Kirjan nimi: Neiti Marplea ei petetä (They Do It with Mirrors)Kirjailija: Agatha Christie, suomentanut Leena ja Matti Jaskari
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1952, suomennos 1972
Sivumäärä: 196
Mistä: Omasta hyllystä
' "[- -] Niin, jokin on siellä nyt hullusti. Mutta en tiedä miksi tai mitä - johtuuko se niistä kauheista nuorisorikollisista - vai liittyykö se perhepiiriin. En tiedä mitä se on. Lewis elää vain aatteilleen eikä huomaa muuta, ja Carrie Louise, se tyttökulta, ei näe muuta kuin kauniita näkyjä, ei kuule muuta kuin kauniita ääniä eikä ajattele muuta kuin kauniita ajatuksia. Se on herttaista, mutta se ei ole käytännöllistä. Maailmassa on myös pahuutta, ja haluan että sinä, Jane, menet heti sinne ottamaan selville, mistä oikein on kysymys."
"Minäkö?" neiti Marple huudahti. "Miksi minä?"
"Koska sinä vaistoat sellaiset asiat. Olet aina vaistonnut. Sinä olet aina ollut suloinen ja viattoman näköinen olento, eikä kuitenkaan mikään ole koskaan saanut sinua hämmästymään. Sinä epäilet aina pahinta."
"Pahin on usein totta", neiti Marple mutisi. '
s. 11 - 12
Nuorena tyttönä neiti Marple on käynyt tyttökoulua Italiassa, jossa hän on ystävystynyt amerikkalaisten sisarusten Ruthin ja Carrie Louisin kanssa. Vaikka aikaa on vierähtänyt niin yhteydenpito on pysynyt, ainakin jokavuotisten joulukorttien tasolla. Rikkaista aviomiehistä toiseen vaihtava Ruth on nyt kuitenkin huolissaan siskostaan, joka on aina ollut taipuvainen menettämään sydämensä miehille, joille aate on kaikki kaikessa. Tällä hetkellä Carrie Louise pyörittää kolmannen aviomiehensä Lewisin kanssa nuorisorikollisten koulutuslaitosta, jossa tarkoituksena on kouluttaa nämä poloiset pojat takaisin rehdin elämän tielle. Viimeeksi vieraillessaan siskonsa luona Ruth kuitenkin aisti jotain pahaa. Ei kai joku uhkaa kaikissa vain hyvää näkevän Carrie Louisin henkeä? Ei auta siis muu kuin hälyyttää apuun yhteinen vanha ystävä neiti Marple, joka voi viattoman vanhan mummelin kuorensa avulla helposti päästä tämän pahantahtoisuuden jäljille.
Pian neiti Marple suuntaakin kulkunsa Carrie Louisin huonosti hoidettuun kartanoon. Kartanossa neiti Marple tapaakin kattavan kattauksen erilaisia ihmisiä. On Carrie Louisin oma jo leskeksi jäänyt synkkämielinen tytär Mildred sekä Carrie Louisin ihannoiman adoptiotyttären villi ja hurmaava tytär Gina ja hänen vakavamielinen amerikkalainen puolisonsa Walter. Tämän lisäksi paikalla on Carrie Louisin toisen aviomiehen pojat Steven ja Alexis Restarick, joilla molemmilla on sydäntä lähellä niin teatteri kuin Gina. Tämän perhepiirin lisäksi talossa asustaa aviomies Lewisin 'sihteeri' Edgar Lawson, joka on laitoksessa isäkompleksinsa vuoksi sekä Carrie Louisista huolehtiva rouva Bellever. Neiti Marplekin tuntee talon jännitteet, mutta sitten Carrie Louisin ensimmäisen aviomiehen poika Christian tulee tärkeällä asialla kylään. Christianin vetäytyessä kirjoittamaan kirjettä olohuoneessa tapahtuu suljetussa huoneessa ampumavälikohtaus, jonka jälkeen Christian löydetään murhattuna kirjoituskoneensa edessä. Neiti Marple pelkää, että tämä on vasta ensimmäinen näytös, ja lisää on tulossa.
' "Toivottavasti tämä shokki ei ole saanut teitä tuntemaan oloanne kovin epämukavaksi", hän sanoi. "Murhan tapahtumapaikalle joutuminen on epäilemättä suuri rasitus kenelle tahansa, joka ei ole ennen ollut tekemisissä sellaisten asioiden kanssa."
Vaatimattomuus esti neiti Marplea vastaamasta, että hän oli tähän mennessä joutunut useinkin tekemisiin murhien kanssa. Hän sanoi ainoastaan, ettei elämä St. Mary Meadissa ollut aivan niin suojattua kuin ulkopuoliset luulivat. '
s. 102 - 103
Taas kerran teki mieli lukea muiden kirjojen lomassa madam Christietä, joka ei koskaan petä. Tällä kertaa lukuvuoroon tuli taas herttainen neiti Marple, joka viattomasti onnistuu aina pääsemään kosketuksiin ihmisten kanssa. Kuka nyt voisi vastustaa herttaiselle mummelille jutustelua. Tai noh pitihän Marplen jossain välissä turvautua hiukan apukeinoihin. Lintujen bongaus kiikareilla huoneen ikkunasta on varmasti täysin normaalia perjantai-illan ohjelmaa, jossa aivan kuin vahingossa tulee samalla nähtyä ja kuultua talon asioita. Jokin pienikin asia voi olla tärkeä, sillä alitajuntaisesti jokin aina herätti sen Marplen muistijäljen vanhoihin tuttuihin, joka omalta osaltaan auttoi ymmärtämään näiden henkilöiden syvyyksiä.
Christielle tyypillisesti Neiti Marplea ei petetä on hyvin dialogipainoitteista. Tämän lisäksi tapahtumat lähtevät käyntii hyvin rauhassa. Itse murhahan tapahtuu vasta jossain teoksen puolivälissä! Itse juuri pidän siitä, että Christien teoksissa motiivi, tekotapa ja henkilöt ovat pääasemassa itse toiminnan sijasta. Varsinkin tässä teoksessa, jossa oli paljon henkilöitä ja monimutkaiset sukulaisuussuhteet erinäisten avioliittojen vuoksi, oli vain hyvä, että teos otti aikansa pohjustaakseen tilannetta ja henkilöitä. Muuten olisin varmasti ollut vielä pahemmin kujalla, että kukas nyt olikaan kuka ja mistä avioliitosta.
Kokonaisuutena Neiti Marplea ei petetä on aika tavanomainen Christie. Sen seurassa viihtyi, mutta se ei osu Cristien tuotannon parhaimmistoon. Tarinassa oli ehkä hiukan liikaa oleellisia henkilöitä, vaikka itse juoni olikin kutkuttava. Itse muistin osan lopun suurista paljastuksista, sillä olen nähnyt teoksen filmatisoinnin vähän aikaa sitten, vaikka poikkeavuuksiakin oli. Eniten kuitenkin innostuin siitä, että tässä viimein valotettin hiukan Marplen nuoruutta! Jotenkin olen aina ajatellut Marplen vain englannin idyllisille niityille, joten oli aikamoinen pommi, että hän on elänyt nuoruudessaan myös Firenzessä. Tällaisten pienten tarinaan liittymättömien yksityiskohtien bongailu tuo vain niin suuren innostuksen. Aivan kuin pääsiäismunia etsisi.
Tähdet: * * *
Muualla luettu: Todella vaiheessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti