Pianotunnit - Janice Y.K. Lee

Kirjan nimi: Pianotunnit (The Piano Teacher)
Kirjailija: Janice Y.K. Lee, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 392
Mistä: Omasta hyllystä

' "Täällä on muuan kiinalainen perhe, Chenit. He omistavat koko kaupungin. Ilmeisesti he etsivät tyttärelleen painonsoiton opettajaa. Mitä sanot?"

"Kiinalainen perhekö?" Claire kysyi. "En ollut ajatellut sellaista vaihtoehtoa. Eikö kukaan englantilainen tarvitse opettajaa?"

"Ei", Amelia vastasi. "Ei minun tietääkseni."

"En oikein tiedä..." Claire empi. "Eikö se olisi outoa?" Hän ei osannut kuvitella opettavansa kiinalaista tyttöä.'

s. 16

Claire on nuori englantilainen nainen, joka suostuu tylsän ja tasaisen Martinin kosintaa päästäkseen maailmalle. Martinin työkomennus vie heidät 1950-luvun Hongkongiin, jossa sodan arvet ovat vielä pinnan alla vahvoina. Saadakseen lisätienistejä ja tekemistä päättää Claire ryhtyä opettamaan pianonsoittoa Hongkongin länsimaalaiselle väestölle. Ovathan paikalliset ja heidän tapansa hyvin alkukantaisia, kuten hänen äitinsä oli moneen kertaan varoittanut ennen matkaan lähtöä. Olosuhteiden pakosta Clairen ennakkoluulot saavat kuitenkin kyytiä, kun hänet kutsutaan varakkaiden Chenien lapsen soittonopettajaksi. Nämä kalleimpia muotibrändejä käyttävät kiinalaiset ovatkin huomattavasti sivistyneempiä kuin hän! Clairen on myös mahdotonta vastustaa etäisen ja äreän Chenien autonkuljettaja Willin vetovoimaa. Willillä on tarjottavanaan niin paljon jännitystä nuoren Clairen elämään, mikä on täysi vastakohta Martinin haaleudelle. Samalla Claire tulee kuitenkin vedettyä mukaan tapahtumaketjuun, jossa sodan aikaiset tapahtumat nousevat pintaan. On tilinteon aika.

Kymmenen vuotta aiemmin 1940-luvulla nuori Will Truesdale saapuu Hongkongiin. Hongkongin englantilainen seurapiiri on täpinäissään uudesta vieraasta, mutta portugali-kiinalainen seurapiiriperhonen Trudy ehtii napata tämän saaliin muiden nenän edestä. Estoton ja elämää täynnä oleva Trudy on täsyi vastakohta jäyhälle Willille, mutta kuitenkin jokin vetää vahvasti heitä toistensa seuraan. Trudylle elämä on yhtä shampanjaa, juhlaa ja vähän lisää shampanjaa. Tämä perijätär on tottunut saamaan aina haluamansa ja vielä hymyn kera. Sitten toinen maailmansota astuu näyttämölle. Ihmiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa selviytyäkseen. Willin ja Trudyn tekemillä päätöksillä on kohtalokkaita seurauksia. Japanilaisten miehitys on armoton.

' "Kukaan ei pidä minusta", Trudy sanoo. "Kiinalaiset eivät pidä minusta siksi etten käyttäydy riittävän perinteisesti, eurooppalaiset eivät pidä minusta siksi etten näytä eurooppalaiselta, ja isä ei pidä minusta siksi etten ole sellainen kuin tyttären kuuluu. Pidätkö sinä minusta?" '

s. 42

Pianotunnit on kahden aikatason tarina kahdesta hyvin erilaisesta naisesta Hongkongissa. Se on tarina ennakkoluuloisesta Clairesta, joka rupeaa löytämään itsensä. Se on tarina helppoon elämään tottuneesta Trudysta, joka joutuu kohtaamaan sota-ajan armottomuuden. Molemmat joutuvat mukautumaan ja muuttumaan olosuhteiden pakosta. Varsinkin alussa karsasti Clairen rasistisia näkemyksiä Hongkongista ja sen asukkaista. Miten joku voi olla niin tietämätön ja ennakkoluuloinen. Muutenkin Clairesta on jossain määrin hankala pitää. Samalla tavalla Trudy on etuoikeutetuun elämäänsä tottunut pintaliitäjä, jonka välinpitämättömyys todellista maailmaa kohtaa oli hankala ohittaa. He ovat ihmisiä, jotka eivät oikein sovi joukkoon. He tekevät myös paljon virheitä ja vääriä valintoja - ja näillä valinnoinna on myös seurauksensa. Lee ei luo teokseensa pidettäviä hahmoja onnelliseni loppuineen. he ovat aitoja ihmisiä vikoineen ja elämässä ei nyt aina vaan kaikki mene suunnitelmien mukaan.

Pianotunnit pitää sisällään niin rakkautta, sotaa ja petosta. Ennen kaikkea se on kuitenkin tarina ihmiskohtaloista 40- ja 50-luvun Hongkongin myllerryksissä. Sen tarina ei ole onnellinen, mutta sodan kauheuksista huolimatta se ei myöskään ole synkkä. Asioita vain tapahtuu ilman sen suurempaa mässäilyä onnen tai kauhun hetkillä. Ehkä juuri kirjoitustyylilliset seikat etäännyttivätkin minut lukijana heti alussa. Varsinkin aluksi tarina eteni pikemminkin hetkien välähdyksinä, jotka ohitettiin parin toteavan lauseen jälkeen. Tarinasta ja henkilöistä oli hankala saada otetta, kun tilaa ei jätetty pidemmälle rauhoittumiselle kuvailulle, joka olisi avannut tuon maailman. Sen sijaan välähdyksiä vain tykitettiin menemään, jotta kaikki saatiin pohjustettua. Myöhemmin kerronta kyllä rauhoittui ja tilanteisiin päästiin paneutumaan pitempään. Ongelmana vain oli, että en enää lukijana osannut päästää irti tekstin hylkimisreaktiosta, joka oli jo syntynyt. Tämän takia tuntui, että jäin ulkopuoliseksi teoksen maailmasta. Eikä se sitten lopulta enää koskettanutkaan niin paljoa, potentiaalistaan huolimatta.

Pianotunnit on teos, josta olisin halunnt pitää. Siinä oli aitoja ihmisiä yhdistettynä historiallisiin tapahtumiin, jotka aina kiinnostavat minua. Romaanit tuovat aivan omalla tavallaan historian lähelle ja raottavat sitä verhoa, minkälaista olisi voinut olla kokea se kaikki, ja minkälaisia ihmiskohtaloita se pitääkään sisällään. Ikävä kyllä Pianotunnit ei kuitenkaan tehnyt minuun vaikutusta. En missään vaiheessa päässyt täysin yli alun kerronnan ongelmallisuudesta. Ja onhan se totta, että mukavammista henkilöhahmoista on vain helpompi pitää.

' Oli lapsi.

Oli mies jolla oli yksitoista sormea. Sitten kymmenen. Sitten taas yksitoista. Sormi kasvoi aina tasan vuodessa takaisin. Hyvä ajanmittari.

Oli hyviä miehiä.

Oli pahoja miehiä.

Oli kuolleita miehiä.

Oli kadonnut nainen. '

s. 316

Tähdet: * * +

Muualla luettu: Nenä kirjassa, Kirjavarkaan tunnustuksia, Järjellä ja tunteella, Annelin lukuvinkit ja Mari A:n kirjablogi