Tohtori Živago - Boris Pasternak

Kirjan nimi: Tohtori Zivago (Доктор Живаго)
Kirjoittaja: Boris Pasternak, suomentanut Juhani Konkka
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi:  1957, suomennos 1980
Sivumäärä: 553
Mistä: Äidiltä lainassa

' Juran mieli oli sekasortoisten tunteiden ja käsitysten vallassa. Hän oli poikkeuksellisen herkkä vaikutelmille, hänen alttiutensa kaikkeen uuteen sanoin kuvaamatonta.

Mutta niin suuri kuin hänen rakkautensa taiteeseen ja historiaan olikin, elämänuran valinta ei tuottanut hänelle vaikeuksia. Hänen mielestään taide ei kelvannut kutsumustehtäväksi samoin kuin ei synnynnäinen iloisuus tai taipumus surumielisyyteen voinut olla ammatti. Häntä kiinnosti fysiikka, luonnontiede, ja hänen käsityksensä mukaan käytännön elämässä piti harrastaa jotakin yleishyödyllistä. Sen vuoksi hän rupesikin lukemaan lääkäriksi. '

s. 68

Nuorena poikana Juri Andrejevits Zivago menenttää molemmat vanhempansa. Jurin, kutusmanimeltaan Juran, ottaa siipiensä huomaan ensin filosofiaa harrastava eno ja sen jälkeen professoripariskunta. Enonsa vaikutuksen alaisuudessa nuoresta Zivagosta kehkeytyy herkkä ja runolliseen ajatteluun taipuvainen nuorukainen. Eletään 1900-luvun alkua Venäjällä. Tavallinen kansa on kyllästynyt ylimystön tuhlailuun. Vuonna 1905 kansa jo kokeilee onneaan, mutta Tsaarin valta pysyy jättäen työläislapsia elämään ilman isiään. 

Myöhemmin ensimmäinen maailmansota iskee Eurooppaan. Kaikki nuoret miehet viedään rintamalle tykinruuaksi, myös lääkäriksi opiskellut Zivago. Jättäen viimeisellään raskaana olevan vaimonsa Moskovaan, suuntaa Jura kulkunsa sotasairaalaan, jossa hän tapaa laupeudensisar Laran. Juran ja Laran välillä on välitöntä kemiaa. Molemmat ovat herkkiä sieluja, joiden sydämet sykkivät samaan tahtiin. Ikävä kyllä he kohtaavat liian myöhään kun molempia sitovat jo avioliiton valat toisaalle. 

Sitten tapahtuu helmikuun vallankumous ja perään lokakuun vastaava. Moskovaan palannut Zivago pääsee huomaamaan kuinka kommunistinen ihanneyhteiskunnan ensiaskeleet eivät tuo ruokaa pöytään eikä edes halkoja yhden huoneen lämmittämiseksi talvella. Pula-ajalla kaupunki on pahin paikka olla. Paremman elämän toivossa Jura, hänen vaimonsa Tonja, heidän pieni poikansa Sasa sekä Tonjan isä professori Aleksandr Aleksandrovits pyrkivät pakenemaan junalle kauas Uralin taakse maaseudulle. Ehkä siellä saisi salassa viljeltyä edes omiin trapeisiin perunaa ja kaalia, niin että seuraavan talven yli voisi selvitä. Elämä Siperian syrjäkylillä ei kuitenkaan myöskään paljastu auvoiseksi. Kommunistien kiristyvät säädökset ja sota viimeisiä porvarijoukkoja vastaan on meneillään, eikä Zivagon perhekään voi enää paeta vallankumouksen jälkipyykkiä.

' Sellaista uutta oli sota, veri ja kauhut, sen aiheuttama kodittomuus ja kurittumuus. Sellaista uutta olivat koettelemukset ja elämänviisaus, jota sota opetti. Uutta olivat syrjäiset kaupungit, joihin sota paiskasi, ja ihmiset, joita siellä tapasi. Uutta oli vallankumous, ei akateemisesti ihannoitu vuoden 1905 tapaan, vaan tämä nykyinen, sodasta syntynyt, verta valuva, mistään piittaamaton sotilaiden vallankumous, jota ohjasivat tuon alkuvoiman tuntijat, bolsovikit. '

s. 156-157

Pasternakin teos ei ole juonivetoinen vaan sen suurinta antia on sen tarjoama ajankuva. Tohtori Zivago elää Venäjän mullistusten vuosina: 1905 vallankumousyritys, ensimmäinen maailmansota, helmi- ja lokakuun vallankumoukset vuonna 1917, kansalaissota, nälänhätä sekä sen jälkeinen neuvostojärjestelmän vakiintuminen. Kuinka karua luettavaa olikaan nuo Neuvostoliiton alkuvuosien pulakaudet: kuinka mitä vain yritettiin vaihtaa polttopuihin ja perunaan että pysyisi hengissä; kuinka omaisuudet takavarikoidaan mutta mitään elinkeinoja ei jätetä; kuinka pellot jäävät kesannolle kun niin monet menettävät henkensä mutta siltikään maalla vaeltavalla kansalla ei ole oikeutta ruveta viljelemään itselleen ruokaa. Mikäli Neuvostoliitossa itsessäänkin oli jo kurjuutta kansalla, niin ajatella minkälainen tämä tilanne oli ennen kuin järjestelmä saatiin millään tasolla pystyyn. Tasa-arvoa lähdettiin hakemaan, mutta todellisuudessa puolueen jäsenistä tuli vain uusi yläluokka sanelemaan.

Näiden mullistusten läpi kulkee siis filosofiseen ajatteluun ja runouteen taipuvaisen tohtorin Zivagon tie. Hyvin pian käy selväksi, että Jura ei sopeudu tähän uuteen järjestelmään. Kuinka käskeä suurta ajattelijaa hiljenemään ja omaksumaan kommunismin opit varsinkin kun todellisuuden ja kommunistisen utopian oppien välillä ammottaa niin valtava kuilu. Zivagon ajatukset ja pohdinnat valottavatkin lukijalle tuon ajan mielettömyyttä. Samaan aikaan nämä korulauseet kuitenkin myös estävät syvemmän sisäänpäsyn muihin henkilöhahmoihin. Esimerkiksi Juran ja Laran traagisesta rakkaustarinasta ei oikein saa otetta, sillä vaikka kaikesta paistaa heidän mahdottomuutensa elää ilman toista niin samalla dialogi heidän välillään on korullista ja etäistä.

' Lasin takana ei näkynyt tietä, ei hautausmaata, ei vihannestarhaa. Pihalla riehui lumipyry, ilma ryöppysi täynnä hiutaleita. Olisi voinut ajatella, että pyry oli keksinyt Juran ja tietoisena omasta pelottavuudestaan nautti poikaan tekemästään vaikutuksesta. Se vihelsi, ulvahteli ja yritti kaikin keinoin kiinnittää Juran huomion puoleensa. Taivaalta putoili toinen toisensa jälkeen loputtoman pitkiä, auki levittyneitä valkoisia kangaskääröjä, jotka verhosivat maan kuin ruumisliinoilla. Näytti siltä kuin lumipyry olisi ollut ainoa liikkuva olento maailmassa eikä olisi muuta, joka olisi voinut sen kanssa kilpailla. '

s. 12

Jo heti alussa lumouduin Pasternakin kauniin kuvailevasta kerronnasta. Varsinkin kirjoitusasultaan tökkineen Jalosen Taivaanpallon jälkeen kontrasti oli valtaisa. Pasternakin teksti vain soljuu eteenpäin välillä pyörähtäen korullisessa kuvauksessa. Hiukan samoin kuin Turgenevin Metsämiehen muistelmien kanssa, taas jäin ihastelemaan erityisesti luonnon kuvausta. Ehkä tämä on sitten venäläiselle klassikkokirjallisuudelle tyypillinen piirre, mutta joka tapauksessa nautin suuresti. Toisaalta tälläinen hitaasti etenevä teos vaatii aikaa ja paneutumista lukemiseen. Näen jo kuinka jonain toisena hetkenä olisin rakastunut Tohtori Zivagoon. Nyt gradun kirjoittamisen lomassa tämä oli ikävä kyllä auttamatta aivan väärä aika teoksen lukemiselle. Varsinkin puolenvälin tienoilla tuntui paikoin kuin olisin kahlannut suossa eteenpäin, sillä väsyneet aivoni eivät vain jaksaneet tämän teoksen rauhallista ja pohtivaa kerrontaa. Harmi, sillä lukukokemuksestani huolimatta näen teoksessa piilevän suuruudeen.

Mielenkiintoisena faktana vielä, että Pasternak on itseasissa runoilija ennemmin kuin kirjailija. Teoksen lopussa olikin 50 sivua tohtori Zivagon pitkin tarinaa kirjoittamia runoja, jotka avasivat hänen sielunmaisemaansa hienosti vielä lopussa. Pasternak voittikin Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuosi Tohtori Zivagon julkaisun jälkeen. Ymmärrettävästi Pasternak ei ikinä päässyt noutamaan palkintoaan, sillä 50-luvulla näinkin vahvasti kotimaansa kurjuudesta kertovaa teosta ei olla voitu katsottu hyvällä Neuvostoliittossa. Tohtori Zivago julkaistiinkin aluksi Italiassa 1957. Kotimaassaan Pasternakin teos näki päivänvalon vasta 1988.

' Kun rusko laski välkähtäin,

kaikui hämärästä metsen pielen,

niinkuin hätäkello läpättäin,

laulu villiintynyt satakielen.

Missä itkuraita kuilujen

yli kallistui, se kaikui sieltä,

niinkuin satakieli-rosvon muinaisen

huilu, houkutellen syrjään tieltä.

Missä turmaa laulu enteili,

kenet kiihkoon saisi hehku sen?

Ketä tiheikössä väijyili

panos pyssynpiipun haulien?

Laulu läheni kuin metsän henkenä

vankikarkurien joukon myötä,

käyden vastaan seudun sissejä,

jalan, ratsuin jotka halkoo yötä.

Maan ja taivaan, metsän, peltojen

korvat tavoittaa tuon äänen kumman,

kivun, tuskan, onnen, hulluuden

siinä kaikuvan niin tarkan summan. '

s. 513-514

Tähdet: 3.5 / 5

Muualla luettu: Kirja-aitta ja Morren maailma