Matkalla kotiin - Yaa Gyasi

Kirjan nimi: Matkalla kotiin (Homegoing)
Kirjailija: Yaa Gyasi, suomentanut Sari Karhulahti
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2016, suomennos 2017

Sivumäärä: 370  

Mistä: Kirjastosta

 

 ' Effia mietti, kuinka arvokas niin upea lintu olisi, sillä linnoituksessa kaikille villieläimille määritettiin arvo. Hän oli nähnyt Jamesin silmäilevän ašantikauppiaan tuomaa kruunukurkea ja julistavan, että se oli neljän punnan arvoinen. Entä inhimilliset saaliit? Minkä arvoisia he olivat? Effia oli tiennyt tulopäivästään asti, että vankityrmissä oli ihmisiä. Ihmisiä, jotka puhuivat toisenlaista murretta kuin hän, jotka oli vangittu heimosodissa tai jopa siepattu. Hän ei kuitenkaan ollut koskaan pohtinut, minne vangit joutuivat ja mitä Jamesin täytyi ajatella katsellessaan heitä. Ei ollut pohtinut, näkikö James vankityrmässä käydessään naisia, jotka muistuttivat häntä ja tuoksuivat samalta kuin hän, ja vainosiko näky Jamesia miehen palatessa hänen luokseen. '

s. 40 

 

1700-luvun Afrikassa Maame saa kaksi tytärtä Effian ja Esin. Effia syntyy toisen heimon alaisessa orjuudessa, mutta kasvatetaan isänsä yhden vaimon lapsena. Esi syntyy puolestaan Suurelle miehelle, Maamen puolisolle, silmäteräksi. Kohtalonpyörä kuitenkin heittää niin, että nämä kaksi toisistaan tietämätöntä sisarpuolta päätyvät molemmat nuorina naisina brittien hallinnoimaan rannikon linnoitukseen. Effia on kuitenkin se joka asuttaa linnoituksen käytäviä brittiupseerin vaimona, kun taas Esi viruu sen vankityrmässä odottamassa orjalaivan saapumista ja matkaa kohti Yhdysvaltoja.

 

Tämä on kuitenkin vasta alku. Tässä tarinassa seurataan Maamen tyttäristä lähteneitä sukupuita 1700-luvulta aina nykypäivään asti. Toisen ympärillä Afrikka kärsii heimosodista ja koittaa vapautua brittien ikeen alta. Toisen suvun matkassa taas päädytään orjana puuvillaplantaaseille ja koetaan orjuuden jälkeisen Yhdysvaltojen kipupisteet: rotuerottelun, mielivaltaiset vangitsemiset, huumekoukut. Myös juurettomuus vaivaa molempia. Mihin he todella kuuluvat?

 

' "Suo ei siis kiinnosta paluu Afrikkaan, mut sä käytät afrikkalaista nimeä?" Sonny ei ollut enää poliittisesti aktiivinen, mutta aktivisti hänessä alkoi heräillä. Amani oli melkein puolet häntä nuorempi. Amani oli syntynyt erilaiseen maahan kuin hän aikoinaan. Hänen teki mieli heristää sormea, mutta hän vastusti kiusausta.

"Eihän me voida palata" Amani pysähtyi ja kosketti Sonyn kättä. Hänen ilmeensä oli vakavampi kuin aikaisemmin ikään kuin hän olisi vasta alkanut pitää Sonnya todellisena henkilönä eikä unikuvana, jonka muisti herättyään. "Ei voi voida palata paikkaan, missä me ei olla ikinä oltu. Ei se ole enää meidän. Tää paikka on." Hän heilautti kättä kaaressa kuin yrittäisi osoittaa koko Harlemia, koko New Yorkia, koko Amerikkaa. '

s. 314  

 

Gyasi on todella tehnyt hienon työn tässä teoksessaan antamalla äänensä niille joita ei yleensä kuulla. Millaista oli elää siirtomaavallan Afrikassa? Entäpä mustana Yhdysvaloissa? Gyasin teos läpileikkaa monia isoja teemoja teoksessaan, mutta silti kaikki pysyy hyvin hallinnassa. Ja jotenkin tämä kaikki on jopa onnistuttu tiivistämään alle neljäänsataan sivuun. Tuo suoritus on jo vaatinut aikamoista taitoa. Kerronnan rakenne onkin lähes novellimainen. Siinä seurataan aina parikymmentä sivua kumpaisenkin sisaruksen suvun sukupolvea toisensa jälkeen. Ja näihin lyhyisiin tarinoihin on onnistuttu kiteyttämään se oleellinen ajastaan. Olen ennenkin huomannut, että parhaimmillaan lyhyessäkin sivumäärässä pystyy tavoittamaan ja kuvaamaan oleellisen - ja sen Gyasi todella taisi.

 

Tämä oli kyllä hyvin silmiä avaava teos. Enpä ollut ennen edes ajatellut, että afrikkalaiset heimot olivat jo aiemmin orjuuttaneet toisiaan heimosotien seurauksena. Sitten britit tulivat, heittivät bensaa liekkeihin ja nostivat tämän toiminnan vielä aivan uudelle tasolle. Kuinka paljon syviä juopia siirtomaavallan herrat tekivätkään. Myös lähetyssaarnaajat auttoivat oman kulttuurin ja uskomusten myöhemmässä unohduksessa. Toisena aikana yksi näistäkin tarinan naisista olisi voinut olla näkijä. Nyt hän oli vain Hullu nainen. 

 

Entäpä sitten Yhdysvaltojen puoli tarinaa. Yhdysvaltojen karuja orjuus- ja rotuerottelutarinoita on tullut enempi luettua. Silti se aina onnistuu hätkähdyttämään. Kuinka omistaja sai ruoskia ja vaikka tappaa orjansa jos niin mieli. Mutta enpä ollut tiennyt, että orjuuden lakkauttamisen jälkeen tummaihoisia tuomittiin pienimmästäkin rikkeestä (esim jos et vaihtanut kadun puolta valkoisen rouvan edessä) ja lähetettiin vuosiksi hiilikaivoksin pakkotyöhön. Orjanomistaja sentään menetti omaisuuttaan jos sille kävi huonosti, mutta mitäpä kiinnostusta kaivosyhtiöllä oli työvoimansa puolesta, heidäthän vuokrattiin kuukausivuokralla ja aina uusia sai tilalle. Aivan uskomatonta on myös ajatella kuinka vähän aikaa sitten ylipäätänsä nuo absurdit rotuerottelukäytänteet ovat purkautuneet. Ei ihme, että sen jäljet näkyvät edelleen niin vahvasti.

 

Tämä Gyasin pieni teos ylitti selvästi odotukseni. Parhaimmillaan teos saa ajattelemaan ja sitä tämä todella teki. Isojen teemojensa lisäksi oli myös kiehtovaa päästä sukeltamaan autenttiseen elämänkuvaukseen ghanalaisella syrjäseuduilla. Aivan loppu tosin hiukan latisti muuten upeaa teosta, mutta vaikeahan näin monisyisen teoksen päättäminen onkin. Hieno teos kuiten kaiken kaikkiaan, jota useammankin toivosi lukevan.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirjaluotsi, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen kuisketta, Kaikkia värejä, Reader, why did I marry him, Mitä luimme kerran, Kirjoihin kadonnut, Tarukirja, Sivumerkkejä, Kirja hyllyssä, Kirjavarkaan tunnustuksia, Kirjahilla, Kartanon kruunaamaton lukija, Sanoissa ja sivuilla, Unelmien aikaja Kirjavinkit  

 

Siiveniskujen valtakunta - Sarah J. Maas

Kirjan nimi: Siiveniskujen valtakunta (A Court of Wings and Ruin)

Sarja: Valtakunta #3 
Kirjailija: Sarah J. Maas, suomentanut Sarianna Silvonen
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2017, suomennos 2021

Sivumäärä: 821  

Mistä: Kirjastosta

 

' Kuluneiden viikkojen aikana olin suunnitellut oman käytökseni yhtä huolellisesti kuin olin sommitellut maalaukseni. Jos olisin esiintynyt sellaisena kuin aidosti halusin olla, käsiini olisi kasvanut raatelukynnet ja olisin kuristanut tämänhetkiset seuralaiseni hengiltä. Olisin silannut kullatut salit verellä.

Mutta vielä ei ollut sen aika.

Ei vielä, vakuutin itselleni näinä viikkoina jokaisen siveltimenvetoni ja liikkeeni myötä. Nopea kosto ei hyödyttäisi ketään eikä mitään, se vain tyydyttäisi oman kiehuvan raivoni. '

s. 14 

 

Okaruusujen valtakunnassa alkanut ja Usvatuulen valtakunnassa jatkunut Feyren tarina saa jälleen uusia kierroksia. Tällä kertaa hän on palannut jälleen takaisin Kevään hoviin ja sen ylivaltiaan Tamlinin luo. Feyre ei ole voinut unohtaa Tamlinin petturuutta ja tämän tekoja saadakseen hänet takaisin. Kuinka Feyre haluaakaan kostaa, mutta sen sijaan suostuu esiintymään sinä arkana palkintovaimona jona Tamlin häntä pitää. Oikeasti hän on kuitenkin jotakin aivan muuta. Vaikka side Yön ylivaltiaaseen Rhysiin pitääkin pitää salassa, ei se muuta sitä että Feyre on hänen ylivaltiattarensa - ja voimakas. Ja Feyren koston Tamlin saa tuta.

 

Koko Prythianin saarta uhkaa myös tuho, sillä Hybernin kuningas on päättänyt palauttaa vanhat "hyvät" ajat ihmisorjineen. Feyrellä ja Rhysillä onkin haastavat paikat edessään. Kuinka onnistua yhdistämään toraisat haltiahovit? Varsinkin kun puolustettavana ei suinkaan ole vain omat rajat vaan myös puolustuskyvyttömien ihmisten etelä. Mutta vain yhdessä heillä on edes pieni mahdollisuus selvitä Hybernin kuninkaan ja Padan hirmuista mahtia vastaa.

 

' Kysymys ei ollut vain siitä, että sota repi elämän väkivaltaisesti riekaleiksi. Se vaikutti myös sieluun peruuttamattomalla tavalla. Saatoin kyllä palata kotiin Velarikseen, saatoin kyllä kokea rauhaa ja kaupungin jälleenrakennuksen... mutta tämä taistelu ja tämä sota muuttaisivat minua peruuttamattomasti. '

s. 434  

 

Noniin nyt viimein päästiin asiaan tämän sarjan kanssa! Ensimmäisen osan kökkö romanssi ja toisen osan masentelut on nyt jätetty taakse ja poliittinen juonittelu pääsi lavalle. Oli kiinnostavaa päästä näkemään enempi taas eri halitijamaita, niiden hallitsijoita ja näiden dynamiikkoja keskenään. Paljon taas saatiin lisää syvyyttä Maasin kehittelemään maailmaan sekä hahmoihin. Nautin siitä kun monet hänen hahmonsa paljastuvatkin ajan saatossa aivan muuksi kuin aluksi on voinut luulla, eikä koskaan voi täysin tietää onko kenestäkään nähty siltikään kaikkia puolia. 

 

Rakastin tässä kirjassa monia asioita. Erityisen suurella mielenkiinnolla seurasin eri hahmojen välisiä dynamiikkoja. Yönhovin jäsenten välillä oli mukavan epämuodollista ja huulta heiteltiin paljon. He olivat tiivis kuin perhe, mutta silti jokaisella oli myös omat rinnakkaisdynamiikkansa toistensa kanssa tuomassa lisämaustetta. Poliittinen juonittelu on myös yksi lempiasiani fantasiakirjoissa ja viimein senkin pariin päästiin tässä sarjassa ja oikein kunnolla. Lopussa oli vielä tarjolla eeppisiä sotiakin. Maasilla on taito viedä tarinaa aina uusiin ja yllättäviin suuntiin. Kun kaksisataa sivua oli jäljellä, ihmettelin mitä tässä enää voi tapahtua, kun kaikkihan näytti jo selvältä, mutta niin vain mattoa vedettiin vielä monen monta kertaa jalkojeni alta ennen kuin pääsimme maaliin. Mahtavaa!

 

Romantasia (eli romantiikan ja fantasian yhdistäminen) on lyönyt viime aikoina todella läpi ja Maas on kyllä yksi sen kuningattarista. Minun puolestani noita kuumia kohtauksia voitaisiin kyllä vähentääkin tässä genren saralla. Voi sen pääparin välisen kemian tuoda esiin muutenkin kuin yksityiskohtaisella aktin kuvauksella, mutta onneksi niitä ei nyt aivan mahdottomasti enää ollut kunhan juoni lähti rullaamaan kunnolla. Ei pidä tuon romantiikan silti antaa hämätä. Näissä teoksissa on nimittäin myös yllättävän paljon syvyyttä. Tässäkin nautin paljon siitä kuinka inhimillisesti sen hahmoja kuvattiin. He nimittäin tekivät mokia ja virhearvioita. Mikään ei ole niin mustavalkoista kuin voisi luulla ensisilmäyksellä. Onneksi kuuntelin siskoni vakuutteluja sarjan paranemisesta. Viimein tämäkin Maasin sarja nimittäin lunasti odotukseni.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Okaruusujen valtakunta

2. Usvatuulen valtakunta

 

Muualla luettu: Kirjasähkökäyrä, Ruusunnuppuja, Lukunurkka, Yksi luku vielä..., Koukussa kirjoihin ja Kirjojen pyörteissä

 

Keskiyön lapset - Salman Rushdie

Kirjan nimi: Keskiyön lapset (Midnight's Children)

Kirjailija: Salman Rushdie, suomentanut Arto Häilä

Lukija: Jukka Pitkänen
Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1981, suomennos 1982 ja äänikirja 2023

Kesto: 27h 26min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Iäkäs Saleem Sinai rupeaa kirjoittamaan tarinaansa ja lukemaan sitä ääneen palvelijattarelleen Padmalle. Saleemin tarina onkin täynnä uskomattomia tapahtumia. Mitä voikaan odottaa, onhan hän syntynyt keskiyön lyönnillä täsmälleen saman aikaan 15 elokuuta 1947 kun Intian valtio itsenäistyi. Hänen ja Intian kohtalo ovatkin tiukasti kietoutuneet toisiinsa.

 

Saleem ei ole kuten kuka tahansa poika. Hänellä on valtava nenä, joka kykenee haistamaan jopa tunnetiloja. Seleem omaa myös telepaattisia kykyjä joilla olla yhteydessä muihin tuona Intian itsenäistymisyönä syntyneiden lasten - keskiyön lasten kanssa. Heillä kaikilla on omat kykynsä ja ne ilmenevät sitä vahvempina, mitä lähempänä keskiyön lyöntiä he ovat syntyneet. Tasan keskiyöllä syntyy Saleemin lisäksi myös toinen poika vahvapolvinen Shiva. Hänen vastinparinsa ja peili. Käy nimittäin niin, että nämä lapset vaihdetaan synnytyslaitoksella. On polvet ja nenä, nenä ja polvet. Toinen kasvaa vauraassa muslimiperheessä ja toinen slummissa. Elämä kuljettaa Saleemia läpi Intian historian merkkihetkien ja uskontojen välisen taiston. Mutta selviääkö elämässään lopulta voittajana Saleem vaiko Shiva jonka elämän hän ryösti.

 

Keskiyön lapset on varsinainen runsaudensarvi. Se kurkottaa Saleemin matkassa käsittelemään niin monia asioita, että jo niiden kirjaaminen hengästyttäisi. Rushdien kerronnan matkassa pääsemme kurkistamaan Intian poliittiseen painekattilaan ennen itsenäisyyttä ja sen jälkeen. Kuinka eri uskontokuntien välinen kyräily sekä varallisuuserot loivat suuria kontrasteja eri ihmisryhmien välille. Kuinka Pakistan itsenäistyi ja myöhemmin jakaantui. Kiistat Kashmirin omistuksesta ja poliittisten puolueiden suhmuroinnit. Ja kaikki tämä historia oli kiedottu Saleemin uskomattoman elämäntarinan verhoon saumattomasti 

 

Tarina alkoi oikeastaan jo Saleemin esivanhemmista ja heidän tarinoistaan joista lähdettiin kerimään kohti Saleemin syntymää, keskiyön lapsia ja valtioiden itsenäisyyttä. Olikin kiinnostavaa seurata tuota maagisen realismin puolta osana Saleemin tarinaa: ennustuksia, telepatiaa ja keskiyönlasten kykyjä. Näin pystyttiin syventämään tarinaa entisestään, ottamaan uskomusperinteitä mukaan sekä helpottamaan tarinankerrontaa (pitihän Saleemin päästä eteenpäin monenmoisesta pinteestä). 

 

Tämä tarina oli niin runsas, että tein kyllä auttamatta virheen valitessani äänikirjamuodon. Aluksi en ollut pysyä perässä ollenkaan. Ihmettelin vain, ketä nämä hahmot oikein olivat, sillä muistelmiaan kirjoittavan Saleemin kerronta nykyajasta luiskahti niin saumattomasti hänen esivanhempiensa tarinan pariin. Punaisen langan hukutti siis helposti, jos ei kuunnellut tarkkaavaisena. Onneksi sain paremmin tarinasta otetta, kun totuin sen rytmiin ja kerrontakin rupesi keskittymään enempi Saleemin elämään. 

 

Tässä oli niin paljon kaikkea, että oikeastaan aivan harmittaa, että Intian historian käänteet eivät olleet minulle kovin tutut. Paljon nimittäin erinäisiä viittauksia ja satiirisia kuvauksia meni varmasti minulta ohi. Taidokas romaani kuitenkin kaiken kaikkiaan eikä vähempää voisi odottaakaan, onhan tämä valittu kaikkien aikojen parhaaksi Booker-voittajaksi. Harmillisesti en kuitenkaan usko saaneeni siitä aivan sitä kaikkea irti mitä olisi voinut.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Jokken kirjanurkka ja Tarukirja

Muumilaakson marraskuu - Tove Jansson

Kirjan nimi: Muumilaakson marraskuu (Sent i november)

Sarja: Muumit #9 
Kirjailija: Tove Jansson, suomentanut Kaarina Helakisa
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1970, suomennos 2010

Sivumäärä: 161  

Mistä: Kirjastosta

 

' Nuuskamuikkunen kulki hiljaisin tassuttelevin askelin, metsä ympäröi hänet ja alkoi sataa. Sade putoili hänen vihreälle hatulleen ja sadetakilleen, joka sekin oli vihreä, kaikkialla kuiski ja pisaroi, ja metsä kätki hänet lempeään ja suloiseen yksinäisyyteensä. '

s. 7

 

Aina jonain syksyisenä aamuna Nuuskamuikkunen tuntee rinnassaan lähtemisen tuulet. Syksyn tultua hän jättää Muumilaakson taakseen ja on palaava vasta seuraavan kevään tultua. Sade ropisee ja Nuuskamuikkunen nauttii kulustaan, kunnes hän huomaa hukanneensa uudet musiikin sävelmänsä. Ei siis auta muu kuin palata takaisin Muumilaaksoon noutamaan niitä. 

 

Moni muukin saa idean lähteä tapaamaan muumiperhettä. Pieni ja ujo Tuhto Homssu on aina haaveillut perheestä ja muumimamman lämpimästä äidinrakkaudesta. Vilijonkka taas kokee traumaattisen hetken ja menee täysin jumiin. Hän ei edes pysty siivoamaan, ja siisteydestään vilijonkat jos jostain ovat tunnettuja. Hemuli taas on kyllästynyt päivien jatkuvaan samanlaiseen jatkumoon. Vaikka hän kuinka koittaisi järjestellä muiden asioita, eivät nämä tunnu ottavan onkeensa. Sitten on vielä Ruttuvaari, joka on jo unohtanut kuka edes on, mutta kovasti Muumilaakso silti kutsuu häntä. Myös elämäänsä tyytyväinen Mymmeli tepastelee paikalle. Kaikki he kokoontuvat Muumitaloon vain huomatakseen, että muumiperhe ei ole paikalla! Yhdessä he silti asettuvat taloksi muodostaen oman epäfunktionaalisen yhteisönsä. Ja ehkä siinä sivussa jokainen myös saa opittua jotain itsestään.    

 

' Hän jätti ovet selkosen selälleen, hän avasi vaatekomeronsa ja näki sen nurkassa matkalaukkunsa, ja vihdoinkin hän tiesi mitä hänen oli tehtävä. Hän lähtisi kyläilemään. Hän halusi nähdä tuttavia. Tuttavia jotka juttelivat ja olivat mukavia ja juoksivat sisään ja ulos ja täyttivät päivän, niin ettei siihen mahtunut kamalia ajatuksia. Tuttavia - mutta ei Hemulia. Eikä Mymmeliä, Mymmeliä ei millään muotoa! Hän halusi tavata muumiperheen. Hänen olisi aika käydä tapaamassa Muumipeikon äitiä. Ja päätökset pitää tehdä oikeassa mielenvireessä ja mieluiten nopeasti, ettei vire mene ohi. '

s. 23 

 

Olipa jälleen upea Janssonin Muumikirja, ja vieläpä ilman koko muumiperhettä! Keväällä luin sarjan edellisen muumikirjan eli Muumipappa ja meri teoksen, jossa muumiperhe muutti kaukaiselle majakkaluodolle. Tämä lähtötilanne selittääkin siis osaltaan, miksi muumiperhettä ei näy tai kuulu ja kaikki saapuvatkin autioon muumitaloon. Yllättäen tämä muumien poissaolo ei edes haitannut. Tämä kirja nimittäin nousi yllättäen jopa lempparikseni muumikirjojen saralla.

 

Jansson on onnistunut tavoittamaan näissä hahmoissaan moninaisesti erilaisia ihmistyyppejä. Jokaisella oli omat traumansa tai haasteensa jonka kanssa painia. Nämä olivat hyvin tunnistettavia ja koskettavia. Hienolla lempeydellä Jansson on käsitellyt näitä monenlaisia aiheita ja auttanut hahmojaan lopulta löytämään sisäisen rauhansa. Vaikka muumimamma ei ole edes paikalla niin silti hänen ymmärtäväinen suhtautumisensa jotenkin paistoi muumitalosta läpi. Oli upeata seurata kuinka nämä erilaiset hahmot löysivät polkunsa ulos sisäisistä umpisolmuistaan ja erilaisuuksistaan huolimatta löysivät tavat tulla toimeen. Todella hieno teos, joka laittaa ajattelemaan!

 

Tähdet: 5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

2. Muumipeikko ja pyrstötähti

4. Muumipapan urotyöt

5. Vaarallinen juhannus

6. Taikatalvi

8. Muumipappa ja meri

Muualla luettu: Kirjasähkökäyrä, Hurjan hassu lukija, Jokken kirjanurkka, Järjellä ja tunteella, Yöpöydän kirjat, Lumiomena, P.S. rakastan kirjoja, Kirjojen kamari, Leena Lumi, Sanoissa ja sivuilla, Kirjoittaja Jenni, Lintusen kirjablogi, Kirjahilla, Sivutiellä, Kirjahullun päiväkirja, Villasukka kirjahyllyssä, Unelmien aika, Narseskan kirjanurkkaus, Kirjojen pyörteissä, Kirjakaapin avain ja Mustelumo

Täydellinen arvoitus - Samuel Burr

Kirjan nimi: Täydellinen arvoitus (The Fellowship of Puzzlemakers)
Kirjailija: Samuel Burr, suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2024, suomennos 2024

Sivumäärä: 437  

Mistä: Kirjastosta

 

' Clayton Stamper oli arvoitus itselleen.

Sellainen hän oli aina ollut, ja seisoessaan nyt jokusen metrin päässä Pippan avoimesta ruumisarkusta hautajaisia edeltävänä iltana hän pelkäsi, ettei tuo arvoitus koskaan ratkeaisikaan. '

s. 15

 

Englannin maaseudulla vanhassa kartanohotellissa asuu eläkeläisyhteisö. Se ei kuitenkaan ole mikä tahansa yhteisö vaan maan kirkkaimpien pulmapelien laatijoiden kommuuni. Oli lajinasi sitten sanaristikot, palapelit, koodit, nippelitiedot, erilaiset mekaaniset pulmapelit tai jopa labyrintit tämä oli paikka, jonne terävimmät älyt kokoontuivat yhteen. Ja Pippa oli se suuri taustavoima, joka loi tämän kaiken. 

 

Nyt yhteisönjäsenet ovat kuitenkin jo saavuttaneet hyvin varttuneen iän. Myös Pipan tiimalasin aika on kulunut loppuun. Hän on kuitenkin jättänyt jälkeensä vielä yhden kiperän pulmapolun. Clayton Stamper on nimittäin poikkeus yhteisössä. Hän on parikymppinen nuori miehenalku, joka oli vauvana jätetty kartanon portille hatturasiassa. Hän ei tiedä menneisyydestään mitään ja eläkeläisten pulmapeliyhteisö on ollut hänen kotinsa. Nyt Pippa on kuitenkin päättänyt haudan takaa johdattaa Claytonin menneisyytensä jäljille erilaisten ratkaistavien pulmien johdattamana. Hänen toiveenaan on ollut samalla myös johdattaa tämä nuori mies kohti omaa itsenäistä tulevaisuuttaan.

 

' Pippa ei voinut olla hymyilemättä.

Puheenaiheena ei nyt tietenkään ollut se, että hän käytti salanimeä (sehän oli muutenkin Timesissa tapana), vaan että hän oli nainen, joka toimi miesten maailmassa ja oli vieläpä huippulahjakas. '

s. 38 

 

Luin muutama vuosi sitten Alexandra Benedictin jouluisen pulmakirjan Joulun murhapeli. Pidin silloin paljon tuosta ideasta upottaa romaaniin mukaan erilaisia pieniä pulmapelejä. Kun huomasin katalogissa tämän Burrin Täydellisen arvoituksen pohdin olisiko tällä jotain samantyylistä tarjottavanaan. Enkä todellakaan pettynyt! Tämä teos kannattaa ehdottomasti lukea fyysisenä kirjana äänikirjan sijasta, sillä tekstin lomassa on sanaristikoita ja muita pieniä pähkinöitä, joita ratkotaan teoksessa pitkin matkaa. Vaikka itse en olekaan mikään ristikkotietäjä, niin tämä oli silti todella herkullinen lisä teokseen. Ja jos minkäänlaisista pulmapeleistä pitää niin onhan se kiinnostava ylipäätänsä lukea yhteisöstä jossa niitä kehitellään laidasta laitaan.

 

Burrin teos oli itse asiassa jopa parempi kuin osasin odottaa. Claytonin arvoituksen ratkaisemisen lisäksi näillä sivuilla nimittäin vuorottelivat osat joissa valotettiin Pippan ja arvuuttelijoiden kerhon polkua. Kuinka tuo viisikymppinen ristikonlaatija nainen oli pirullisen taitava tehtävissään. Niin taitava, että moni ei ollut uskoa kuullessaan hänen todella olevan nainen, olihan erilaiset pulmapähkinät vielä 70-luvulla mielletty ennen kaikkea miehiseksi maailmaksi. Olikin kiinnostavaa seurata kuinka hän päätyi perustamaan arvuutelijoiden klubinsa, saamaan kaikkien luottamuksen ja rekrytoitua uusia jäseniä niin että lopulta kyseessä ei enää ollutkaan kerran viikossa yhteen kokoontuva kerho vaan oma läheinen yhteisönsä. Yllättäen myös Claytonin hapuilu Pippan jättämällä pulmapolulla oli varsin kiinnostavaa seurattavaa, sillä siinä taas yhdistyi nuoren itsensä löytämisen tarinan monellakin tasolla. Pidinkin oikein paljon tästä lämminhenkisestä pulmakirjasta, joka lämmitti sydäntä.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Kirsin book club, Kirjat elämäni rakkaus, Lumiomena ja Sivumerkkejä

Salaperäinen saari - Jules Verne

Kirjan nimi: Salaperäinen sari (L´lle mystérieuse)

Kirjailija: Jules Verne, suomentanut Samuli S.

Lukija: Ritva-Liisa Elivuo
Julkaisija: Saga Egmont

Julkaisuvuosi: 1874, suomennos 1904 ja äänikirja 2019

Kesto: 10h 14min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan pohjoisvaltiolaista joutui sotavangeiksi etelään. Näistä viisi saa päähänsä paeta sotavankileiriltä hyödyntäen kuumailmapalloa. He ovat insinööri Cyrus Smith ja hänen tumma palvelijansa Nab, reportteri Gideon Spillett sekä merikarhu Pencroff ja tämän kasvattipoika Harbert. Tuleepa matkaan mukaan jopa pieni koira Top.

 

Syttyy kuitenkin kauhea myrsky, joka tempaisee viisikon kuumailmapallon aivan toisaalle. Vailla ohjaista myrsky melkein heittää heidät suoraan Tyyneen valtamereen. Kaukana he näkevät kuitenkin rannan. Sinne he onnistuvat kuin ihmeen kaupalla pääsemään. Tämä ranta on kuitenkin osa autiota saarta. Tällä saarella he joutuvat keksimään selviytymistavat. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että aina suurimman hädän hetkellä aivan kuin saari koittaisi auttaa heitä...

 

Luin viime vuonna Vernerin klassikkoteoksen Sukelluslaivalla maapallon ympäri, joka olikin yllättävän mukaansatempaava lukukokemus. Tämän Salaperäisen saaren sanottiin olevan sille eräänlaista jatkoa, joten päätin tarttua tähänkin. Halusin tietää minne kapteeni Nemon merelliset seikkailut seuraavaksi vievät. Yllätyinkin siis melkoisesti, kun tässä olikin aivan eri henkilöt ja miljöö kuin tuossa aiemmassa teoksessa. 

 

Siinä missä Sukelluslaivalla maapallon ympäri oli oodi merelle niin tässä taas keskityttiin selviytymiseen autiolla saarella. Veden pinnan alle ei siis enää päästy. Sen sijaan oli yllättävänkin kiinnostavaa päästä seuraamaan, kuinka insinöörimme keksii aution saaren hyvin rajallisista tarvikkeista huolimatta jos jonkinlaista keksintöä. Kohta heillä olikin jo dynamiitit kehitetty, joen uomat siirretty ja karjahaka rakennettu kasvimaineen. Aivan realistisinta tämä ei ehkä ollut, mutta toisaalta Verneelle tyypillisesti jälleen selitettiin kyllä tarkkaan, miten tämä fysikaalisesti oli mahdollista. Lastenkirjailijan sijaan Verne onkin ollut oman aikansa tieteiskirjailija. Lyhennelmien seurauksena näistä tarinoista on vain monin paikoin karsittu nämä tarkat faktat ja jätetty simppeli juoni jäljelle.

 

Salaperäinen saari ei siis aivan ollut sitä mitä odotin. Kapteeni Nemo ilmestyi estradille vasta aivan viime hetkellä ja hyvin lyhyesti. Jopa Verneen Kapteeni Grant -sarjaan oli enemmän viittauksia kuin itse Kapteeni Nemoon. Merellisen seikkailun sijasta sainkin selviytymistarinan, kuinka autiolle saarelle rakennettiin neuvokkuudella oma pieni yhteisönsä. Onhan tämä selkeästi oman aikansa tuote, esimerkiksi palvelija on tottakai tummaihoinen, hiukan yksinkertainen ja täysin isännälleen omistautunut. Niin juu... Vernerin ansiot ovatkin parhaimmillaan hänen tieteiskirjallisuuden puolella. Uskomatonta ajatella kuinka hän on näitä teoksiaan kirjoittanut 1800-luvun tiedoilla maailmasta. Oman aikansa pioneeri siis.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Järki ja tunteet - Jane Austen

Kirjan nimi: Järki ja tuntet (Sense and Sensibility)
Kirjailija: Jane Austen, suomentanut Aune Brotherus
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1811, suomennos 2011

Sivumäärä: 339  

Mistä: Omasta hyllystä

 

' Elinor oli erittäin hyväsydäminen, hyväntahtoinen ja hänellä oli voimakkaat tunteet, mutta hän osasi hallita niitä. Se oli taito, joka äidin vielä oli opittava ja jota toinen hänen sisaristaan ei aikonut koskaan opetellakaan.

Marianne oli monessa suhteessa samanlainen kuin Elinor. Hänkin oli ymmärtäväinen ja älykäs, mutta kiihkeä kaikessa. Hänen surullaan ja ilollaan ei ollut mitään rajaa. Hän oli jalomielinen, ystävällinen, innostava, mutta varomaton. Hänen ja äidin yhtäläisyys oli silminpistävä. '

s. 8

 

Kun herra Dashwood kuolee, jättää hän jälkeensä rouvansa sekä tämän kolme tytärtä, joista Elinor ja Marianne naimaikäisiä neitokaisia. Ensimmäisestä avioliitosta syntynyt poika puolestaan perii kaiken. Näin Dashwoodin perhe jää ikävään välikäteen. Poika, John, ei halua (vaimonsa painostamana) antaa sukulaisilleen mitään, mutta samalla ei heitä poiskaan voi potkia. Sitten tämän nuoremman rouva Dashwoodin, eli Johnin vaimon, veli Edward tulee heille majoittumaan. Pian huomataan lähentymistä kahden rauhallisen sielun, Elinorin ja Edwardin välillä. Edwardin suku ei katso tätä hyvällä, eihän Elinorilla ole mainittavaa varallisuutta, ja haluaa erottaa nuoret. Elinorin äiti ei puolestaan voi nähdä mitään estettä heidän kiintymykselle. 

 

Lopulta rouva Dashwood ei kestä asua miehensä pojan vaimon emännöimässä taloudessa ja hän päättää muuttaa tyttärineen oman sukulaisensa tarjoamaan pieneen maalaistaloon. Täällä hyvin voimakastunteinen Marianne kokee oman romanssinsa. Hän rakastuu päätä pahkaa komeaan John Willoughbyyn. Nuoret osoittavat liiankin avoimesti tunteensa ja kaikki jo odottavat kihlautumisilmoitusta. Sitten Willoughby kuitenkin palaa kaupunkiin eikä hänestä kuulu mitään. Marianne ei menetä uskoaan, mutta tarkkasilmäinen Elinor epäilee tämän sulhasen kelposuutta sittenkin. Molemmat tyttäret siis kokevat omalla tavallaan rakkauden ja sen menetyksen. Mutta vieläkö he kykenevät löytämään onnen? Monta on vielä mutkaa matkassa ja ehkä tyttöjenkin pitää hiukan kasvaa ennen lopullista onnea. Pelkällä järjellä tai tunteella ei avioliittoa perusteta. Siihen tarvitaan 1800-luvun Englannissa molempia.    

 

' Jotkut äidit olisivat koettaneet edistää tuota tuttavuutta sen tarjoamien etujen takia, sillä Edward Ferrasin isä oli kuollut hyvin rikkaana ja hän oli vanhin poika. Toiset taas olisivat koettaneet ehkäistä sitä varovaisuussyistä, sillä mitätöntä summaa lukuunottamatta koko omaisuus oli riippuvainen äidin tahdosta. Mutta rouva Dashwoodiin ei kumpikaan näkökohta pystynyt. Hänelle riitti, että nuori mies teki miellyttävän vaikutuksen, että tämä rakasti hänen tytärtään ja että Elinor vastasi tuohon tunteeseen. Hänen mielestään olisi ollut täysin luonnotonta, että varallisuuden erilaisuus voisi erottaa parin, joka luonteenlaatunsa puolesta soveltui yhteen. Ja äidin mielestä oli mahdoton ajatus, etteivät Elinorin ansiot saisi tunnustusta kaikilta, jotka häneen tutustuivat. '

s. 15-16 

 

Olipa taas mukavaa sujahtaa Austenin kirjalliseen maailmaan. Rakastan historiallisia romaaneja, mutta on siinä vain vielä jokin oma lisänsä, kun lukee ihan aikalaislaisen kirjallista kuvausta ajastaan. Näin nykyaikaisena naisena tuo maailma tuntuu niin erilaiselta. Kuinka jo liian avointa jutustelua ja leikinlaskua pidettiin varsin julkeana tunteiden osoituksena ja varmana kihlauksen merkkinä. Kuinka tarkkaan seurapiireissä katsottiinkin mahdollisten puolisoiden asemaa ja varallisuutta. Paljon tehtiin liittoja puhtaasti järkiperustein ja ajateltiin, että ehkä ne tunteet sitten myöhemmin syttyvät - tai sitten eivät. Toisaalta eipä tuolloin kovin läheisesti päässyt muutenkaan tutustumaan potentiaalisiin puolisokandidaatteihin etukäteen eli aika vähäisin perustein noin suuret päätökset tehtiin. Ja kuinka vähän sitä tarvittiinkaan tunteiden suureen paloon. Olisi nykyajan tinder-nuoriso aika hämillään, jos heitettäisiin tuonne Austenin aikaiseen parinmuodostukseen.

 

Järki ja tunteet on mielestäni Austenin parhaimmistoa. Hänen huumorinsa suorastaan hersyy näissä hahmoissa. Tämä onkin hänen ensimmäisenä julkaistu teoksensa, joten tuota hänen lopputuotantonsa tiettyä melankolisuutta ei vielä ole havaittavissa. Aivan Ylpeyden ja ennakkoluulon kaltaiseen legendaariseen tarinaan ja henkilöihin ei päästy, mutta silti Dashwoodin neitien parissa kyllä viihtyi seuraten heidän suhdekiemuroitaan. Yllättävän paljon niitä kiemuroita nimittäin näinkin vanhassa teoksessa oli. Vaikka kerronnan tahti on varsin rauhallinen, niin silti paljon ehti tapahtua ja monta estettä piti ylittää ennen kuin neidot lipuvat avioliiton satamaan. Kiinnostava kurkistus siis jälleen 1800-luvun asennemaailmaan. Kuinka maailma olikin silloin erilainen. Hienosti Austen onkin kommentoinut aikaansa humoristisilla hahmoillaan.

 

Tähdet: 4 / 5 

 

Muualla luettu: Amman lukuhetki, Tuijata, Jokken kirjanurkka, Elämä on ihanaa, Lukujonossa, Ruusunnuppuja, Yökyöpeli hapankorppu lukee, Kasoittain kirjoja, Lumiomena, Sallan lukupäiväkirja, Saran kirjat, Kirjakaapin avain, Luettua, Tarinannuppuja, Sanoissa ja sivuilla ja Kirjavinkit