Täydellinen arvoitus - Samuel Burr

Kirjan nimi: Täydellinen arvoitus (The Fellowship of Puzzlemakers)
Kirjailija: Samuel Burr, suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2024, suomennos 2024

Sivumäärä: 437  

Mistä: Kirjastosta

 

' Clayton Stamper oli arvoitus itselleen.

Sellainen hän oli aina ollut, ja seisoessaan nyt jokusen metrin päässä Pippan avoimesta ruumisarkusta hautajaisia edeltävänä iltana hän pelkäsi, ettei tuo arvoitus koskaan ratkeaisikaan. '

s. 15

 

Englannin maaseudulla vanhassa kartanohotellissa asuu eläkeläisyhteisö. Se ei kuitenkaan ole mikä tahansa yhteisö vaan maan kirkkaimpien pulmapelien laatijoiden kommuuni. Oli lajinasi sitten sanaristikot, palapelit, koodit, nippelitiedot, erilaiset mekaaniset pulmapelit tai jopa labyrintit tämä oli paikka, jonne terävimmät älyt kokoontuivat yhteen. Ja Pippa oli se suuri taustavoima, joka loi tämän kaiken. 

 

Nyt yhteisönjäsenet ovat kuitenkin jo saavuttaneet hyvin varttuneen iän. Myös Pipan tiimalasin aika on kulunut loppuun. Hän on kuitenkin jättänyt jälkeensä vielä yhden kiperän pulmapolun. Clayton Stamper on nimittäin poikkeus yhteisössä. Hän on parikymppinen nuori miehenalku, joka oli vauvana jätetty kartanon portille hatturasiassa. Hän ei tiedä menneisyydestään mitään ja eläkeläisten pulmapeliyhteisö on ollut hänen kotinsa. Nyt Pippa on kuitenkin päättänyt haudan takaa johdattaa Claytonin menneisyytensä jäljille erilaisten ratkaistavien pulmien johdattamana. Hänen toiveenaan on ollut samalla myös johdattaa tämä nuori mies kohti omaa itsenäistä tulevaisuuttaan.

 

' Pippa ei voinut olla hymyilemättä.

Puheenaiheena ei nyt tietenkään ollut se, että hän käytti salanimeä (sehän oli muutenkin Timesissa tapana), vaan että hän oli nainen, joka toimi miesten maailmassa ja oli vieläpä huippulahjakas. '

s. 38 

 

Luin muutama vuosi sitten Alexandra Benedictin jouluisen pulmakirjan Joulun murhapeli. Pidin silloin paljon tuosta ideasta upottaa romaaniin mukaan erilaisia pieniä pulmapelejä. Kun huomasin katalogissa tämän Burrin Täydellisen arvoituksen pohdin olisiko tällä jotain samantyylistä tarjottavanaan. Enkä todellakaan pettynyt! Tämä teos kannattaa ehdottomasti lukea fyysisenä kirjana äänikirjan sijasta, sillä tekstin lomassa on sanaristikoita ja muita pieniä pähkinöitä, joita ratkotaan teoksessa pitkin matkaa. Vaikka itse en olekaan mikään ristikkotietäjä, niin tämä oli silti todella herkullinen lisä teokseen. Ja jos minkäänlaisista pulmapeleistä pitää niin onhan se kiinnostava ylipäätänsä lukea yhteisöstä jossa niitä kehitellään laidasta laitaan.

 

Burrin teos oli itse asiassa jopa parempi kuin osasin odottaa. Claytonin arvoituksen ratkaisemisen lisäksi näillä sivuilla nimittäin vuorottelivat osat joissa valotettiin Pippan ja arvuuttelijoiden kerhon polkua. Kuinka tuo viisikymppinen ristikonlaatija nainen oli pirullisen taitava tehtävissään. Niin taitava, että moni ei ollut uskoa kuullessaan hänen todella olevan nainen, olihan erilaiset pulmapähkinät vielä 70-luvulla mielletty ennen kaikkea miehiseksi maailmaksi. Olikin kiinnostavaa seurata kuinka hän päätyi perustamaan arvuutelijoiden klubinsa, saamaan kaikkien luottamuksen ja rekrytoitua uusia jäseniä niin että lopulta kyseessä ei enää ollutkaan kerran viikossa yhteen kokoontuva kerho vaan oma läheinen yhteisönsä. Yllättäen myös Claytonin hapuilu Pippan jättämällä pulmapolulla oli varsin kiinnostavaa seurattavaa, sillä siinä taas yhdistyi nuoren itsensä löytämisen tarinan monellakin tasolla. Pidinkin oikein paljon tästä lämminhenkisestä pulmakirjasta, joka lämmitti sydäntä.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Kirsin book club, Kirjat elämäni rakkaus, Lumiomena ja Sivumerkkejä

Salaperäinen saari - Jules Verne

Kirjan nimi: Salaperäinen sari (L´lle mystérieuse)

Kirjailija: Jules Verne, suomentanut Samuli S.

Lukija: Ritva-Liisa Elivuo
Julkaisija: Saga Egmont

Julkaisuvuosi: 1874, suomennos 1904 ja äänikirja 2019

Kesto: 10h 14min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan pohjoisvaltiolaista joutui sotavangeiksi etelään. Näistä viisi saa päähänsä paeta sotavankileiriltä hyödyntäen kuumailmapalloa. He ovat insinööri Cyrus Smith ja hänen tumma palvelijansa Nab, reportteri Gideon Spillett sekä merikarhu Pencroff ja tämän kasvattipoika Harbert. Tuleepa matkaan mukaan jopa pieni koira Top.

 

Syttyy kuitenkin kauhea myrsky, joka tempaisee viisikon kuumailmapallon aivan toisaalle. Vailla ohjaista myrsky melkein heittää heidät suoraan Tyyneen valtamereen. Kaukana he näkevät kuitenkin rannan. Sinne he onnistuvat kuin ihmeen kaupalla pääsemään. Tämä ranta on kuitenkin osa autiota saarta. Tällä saarella he joutuvat keksimään selviytymistavat. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että aina suurimman hädän hetkellä aivan kuin saari koittaisi auttaa heitä...

 

Luin viime vuonna Vernerin klassikkoteoksen Sukelluslaivalla maapallon ympäri, joka olikin yllättävän mukaansatempaava lukukokemus. Tämän Salaperäisen saaren sanottiin olevan sille eräänlaista jatkoa, joten päätin tarttua tähänkin. Halusin tietää minne kapteeni Nemon merelliset seikkailut seuraavaksi vievät. Yllätyinkin siis melkoisesti, kun tässä olikin aivan eri henkilöt ja miljöö kuin tuossa aiemmassa teoksessa. 

 

Siinä missä Sukelluslaivalla maapallon ympäri oli oodi merelle niin tässä taas keskityttiin selviytymiseen autiolla saarella. Veden pinnan alle ei siis enää päästy. Sen sijaan oli yllättävänkin kiinnostavaa päästä seuraamaan, kuinka insinöörimme keksii aution saaren hyvin rajallisista tarvikkeista huolimatta jos jonkinlaista keksintöä. Kohta heillä olikin jo dynamiitit kehitetty, joen uomat siirretty ja karjahaka rakennettu kasvimaineen. Aivan realistisinta tämä ei ehkä ollut, mutta toisaalta Verneelle tyypillisesti jälleen selitettiin kyllä tarkkaan, miten tämä fysikaalisesti oli mahdollista. Lastenkirjailijan sijaan Verne onkin ollut oman aikansa tieteiskirjailija. Lyhennelmien seurauksena näistä tarinoista on vain monin paikoin karsittu nämä tarkat faktat ja jätetty simppeli juoni jäljelle.

 

Salaperäinen saari ei siis aivan ollut sitä mitä odotin. Kapteeni Nemo ilmestyi estradille vasta aivan viime hetkellä ja hyvin lyhyesti. Jopa Verneen Kapteeni Grant -sarjaan oli enemmän viittauksia kuin itse Kapteeni Nemoon. Merellisen seikkailun sijasta sainkin selviytymistarinan, kuinka autiolle saarelle rakennettiin neuvokkuudella oma pieni yhteisönsä. Onhan tämä selkeästi oman aikansa tuote, esimerkiksi palvelija on tottakai tummaihoinen, hiukan yksinkertainen ja täysin isännälleen omistautunut. Niin juu... Vernerin ansiot ovatkin parhaimmillaan hänen tieteiskirjallisuuden puolella. Uskomatonta ajatella kuinka hän on näitä teoksiaan kirjoittanut 1800-luvun tiedoilla maailmasta. Oman aikansa pioneeri siis.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Järki ja tunteet - Jane Austen

Kirjan nimi: Järki ja tuntet (Sense and Sensibility)
Kirjailija: Jane Austen, suomentanut Aune Brotherus
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1811, suomennos 2011

Sivumäärä: 339  

Mistä: Omasta hyllystä

 

' Elinor oli erittäin hyväsydäminen, hyväntahtoinen ja hänellä oli voimakkaat tunteet, mutta hän osasi hallita niitä. Se oli taito, joka äidin vielä oli opittava ja jota toinen hänen sisaristaan ei aikonut koskaan opetellakaan.

Marianne oli monessa suhteessa samanlainen kuin Elinor. Hänkin oli ymmärtäväinen ja älykäs, mutta kiihkeä kaikessa. Hänen surullaan ja ilollaan ei ollut mitään rajaa. Hän oli jalomielinen, ystävällinen, innostava, mutta varomaton. Hänen ja äidin yhtäläisyys oli silminpistävä. '

s. 8

 

Kun herra Dashwood kuolee, jättää hän jälkeensä rouvansa sekä tämän kolme tytärtä, joista Elinor ja Marianne naimaikäisiä neitokaisia. Ensimmäisestä avioliitosta syntynyt poika puolestaan perii kaiken. Näin Dashwoodin perhe jää ikävään välikäteen. Poika, John, ei halua (vaimonsa painostamana) antaa sukulaisilleen mitään, mutta samalla ei heitä poiskaan voi potkia. Sitten tämän nuoremman rouva Dashwoodin, eli Johnin vaimon, veli Edward tulee heille majoittumaan. Pian huomataan lähentymistä kahden rauhallisen sielun, Elinorin ja Edwardin välillä. Edwardin suku ei katso tätä hyvällä, eihän Elinorilla ole mainittavaa varallisuutta, ja haluaa erottaa nuoret. Elinorin äiti ei puolestaan voi nähdä mitään estettä heidän kiintymykselle. 

 

Lopulta rouva Dashwood ei kestä asua miehensä pojan vaimon emännöimässä taloudessa ja hän päättää muuttaa tyttärineen oman sukulaisensa tarjoamaan pieneen maalaistaloon. Täällä hyvin voimakastunteinen Marianne kokee oman romanssinsa. Hän rakastuu päätä pahkaa komeaan John Willoughbyyn. Nuoret osoittavat liiankin avoimesti tunteensa ja kaikki jo odottavat kihlautumisilmoitusta. Sitten Willoughby kuitenkin palaa kaupunkiin eikä hänestä kuulu mitään. Marianne ei menetä uskoaan, mutta tarkkasilmäinen Elinor epäilee tämän sulhasen kelposuutta sittenkin. Molemmat tyttäret siis kokevat omalla tavallaan rakkauden ja sen menetyksen. Mutta vieläkö he kykenevät löytämään onnen? Monta on vielä mutkaa matkassa ja ehkä tyttöjenkin pitää hiukan kasvaa ennen lopullista onnea. Pelkällä järjellä tai tunteella ei avioliittoa perusteta. Siihen tarvitaan 1800-luvun Englannissa molempia.    

 

' Jotkut äidit olisivat koettaneet edistää tuota tuttavuutta sen tarjoamien etujen takia, sillä Edward Ferrasin isä oli kuollut hyvin rikkaana ja hän oli vanhin poika. Toiset taas olisivat koettaneet ehkäistä sitä varovaisuussyistä, sillä mitätöntä summaa lukuunottamatta koko omaisuus oli riippuvainen äidin tahdosta. Mutta rouva Dashwoodiin ei kumpikaan näkökohta pystynyt. Hänelle riitti, että nuori mies teki miellyttävän vaikutuksen, että tämä rakasti hänen tytärtään ja että Elinor vastasi tuohon tunteeseen. Hänen mielestään olisi ollut täysin luonnotonta, että varallisuuden erilaisuus voisi erottaa parin, joka luonteenlaatunsa puolesta soveltui yhteen. Ja äidin mielestä oli mahdoton ajatus, etteivät Elinorin ansiot saisi tunnustusta kaikilta, jotka häneen tutustuivat. '

s. 15-16 

 

Olipa taas mukavaa sujahtaa Austenin kirjalliseen maailmaan. Rakastan historiallisia romaaneja, mutta on siinä vain vielä jokin oma lisänsä, kun lukee ihan aikalaislaisen kirjallista kuvausta ajastaan. Näin nykyaikaisena naisena tuo maailma tuntuu niin erilaiselta. Kuinka jo liian avointa jutustelua ja leikinlaskua pidettiin varsin julkeana tunteiden osoituksena ja varmana kihlauksen merkkinä. Kuinka tarkkaan seurapiireissä katsottiinkin mahdollisten puolisoiden asemaa ja varallisuutta. Paljon tehtiin liittoja puhtaasti järkiperustein ja ajateltiin, että ehkä ne tunteet sitten myöhemmin syttyvät - tai sitten eivät. Toisaalta eipä tuolloin kovin läheisesti päässyt muutenkaan tutustumaan potentiaalisiin puolisokandidaatteihin etukäteen eli aika vähäisin perustein noin suuret päätökset tehtiin. Ja kuinka vähän sitä tarvittiinkaan tunteiden suureen paloon. Olisi nykyajan tinder-nuoriso aika hämillään, jos heitettäisiin tuonne Austenin aikaiseen parinmuodostukseen.

 

Järki ja tunteet on mielestäni Austenin parhaimmistoa. Hänen huumorinsa suorastaan hersyy näissä hahmoissa. Tämä onkin hänen ensimmäisenä julkaistu teoksensa, joten tuota hänen lopputuotantonsa tiettyä melankolisuutta ei vielä ole havaittavissa. Aivan Ylpeyden ja ennakkoluulon kaltaiseen legendaariseen tarinaan ja henkilöihin ei päästy, mutta silti Dashwoodin neitien parissa kyllä viihtyi seuraten heidän suhdekiemuroitaan. Yllättävän paljon niitä kiemuroita nimittäin näinkin vanhassa teoksessa oli. Vaikka kerronnan tahti on varsin rauhallinen, niin silti paljon ehti tapahtua ja monta estettä piti ylittää ennen kuin neidot lipuvat avioliiton satamaan. Kiinnostava kurkistus siis jälleen 1800-luvun asennemaailmaan. Kuinka maailma olikin silloin erilainen. Hienosti Austen onkin kommentoinut aikaansa humoristisilla hahmoillaan.

 

Tähdet: 4 / 5 

 

Muualla luettu: Amman lukuhetki, Tuijata, Jokken kirjanurkka, Elämä on ihanaa, Lukujonossa, Ruusunnuppuja, Yökyöpeli hapankorppu lukee, Kasoittain kirjoja, Lumiomena, Sallan lukupäiväkirja, Saran kirjat, Kirjakaapin avain, Luettua, Tarinannuppuja, Sanoissa ja sivuilla ja Kirjavinkit 

  

Kuolettava kertomus - Louise Penny

Kirjan nimi: Kuolettava kertomus (The Brutal Telling)

Sarja: Three Pines #5

Kirjailija: Louise Penny, suomentanut Timo Korppi

Lukija: Kalle Chydenius
Julkaisija: Bazar

Julkaisuvuosi: 2009, suomennos ja äänikirja 2021

Kesto: 18h 43min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Syksy on saapunut ja rikoskomisario Gamache saa puhelun kesken perhepäivällisten. Kutsu käy ja jälleen kerran suuntaamme Three Pinesin pieneen ja herttaiseen kanadalaiseen kylään. Tällä kertaa Olivierin bistron lattialta löydetään kulkuri. Kuka tämä mies on ja mistä hän on tullut? Ja ennen kaikkea kuinka hän on päätynyt bistron lattialle? 

 

Samaan aikaan kylässä myös kuohuu muutenkin. Vanha kartano on myyty ja uusi pariskunta on remontoimassa siitä luksushotellia. Kuinka käy Gabrin ja Olivierin B&B toiminnalle? Yleensä niin lämminhenkinen kylä ei otakaan uusia tulokkaita niin avosylin vastaan. Clara puolestaan valmistautuu suuren taidenäyttelyynsä, mutta sujuuko sekään odotusten mukaisesti? Ja sitten metsän keskeltä löydetään erakon mökki, joka on täynnä mittaamattoman arvokkaita esineitä. Kuka ihme tuo kuollut oikein oli?    

 

Olen ihastunut tähän Three Pinesin pikkukylästä kertovaan sympaattiseen cozy crime sarjaan. Kaksi ensimmäistä osaa olivat jo ihan mukavia, mutta kolmas ja neljäs veivät minut jo täysin mennessään. Tämä viides lähti tällä kerta hiukan hitaasti käyntiin, mutta jahka pääsin taas teoksen imuun mukaan, niin innostus kasvoi taas edetessä. Kuitenkaan tämä ei noussut sarjan parhaimmistoon, vaikka aikamoisia yllätyksiä olikin luvassa.

 

Three Pines on kyllä aivan mainio miljöö. Se on täynnä herkullisen omalaatuisia hahmoja. Jälleen pahansisuinen runoilija Ruth kulkee ympäriinsä ankanpoika perässään ja jättelee apulaiskomisariolle runolappusia sinne sun tänne. Tällä kertaa luonnollisesti Olivier pääsee myös enempi ääneen, sillä ruumis löytyy hänen bistrostaan. Itse asiassa heti prologista selviää, että Olivier tunsi tämän metsän erakon. Mutta hänpä ei uskalla kertoa tätä poliiseille. Salaisuuksia, salaisuuksia. Niitä tässä päällisin puolin niin herttaisessa kylässä riittää. Kiinnostavan omalaatuisia murhia ja leppoista pikkukylän kuvausta. Onneksi tässä sarjassa eivät osat lopu kesken, sillä tämän parissa on mukava jatkaa.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Kuolema kiitospäivänä

2. Kylmän kosketus

3. Kuukausista julmin

4. Kiveen hakattu kuolema

 

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Kirja hyllyssä, Sivumerkkejä, Kaksi sivullista, Tuulevin lukublogi ja Kirjavinkit  

Miesten syvimmät salaisuudet - Mohamed Mbougar Sarr

Kirjan nimi: Miesten syvimmät salaisuudet (La plus secréte mémoire des hommes)
Kirjailija: Mohamed Mbougar Sarr, suomentanut Marja Luoma & Sampsa Peltonen
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2021, suomennos 2022

Sivumäärä: 463 

Mistä: Omasta hyllystä

 

' Mikä kirja! Nuoren afrikkalaisen mustan miehen mestariteos! Vastaavaa ei ole Ranskassa nähty! Teos aiheutti kirjallisen sanasodan jonka veroista taitoa ja halua on ainoastaan ranskalaisilla. Epäinhimillisyyden labyrintti sai yhtä paljon suitsutusta kuin vastustustakin. Huhujen mukaan kirjailijalle ja hänen teokselleen oli tulossa arvokkaita palkintoja, mutta silloin synkeä kirjallinen jupakka teki kaikesta lopun. Teos tuomittiin ja nuori kirjailija katosi kokonaan kirjalliselta näyttämöltä. '

s. 18 

 

Nuori senegalilaistaustainen mies kulkee Pariisin katuja. Hän on julkaissut ensimmäisen kirjansa ja on nyt osa Pariisin afrikkalaisia kirjallisuuspiirejä. Kirjoittamisen sijasta häntä kuitenkin vaivaa nyt toisenlainen intohimoinen pakkomielle. Hän haluaa tietää kuka oli T. C. Elimane. 80-vuotta sitten julkaistun Epäinhimillisyyden labyrintin kirjoittaja, joka sai osakseen huimaa suitsutusta ranskan kirjallisuuspiireissä, mutta joka myöhemmin katosi täysin jälkiä jättämättä jonkin kohun seurauksena.

 

Mistä Diégne kuitenkaan edes aloittaisi kirjailijan etsintänsä, sillä hänestä ei tiedetä muuta kuin tämän senegalilainen tausta. Kaikki teokset on hävitetty tuon kirjallisen skandaalin seurauksena, ja vain vanhoista lehtileikkeistä voi nähdä siitä vilauksen. Diégne haluaa kuitenkin enemmän. Hän haluaa pureutua tuon kirjailijan sieluun. Mutta voiko ketään todella ymmärtää, vaikka saisikin kuulla pala palalta näiden tarinan?     

 

' Annan sinulle neuvon: älä koskaan yritä kuvailla, mistä jokin merkkiteos kertoo. Tai jos sen teet, ainoa mahdollinen vastaus on tämä: ei mistään. Merkkiteoksessa ei koskaan käsitellä mitään erityistä, ja silti siinä on kaikki. Älä enää koskaan lankea samaan ansaan ja yritä selittää, mistä tärkeänä pitämäsi kirja kertoo. Jos kuuntelet ihmisten mielipiteitä, joudut ansaan. Ihmiset haluavat väen väkisin, että kirja kertoo jostakin. Totuus, Diégane, on kuitenkin sellainen, että vain keskinkertainen, huonossa tai mitättömässä kirjassa kerrotaan jostakin. Merkkiteoksessa ei ole aihetta, se ei kerro mistään, siinä ainoastaan yritetään sanoa tai keksijä jotakin, mutta sanaan ainoastaan sisältyy jo kaikki, ja myös sanaan jotakin sisältyy jo kaikki. '

s. 46

 

Kuten kirja jo itsekin sanoo, niin ei pitäisi edes yrittää kuvailla sitä mistä tämä teos kertoo. Tuo yllä oleva kuvaus Diégnen etsinnöistä on yksinkertaisesti vain teoksen raamit. Ja kuinka paljon enemmän se pitikään sisällään. Joitakin isoja käsiteltyjä teemoja oli muun muassa kolonialistinen historia, juutalaisvainot ja tietysti kirjallisuus ja sen arvostelu. Kuinka helposti itse kirjallisen työn sijaan sorrutaankin keskustelemaan sen ohi itse kirjailijasta. Miksi sitä pitäisikään korostaa, että tämä on juuri Afrikkalaisen(!) kirjailijan teos. Elimanestakin nähtiin vain hänen ihonvärinsä ja se hänen kirjoittamansa upea tarina jäi täysin tuon seikan varjoon arvioissa. Annettaisiinpa kirjan puhua puolestaan.

 

Tämä oli jälleen hyvin voimallinen lukukokemus. Upeasti Sarr on onnistunut laajentamaan Diégnen kirjailijan etsinnöistä kertoviin tarinoihin niin paljon. On monipuolista historiaa niin Afrikasta, Euroopasta kuin jopa hiukan Latinalaisesta Amerikastakin. On myös erilaisia, epätoivoisia, rakkauksia. Unohtamatta syvällisiä pohdintoja vähän joka välissä. Taitavasti kirjoitettu teos, joka todella teki minuun vaikutuksen, vaikka etukäteen en osannutkaan odottaa siltä juuri mitään. Kuvaukset eivät tee tälle oikeutta. Sen kerronnassa on niin monia tasoja ja tyylikeinoja, jotka muodostavat oman kirjallisen labyrinttinsa. Tämä teos pitää ennen kaikkea kokea itse. 

 

' Kuka hän oli? Absoluuttinen kirjailija? häpeällinen plagioija? nerokas huiputtaja? sielujen ahmija? ikuinen nomadi? hienostunut libertiini? isäänsä etsivä lapsi? pelkkä onneton maanpakolainen joka on hukannut niin kiintopisteensä kuin itsensäkin? Väliäkö tuolla lopulta? '

s. 332  

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Kirsin kirjanurkka, Lukijatar, Mitä luimme kerran, Donna mobilen kirjat, Kirja hyllyssä, Sivumerkkejä, Anun ihmeelliset matkat, Levoton lukija ja Kirjavinkit

 

Etelä ja pohjoinen - Jin Yong

Kirjan nimi: Etelä ja pohjoinen (Shediao yingxiong zhuan)

Sarja: Kotkasoturien taru #4
Kirjailija: Jin Yong, suomentanut Riina Vuokko
Kustantaja: Moebius

Julkaisuvuosi: 1959, suomennos 2021

Sivumäärä: 560 

Mistä: Kirjastosta

 

' Huang Rong oli loikannut kohti venettä Guo Jingin perässä, näki mitä oli tapahtumassa ja tyrväisi koirankepin kohti vihollistaan. Heti kun hän sai jalkansa kannelle , koirankeppi iski perä perää kolme salamannopeaa lyöntiä. Rautakoura-Qiu ei olisi millään uskonut, että tuollainen nuori tyttö saattoi liikkua niin nopeasti. Hän oli vähällä saada koirankepistä suoraan vasempaan silmäänsä, eikä hänen auttanut muu kuin luopua lyöntiyrityksestään. '

 s. 101

 

Jin Yongin wulin-taistelijoista 1200-luvun Kiinasta kertova Kotkasoturien taru teos on nyt päässyt viimeiseen osaansa. Mikäli sarjaa ei ole aiemmin lukenut, niin tutustuthan ensin ensimmäiseen osaan eli Soturin oppivuosiin. Tämän jälkeen matka jatkui Yhdeksän yinin totuudessa. Tämä Etelä ja Pohjoinen taas jatkaa siitä mihin kolmannessa osassa Yue Fein perinnössä jäätiin.

 

Nuoret eli yksinkertainen mutta hyväsydäminen Guo Jing sekä teräväpäinen Huang Rong ovat mestari Valonliekin vieraina ja saavat kuulla tämän tarinan. Kuinka yksi suurista wulin-mestareista luopuikin kaikesta ja päätyi erakoksi vuorelleen. Taaskaan menneisyyttään ei voi paeta ja se tuleekin vaatimaan hyvitystä juuri nuorten vierailun aikana. 

 

Tästä nuorenparin matka jatkuu kohti jo kauan sitten sovittua voimainmittelöä. Matkalla he kohtaavat kuitenkin suuren tragedian. Tämä seurauksena Guo Jingin ja Huang Rongin välit viilenevät. Pian Guo Jing onkin matkalla takaisin lapsuudenmaisemiinsa Mongolian aroille liittyäkseen takaisin Tsingis-kaanin joukkoihin ja naidakseen tämän tyttären. Sotajoukot liikkuvat ja niin mongolit kuin kiinalaiset pohjoinen Jin-valtio ja eteläinen Song-valtio ovat osana tätä poliittista peliä. Guo Jingin onkin aika oppia wulin-taistelutaitojen lisäksi myös sotimisen taitoa. 

 

Edessä häämöttää kuitenkin myös wulin-taistelijoiden suuri Huavuoren voimanmittelö, jossa kaikkein mahtavin taistelija julistettaisiin. Eivätkä toiset mestarit suostu lepäämään ennen kuin saavat käsiinsä Yhdeksän yinin totuuden salat, jotka vain nuorisomme tietävät. 

 

' Jochi oli entistä hämmästyneempi. Hän ei tuntenut järjestelmää, jonka mukaan Guo Jing oli jakanut armeijansa kahteentoista ryhmään aivan samoin kuin vuorokausi jakaantui kahteentoista kahden tunnin mittaiseen jaksoon. Ryhmien nimet olivat suuren pimeyden hiiri, vihollisen murtumisen härkä, vasemman iskun tiikeri, vihreän käärmeen jänis, tuhon lohikäärme, eteenpäin suuntautuvan hyökkäyksen käärme, suuri punainen hevonen, ensimmäisen kärjen vuohi, oikean nyrkin apina, valkean pilven kukko, voiton varmistamisen koira ja suojauksen ja puolustuksen sika. Vuorotellen ryhmät liikkuivat eteen ja vetäytyivät taakse, välillä oikea vetäytyi ja vasen hyökkäsi, välillä oikea hyökkäsi ja vasen vetäytyi, ja pienen hetken päästä Jochin armeija oli sekasorron vallassa. Meni tuskin puoltakaan tuntia, kun heidät oli piiritetty ja vangittu aivan samalla tavalla kuin Tsagatain miehille oli käynyt. '

s. 331-332 

 

Kotkasoturien tarun huima kung fu-elokuvien henkinen taistelijoiden matka on nyt tullut päätökseensä. Olen ollut aivan lumoutunut tähän sisäisen voiman kehittämiseen ja erilaisten taistelutekniikoiden tarjoamaan menoon ja melskeeseen. Tällä kertaa näitä komean nimisiä taistelutekniikoita syvennettiin vieläkin lisää kun viimeinen kaikkein voimakkaimpien taistelijoiden voimanmittelö viimein oli koittava. 

 

Wulin-taisteluiden lisäksi koin oikein herkulliseksi tuon toisenkin aspektin eli tarinan historiallisen miljöön 1200-luvun Kiinan ja Mongolian politiikassa. Nyt myös sotajoukot liikkuivat ja Guo Jingin matkassa opittiin jälleen uusia teknikoita, mutta vain sotimisen taidoissa. Tämä olikin varsin tervetullut lisä, sillä enää ei olisi ollut kovin uskottavaa kehitellä vielä yhtä kokonaista tiiliskivikirjaa täynnä toinen toistaan mahtavimpia wulin-taistelijoita. Olenkin kiinnostunut historiasta, joten tämä puoli avasi uutta myös minulle, sillä kuinka usein sitä on täällä peräpohjolassa tullut tutustuttua 1200-luvun Kiinan poliittisiin asemiin. 

 

Vaikka teos tarjosikin paljon vanhaa tuttua eli huimapäisiä taisteluita sekä uutta Mongolien sotajoukkojen matkassa, niin siltikään sarjan valovoima ei jaksanut enää kannatella aivan vanhaan tapaan. Olen nyt lukenut taas enempi fantasiaa ja sen seurauksena tämän tarinan puutteet iskivät tällä kertaa vahvemmin silmille. En vain voinut enää sulkea silmiäni siltä kuinka yksioikoisiksi tarinan henkilöt jäivät. Yongin keskiössä on selvästi ollut kirjoittaa noita suuria yhteenottoja. Kiinnostavia tapahtumia tälläkin kertaa riitti, mutta jäin silti kaipaamaan samaa intohimoista kuvausta myös henkilöihin. Oli kuitenkin jälleen mukava palata Yongin tuttujen hahmojen pariin, vaikka pitkä tauko tekikin aluksi tarinan seuraamisesta hiukan vaikeaa. Pitihän se nähdä miten kaikki päättyy. Varsinaisestihan tämä Kotkasoturin taru on kuitenkin vasta trilogian aloitus. Katsotaan josko seuraavatkin osat päätyisivät suomennoksiksi asti.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Soturin oppivuodet

2. Yhdeksän yinin totuus

3. Yue Fein perintö

 

Muualla luettu: Lukijatar

Yö kuuluu meille - Mariana Enriquez

Kirjan nimi: Yö kuuluu meille (Nuestra parte de nosche)

Kirjailija: Mariana Enriquez, suomentanut Sari Selander

Lukija: Karoliina Niskanen
Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2019, suomennos ja äänikirja 2022

Kesto: 28h 46min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Isä matkustaa poikansa kanssa halki 80-luvun Argentiinan. Pojan äiti on kuollut. Isänkin terveys on heikolla tolalla. He eivät kuitenkaan ole ketä tahansa. Tämä isä nimittäin näkee kuolleiden henkiä. Sen lisäksi hän pystyy kutsumaan pimeyttä. Eikä maailmanlaajuinen varakkaiden ja vaikutusvaltaisten ihmisten joukko, Kilta, halua päästää häntä hyppysistään. Hän on heille äärimmäisen tärkeä saatanallisten riittien avaintekijä - meedio joka manifestoi Pimeyttä. Nyt poikakin on ruvennut näkemään kuolleita, ja isä haluaa suojella tätä omalta kohtaloltaan. Pojan ja isän kohtaloiden lisäksi taustalla kulkee vahvana Argentiinan poliittinen myllerrys. Tarkistuspisteitä, mielivaltaa, joukkohautoja... Eikä Aids-epidemiakaan jätä tämän maan nuorukaisia pystyyn. 

 

Tämä Enriquezin teos on kirja, josta on vaikea kirjoittaa. Se pitää sisällään niin paljon, mutta samalla yksittäiset juonikuvaukset eivät tee sille oikeutta. Se koostuu eri osioista, joissa näkökulmat ja vuosikymmenet vaihtuvat valottaen Argentiinan historian kipukohtia. Samaan aikaan nämä kaikki osiot kietoutuvat myös tuon raharikkaiden saatanakultin ympärille isän ja pojan kautta. Taitavasti Enriquez on onnistunut kehittämään tämän valtaisan kokonaisuuden, joka silti tuntuu rullaavan saumattomasti eteenpäin. Jokainen osio ja kerronnantaso valottaa lisää ja avaa uusia ovia tarkastella tilannetta. 

 

Oikeastaan en kokisi, että varsinaisesti nuo tapahtumat ovat itsessään tämän tarinan keskiössä. Sen sijaan Enriquez on taitava luomaan tunnelman. Kuinka painostava ilmapiiri kasvaa. Koko ajan odottaa mihin tämä tuleekaan eskaloitumaan. Esittelytekstissä tätä teosta kuvailtiin goottilaiseksi kauhuksi, ja todella kammottavia myös lapsiin kohdistuvia tapahtumia näillä sivuilla olikin. Toisaalta mitä voisikaan odottaa rikkaiden saatanakultin kuvaukselta... Silti itse koin tämän ennen kaikkea suureksi romaaniksi enkä niinkään kauhukertomukseksi. Kerronta on hidasta eikä nuo menot siltikään ole tarinan keskiössä. Näin sanottuani niin siltikään tätä teosta ei voi suositella kaikkein herkimmille, sillä sen verran julmiakin tapahtumia sivuilta löytyy. 

 

Oli todella kiinnostavaa seurata Enriquezin tarinankuljetusta ja sen päähenkilöiden kohtaloita. Lattarikirjallisuudelle tyypillisesti minuun iski myös nuo yliluonnolliset kuvaukset. Jotenkin se vain sopii saumattomasti osaksi tätä tarinaa ja sen arkista maailmaa. Enriquezilla on kertojan lahja ja haluan kyllä ehdottomasti tutustua lisää hänen tuotantoonsa. Todella voimallisen jäljen tämä lukukokemus jätti.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjaluotsi, Kohtaamisia ja Kirjavinkit