Tiima - Ane Riel

Kirjan nimi: Tiima (Urværk)

Kirjoittaja: Ane Riel, suomentanut Katriina Huttunen

Lukija: Maria Jyrkäs
Julkaisija: Aula & Co

Julkaisuvuosi: 2021, suomennos ja äänikirja 2022

Kesto: 7h 26min

Mistä: Kirjastosta

 

Alma on vanha nainen. Ainakin satakuusikymmentävuotias. Tai no ehkä jotakin kahdeksankymmenen ja yhdeksänkymmenen tienoilta, mutta tarkkaa ikää hän ei enää muista. On oikeastaan jo monia asioita, joita hän ei muista. Hyvänä päivänä hän muistaa miehensä Oton ja joitakin yhteisiä muistoja menneisyydestä. Tai entisen koiransa, olikos se nyt Pilkku vai Täplä - ihana kaveri se joka tapauksessa oli. Huonoina päivinä hän ei tiedä missä on eikä muista edes omaa nimeään. Keittiön pöytään on teipattu lappuja, joissa kerrotaan, että joskus sinulle tulee sekavia hetkiä, mutta että ne menevät kyllä ohi. Toisessa lapussa koitetaan muistuttaa syödä ja juoda. Alma on itse ne kirjoittanut. Joskus. Yhtä asiaa hän ei kuitenkaan unohda. Se on vetää joka ilta kaappikello Vaimo. Alman ja kellon sydän lyövät yhtä tahtia. Jos toinen pysähtyy... Tai niin Alma ainakin uskoo. Parempi on olla ottamatta selvää.

 

Alma elää yksin pienellä omakotitaloalueella. Talosta aukeaa näkymät naapurin korkeaan ja tiheään pensasaitaan sekä pelloille. Joskus Alma tunsi naapurinsa, mutta hänen kelloseppämiehensä pelotti heidät tiehensä. Otto oli ennen ollut niin ihana, mutta sitten jotakin tapahtui. Muistin rappeutuminen teki hänestä aivan toisen miehen. Nyt Ottoa ei enää ole. Tai ainakin Alma on yksin. Hän ei tapaa ketään. Muut ihmiset pelottavat häntä. Paitsi sitten hän näkee ikkunastaan nuoren pojan ja leikkisän koiran. Voisiko tästä muotoutua ystävyys, joka antaisi Almalle syyn elää ja ennen kaikkea muistaa?

 

Huhhuh minkälaisen teoksen tulinkaan kuunnelluksi. Aivan uskomattomasti Riel onnistuu kuvaamaan muistisairaan Alman mielen haparointia. Sehän ei ole staattinen tila, vaan päivittäin vaihtuva. Toisinaan jokin asia muistuttaa jostakin ja upotaan jo kadonneiden muistojen syövereihin. Toisinaan arki vain rullaa ja koitetaan avata heikoilla sormilla säilyketölkkiä. Toisinaan kaikki pelottaa, kun mikään ei ole tuttua - ote on lipsunut ja muisti karannut. Muistisairaana muut ihmiset alkavat vaikuttaa uhkaavilta. Parempi piilotella pöydän alla, jos joku eksyy ovelle. Epävarmuus rinnan sisällä ottaa puristusotteen. Silti Alman matkassa oli varsin hyvä kulkea. Riel ei kauhistele. Hän myötäelää lämmöllä. Vaikka Oton kohtalo olikin varsin traaginen.

 

Vanhusten yksinäisyys on aihe, joka on yhä enempi tapetilla. Almankin tilanteessa sen oikein näki, kuinka hyvää pojan saapuminen hänen elämäänsä teki. Edes tuo yksi ihmissuhde jota odottaa. Toisaalta vain nuori ja viaton lapsi pystyi pääsemään hänen ihmisten pelkonsa, suojamuurinsa, läpi. Olisipa kaikilla edes tuo joku. Syy herätä aamulla ja pukea päälle. Jotakin mitä odottaa. Rielin teos todella puhuttelee ja myös ravistelee. Hän on hienosti uponnut Alman nahkoihin. Vaikka kirjassa on lämpöä, on sen sivuilla myös paljon suurta tragediaa ja mahdottoman vaikeita tilanteita. Silti ne ratkaisut ymmärtää. Voi Alma! Lopussa kyyneleet nousivat silmiini. Tämä todella on koskettava pieni kirja.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjojen kuisketta, Kirjallisuutta ja tutkimusta, Helmi Kekkonen, Kirjarouvan elämää, Lukutuulia ja Kirjasähkökäyrä