Golfkentän murha - Agatha Christie

Kirjan nimi: Golfkentän murha (Murder on the Links)

Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Niilo Pakarinen
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1923, suomennos 1993

Sivumäärä: 242

Mistä: Omasta hyllystä

' - Tuliko postissa mitään mielenkiintoista? kysyin.

Poirot pudisti tyytymättömästi päätään.

- En ole vielä tutkinut kirjeitäni, mutta ei nykyisin tule mitään kiinnostavaa. Suuria rikollisia, järjestelmällisiä rikollisia, ei enää ole.

Hän pudisti päätään masentuneesti, ja minä ulvoin naurusta.

- Piristy Poirot, onni kääntyy. Avaa kirjeesi. Iso juttu saattaa hyvinkin väijyä näköpiirissä. '

s. 12

 

Uskollinen kapteeni Hastings on palannut Ranskasta Lontooseen salapoliisi Hercule Poirotin luo. Poirotia tosin vaivaa, että uusia mielenkiintoisia juttuja ei oikein tunnu tulevan vastaan. Tänään kirjeiden joukosta yksi kuitenkin herättää hänen mielenkiintonsa. Ranskasta asti muuan rikas herra Renauld on lähettänyt hänelle kirjeen, jossa hän pyytää Poirotin saapuvaksi välittömästi. Hän nimittäin uskoo olevansa hengenvaarassa! Kirjeessä hän ei kuitenkaan uskalla kertoa enempää, mutta juttu voi olla aikaa vievä ja vaatia mahdollisesti matkustamista aina Santiagoon asti. Poirot ja Hastings pakkaavatkin tavaransa ja lähtevät matkaan kohti Calaisia. Huomatakseen vain saapuneensa liian myöhään.

 

Kartanon porteilla Poirottia ja Hastingsia vastassa on nimittäin jo poliisi. Samaisena aamuna herra Renauld on löydetty murhattuna tikari rinnassaan läheiseltä golfkenttä työmaalta - ja vieläpä valmiiksi kaivetusta haudasta. Poirot haistaa tässä jutussa palaneen käryä. Selitys etelä-amerikkalaisista gangstereista ei tunnu tyydyttävältä, sillä tämä teoria ei onnistu selittämään kaikkia seikkoja. Mitä siis on tapahtunut? Vyyhti on paljon monimutkaisempi kuin päältä päin voisi luulla ja oman lusikkansa soppaan tuo ranskalainen salapoliisi Giraud. Giraud kun katsoo alentavasti Poirotin vanhentuneita menetelmiä, onhan tulevaisuus tupakantumpeissa ja jalanjäljissä! Alkaakin näiden kahden salapoliisin mittelö. Kumpi onnistuukaan ratkaisemaan tämän visaisen pähkinän?

' Viimeiseksi näimme lähtiessämme Giraudin konttaamassa ympäriinsä. Hänen etsintänsä oli niin perusteellista etten voinut kuin ihailla sitä. Poirot arvasi ajatukseni, sillä heti kun jäimme kahden hän huomautti ivallisesti:

- Lopultakin olet löytänyt salapoliisin jota ihailet - ihmiskettukoiran! Eikö totta ystäväiseni?

- Ainakin hän tekee jotain, sanoin töykeästi. - Jos jotain löydettävää on, hän sen löytää. Sinä taas...

- Eh bien! Minäkin olen löytänyt jotain! Lyijyputken kappaleen.

- Roskaa, Poirot. Tiedät varsin hyvin ettei sillä ole mitään tekemistä jutun kanssa. Tarkoitan pikkuseikkoja - jälkiä jotka saattavat vääjäämättä meidät murhaajien luo.

- Mon ami, puolimetrinen johtolanka on ihan yhtä arvokas kuin kahden millimetrin mittainen! On pelkkää romantiikkaa että kaikkien tärkeitten johtolankojen pitää olla äärimmäisen pieniä. Ja mitä tulee siihen ettei lyijyputkella ole mitään tekemistä rikoksen kanssa - sanot niin koska Girauld sanoi sinulle niin. Ei, älä sano mitään. Anna Giraudin etsiä ja minun ajatella. '

s. 57-58

Aijai kuinka Christie onkin herkullisesti päässyt tässä teoksessaan ilottelemaan noiden kahden hyvinkin omanarvontuntoisten salapoliisien egojen mittelössä. He edustivat hyvinkin eri koulukuntia, mutta silti jotakin samaa heissä kyllä oli. Poirotin apuri Hastings luonnollisesti ihasteli poliisin mukana Giraudin metodeja, sillä kukapa pystyisi ymmärtämään mitä kaikkea siellä Poirotin pienessä munanmuotoisessa päässä oikein tapahtuukaan, kun hän asettelee palapelin paloja paikoilleen kunnes lopullinen kuva on selvillä. Hauskan lisän siis toi tähän Christien teokseen, kun yhden sijasta vähän nähtiin myös toisenkin salapoliisin tutkimuksia ja mahtavaa sanailua näiden välillä.

Golfkentän murha taitaakin olla toinen Poirotti eli Poirot ja Hastings on esitelty jo Stylesin tapauksen yhteydessä. Selkeästi asetelmissa oli tiettyä yhtäläisyyttä Conan Doylen tuotantoon, sillä oli mahtava itseriittoinen etsivä ja sitten hänen ei niin terävä apuri, joka ihmettelee vieressä ja kirjoittaa jutut myöhemmin paperille. Hiukan nuo Hastingsin naisseikkailut häiritsivät, kun niissä oli vähän liiaksikin sitä nopeaa tunteen paloa, mutta annettakaan se moiselle romantikolle anteeksi. Oikeastaan tuntuikin mukavalta kun näissä alun Christieissä Poirot dekkarit oikeasti sisälsivät Poirotin tutkimuksia kun taas joskus myöhemmin oli myös kausia niin sanotuille tusina dekkareille, joita enemmänkin vain tunnuttiin markkinoivan Poirotin nimellä. Itse murhamysteeri pitikin sisällään tässäkin useamman koukun, mutta aivan Christien kultakauden tasolle ei kuitenkaan vielä ylletty. Varsin mukava tuttavuus joka tapauksessa.

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Jokken kirjanurkka, Aapon dekkariblogi ja Kirjahyllyni