Kirjan nimi: Alexis
Kirjailija: Vesa Haapala
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2023
Sivumäärä: 357
Mistä: Kirjastosta
' 15 p. heinäkuuta, 1866
Ohut pilvi purjehtii kuin lanka valtavaan siniseen neulansilmään. Kertomukseni miehet, eivätkö he voisi olla veljessarja aivan, minun veljekseni, tämän aatteen kerran sain, ja niitä he nyt ovat: eivät enää keitä hyvänsä kylän miehiä, vaan minun luomani maailman asukkaita, veljiä keskenään. Olisiko siitä kertomuksen nimeksi saakka? '
s. 33
Muuan Alexis, joka myös A. Kivenä on tunnettu, asuu Siuntiossa Charlotta Lönnqvistin vieraskamarissa ja kirjoittaa. Hän kirjoittaa värssyjä ja pieniä teoksia. Päätyönä kaiken taustalla on kuitenkin yksi suurteos. Teos, joka on vertaansa vailla. Suomen kielellä, tuolla metsäläisten murteella, mutta myös oman kansan kielellä, kirjoitettu romaani. Romaani seitsemästä veljeksestä ja heidän realistisesta elämän tohelluksesta. Ei ole siloteltua kansallisromantiikkaa nämä päähenkilöt vaan kansan todellista heijastuksia.
Toisaalta ei ole Alexisinkaan elo helppoa. Nälänhätä painaa joukoittain kansaa hautaan eikä kirjailijakaan ole kuin muiden armopaloilla elelevä loinen. Hän koittaa kaupata raapustuksiaan, mutta suhteet Helsingin herroihin heikkenevät heikkenemistään, kun hän omaa melankoliaansa lääkitäkseen saapuu tapaamisiin sekavana humalassa tai vippailee rahaa, joiden takaisinmaksu ei ole todennäköistä. Surkea on kirjailijan elo. Helpompi olisi pehtooriksi kouluttautua ja heittää kynä kädestä, jotta saisi velkojen kaulanauhan pois kiristämästä. Mutta toisaalta, ehkä joku tehtävä hänellä on. Ehkä Veljekset näkevät vielä päivänvalon. Ehkä kaikella tällä on tarkoituksensa.
' Minun olemukseni tervehtyisi hetkessä, jos näkisin edelle kaksi tai kolme vuotta ja jos tietäisin, mikä on kirjoittajankohtaloni ja Veljesteni tie, saanko sen loppuun ja kustantaako joku sen. Vangittu olen työhön ja epävarmaan odottamiseen. Velat keräytyvät ympärilleni, ne upottavat, ja tämä vie uskoni ja voimani, ja hermoni käy sekavaksi. '
s. 220
Heti alkuun mainittakoon, että tämä on teos jonka olisin jättänyt kesken (vaikken käytännössä koskaan jätä teoksia kesken), jos se ei olisi ollut kirjastomme lukupiirin kuukaudenkirja. Jotenkin en vain päässyt millään samalle taajuudelle Haapalaisen kerronnan kanssa. Sen sijaan päädyin tarpomaan sivu sivulta eteenpäin tajuamatta puoliakaan mitä tulin lukeneeksi. Välillä havahduin siihen, että olin lukenut aukeaman, mutta en rekisteröinyt yhtikäs mitään mistä siinä oltiin puhuttu. Yleensä luen kirjoja parissa päivässä, mutta nyt tarvoin tämän teoksen kanssa pari viikkoa. Tämä tuntui pitemmältä ja raskaammalta urakalta kuin Tolstoin Sota ja rauha.
Olen minäkin Kiven Seitsemän veljestä kahlannut läpi muutama vuosi takaperin ja kieltämättä hieno kulttuurillinen teko se on ollut, vaikkei minuun niin kovin iskenytkään. Tässä puolestaan Haapala maala kuvaa masentuneesta Kivestä, joka vain ryyppää, kirjoittaa, surkuttelee elämäänsä, haaveilee naisista, näkee painajaishoureita, vähän taas kirjoittaa ja taas ruinataan rahaa ja ryypätään nekin. Olen varsin herkkä poimimaan ympäristöni tunnetiloja, ja mieheni vain ihmetteli miksi olin kaiket illat niin äreä ja pahantuulinen... Alexisin synkistely yhdistettynä Haapalan lyyriseen ja koukeroiseen ajatuksenvirtaan oli vain aivan kammottava yhdistelmä univajeisille aivoilleni. Eihän tässä edes tuntunut olevan sen suurempaa juonta, jonka langasta olisi voinut pitää kiinni kuin pelastusrenkaasta. Kyllä tunnustan Haapalan kerronnan vahvuuden Alexisin mielenmaiseman maalaamisessa, mutta tämä lukija, teos ja ajankohta eivät vain sopineet tällä kertaa yhteen.
Tähdet: 1.5 / 5
Muualla luettu: Kirsin Book Club, Marjatan kirjat ja mietteet, Tuijata, Sivumerkkejä, Kirjasähkökäyrä ja Akanvirtaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti