Hävitys - Jeff Vandermeer

Kirjan nimi: Hävitys (Annihilation)

Sarja: Eteläraja #1

Kirjoittaja: Jeff Vandermeer, suomentanut Niko Aula
Kustantaja: Like

Julkaisuvuosi: 2014, suomennos 2015

Sivumäärä: 222

Mistä: Kirjastosta

' Torni jonka ei kuulunut olla siinä työntyi maahan paikassa, jossa mustamäntymetsä oli väistymässä ensin suon ja sitten kaislojen ja marskimaan tuulessa vääntyneiden puiden tieltä. Marskimaan ja luonnon muovaamien kanavien tuolla puolen oli valtameri ja rannassa vähän edempänä hylätty majakka. Syistä joita on vaikea selittää tämä osa maata oli ollut tyhjillään jo kymmeniä vuosia. Me olimme ensimmäinen X-alueelle yli kahteen vuoteen saapunut retkikunta, ja suuri osa edeltäjiemme välineistä oli ruostunut, teltoista ja suojista oli tuskin muuta kuin tolpat jäljellä. Katselin seesteistä maisemaa, enkä usko että kukaan meistä vielä huomasi vaaraa. '

s. 7

 

Alue X on joutunut vuosikymmeniä sitten eristyksiin. Siellä on tapahtunut jotakin omituista, mutta asia ei ole päässyt julkisuuteen. Sen sijaan alueelle lähetetään erilaisia retkikuntia tutkimaan mitä siellä tapahtuu. Missiot ovat äärimmäisen salaisia eikä mitään nykyaikaista elektroniikkaa saa viedä alueelle. Löydökset kirjataan muistikirjoihin. Tietoa on kuitenkin saatu ulos yllättävän vähän. Retkikunnat eivät nimittäin palaa - ainakaan täysissä sielunvoimissaan.  

Nyt matkaan lähtee kahdestoista retkikunta, jossa on mukana neljä naista: biologi, antropologi, maanmittari ja psykologi. Nimiä ei tarvita, sillä vain jokaisen omalla roolilla on väliä. Alueelta he löytävätkin eräänlaisen maan sisään uppoavan tornin. Tornin, josta ei ole ollut mainintaa missään esivalmennuksessa. Sisältä he löytävät alas vievät portaat sekä elävää kasvustoa, joka muodostaa sanoja. Tämä on kuitenkin vasta alkua. Pikkuhiljaa biologi rupeaa nimittäin huomaamaan, että psykologi taitaa hypnotisoida heitä enemmän kuin uskottikaan eikä kaikki suinkaan ole sitä miltä näyttää. Onko kaikki ollut valhetta? Mikä ihme on alue X? Biologilla on myös itsellään omat syynsä lähteä tälle matkalle. On aika etsiä vastauksia.

 

' Niinpä astuin lähemmäs ja tuijotin tekstiä: Missä syntisen kädestä tullut kuristava hedelmä... Totesin, että toisiinsa liittyvät kursiivikirjaimet muodostuivat vihreästä kasvustosta, joka maallikon silmiin olisi vaikuttanut saniaismaiselta sammaleelta, mutta oli todennäköisesti jonkinlainen sienirihmasto tai muu aitotumainen eliö. Kiemurtelevat rihmastot olivat painautuneet tiukasti toisiaan vasten ja kohosivat suoraan seinästä. Sanoista kohosi savinen tuoksu, sen alta erottui pilaantuvaan hunajaan vivahtava haju. Tämä pienoismetsä huojui lähes huomaamattomasti, kuin rauhallisessa virrassa aaltoileva meriruohoniitty. '

s. 31

 

Heti alkuun todettakoon, että tämä ei kyllä ollut ollenkaan minun kirjani. Aihepiirinsä puolesta luulin, että luonnon vastaisku ihmisiä kohtaan olisi kiinnostavaa seurattavaa. Onhan X-alueella täysin omanlaisensa biodiversiteetti ja salaisuutensa. Tämä myös kiikkui useampana kertana kirjaston 'henkilökunta suosittelee' pöydässä, joten ajattelin, että kyllä se nyt on kohtalo tähän tarttua. Olinhan jo aiemmin tämän kirjannut ylös kiinnostavana teoksena. Toisaalta olin nähnyt 2018 tehdyn Annihilation elokuvan, joka ei tehnyt sen suurempaa vaikutusta. Hassua kyllä teos ei mielestäni edes loppujen lopuksi kauheasti muistuttanut tuota elokuvaa. Molemmat olivat vain floppeja omalla tavallaan. 

 

Tässä Vandermeerin teoksessa minua eniten hiersi se, että koko 200 sivua oli kirjoitettu kuin oltaisiin äärimmäisen jännittävässä huippukohdassa. Siis ihan ensisivuilta lähtien lukijan olisi pitänyt onnistui hyppäämään tuohon intensiiviseen kerrontaan mukaan ilman mitään pohjustuksia, henkilöiden tai tarinan rakentamista tai edes pienen pientä nousua. Koko ajan vain koitettiin läiskiä menemään kuin pahimmissa toimintaelokuvissa konsanaan. Pakko sanoa, että kyllä siihen taitaa olla syy miksi yleensä sitä momentumia rakennetaan rauhassa, sillä nyt jäin lukijana oikeastaan heti laidalle katsomaan tympääntyneenä. 

 

En päässyt ahh niin kiihkeään jännitystunnelmaan ollenkaan sisälle ja tarvoin teoksen läpi vain koska siinä oli niin vähän sivuja. Kyllähän sitten välissä koitettiin lyhyillä takaumilla vähän rakentaa biologin hahmoa, mutta sitten taas mentiin. En vain jaksanut välittää mitä heille käy. Paikoin myös tuon luontomaiseman lähes palvovan ihmettelevä kuvaus toi mieleen Owensin Suon villin laulun, mutta näihin ei vain päässyt samalla lailla uppoamaan. Jos koko ajan on tekstissä kauhea tykitys niin se enemmänkin hämmentää, kun väliin tulee kaunis luonnon voimaa kuvaava kappale. Kaikesta yrityksestä huolimatta tämä lukukokemus jäi siis kyllä aikamoiseksi pakko pullaksi, vaikka siinä olisi voinut olla mahdollisuuksia vaikka mihin. En myöskään saanut vastauksia lähes mihinkään, mutta en kyllä jaksa koko trilogiaa kahlata läpi, jotta jotain tolkkua tähän touhuun saisi.

Tähdet: 1 / 5

 

Muualla luettu: Yöpöydän kirjat, Järjellä ja tunteella, Kirjahilla, Kirjataivas, Sununtaisatuja, Kirjapöllön huhuiluja, Oksan hyllyltä ja Paljon melua kirjoista