Kirjoittaja: Kei Miller
Kustantaja: Phoenix
Julkaisuvuosi: 2011/2010
Sivumäärä: 244
Mistä: Omasta hyllystä
' I don't know who you is. I don't know where in the world you even is right now, but I believe you is there, sitting down, comfortable as you please, and that you is hearing me. I need to talk what I talking soft. I must not wake up the samfie man who I discover is writing down all manner of lies for you. He is writing down my story as if that story was a snake - the snake from the garden - twisting, coiling, bending this way and that. But hear me now, if his words is a snake, then mine is a mongoose chasing after him, a terror of teeth that him will be scared of. I going to set the record right. I going to unbend the truth. So listen close. '
s. 18
Nuori jamaikalaistyttö Pearline Portiousin elämä on tullut käännekohtaansa. Hänen tulisi saada myytyä markkinoilla värikäs kutomuksensa todistaakseen äidilleen, että hänen rakas harrastuksensa on jotakin muutakin kuin pelkkää rahan tuhlausta. Kirkkaan lila liina ei kuitenkaan ota myydäkseen. Epätoivoinen Pearline tekee päätöksen ja laskeutuu alas vuorilta kohti lepraisten siirtokuntaan. Ehkä joku siellä kaipaisi hiukan väriä elämäänsä. Pearline löytääkin oman paikkansa täältä siirtokunnasta leprapotilaiden tykö ja pian hänelle syntyykin lapsi - Adamine. Adamine joutuu kuitenkin aloittamaan elämäntiensä orpona lepraisten keskellä. Kasvettuaan nuoreksi naiseksi tämä erilainen tyttö löytääkin todellisen kutsumuksensa uskonnollisesta lahkosta Revivalista. Hänellä on nimittäin kyky varoittaa tulevista epäonnista. Hän on Warner Woman.
Myöhemmin iäkäs Adamine on Englannissa, jossa hänen erityislaatuista kykyään ei ole arvostetu. Mielisairaalassa vietettyjen vuosien arvet painavat. Hän tietää, että varoitusten sijaan tulee hiljentyä - olla kiinnittämättä huomiota itseensä. Toisaalta hän on myös päätynyt kertomaan tarinaansa Mr Kirjailijalle. Mr Kirjailija ei kuitenkaan kunnioita totuutta vaan yhdistelee asioita ja sotkee järjestyksiä. Joitakin asioita hän vain keksii päästään. Oliko sittenkään purppuraista liinaa? Entä lepra siirtokunta? Toisaalta voiko särkyneen Adaminenkaan muistikuviin täysin luottaa?
' Plenty knowledge is all bout you, but ongly some knowledge you will accept. So I learn to keep things in my breast. Telling it and shouting it not going to make no goddam difference to anything or anybody. I understand how this life go. Whatever white man believe in with all his heart - that thing name religion; whatever black woman believe in, that name superstition. What white man go to on Sunday, that thing name church; but what black woman go to name cult. What white man worship is The Living God himself; but what black woman worship name Satan or Beelzebub. Whatever it is that white man accept in his heart is a thing that make all the sense in the world; but what black woman accept in her heart is stupidness and don't worth a farthing. Sake of what black woman know in her heart, sake of her knowledge, she will get thrown into the madhouse and she will feel the pain of electric shock. So sometimes is best she keep silent. [- - ] Sometimes silence can save you from being locked up. Sometimes silence is all that we have left. '
s. 94 - 95
Kun seitsemän vuotta sitten olin Oxfordissa kielikurssilla, osui The Last Warner Woman silmääni alesta. Sen takakansi vaikutti kiehtovan erilaiselta, mutta jätti kuitenkin niin paljon arvailujen varaan, että kokonaisuva siitä mitä teos piti sisällään jäi vielä osittain hämärän peittoon. Muuttojen yhteydessä olen usein päätynyt karsimaan hyllyjeni kirjasaldoa, mutta jokin Millerin teoksessa on aina kutsunut minua niin että se on jäänyt hyllyihin pyörimään, vaikka lukulistalle asti se ei olekaan ylttänyt. Nyt viimein koitti kuitenkin se päivä, että uskallauduin ottamaan tuon kauan odotetun hypyn kohti tuntematonta.
Mitä sitten sain käteeni? Vaikka en tiennyt mitä odottaa, niin The Last Warner Woman yllätti minut silti täysin. Kerronnassa vuorottelevat Mr Kirjailijan ja Adaminen puheenvuorot. Periaatteessa siinä yhdistyvät kaksi tarinan pirtaa, jotka kiertyvät limittäin ja lomittain, mutta täysin yhteen ne eivät sulaudu. Miller ei siis näytä vain saman tarinan kahta eri puolta, vaan saa lukijan pohtimaan lukemansa totuusarvoa. Kuinka paljon kirjailijat soveltavatkaan faktoja tehdäkseen kerronnallisemman tarinan? Kuinka luotettava kertojia ovat kirjailijalle palasia kertovat kolmannet lähteet? Entä voiko ihmisen omaankaan muistiin luottaa vai paikkaileeko ja korjaako mieli jatkuvasti muistikuviamme?
The Last Warner Woman herätti minussa siis paljon ajatuksia. Itseasissa Adaminen varoitukset ja rooli Warner Womanina jäi lopulta aika pieneen rooliin. Millerin teoksen hienous piilikin sen kerronnassa. Siinä kuinka hän pikku hiljaa raotti Adaminen elämäntarinan verhoa. Kuinka uskomukset ja hyväksytyt standardit eroavatkaan eri kulttuureissa, ja kuinka Adamine joutui näiden ristipaineeseen.
Millerin teksti itsessään kuitenkin hämmensi ja pahasti. Teosta ei ole kirjoitettu hyvällä englannilla, vaan se ilmeisesti tavoittelee Jamaikan puhekielisyyden henkeä kirjoitusasussaan. Samaan aikaan Millerin kieli ja kerronta on kuitenkin niin herkkää ja runollista, että kontrasti näiden välillä oli valtaisa. Onneksi tuohon englannin tökkimiseenkin pikkuhiljaa siedättyi, sillä muuten Millerin teos kyllä vaikutti. Raikkaan erilainen teos.
Millerin teksti itsessään kuitenkin hämmensi ja pahasti. Teosta ei ole kirjoitettu hyvällä englannilla, vaan se ilmeisesti tavoittelee Jamaikan puhekielisyyden henkeä kirjoitusasussaan. Samaan aikaan Millerin kieli ja kerronta on kuitenkin niin herkkää ja runollista, että kontrasti näiden välillä oli valtaisa. Onneksi tuohon englannin tökkimiseenkin pikkuhiljaa siedättyi, sillä muuten Millerin teos kyllä vaikutti. Raikkaan erilainen teos.
' But when they see me, not a word. They quiet down and listen to whatever it is I had to say. [- -] I warn that city like how Jonah did warn Nineveh, and like how the angels did warn Gomorrah. '
s. 20
Tähdet: * * * *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti