamoinen nykyajan kirjallisuustrendi. Ernaux oli kuitenkin enimmäkseen varsin positiivinen yllättäjä.

 

' Nyt olen saattanut päivänvaloon sen perinnön, joka minun piti laskea porvarillisen ja sivistyneen maailman kynnykselle sen yli astuessani. '

s. 80 

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club,  Mitä luimme kerran, Anun ihmeelliset matkat, Jokken kirjanurkka ja Kirjareppu