Kirjan nimi: Luolakarhun klaani (The Clan of the Cave Bear)Sarja: Maan lapset #1
Kirjailija: Jean M. Untinen-Auel, suomentanut Erkki Hakala
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1980, suomennos 1981
Sivumäärä: 609
Mistä: Isältä lainassa
' Kun nainen havaitsi miesten taakseen jättämän olennon, hän tuijotti ymmällään tuota karvattomalta eläimeltä näyttävää myttyä. Mutta ehdittyään lähemmäs hän vetäisi henkeään, astui taaksepäin ja kosketti vaistomaisesti kaulassaan riippuvaa nahkapussia torjuakseen tuntemattomat henget. Hän tunnusteli nahkan läpi amulettinsa pikku esineitä niistä suojaa hakien ja kurottautui katsomaan olentoa tarkemmin haluamatta menni heti lähemmäs, kykenemättä uskomaan silmiään.
Hänen näkönsä ei ollut pettänyt. Haaskalinnut paikalle houkutellut olento ei ollut eläin. Maassa makasi lapsi: luunlaiha, oudonnäköinen lapsi. '
s. 24
Luolakarhun klaanin tapahtumat sijoittuvat esihistorialliseen jääkauden aikaan Mustan meren rannalle. Tuolloin ei ollut tavatonta, että maa jyrähteli tuhoten maastoa. Tämän kohtalon kokee myös pieni nykyihmisen esi-isiä edustava 5-vuotias tyttö, joka menettää koko perheensä ja heimonsa maan uumeniin. Tyttö jää täysin yksin. Hänet on tuomittu korppikotkien ruuaksi päämäärättömästä kävelystä nääntyneenä, maahan vajonneena. Toisaalla samainen maanjäristys on tuhonnut myös neandertalilaisheimon asuinluolan, ja he vaeltavat etsimässä uuttaa heimolleen sopivaa luolaa. Sattumalta he törmäävät tähän nääntyneeseen myttyyn. Heimon parantajanaisen Izan anomuksesta he ottavat tämän tytön huostaansa, vaikka hän onkin Muiden lapsi.
Tyttö saa nimekseen Ayla ja alun kommunikaatio-ongelmien jälkeen hän rupeaa nopeasti oppimaan heimon kieltä ja tapoja. Monet asiat kuitenkin ihmetyttävät erilaista Aylaa: miksi heimolaiset kommunikoivat enimmäkseen viittomalla eivätkä puhumalla? Miksi naisten pitää palvella ja nöyristellä miesten edessä? Miksi toisten tulisijoille ei saa katsoa? Monien on myös haastava hyväksyä heimoonsa tämä täysin erilainen tyttö, joka on ulkoisestikin niin ruma suorine jalkoineen ja ei ulkonevine silmäkulmineen. Ayla on kuitenkin onnellinen parantaja Izan ja tämän veljen Crebin tulisijalla, sillä onhan Creb myös heimon tietäjä, suuri Mog-ur, jonka kyky olla yhteyksissä henkiin saa muut pelkäämään ja kunnioittamaan häntä.
Aikaa kuluu ja Aylasta tulee osa heimoa. Iza rupeaa myös opettamaan Aylasta seuraajaansa parantajanaisena turvatakseen tämän poloisen lapsen aseman tulevaisuudessa. Heimon rajattuun naiskäsitykseen sopimaton Ayla aiheuttaa kuitenkin monenlaisia selkkauksia käytöksellään, ja onnistuu hankkimaan itselleen leppymättömän vihamiehen Broudin. Liian monta kertaa Ayla onnistuu selviämään niskuroinnistaan, ja liian monta kertaa Ayla on se josta kaikki puhuvat, vaikka hänen tulevan johtajan Broudin tulisi olla se kaikkien huomion keskipiste. Broud tekeekin kaikkensa tehdäkseen Aylan elämästä mahdollisimman kurjaa. Kuitenkin tuossa nopeasti oppivassa tytössä on jotakin, joka tuntuu tuovan myös hyvää onnea heimolle. Ovatko henget hänen puolellaan?
' Creb ei pystynyt juuri lainkaan käyttämään abstrakteja käsitteitä. Kovasti ponnistellen hän pystyi laskemaan hiukan kahtakymmentä pitemmälle. Hän ei pystynyt uusiin oivalluksiin, uusia uria aukoviin neronleimauksiin. Hän tiesi että hänen henkiset kykynsä olivat paljon suuremmat kuin Aylan, ja hän oli ehkä älykkäämpikin. Mutta hänen neroutensa oli luonteeltaan erilaista. Hän pystyi tavoittamaan oman alkunsa ja Aylankin alkujuuret. Hän muisti enemmän ja tarkemmin kuin kukaan muu hänen ikivanhan heimonsa jäsen. Hän pystyi jopa pakottamaan Aylankin muistamaan. Mutta hän vaistosi Aylassa nuoruuden, uudemman ihmislajin elinvoiman. Ayla oli tavoittanut uuden muodon, jota hän ei tuntenut. '
s. 526
Tarinassa on Muiden tyttö ja viimeisiä aikojaan elävä neandertalilaisten heimo, joka ei vielä tajua Aylan edustavan tulevaisuutta. Tulevaisuuden kehityssuuntaa, joka on tuleva voittamaan ihmislajikokeilun kilpajuoksussa. Koinkin hyvin mielenkiintoiseksi nämä Unitnen-Auelin kuvailut näiden kahden eri ihmislajin erilasuuksista niin ulkoisesti kuin henkisesti. Ajatus neanderilaisten genettisestä muistiaineksesta oli kutkuttava. Minkälaista olisikaan jos muisti toimisi noin kollektiivisesti ja oppiminen tapahtuisi löytämällä asiat jo syntymässä saadusta muistiaineksesta. Toisaalta neanderilaisten rajoittunut kyky omaksua uutta oli myös tuotu vahvasti esiin korostomalla Aylan kykyä keksiä uusia keinoja ja teorioita kuin vettä vaan. Tietysti on vähän epäuskottavaa, että kymmenvuotias tyttö keksisi käytännössä kaiken, ja satoja vuosia vanhat heimot vain luottaisivat sokeasti uskomuksiinsa ummistaen silmänsä ja mielensä kaikelta muualta. Ainakin lajien erilaiset tavat ajatella kävivät tästä hyvin osoittelevasti selville jos ei muuta.
Luolakarhun klaani on erityisesti keihtova ja sykähdyttävä kertomus erilaisuudesta. Kuinka erinäköinen ja eri tavat omaava yksilö hyväksytään osaksi yhteiskuntaa ja mitä ennakkoluuloja ja töllistelyjä he joutuvat kokemaan. Oikeastaan samaa vihamielisyyttä ja pelkoa mitä Ayla kohtasi voisi hyvin kuvata nykyajankin yhteiskunnassa. On jaottelu meihin ja Muihin. Välimaastoa ei ole. Jo pelkkä ulkonäkö lyö tämän leiman. Minun kävi niin sääliksi tuota pientä Aylaa, joka revittiin irti omasta maailmastaan täysin vieraaseen kulttuuriin, jonka arvot ja käytösnormit eivät suinkaan olleet hänelle itsestäänselvyys. Kaikesta vihasta (varsinkin Broudin puolelta) ja ulkopuolisuudesta huolimatta hän yritti kovasti sopeutua ja oppia käyttäytymään heimon odotusten ja uskomusten mukaisesti. Olisi niin tehnyt mieli rutistaa häntä ja sanoa, että kyllä se siitä ja että ei se vika aina ole hänessä.
Luolakarhun klaani etenee rauhassa. Se kuvastaa Aylan elämää ja kasvua heimon joukossa. Näihin kuuteensataan sivuun mahtuu itse tapahtumien lisäksi paljon luonnon ja kasvien kuvailua, kasvilääketiedettä, henkimaailman uskomuksia, palvontamenoja ja kaikkea muuta. Vaikka jotkut asiat tuntuivat hyvin vierailta (kuten lapsen haluaminen kymmenvuotiaana), niin kokonaisuutena tämä oli hyvin antoisaa ja kiehtovaa. Juuri nämä osat tekivät teoksesta niin eläväisen tuntuisen. Se ei pelkästään ollut tarina ihmisistä, vaan lukijana pääsi itsekin osaksi tuota aikakautta kaikkien näiden kuvailujen ansiosta. Ehkä juuri tämän vuoksi tykästyin tähän teokseen niin paljon, että odotin aina malttamattomana milloin löytyisi taas aikaa sujahtaa Aylan matkassa esihistorian pyörteisiin. En voi muuta sanoa kuin Ei huono.
Tähdet: * * * * +
Muualla luettu: Sallan lukupäiväkirja, Taikakirjaimet, Vinttikamarissa, Todella vaiheessa, Kirjablogi Rouge ja 100 kirjaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti