Viimeisenä pettää sydän - Margaret Atwood

Kirjan nimi: Viimeisenä pettää sydän (The Heart Goes last)

Kirjoittaja: Margaret Atwood, suomentanut Hilkka Pekkanen
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2015, suomennos 2020

Sivumäärä: 436

Mistä: Kirjastosta

 

' "Oletko kyllästynyt asumaan autossa?" mies kysyy Charmainelta. Ihan totta, puhuu suoraan hänelle! Eihän se niin voi olla, sillä ei mies voi tietää edes hänen olemassaolostaan, mutta siltä se tuntuu. Mies hymyilee, kovin ymmärtäväistä hymyä. "Tietysti olet! Et halua elää tällaista elämää. Sinulla on ollut ihan toisenlaisia haaveita. Ansaitset parempaa." Niin juuri, Charmaine henkäisee. Parempaa! Juuri siltä hänestä tuntuu. '

s. 42

 

Stanillä ja Charmainelle ei mene kovin hyvin. Massatyöttömyys vaivaa Yhdysvaltojen itäosia ja he ovat myös jääneet sen uhreiksi. Ihana talo menee alta ja vaihtuu autossa asumiseen - sitä ne eivät sentään ehtineet ulosmitata. Elämä näyttää toivottomalta ja rikollisuus on myös noussut ennätyslukemiin tehden pariskunnan olon hyvin turvattomaksi. Eihän elämän näin pitänyt mennä.

 

Sitten Charmaine näkee mainoksen, joka puhuttelee aivan kuin juuri häntä. Consilience-Positron projektissa he voisivat saada ihanan keskiluokkaisen elämänsä takaisin. Ajatella ihanan puhtaita lakanoita ja pehmeitä pyyhkeitä kauniissa omakotitaloalue miljöössä! Jutun juju piilee siinä, että joka toinen kuukausi kaksoiskaupungin asukkaat lähetetään vankilaan tekemään yleishyödyllisiä asioita ja vuorokuukausin he saavat elää täystyöllisen elämää ihanassa idyllisessä kaupungissaan. Eihän se niin pahalta hinnalta lopulta kuulosta he järkeilevät. 

 

Hiukan allekirjoitushetkellä arveluttaa, kun tulee sitoutuneeksi tähän projektiin loppuiäkseen eikä mitään yhteyksiä ulkomaailmaan ole sen jälkeen enää sallittu. Mutta mitäpä tuolla ulkona enää olisikaan heille. Elämä lähteekin mukavasti rullaamaan. Pikkuhiljaa niin Charmaine kuin Stan tulevat kuitenkin kehittäneeksi eräänlaiset seksuaaliset pakkomielteet vuorokuukausin talossa asuvasta toisesta pariskunnasta, jota he eivät ole kohdanneet. Tämä on kuitenkin vasta lähtölaukaus. Tilanne rupeaa nimittäin riistäytymään käsistä ja silloin heille rupeaa viimein selviämään kuinka kaupunki ei suinkaan taida olla köyhien paratiisi vaan jotakin aivan muuta. 

 

' Projektin puhemiehet, tai pikemminkin puhehenkilöt - Ed vilkaisee naista, joka hymyilee - ovat joutuneet kestämään paljon vihapuhetta nettiradikaalien ja muiden tyytymättömien taholta, jotka väittävät, että Consilience-Positron loukkaa yksilönvapautta, pyrkii totalitaariseen yhteiskunnalliseen valvontaan ja halventaa ihmisen vapaata henkeä. Kukaan ei ole Ediä omistautuneempi yksilönvapaudelle, mutta kuten kaikki tietävät - tässä Ed hymyilee yhteisymmärryksen hymyä - niin sanottua yksilönvapautta ei voi syödä, ihmisen vapaa henki ei maksa laskuja ja jotain on pakko tehdä yhteiskunnan painekattilaan kertyneen paineen helpottamiseksi. Eivätkö he ole siitä samaa mieltä? '

s. 58-59

 

Aijai kuinka herkullisen kokeen Atwood onkaan kehitellyt tässä teoksessaan. En ole aiemmin hänen teoksiaan lukenut, mutta tämän jäljiltä aion ehdottomasti tutustua lisää hänen tarkasti sivaltavaan maailmankuvaukseensa. Mikä onkaan se hinta, jolla ihmiset saa luopumaan vapaudestaan? Onko helpon elämän lupaus ja mukava elintaso jotakin, jonka alttarilla ollaan valmiita uhraamaan oma tahto. Consilience-Positronhan on käytännössä vankila, jonka muurin sisällä on kahden luokan väkeä eli varsinaisessa perinteisessä vankilassa olevat ja vuorokuukausin mukavan keskiluokkaista eloa elävät työläiset. Näin kansa pysyy tyytyväisenä, sillä eihän se tunnu vankilalta enää silloin. Köyhät ja rikolliset saadaan näin vapaaehtoisesti raivattua katukuvasta, kun he omatoimisesti lähtevät näihin suljettuihin kaupunkeihin paremman elämän toivossa. Huh. Eikä edes aloiteta siitä, mitä kaikkea tuolta kaupungin takaa lopulta löytyikään. Ne jokainen saa itse löytää lukiessa.

Oman sivalluksensa saavat myös yhteiskuntamme seksin valta. Halut ovat vahva vietti, joka on monen toiminnan takana. Itseasiassa en juurikaan pitänyt edes kummastakaan päähenkilöstä eikä heidän pakkomielteensä ainakaan helpottanut tilannetta. Silti jotenkin Atwood onnistui pitämään minut lukijana kuin naulittuna seuraamassa mihin suuntaan juoni seuraavaksi koukkaa. Kerroksia oli monia, mutta niihin ei voi tässä upota liian syvälle, ettei vahingossakaan tule paljastaneeksi liikaa. Tämä satiiri saa paikoin myös farssin piirteitä, eikä ahdistus saa lukiessa yliotetta, sillä tuo huumori keventää kerrontaa.

Atwoodin kritiikki on osuvaa, sillä koen että tällaista voisi hyvinkin tapahtua. Se onkin se kylmäävin seikka. Vaikka teos löytyy scifi-hyllystä eli se on kai luokiteltu dystopiaksi, niin en edes näkisi, että tällaisesta kapitalistisesta kokeesta oltaisiin kovin kaukana. Saavutetusta elintasosta luopuminen voisi olla kova paikka eikä vapaa tahto tai yksilönvapaus lopulta taida monille painaa vaakakupissa niin paljon. Juuri tämän vuoksi tykkään lukea tällaisia 'dystopioita'. Ne todella saavat pohtimaan nykymaailman menoa ja moraalia. 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirjaluotsi, Sivumerkkejä, Bibliofiilin päiväunia, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjallisia