Nälkäpeli - Suzanne Collins

Kirjan nimi: Nälkäpeli (The Hunger Games)
Sarja: Nälkäpeli #1
Kirjoittaja: Suzanne Collins, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2009
Sivumäärä: 389
Mistä: Kirjastosta

' Nälkäpelin säännöt ovat yksinkertaiset. Kaikkien kahdentoista vyöhykkeen täytyy luovuttaa peliin yksi tyttö ja yksi poika. Heitä sanotaan tribuuteiksi. Kaksikymmentäneljä tribuuttia suljetaan valtavalle areenalle, joka voi olla mitä tahansa paahtavasta aavikosta hyiseen erämaahan. Kilpailijat taistelevat keskenään kuolemaan asti, ja kisa kestää useita viikkoja. Viimeinen elossa oleva tribuutti on voittaja. '

s. 24

 

Panem on maa, joka on syntynyt Pohjois-Amerikan raunioille. Lukuisten katastrofien, tulvien ja kuivuuden runtelemassa Pohjois-Amerikassa syttyi kauhea sota, joka tuhosi lähes kaiken. Panem on se mitä jäi jäljelle. Yhteiskunta, jota johdetaan yltäkylläisestä Capitolista sekä sen kolmetoista köyhää vyöhykettä, joissa jokaisessa tuotetaan tarvikkeita Capitolille. Nykyisin vyöhykkeitä on tosin enää kaksitoista. Suuren kapinan jälkeen kolmastoista vyöhyke tuhottiin ja muistutukseksi Capitolin mahdista otettiin käyttöön jokavuotiset Nälkäpelit. Nälkäpelit, joissa 12-18 -vuotiaat lapset heitetään vuosittain areenalle taistelemaan toisiaan vastaan Capitolin viihteeksi. 

Nyt on taas vuosittaisen Nälkäpelin aika. Köyhällä kahdennellatoista vyöhykkeellä 16-vuotias Katniss Everdeen on elättänyt perhettään salametsestämällä raja-aidan ulkopuolisessa metsässä. Arvonnoissa se ei ole kuitenkaan Katniss jonka nimi vedetään esiin vyöhykkeen tribuutiksi. Se on Katnissin 12-vuotias pikkusisko Prim. Pelastaakseen pikkusiskonsa varmalta kuolemalta uhrautuu Katniss vapaaehtoiseksi. Hän sentään osaa käsitellä jousta lukuisien vuosien salametsästyksen ansiosta. Hän jos kuka pystyisi selviämään hengissä Nälkäpelin kauhuista.

Katniss sekä vyöhykkeen toinen tribuutti leipurin poika Peeta Mellark lähetetään luksusjunalla kohti Capitolia. Vyöhykkeen niukkuuden jälkeen heidän eteensä tuodut herkut ja Capitolin värien yltäkylläisyys ovat huumaavia. He pääsevät nauttimaan kaikesta tästä luksuksesta siksi lyhyeksi hetkeksi ennen kuin heidät heitetään areenalle kohti varmaa kuolemaa. Varakkaimmilla vyöhykkeillä tribuutit ovat käytännössä ammattilaisia, jotka ovat koko ikänsä harjoittaneet itsestään vaarallisia tappokoneita. Kuinka kahdennentoista vyöhykkeen tribuuteilla olisi mitään mahdollisuuksia heitä vastaan? Alkaa taisto elämästä ja kuolemasta. Ei siis muuta kuin Effien sanoin: "Hauskaa Nälkäpeliä! Olkoon onni aina teille myötäinen!"

 

' Muistan Peetan sanat kattoterassilla: "Toivon että keksisin keinon... Näyttää Capitolille, että minua ei voi omistaa. Että olen enemmän kuin nappula heidän pelissään." Ymmärrän vasta nyt, mitä hän sillä tarkoitti. Haluan tehdä jotakin, tässä ja nyt heti, saattaakseni heidät häpeään ja vastuuseen, osoittaakseni Capitolille, että vaikka he tekevät ja pakottavat meidät tekemään mitä tahansa, jokaisessa tribuutissa on jotakin mitä he eivät voi omistaa. Että Rue oli enemmän kuin nappula heidän pelissään. Niin kuin minäkin. '

s. 244-245 

 

Luin Nälkäpeli-trilogian yläasteikäisenä teininä ja muistan kuinka suuri pettymys tämä sarja olikaan minulle. Koin että henkilöt olivat pinnallisen yksiulotteisia ja ihmissuhdesolmuihin kiinnitettiin aivan liiaksi huomiota. Hämmennykseni olikin nyt suuri, kun tartuin tähän sarjan avausosaan vuosien tauon jälkeen ja se imaisi minut välittömästi matkaansa. Collinsin luoma maailma on vain niin herkullinen kuvaus eräästä kieroutuneesta yhteiskunnasta. Kuinka Capitolissa Nälkäpeli on aina suuri juhla ja sen asukkaat ovat aivan hurmioissaan tribuuteista täysin tajuamatta sitä aspektia, että joka vuosi kaksikymmentäkolme lasta saa väkivaltaisen surmansa tv-kameroiden edessä vain heidän viihteekseen. Lukiessa ei voinut kuin ihmetellä, kuinka alkujaankaan on saatu rakennettua tällainen yhteiskuntarakenne, jossa pääkaupungissa mässäillään yltäkylläisyydessä ja muut alueet ovat erikoistuneet tiettyihin eri toimintoihin kuten kalastukseen, kaivokseen tai ylellisyystuotteiden valmistukseen tuon pääkaupungin tarpeita tyydyttämään. Kuinka maatalous vyöhykkeilläkin nähdään nälkää, sillä kaikki se sato menee pääkaupungin kesteihin jättäen vain murto-osan itse köyhän vyöhykkeen tarpeisiin. Niin köyhän, että systeemi pakottaa lapsia ottamaan lisäarpalipukkeita nälkäpelin tribuuttiarpajaisiin ruoka-annoksia vastaan. Hyytävää, mutta samalla niin herkullinen lähtökohta Nälkäpelit sarjalle.

Teoksen vedosta voi kertoa sekin, että pelkän toiminnan sijasta tässä nuortenromaanissa oltiin myös luotu niitä merkittäviä hetkiä, jotka sykähdyttivät. Jouduin useampaan otteeseen jäädä makustelemaan jotakin kohtausta, sillä se herätti minussa niin vahvoja tunteita (esimerkkeinä mainittakoon Katnissin uhrautuminen Primin puolesta sekä Ruen kohtalo). En vain ymmärrä kuinka olen teininä voinut lukea Nälkäpelin niin laput silmillä, että pidin tätä vain pinnallisena teinihöttönä. Tietysti teos on siis nuortenkirja ja siten aika juonivetoinen eikä tarina kirjallisesti mitään klassikkotasoa. Mutta kysymys kuuluukin, pitääkö kaiken ollakaan niin hienoa ja ihmeellistä kirjallisuutta? Nykyään olen huomannut arvostavani yhä enemmän sitä itse lukukokemustani teosten kirjallisten meriittien sijasta. Minulle nämä nuorten dystopiat ovat itseasiassa aivan loistavia välipalateoksia, sillä ne imaisevat tehokkaasti mukaansa, ovat nopealukuisia ja kuvaavat myös kiehtovia maailmoja. Tämän lisäksi Nälkäpeli vieläpä kosketti syvästi ja tuo romanssinkin traagisuus nosti palan kurkkuun. Mitä muuta hyvältä viihteeltä voisikaan vaatia.

 

Tähdet: 5 / 5

 

Muualla luettu: Ota lukuun, Yöpöydän kirjat, Unelmien aika, Nannan kirjakimara, Ruusun nimi, P.S. Rakastan kirjoja, Kirjamielellä, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Järjellä ja tunteella, Eniten minua kiinnostaa tie, Nenä kirjassa, Booking it some more, Musteen jäljet ja Kujerruksia