Mikä meidät erottaa - Brit Bennett

Kirjan nimi: Mikä meidät erottaa (The Vanishing Half)
Kirjailija: Brit Bennett, suomentanut Maria Lyytinen
Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 2020, suomennos 2021

Sivumäärä: 401

Mistä: Kirjastosta

 

' Vuoden kuluttua kaksoset sen sijaan erkanivat eri teille, jakautuivat kahtia kuin yhteinen munasolu aikoinaan. Stellasta tuli valkoinen ja Desiree nai tummimman miehen, jonka löysi. '

s. 11

 

Desiree ja Stella ovat identtiset kaksoset, joilla on silti hyvin erilaiset kiinnostuksenkohteet. Desiree nauttii näyttelemisestä koulun lavalla, kun taas Stella loistaa matemaattisten yhtälöiden parissa. He asuvat suojattua eloaan Mallardin pienessä kaupungissa. Kaupungissa, joka on kokonaan vaaleaihoisten värillisten. Myös tytöt ovat vaaleita, mutta koska he ovat sukujuuriltaan värillisiä, koskevat heitä samat rotuerottelulait. Vuonna 1954 he kuitenkin saavat tarpeekseen pienestä paikkakunnastaan ja karkaavat isoon kaupunkiin. Siellä heille aukenee aivan uusia mahdollisuuksia. Lopulta heidän tiensä kuitenkin eroavat. Stella lähtee elämään uutta vapautunutta elämäänsä valkoisena, kun taas Desiree löytää tummista tummimman miehen itselleen puolisoksi. Kaksosten yhteinen elämä repeytyy lopullisesti kahtia.

Vuonna 1968 Desiree kuitenkin palaa Mallardiin pienen tyttärensä kanssa. Tyttö Jude muistuttaa hyvin paljon isäänsä, ja vaalea Mallardin väestö on kauhuissaan. Kuka nyt tarkoituksella haluaisi tumman lapsen, vaikka värillisiä ollaankin? Judesta tulee silmätikku, mutta hän sinnittelee. Juoksiessa hän voi tuntea olevansa vapaa. Kun ovet viimein aukenevat yliopistoon, alkaa hänelläkin uusi elämä. Toisaalla myös Stellalla on tytär. Nuori ja rikas platinablondi orvokinvärisillä silmillä. Tyttö, josta kukaan ei voisi arvata olevan pisaraakaan värillistä verta. Ja tätä salaisuutta Stella on valmis puolustamaan henkeen ja vereen. Mutta kohtaavatko kaksosten tiet jälleen, vai ovatko päinvastaiset elämäntiet vieneet heidät lopullisesti etäälle toisistaan?

 

' Kun St. Catherinen kirkko vuonna 1938 rakennettiin, hiippakunta lähetti sinne Dublinista nuoren pastorin, joka saavuttuaan oli varma, että oli eksynyt. Eikö piispa ollut nimenomaan sanonut hänelle, että Mallard on värillisten kaupunki? Mutta keitä nuo kylällä käyskentelevät ihmiset sitten olivat? Nuo vaaleaihoiset ja vaaleatukkaiset ja punapäät, tummimmatkin korkeintaan kreikkalaista muistuttavat? Tällaiset ihmisetkö laskettiin Amerikassa mustiksi, heidätkö valkoiset halusivat pitää kaukana? Mutta miten he edes erottivat nämä ihmiset omistaan? '

s. 12-13 

 

Huh aina sitä onnistuu järkyttymään, kun lukee Yhdysvaltojen rotusorron historiasta. Kuinka siellä on voinut olla niin pitkään vielä tuollainen ihmisten jaottelu! Bennett vielä tuo mielenkiintoisesti uuden näkökulman tähän. Loppujen lopuksi sillä ihonvärilläkään ei nimittäin ollut väliä. Mallardin väestöstähän kuka tahansa olisi iloisesti mennyt valkoisesta. Mutta vain sillä oli merkitystä mitä papereissa luki. Jos siellä sanottiin värillinen, niin tervemenoa omille asuinalueille, sisäänkäynneille ja uimarannoille. Aivan uskomatonta. Miten ihminen voikin olla niin julma ja ennakkoluuloinen. Bennettin teoksessa nämä ennakkoluulot ja sortotoimet kulkevat kuitenkin hienovaraisesti taustalla. Niillä ei mässäillä eikä niitä alleviivata. Elämä oli epäreilua, mutta sellaista elämä oli. Paitsi jos otti Stellan tavoin kohtalonsa omiin käsiin ja joutui elämään loppuelämänsä jatkuvan paljastumisen pelon vallassa...

 

Tämä teos oli siis aiheensa puolesta hyvin kiinnostava, mutta silti en alussa täysin rakastanut. Jotenkin kerronta tuntui junnaavan paikallaan ja kauheasti kauhisteltiin Desireen tummaa lasta. Oikeastaan tarina syttyi eloon minulle vasta kun kertojaksi vaihtui enempi Jude. Hän oli tarinan sydämellisen henkilö yhdessä Reesen kanssa. Reesen kautta kirjan teemoja laajennettiinkin koskemaan myös sukupuolivähemmistöjä. Oman identiteetin rakentamisen lisäksi kaksosuus oli myös kirjan tärkeä teema. Ihmettelin kuitenkin pitkään, miten Stellan oli näennäisesti niin helppo riuhtaisi itsensä irti vanhasta elämästään ja siskostaan. Eikö kaksosilla olekaan vahvaakin vahvempi yhdysside? Lukupiirissä yksi kaksosten äiti kuitenkin osasi kertoa, että tämä halu irtautua ja kulkea omaa polkua on ihan tavallinen kaksosten kehityksenvaihe kohti aikuisuutta ja omaa itseään. Eihän kukaan halua jäädä vain kaksosten toiseksi puolikkaaksi. Hauska miten lukupiirissä näistä teoksista voikin aueta uusia ymmärryksiä. Kokonaisuutena teoksessa jäin ehkä kuitenkin kaipaamaan niitä suuria tunteita ja todella koskettavia hetkiä. Kerronta jäi makuuni hiukan liian pintapuoliseksi. Kiinnosta teos kuitenkin ja avarsi jälleen pienen palan maailmaa.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muualla luettu: Lumiomena, Keltainen kirjasto, Mustelmiinan mietteitä, Leena Lumi, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä, Kirjareppu, Tuulevin lukublogi, Ankin kirjablogi, Kirjabrunssi, Kirja vieköön! ja Kirjavinkit