Suomaa - Maria Turtschaninoff

Kirjan nimi: Suomaa (Arvejord)

Kirjoittaja: Maria Turtschaninoff, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 2022, suomennos 2022

Sivumäärä: 371

Mistä: Kirjastosta

 

' Jonkin matkan päässä hänen tuvastaan aukeni lähes puuton neva. Se sijaitsi tuvasta pohjoiseen, eikä hän kernaasti liikkunut siellä päin. Aina nevaa lähestyessään hän tunsi luissaan, kuinka häntä pidettiin silmällä. Metsässä asui muutakin väkeä kuin lintuja ja nelijalkaisia, se oli totuus eikä mitään paavillista taikauskoa. Ihmiset pysyttelivät olentojen kanssa hyvissä väleissä tai välttelivät niitä, aina sen mukaan mitä kulloinenkin tilanne ja tapa vaativat. Joskus metsänväelle uhrattiin, mutta salaa, se näet oli kirkon opin vastaista. Mutta joskus ei vain ollut ketään muuta, kenen puoleen kääntyä, kun tarvittiin apua taudin häätämisessä tai nälänhädän ja kuoleman torjumisessa. '

s. 19

 

On neva Pohjanmaan siimeksessä. Tuo suo on vanhempi kuin mikään asumus. Siellä majailee tarinoiden väkeä - metsänneitoja ja suon haltijoita, joita ei parane suututtaa. 1600-luvula sotamies saa kuitenkin kruunulta maat, joihin pystyttää torppansa. Kuin Jussi konsanaan, hän upottaa lapionsa turpeeseen ja aloittaa oman tilansa pystyttämisen keskelle korpea. Luonto ei anna mitään ilmaiseksi eikä tälle metsäiselle ja kiviselle tiluksille ole helppoa perustaa omaa torppaa. Niin vain Nevabackan kuitenkin saadaan pystyyn. Isäntä katsoo kaihoisasti nevan soisia maita. Niistä kun voisi raivata hyvää peltoamaata. Suonväelle tämä ei kuitenkaan sovi. Ensin hänet lahjotaan antamalla tälle yksinäiselle isännälle jälkeläinen, tilansa jatkaja, mutta riittääkö tuolloin annettu lupaus pitämään nevan koskemattomana?

 

Tästä lähtee liikkeelle Nevabackan torpan tarina. Sukupolvet vaihtuvat, uusia asumuksia rakennetaan, koetaan sydänsuruja, perheenlisäyksiä kuin nälänhätääkin. Aina välillä suonväen veren sekoittuminen sukuun näkyy haaleina jälkinä. Mutta samoin kuin hirret pääsevät todistamaan muuttuvaa maailmaa, niin myös itse suomaa. Vähä vähältä myyttiset uskomukset jäävät kristinuskon jalkoihin. Kohta vain vanhat legendat muistetaan vanhusten tarinoina ja lopulta ei enää edes niitä. 2000-luvulla Stina viimein perii vanhan ja ränsistyneen tilan. Onko sille enää sijaa nykyajassa? 

' Nyt kun olen jäänyt yksin, metsä tuntuu hiipivän tupaa kohti. Se odottaa. Vartoo, että me lähdemme, me ihmiset, jotta se saa vallata takaisin sen mikä sille kuului. Juurineen ja siemenineen metsä tulee lähemmäs, aina vain lähemmäs. '

s. 193 

 

Turtschaninoffin Suomaata on hehkutettu hyvin paljon. Sen verrattiin olevan samanlainen ylistyslaulu Suomalaiselle suolle kuin Owensin Suon villi laulu oli Pohjois-Amerikan rämemaille. Kirja jonka keskiössä olisi vanhat uskomukset näkeistä ja muista metsänväestä ja sen keskiössä olisi komea luontokuvaus - kuulosti juuri minun teokseltani! Kirjaston varausjono oli vain tuossa vaiheessa jo aikamoinen, koska lähdin liikkeelle hiukan myöhäisheränneenä. Nyt kuitenkin viimein tämä teos päätyi tuon pitkällisen odotuksen jälkeen käsiini. Ehkä se oli jopa liian pitkä. Odotukseni olivat nimittäin nousseet jo varsin korkeisiin sfääreihin. Itse lukukokemus ei siis voinut muuta kuin olla tuomittu pieneen pettymykseen.

 

Mikä sitten aiheutti sen, ettei teos noussut minulle vuoden huippuihin kaikesta muiden hehkutuksesta huolimatta? Ensinnäkin yllätyin hyvin paljon teoksen koosta. Se on siis eräänlainen sukukronikka, jossa kuljetaan kohti nykyaikaa aina sieltä kaukaiselta 1600-luvulta saakka. Jos halutaan kattaa näin monta vuosisataa kerronnassa, tuntui reilu kolmesataa sivua varsin lyhyeltä sivumäärältä sen läpikäymiseen. Näin ollen kunkin sukupolven tarina jäi aika pintapuoliseksi. Juuri kun rupesi edes vähän hahmottamaan, että kukas nyt onkaan kertoja, miten hän liittyi aiempiin sukusuhteisiin ja ketä muita keskeisiä henkilöitä nyt onkaan mukana, niin hypättiinkin jo seuraavan matkaan. Toinen lukunautintoa rajoittava tekijä oli myös se, että en voinut välttyä vertaamasta tätä Kamulan upeaan Metsän kansa-sarjaan, jossa kansanperinteen oliot on punottu saumattomasti osaksi ihmisten todellisuutta. Turtschaninoff ei omalla teoksellaan yltänyt aivan vastaavaan elävöittämiseen ja henkiin herättämiseen.

 

Vaikka olenkin listannut pointteja, joiden vuoksi oma lukukokemukseni ei ollut täydellinen, ei se silti poista sitä, että teoksessa oli myös paljon hyvää ja sitä luki varsin mieluusti. Vaihtelevat kertojat mahdollistivat sen, että Turtschaninoff on voinut irrotella erilaisten kerrontatyylien kanssa. Tavallisen proosan lisäksi teoksen sivuilla onkin myös muun muassa säkeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Taiturimaisesti hän onkin onnistunut tuomaan tiettyä tuoreutta aina uuden luvun mukana, mitä arvostin paljon lukiessa. Mielenkiintoista oli myös huomata, kuinka nopeasti tämä nykyaikaistumisen muutos maalla tapahtuikaan. Yhtäkkiä sitä oltiinkin jo isosta tuvasta siinä tilassa, että kuka enää erakkona metsänsiimekseen jäisi. Pakko se on myös todeta, että jokin näissä metsää, perinteitä ja ylipäätänsä luontoa keskiössään pitävissä romaaneissa saa läikähtämään tämän lukijan sydämessä.

Tähdet: 3.5 / 5

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Tuijata, Villasukka, Kirjareppu, Siniset helmet, Kirjakaapin kummitus, Kirja hyllyssä, Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka, Hemulin kirjahylly ja Leevi levitoi