Kirjoittaja: Orhan Pamuk, suomentanut Tuula Kojo
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1998, suomennos 2012
Sivumäärä: 584
Mistä: Omasta hyllystä
' "Minun kirjani tilaaja on hänen ylhäisyytensä, sulttaanimme, maanpiirin hallitsija. Koska kirjahanke on salainen, sulttaani on määrännyt hovin aarrekammiota vartioivan ylieunukin antamaan minulle rahaa vaivihkaa, kenenkään tietämättä. Olen tehnyt sopimuksen hovin ateljeen parhaiden miniatyristien kanssa. Yksi sai piirtää koiran, toinen puun, kolmas taas reunakoristeet, horisontin pilvet ja hevoset. Halusin että heidän kuvansa edustavat sulttaanin koko valtakuntaa, aivan kuten Venetsian mestareidenkin työt. Mutta kuvien ei tietenkään ole tarkoitus esitellä maallista mammonaa, kuten Venetsiassa, vaan henkistä rikkautta, sulttaanin valtakunnan iloja ja pelkoja. [- -]" '
s. 43
Vuonna 999 islamistisen ajanlaskun mukaan (1591 jkr.) Osmanien valtakunnan sulttaani Murat III on tilannut Eno efendiltä teoksen, jonka tarkoituksena on rakentaa vahvempia suhteita Venetsiaan ja esitellä Osmanien taituruutta. Tämä teos on kuitenkin salainen, sillä se yhdistelee Osmanien perinteikkääseen miniatyyrityyliin eurooppalaisia vaikutteita, joita uskontomieleiset kiihkoilijat eivät katso hyvällä. Tämän vuoksi neljä miniatyristi mestaria tekevät poikkeuksellisesti töitä kukin erillään kotonaan ja he maalaavat vain pieniä osia kuvakokonaisuuksiin näkemättä toistensa kätten työtä. Jokaisen miniatyristin on siis laitettava parastaan, jotta tästä sulttaanin tilaamasta teoksesta syntyisi uusi mestariteos.
Yksi näistä neljästä miniatyristimestarista löydetään kuitenkin kuolleena kaivon pohjalta. Siron on tappanut joku kolmesta muusta miniatyrististä, joten katseet kääntyvät kohti Perhosta, Haikaraa ja Oliivia. Koska Sulttaanin teoksesta kulkee jo muutenkin huhuja kaduilla, koittaa Eno saada syyllisen selville ja viimeistellä teoksen hänen tyttärensä Sekuren entisen kosijan Karan avulla. Kara rupeaakin töihin tavoitteenaan saada voitettua kuvan kauniin Sekuren kiintymys takaisin näiden kahdentoista erossaolo vuoden jälkeen. Tehtävä on kuitenkin haastavampi kuin voisi olettaa. Ilmapiiri kiristyy Istanbulissa eikä murhaajan motiivikaan ole täysin selvillä. Herjasiko uusi frankkityylinen maalaaminen liiaksi uskontoa vai koittiko päinvastoin murhaaja suojella kirjaprojektia? Oliko taustalla miniatyristien keskinäinen kateus paremmuudesta? Vai voisiko kaunis leski Sekure liittyä asiaan? Tutkimuksissaan Kara tulee sukeltaneeksi syvälle miniatyristitaiteen murroksen maailmaan eikä hänen Sekurelle sykkivä sydämensäkään pääse helpolla.
' Tajuatte varmaan, että kerron teille tämän kaiken, koska se liittyy nykyiseen olotilaani. Tehän tajuatte kaiken heti, vaikka jokin asia vain käväisisi mielessäni. Sen tähden en voi olla aaveen lailla keskuudessanne lymyävä nimetön, tuntematon murhaaja, vaan pikemminkin kuin kuka tahansa rikollinen, joka voidaan tunnistaa, saada vastuuseen teoistaan ja teloittaa. Kai siis sallitte että jätän ajatukseni puolitiehen; loput haluan pitää itselläni: yhtä lailla kuin teidänlaisenne terävät ihmiset löytävät varkaan seuraamalla jalanjälkiä, voitte sanojani ja värejäni tutkiskelemalla keksiä, kuka minä olen. Mikä taas johdattaa meidät tyylin pariin, mikä onkin tätä nykyään hyvin suosittu puheenaihe: Onko kullakin miniatyristilla oma persoonallinen tyylinsä, jokin väri tai ääni joka on ominainen vain hänelle? Pitäisikö hänellä olla? '
s. 33
Olen lukuisia kertoja pitkin vuosia pyöritellyt tätä Pamukin teosta käsissäni. Odotukseni ovat olleet niin kovat, että en ole halunnut vahingossakaan pilata sitä valitsemalla väärän lukuajankohdan. Näin ollen nyt kun sain viimein graduni palautettua ja lomailen hetken ennen töiden aloitusta, tuntui että olisi viimein täydellinen sauma upota tähän Nobel-voittajan muhkeaan teokseen. Aika oli viimein kypsä sukeltaa tähän runsaudensarveen, jossa Pamuk johdattaa lukijansa keskiaikaisen miniatyristitaiteen ihmeelliseen maailmaan.
' Minä olen kuollut, olen kalmo ja virun kaivon pohjalla.' Näillä sanoilla alkaa Pamukin teos. Ilman mitään sen kummempia johdantoja, Pamuk vetää lukijan suoraan omintakeisen mutta taiturimaisen kerrontansa pariin, jossa joka luvulla on oma osin yllätyksellinen kertojansa, joka vie tarinaa eteenpäin. Kuolleet puhuvat haudan takaa, kuvat kommentoivat elämäänsä ja murhaajakin ottaa kontaktia. Kertojat myös puhuttelevat paikoin lukijaa tuoden selvästi esiin tietoisuutensa olevansa henkilöhahmoja kirjan sivuilla. Kuitenkin lukiessa tähän ei kiinnitä juurikaan huomioita (mitä nyt joitakin riemunkiljahduksia ei lasketa, kun jokin oikein nerokas kertojaratkaisu ilmenee), vaan Pamukin mestarillinen kerronta vain vie mennessään.
Pamukin kerronta on hyvin yksityiskohtaista ja 1500-luvun lopun Osmanien valtakunnan miniatyristitaide ja sen menetelmät tulivat hyvin tutuiksi. Tuolloin miniatyristitaidemuoto oli keskellä murrosta, sillä Euroopassa frankkien maalaukset lähtivät yhä yksityiskohtaisempaan ja yksilöitä tunnistettavaan suuntaan, kun taas Osmanien tavassa perspektiiviä ei tunnettu ja suurin taituruus piili identtisten kuvien kopioimisessa, vaikka ilman näköä. Todellisen tarkkuuden sijasta he pyrkivät kuvaamaan ennemminkin käsitteen. Hevonen esimerkiksi maalattiin aina samannäköiseksi eikä yksilöllisyyttä tunnettu. Taiteilijan tunnistettavuus oli suuri synti ja virhe lopputuloksessa. Koko taiteen tarkoitus ja merkitys oli myös eri kuin eurooppalaisilla, sillä Osmaneilla kuva tarvitsi aina kylkeensä tarinan jota se kuvitti ja ajatus maalauksesta vain taiteen vuoksi oli Jumalan herjaa.
Hauskasti olenkin tullut lukeneeksi aika perätysten kaksi teosta taiteilijan murhasta. Siinä missä tuo Christie edusti perinteikästä dekkaria, Pamukin Nimeni on punainen edusti Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta tapaan romaania, jonka yksi ulottuvuus on murha, mutta sen varsinainen hienous piilee muualla. Nimeni on punainen onkin ennen kaikkea taiturimainen kuvaus 1500-luvun lopun Istanbulista, rakkaudesta ja taiteesta. Kerrontaratkaisut joissa muun muassa väärennetty raha tai maalattu yksinäinen puu saavat suunvuoron ovat hienoja ja omaperäisiä syventäen tarinaa uudelle tasolle.
Historia ja tarinan miljöö kietoutuvat myös saumattomaksi kuvaukseksi taiteesta ja Osmanien kertomusperinteestä. Koska kuvia ei ole ilman tarinaa, pääsivät nämä eri perinteikkäät kertomukset vahvasti esiin. Nautin tästä suunnattomasti lukijana, sillä tietämykseni aiheesta oli ennestään hyvin olematon. Ylipäätänsä olen huomannut viime aikoina yhä vahvempaa kiinnostusta näitä eri maiden tarustoja ja kertomusperinteitä kohtaan, johon Pamukin teos antoi kivasti maistiaisia. Kokonaisuutena siis todella taidokas teos, jonka ainoaksi miinukseksi voisi laskea Karan liiankin epätoivoisesti roihuavan rakkauden Sekurea kohtaan. En kuitenkaan jää yhtään ihmettelemään Pamukin voittamaa kirjallisuuden Nobel-palkintoa vuodelta 2006.
Tähdet: 4.5 / 5
Muualla luettu: Kirjavinkit, Oksan hyllyltä ja Satun luetut
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti