Psalmien kuiskaajat - Tapani Heinonen

Kirjan nimi: Psalmien kuiskaajat
Kirjailija: Tapani Heinonen
Kustantaja: Bookcover

Julkaisuvuosi: 2024

Sivumäärä: 314

Mistä: Kirjastosta

 

' Hän oli lukenut psalmeja syksyn aikana moneen kertaan, toistanut sanoja hiljaa huulillaan kuin maistaisi niiden puhtauden. Hän tunsi itsensä likaiseksi. Kuin näkymättömät kahleet olisivat sitoneet hänet kirkkoherraan. Kuinka hän voisi ikinä näyttäytyä ihmisten ilmoilla? Valkoinen mahla tarttui kehoon ja sieluun eikä lähtisi pois, vaikka hyppäisi Kalmujokeen, hän ajatteli. '

s. 121

 

Hiukan kömpelö nuori neito Annikki Vaara on päässyt juuri ripille 50-luvun pienessä Etelä-Pohjanmaalaisessa kylässä. Hän kantaa nuoressa povessaan salaisuutta, jonka vuoksi hän ei halua palata enää entiseen. Pelastusköydeksi löytyykin kotipitäjän uusi pappi, joka palkkaa hänet kirjoittamaan nimiä kirkonkirjoihin. Eipä nuori Annikki osannut odottaa, että papin puhtaisiin kaapuihin oli verhoutunut varsinainen naistenmies, joka oli enemmän kuin halukas vaihtamaan uppiniskaisen piikansa jo seuraavaan valloitukseen. Jumalan asiallahan tässä ollaan. Ei miehen himossa ole mitään väärää, hän koettaa vakuuttaa itselleen. Vaimo seuraa vierestä miehensä salakähmäisyyttä. Tietää jo toistuvan kaavan. Ja punoo omia suunnitelmiaan kuinka olla menettämättä kasvojaan koko pitäjän edessä.

 

Pitäjän asukkaiden pinnan alla kuohuu muutenkin. Yksi jos toinenkin yksinäinen mies katselee himokkaasti ohi ajelevien nuorien neitojen pyöreitä pakaroita. Lopulta kaikki nuo patoumat kuitenkin ryöppyävät esiin, kun suuri tragedia koittaa. Sunnuntaina 17.5.1953 Annikki pyöräilee seuroista kotiin ja katoaa. Alkaa tutkinta. Kuulusteluja toteutetaan. Erilaiset teoriat villitsivät koko Suomen kansan. Lopulta ruumiskin löydetään suohaudastaan. Mutta kuka on syyllinen? Ratkeaako mysteeri koskaan?

 

' Tyttö polkee pyörällä seuroista kotiin ja vaikuttaa kiireiseltä. Se mitä hänellä on yllään tai minkälaisella pyörällä hän ajaa, on yhdentekevää muille paitsi tytölle itselleen. Mutta myöhemmin, kun ihmiset lukisivat ruutukuvioisesta mekosta, berberitakista, käsilaukusta ja kaulaliinasta, se olisi tärkeää. He janoaisivat lisää tietoa tytöstä ja hänen elämästään, ja lehdet kirjoittaisivat. Sillä eihän nuoren tytön elämä voinut päättyä noin vain matkalla seuroista kotiin, ilman minkäänlaista selitystä. '

s. 183

 

Heti kättelyssä on varmaankin hyvä mainita, että tämä Heinosen tarkkanäköinen romaani pohjautuu väljästi Kyllikki Saaren kuuluisaan ja ratkaisemattomaan murhatapaukseen 50-luvulta. Itse olen sen verran nuori, että tietoni kyseisestä tapauksesta olivat hyvin pintapuoliset ja ennen romaanin aloittamista kävinkin lukemassa wikipediasta hiukan lisää. Ainakin tämän pintapuolisen tutustumisen pohjalta sanoisinkin, että Heinosen romaanissa on yllättävänkin tarkkaan seurailtu Kyllikki Saaren ja hänen tutkintansa vaiheita. Pidin kuitenkin kirjailijan valinnasta vetää pesäeroa varsinaiseen tapaukseen esimerkiksi nimeämällä henkilönsä uudestaan. Näin hän on voinut uppoutua henkilöhahmojensa mielenmaisemiin syvälle ja luoda oman näkemyksensä siitä mitä olisi voinut tapahtua. 

 

Lukijana pystyikin keskittymään täysin Heinosen luomaan maailmaan. Minun oli ihailtava hänen psykologisesti tarkkaa ihmiskuvaustaan. Ihmiset ja heidän tekonsa eivät todellakaan ole selkeitä ja mustavalkoisia. Kertojanäkökulmien vaihto avasi ovia avartamaan lukijan käsitystä. Saaliin ja saalistajan roolit, himo, uskonto, pienen maalaispitäjän rajallisuus, sukupuoliroolit, sodan traumat... Kaikki kietoutuu yhteen taidokkaaksi kokonaisuudeksi.

 

Tiedättekö sen tunteen, kun joskus lukiessa vain tietää, että nyt lukee hyvää teosta. Sitä on väillä vaikea eritellä pala palalta mistä tuo kaikki koostuu, mutta lopputulos on joka tapauksessa lukunautinto. Teksti kulki vaivattomasti eteenpäin ja päästi lukijan uppoutumaan syvälle teoksen tunnelmaan. Heinonen todella pääsi yllättämään minut. Hiottu kokonaisuus, jossa oli kiinnostavana lisänyanssina nuo yhtymäkohdat Kyllikki Saaren tapaukseen. 

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka  

 

Toivoa versovat päivät - Mélissa Da Costa

Kirjan nimi: Toivoa versovat päivät (Les lendemains)

Kirjailija: Mélissa Da Costa, suomentanut Saana Rusi

Lukija: Anna Paavilainen
Julkaisija: Tammi

Julkaisuvuosi: 2020, suomennos ja äänikirja 2025

Kesto: 9h 31min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Amanden maailma on romahtanut. Hän on menettänyt yllättäen niin miehensä kuin kohdussa kantaman lapsensa. Hän ei kykene palaamaan vanhaan elämäänsä. Hänen on päästävä pois. Sopiva piilopirtti löytyykin Auvergenen maaseudulta. Vanha talonrötiskö, jota kukaan ei halua vuokrata - paitsi Amande. Sinne hän linnoittautuu. Sulkee ikkunaluukut. Käpertyy suruunsa.

 

Sattumalta Amande löytää kuitenkin talon entisen omistajan kalenterit, joiden päivät ovat täynnä merkintöjä siitä kuinka sipulit tulee istuttaa ja porkkanat suojata. Talon pihalla on nimittäin suuri nyt jo villiintynyt puutarha. Ja hiljalleen näistä kalenterimerkinnöistä tulee myös Amanden köysi takaisin maailmaan. Hän rupeaa hiljalleen päästämään taas valon sisään. Ja lopulta myös ihmiset.

 

Da Costan Kaikki taivaan sini-romaanista on muodostunut varsinainen hitti. Minuakin se kosketti, vaikkei se yltänytkään minun makuuni aivan kaiken sen ympärille kehkeytyneen hypen tasolle. Sen verran kuitenkin pidin hänen herkästä kerronnastaan, että päätin ottaa tämän hänen uutuuden myös kuunteluun. Enkä tälläkään kertaa rakastunut varauksetta.

 

Meillä on suuri kasvamaa pihalla ja koko pieni perheemme nauttii siitä, kun sormet saa upotettua multaan. Siinä vain on jotakin niin rentouttavan meditatiivista. Tästä syystä ajattelin tämän romaanin olevan juuri täydellinen minulle. Puutarhanhoidon parantavaa voimaa koskettavassa paketissa - kyllä kiitos! 

 

En kuitenkaan ollut varautunut aivan näin surumieliseen tarinaan. Toisin kuin Kaikki taivaan sinessä tässä romaanissa ei päähenkilön tragedia keriytynyt hiljalleen auki tarinan myötä. Sen sijaan kaikki alkaa heti tuolta syvimmistä surun syövereistä. Päähenkilön kärsimys ja alakulo leimasi koko tarinaa. Vaikka kerronta olikin kaunista, niin paranemisprosessi tuollaisesta menetyksestä vie aikaa. Toivonkipinä takaisin elämään rupesi nousemaan kuin hennoin taimi multakuorensa läpi. Minä jäin kuitenkin kaipaamaan hiukan enemmän tuota toivoa sinne toivottomuuden keskelle jo hiukan aiemmin. Ehkä kaipasin eräänlaista aikuisten satua. Herkkä ja koskettava, mutta myös hyvin surumielinen pieni tarina.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muualla luettu: Kirjasähkökäyrä, Leevi levitoi, Annelin lukuvinkit ja Sheferijm  

 

Kahden veren tytär - S. K. Rostedt

Kirjan nimi: Kahden veren tytär

Sarja: Moorna #1
Kirjailija: S. K. Rostedt
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2024

Sivumäärä: 506

Mistä: Kirjastosta

 

' Sanat alleviivasivat sen, mitä hänen ja Malkran työ kuninkaankaupungissa oli: olla kaunis koriste, kallis kulutustavara. Hän oli viihdyke, jonka tehtävänä oli palvella pikkurikkaita kaupunkilaisia sekä kuninkaallisia vieraineen siihen asti, kunnes saisi velkansa maksettua mestari Satakielelle.

Kunhan vain kestän siihen asti. '

s. 18

 

Remenan valtakunnassa elää niin ihmisiä kuin ylivertaisia haltijoita. Ja sitten on sellaisia hyvin harvinaisia tapauksia kuin Moorna - puoliverisiä. Suipot korvat ovat jatkuva muistutus hänen toisen vanhempansa haltijajuurista, mutta taikaa hän ei ole saanut. Silti puoliverisiin suhtaudutaan hyvin epäilyttävinä pahanilmanlintuina. Moorna elää kuitenkin maksettuna seuralaisena Kuninkaankaupungissa. Rikkaat ovat valmiit maksamaan maltaita päästäkseen omistamaan yhdeksi illaksi tämän eksoottisen puoliverisen. Ja myös itse kruununprinssi on iskenyt häneen silmänsä. Hohdokkuus on kuitenkin kaukana tästä ammatista, kuten Moorna ja hänen lapsuudenystävänsä Malkran ovat saaneet huomata.

 

Nyt Remenan valtakunnassa on kuitenkin ruvettu tekemään havaintoja demoneista, jotka luultiin jo hävitetyiksi kaukaisissa demonisodissa. Palatsissa alkavat uhrimenot jumalten lepyttelemisiksi. Moorna pitää tätä barbaarisena, mutta ketäpä seuralaisen näkemykset kiinnostaisivat. Moornan sapen saa myös vieläkin enemmän kiehumaan eräs kaupunkiin saapunut arohaltija. Haltijat nyt katsovat aina muita nenänvarttaan pitkin, mutta tämä tapaus on harvinaisen julkea. Moorna ei voi sietää häntä erään mansikkatorttujupakan jäljiltä, mutta niin kohtalolla on toisenlaiset suunnitelmat heidän varalleen. Edessä siintää nimittäin yhteinen taival. Eivätkä valtakunnan tarkoin vartioidut salaisuudet tule pysymään enää pitkään piilossa.

 

' Moornan olo oli kuin maahan paiskatulla mansikkatortulla.

Hän oli sietänyt paljon, niin kotikylässä kuin täällä, mutta juuri tuon miehen käytös tuntui olevan viimeinen pisara. Vai ostaa minut kruununprinssiltä. Idioottiko hän on? Moorna melkein tuhahti ääneen.

Jostain syystä hänen itsesuojeluvaistonsa - toisin sanoen luontainen, pelonsekainen kunnioitus haltioita kohtaan - kaikkosi täysin tuon raivostuttavan yksilön kohdalla. '

s. 103 

 

Romantasiasta eli romantiikkaa ja fantasiaa yhdistelevistä teoksista on syntynyt eräänlainen ilmiö kirjamaailmassa. Kun odottelin vielä kirjaston varausjonosta Rebecca Yarrosin huikealle Siiveniskulle jatkoa, päätin kokeilla puolestaan tätä viime vuonna ilmestynyttä kotimaista romantasiaan. Enkä pettynyt! Eipä tämä tunnu jäävän jälkeen kansainvälisille sisaruksilleen. Olipa mukava lukea tällaista kotimaista laadukasta romantasiaa. 

 

Rostedtin luoma fantasiamaailma oli kiinnostava. Omassa nuoruudessani vampyyrit olivat se fantasian the muoto, mutta nyt erilaiset haltijat ja keijut tuntuvat olevan pinnalla. Pidin kuitenkin siitä, että haltijoiden lisäksi myös demonit oli nostettu osaksi Rostedtin tarinaa. Miten kiehtovasti haltijoiden ja demonien väliset erovaisuudet ja samanlaisuudet olikaan punottu osaksi maailman jännitteitä. Demonit eivät olleetkaan vain paholaisen kätyreitä pätsistä ja haltijat eivät suinkaan niitä kilttejä taikamaailman pelastajia. Erilaisuus herättää niin helposti pelkoa, jonka avulla lietsoa epäilyksen siemeniä ja vihanpitoa eri rotujen välille. Paljastuksia maailmasta ja sen lainalaisuuksista oli sopivassa määrin, niin että jäin janoamaan lisää. Eihän tämä ole George R.R. Martinin kaltainen eeppinen fantasian suurromaani tarkkaan hiottuine yksityiskohtineen, mutta oikein herkullista viihdefantasiaan kylläkin. Milloinkas se jatko-osa ilmestyykään :D

 

Romantasiasta puhuttaessa ei voi myöskään ohittaa pääparin välistä kemiaa. Kuninkaankaupungissa heidän välillään olikin näppärää tuohtunutta sananvaihtoa ja kipinät lensivät. Kun tarinassa kuitenkin edettiin ja päästiin tuolle yhteiselle matkataipaleelle, niin tapahtui kuitenkin selkeä notkahdus tässä jännitteessä. Moorna vain velloi pahassa olossaan ja ikävässään ystäväänsä Malkraa kohtaan, ja arohaltijamme nenäkkyys vaihtui aivan liian lempeään huolenpitoon Moorna-äkäpussia kohtaan. Onneksi loppua kohden kun paljastuksia rupesi tulemaan enempi ja tunnelma tiivistyi, myös parin kemia koki taas nousua. Tuo keskikohdan suvanto kuitenkin hiukan rokotti tähtiä tältä lukukokemukselta. Tätä lukiessa ei myöskään tarvitse pelätä liian pitkiä ja yksityiskohtaisia himokkaiden kohtausten kuvailuja, jotka saavat lukijankin posket jo punehtumaan. Kahden veren tyttäressä tuntui olevan sopivasti jännitettä ja kuumahkoja hetkiä, mutta ainakin minun makuuni ja genreensä nähden tässä pysyttiin onneksi vielä hyvän maun rajoissa. Jatkan kyllä ehdottomasti sarjan parissa!

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Siniset helmet, Vaahteran varjon alla, Kirjahullun päiväkirja, Morren kirjablogi ja Kirjavinkit   

Kesytön liekki - Kristiina Vuori

Kirjan nimi: Kesytön liekki

Kirjailija: Kristiina Vuori

Lukija: Krista Putkonen-Örn
Julkaisija: Tammi

Julkaisuvuosi: 2022

Kesto: 11h 40min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Nuori neitonen Maria Thorwösten elää vuoden 1656 Turun palon jälkeistä aikaa. Heidän perheensä talo on osittain palanut ja tuli on jättänyt myös arpensa Marian selkään. Perheen isä on vastikään kuollut ja nyt Marian äiti Elin koittaa pyörittää kolmea rautaruukkia (Antskog, Mustio ja Fiskars) kunnes hänen poikansa olisivat valmiit astumaan ruukin patruunoiden paikalle. Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo, sillä velkojat hengittävät kovasti perheen niskaan.

 

Marian isoveljien viettäessä liiankin hulttioista eloa Turussa, päättää heidän äitinsä muuttaa perheen ruukeille. Oppisivathan käytännössä ruukkien hoitamisesta ja vähemmän siellä olisi houkutuksia. Mariaa eivät sulhasehdokkaat vielä kiinnosta ja hän haaveileekin itsenäisestä naisen osasta. Ensin on vain tutustuttava ruukkien arkeen ja sitten perusteltava paikkansa siellä. Ainut vain, että komeita sulhasehdokkaita rupeaa tulemaan houkuttelevasti tarjolle... Eikä ruukeillakaan suju asiat niin hyvin kuin pitäisi. Tulipalot seuraavat nimittäin toisiaan. Aivan kuin joku sytyttäisi niitä tahallaan.

 

Ruukkimiljööt ovat kiinnostaneet minua paljon, joten olihan tämä Vuoren romaani pakko ottaa lukuun. Varsinkin kun tajusin yhdistää palaset ja havaitsin, että Marian isä on itse asiassa koko Fiskarsin ruukin perustaja ja hänen vaimonsa Elin-rouva se joka onnistui nostamaan hyvin velallisen ruukin lopulta ylös suosta ja menestyksensä tielle. Kuinka kiinnostavaa!

 

Ikävä kyllä en kuitenkaan rakastunut tähän teokseen varauksetta. Ensinnäkin päähenkilö Maria oli jotenkin naiiviudessaan hyvin rasittava seurattava. En oikein missään välissä jaksanut kiinnostua hänen haasteistaan tai elämästään. Ne kaksi sulhaskandidaattiakaan eivät tuntuneet myöskään sytyttävän minkäänlaista liekkiä tarinaan. Ehkä syynä oli kerronta, joka tuntui jotenkin etäännyttävän minut lukijana. Aivan kuin asioita olisi vain selostettu kauempaa antamatta sen enempää tilaa henkilöiden herätä todella henkiin. Marian äidin ponnisteluja ruukkien pelastamiseksi kuvattiin aika pienessä sivuroolissa ja ruukkikylänkin arki jäi kaipaamaan sitä jotakin joka olisi puhaltanut sen henkiin. 

 

Oli teoksella myös omat hyvät hetkensä. Koin hyvinkin kiinnostavana kuulla kuinka rautaa todella valmistettiin tuolla 1600-luvun ruukeilla. Vuoren kielissä myös viljeltiin herkullisesti aikakauden sanastoa, mikä loi mukavan autenttisen tunnelman. Ikävä kyllä ne vain eivät riittäneet siihen, että kiinnostukseni olisi pysynyt yllä. Jos henkilöistä ei saa otetta niin helposti ajatukset vain karkaavat, ja keskittyminen teoksen tapahtumia kohtaan ei oikein jaksa pysyä hyppysissä. Ehkäpä romaani Elin-rouvasta ja hänen ponnisteluistaan ruukkien pelastamiseksi olisi ollut toimivampi ratkaisu? Kiinnostava miljöö ja herkullinen kieli, mutta toteutus ei vain lopulta ollut minulle makuun.

 

Tähdet: 2 / 5

 

Muualla luettu: Kirjasähkökäyrä ja Morren kirjablogi   

 

Yli-ihmisiä - Juli Zeh

Kirjan nimi: Yli-ihmisiä (Über Menschen)

Kirjailija: Juli Zeh, suomentanut Anne Kilpi
Kustantaja: Huippu

Julkaisuvuosi: 2021, suomennos 2023

Sivumäärä: 424

Mistä: Kirjastosta

 

' Sellainen suunnitelma. Koska Dora ei tunne 70 kilometrin säteellä ketään eikä omista ainuttakaan huonekalua, hän haluaa vähintään omia vihanneksia. Sillä tomaattien porkkanoiden ja perunoiden tehtävä on kertoa päivittäin siitä, että hän on tehnyt kaiken oikein. Ettei yhtäkkinen päätös ostaa vanha remontoitava tilanhoitajantalo, kaukana suurkaupunkia kiertävistä lähiöistä, ollut mikään neuroottinen paniikkireaktio vaan seuraava looginen askel elämän taipaleella. Kun hänellä on maalaispuutarha, ystävät tulevat Berliinistä viikonlopuksi käymään, istuutuvat vanhoille tuoleille keskelle korkeaa heinikkoa ja huokailevat: "Täällä on niin ihanaa!" Sikäli kuin hän siihen mennessä keksii, ketkä ovat hänen ystäviään. Ja sikäli kuin silloin on jälleen sallittua kyläillä. '

s. 8

 

Dora on mainosalalla työskentelevä nuori nainen, joka elää parisuhde-eloa poikaystävä Robertin ja koiransa Roopen kanssa Berliinissä. Suhteeseen on tuonut jo omia jännitteitä Robertin ilmastoaktivismin paniikinomainen taso, mutta viimeinen niitti on, kun korona-aika pakotta heidät 24/7 neljän seinän sisälle. Robertin kiihko kääntyy nyt pandemiaan ja Dora ei vain kestä. Hän ostaa asunnon maalta keskeltä ei mitään, pakkaa koiran kainaloon ja häipyy. Hän tarvitsee tilaa hengittää. Eipä sillä niin väliä ettei hänellä ole laisinkaan huonekaluja tai osaamista puutarhanhoidosta tai talonlaitosta. Tai edes sitä autoa.

 

Maalla Berliinin tiukat koronarajoitukset ovat muisto vain. Sen sijaan Dora huomaa hypänneensä ojasta allikkoon. Piha-aidan toisella puolella asustava äreä naapuri esittäytyy Gootiksi, paikalliseksi kylänatsiksi, ja muutenkin harvaan asutussa naapurustossa tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus laukoa rasistisia vitsejä. Kulttuurishokki on siis aikamoinen. Pian Dora kuitenkin huomaa, että asiat eivät ole aivan niin mustavalkoisia. Naapurit nimittäin huolehtivat toisistaan. Tuovat Doralle huonekaluja autioon taloon, auttavat remontissa ja pihan raivauksessa. Saapa hän kyydin kauppaankin, kun autottomana ruokaostoksilla käyminen julkisella liikenteellä, joka kulkee vain kaksi kertaa päivässä, on hiukan haastavaa. Yllättäen kylänatsinkin rinnassa tuntuu sykkivän yllättävänkin huolehtiva sydän. Voiko kaksi niin eri maailmankuvista lähtöisin olevaa silti muodostaa ystävyyden?  

 

' Varmaa on, että kaikki pelkäävät ja ovat samalla sitä mieltä, että vain oma pelko on oikeaa pelkoa. Toiset pelkäävät vieraita vaikutteita, toiset ilmastokatastrofia. Toiset pandemiaa, toiset terveysdiktatuuria. Dora pelkää, että pelkojen keskinäisessä kamppailussa demokratia murtuu. Ja ihan niin kuin muutkin, hänkin usko, että kaikki muut ovat tulleet hulluiksi. '

s. 305-306 

 

Olen hiukan jäljessä bloggauksessa, joten tämänkin teoksen luin jo kuntavaalien aikaan. Silloin pinnalla kun on aina eriäviä poliittisia näkemyksiä ja jotenkin tämä Zehn teos osui sopivasti silmään kirjaston hyllystä. Yli-ihmisiä olikin hieno teos ajastamme. Dora kohtaa niin aktivismin syviin kaninkoneihin uponneen poikaystävänsä, jonka maailmantuskapaniikin lietsonta on toisena ääripäänä maalaiskylän muukalaisvihamielisille natseille. Dorakin on tottunut elämään median mukaisten kaupunkilaismaisten arvojen mukaan korrektisti. Silti hän joutuu kohtaamaan, että eivät ne toisenkaan puolen ihmiset ole pahoja. Harmaan sävyjä on molemmissa päissä. Ei ole kyse hyvä-paha asetelmasta, johon helposti sorrutaan. Ihmisiä me kaikki olemme, ja siten kykeneväisiä niin ystävällisiin ja lämpimiin tekoihin kuin hirmutyranniaan, oli ajava aatteemme sitten mikä vain.

 

Suorastaan rakastin tätä teosta. Dora oli sympaattinen päähenkilö, joka pohti päänsä sisällä ympäröivää maailmanmenoa ja sen sekopäisyyttä. Kuinka kauas toisistaan eri päät ovatkaan ajautuneet. Jo pelkkä todellisuuksien ero maalais-kaupunkilais-akseleilla oli dramaattinen. Tämä teos herätteli hienosti lukijaansa kyseenalaistamaan ennakkokäsityksiään. Näkemään ihmiset aatteiden takana. Olla astumatta kummankaan ääripään kelkkaan, kuten Dora, jolle varmaa oli vain että ei hänen pieni mielensä voi tätä kaikkea ymmärtää. Turhaa on yrittää kaivautua poteroon. Hieno ja juurikin inhimillinen romaani meistä epätäydellisistä ja pelokkaista ihmisistä. Joskus pitää nimittäin laittaa ne omat ennakkoluulot syrjään, kurkistaa sinne omankin kuplan ulkopuolelle ja tulla toimeen.

 

Tähdet: 5 / 5

 

Muualla luettu: Kirja hyllyssä, Amman lukuhetki, Donna Mobilen kirjat, Tuulevin lukublogi, Kirjarouvan elämää, Kulttuuri kukoistaa, Esmeraldan eetos, Sivumerkkejä ja Anun ihmeelliset matkat  

  

Harmaja luode seitsemän - Leena Paasio

Kirjan nimi: Harmaja luode seitsemän

Sarja: Itämeri #1 

Kirjailija: Leena Paasio

Lukija: Panu Kangas
Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2022

Kesto: 6h 29min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Eetu on lukion aloittava nuori, jonka elämä ei kuitenkaan ole aivan tavanomaista. Hänen äitinsä on nimittäin kadonnut joka-aamuisella uintiretkellään Espoon rannoilla. Isä on surunmurtama eikä kykene huolehtimaan perheestään. Ala-asteen aloittava pikkusisko taas tukeutuu Eetuun yhä tiukemmin. Eetu huolehtii perheen ruokaostoksista ja saattaa siskonsa ensimmäisenä koulupäivänä ala-asteelle. Hän kannattelee perhettä, eikä hänen omalle surulleen jää tilaa. Myös entinen rakas harrastus kilpapurjehdus on pitänyt lopettaa, vaikka hän olikin tiiminsä tähti.

 

Uusi elämänvaihe kuitenkin koittaa hänellekin. Lukiossa on purjehduksesta tuttu kaveri Salla, joka on kuin rakas sisko Eetulle. He myös tutustuvat uusiin ystäviin. Harmikseen samaan lukioon ja vieläpä ohjausryhmään tulee myös purjehduksesta tuttu varakkaan perheen kultapoika Rasmus, joka ei jätä välistä yhtään tilaisuutta naljailla Eetulle, joka on aina ollut himpun häntä parempi purjehtia. Koska kyseessä on teinejä, on vain luonnollista, että itse kukin kehittää ihastumisen tunteita, mutta osuvatko ne lainkaan yksiin? Entäpä Eetun äidin tapaus? Mitä enemmän Eetu nimittäin asiaa tutkii, sitä epäilyttävämmältä tämän katoaminen rupeaa tuntumaan. Mitä hänelle on todellisuudessa tapahtunut?

 

Tämä nuortenromaani tuli minulle vastaan kirjaston lukupiirissä ja voin rehellisesti todeta, että ilman sitä en olisi varmaan koskaan tullut tarttuneeksi tähän teokseen. Kyllähän minä nuortenkirjoja ihan säännöllisesti luen, mutta olen pitkälti pitäytynyt turvallisesti siellä fantasian ja dystopian puolella. Olen kuitenkin iloinen, että lukupiirin myötä tulin tarttuneeksi tähän teokseen (vaikka lopulta olinkin kipeänä enkä päässyt edes osallistumaan kyseiseen tapaamiseen). Tässä oli huomattavasti enemmän sisältöä kuin olin aluksi osannut odottaakaan.

 

Sarjan nimen mukaisesti Itämeri nimittäin nousi yllättävän suureen rooliin tätä lukiessa. Ihailin Paasion kykyä ujuttaa niin paljon Itämeritietoutta osaksi lyhyttä nuortenromaaniaan kuitenkin niin, että se ei pistänyt silmään tai tuntunut paatokselliselta. Itämeri nyt vain oli luonnollinen osa tarinaa, sillä lukiossa nuorilla oli tutkimuskurssi aiheeseen liittyen (ja olisin kyllä toivonut että omassa nuoruudessakin olisi moisia ollut tarjolla). Eetun purjehdusharrastuksen ja kadonneen meribiologiäidin myötä Itämeri tuli myös monin eri tavoin tutuksi lukijalle. Jos jollekin nuorelle syttyy tätä lukiessa edes pieni innostuksen kipinä rinnassa Itämereä kohtaan, niin hienoa!

 

Mitä itse tarinaan tuli, niin sekin oli yllättävän vetävä. Kerronta jaksoi pitää otteessaan vaikken sen kohdeyleisöä ollutkaan ja palasin aina ilolla teoksen äärelle jatkamaan kuuntelua, vaikka aluksi olinkin suhtautunut hyvinkin varauksella siihen mitähän tästä tulee. Ihmissuhteet olivat tarinassa isossa keskiössä, mutta ne oli rakennettu aidontuntuisesti ilman ylitsevuotavaa draamaa. Isossa roolissa olikin perhesuhteet ja ystävyys, mikä oli ilo huomata. Hiukan minua pisti tosin silmään kilpakumppani Rasmuksen hiukan liiankin nopeasti muuttunut suhtautuminen, mutta selkeästi tässä jo pohjustettiin seuraavaa osaa. 

 

Yhdestä asiasta kuitenkin yllätyin. Teoksen esittelytekstissä kerrottiin paljon Eetun kadonneesta äidistä ja kuinka tämä trillerimäinen romaani lähtee selvittämään asiaa. Tarinaa lukiessa tämä koko juttu jäi nimittäin kaiken arjenkuvauksen jalkoihin aika täysin. Ihan lopussa vasta alettiin vähän koskettamaan tätä juonilankaa, ja sitten tarina jo loppuikin. Takakansi siis kuvasti mielestäni aika huonosti itse teosta. Ehkä siinä pohjustettiin enempi koko sarjaa. Katsotaan jaksanko joku päivä tarttua teosparin seuraavaan osaan ja saada selville tuon Eetun äidin mysteerin. Minulle kuitenkin antoisinta oli juuri tuo kuvaus Eetun elämästä, ystävyydestä ja Itämerestä. En tiedä jäinkö kauheasti kaipaamaan edes lisää mysteereitä.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Siniset helmet, Kirjakaapin kummitus, Lastenkirjahylly, Kirjahilla, Tarinannuppuja, Kirjapöllön huhuiluja ja Kirjavinkit    

Viimeinen pari - Ruth Ware

Kirjan nimi: Viimeinen pari (One Perfect Couple)

Kirjailija: Ruth Ware, suomentanut Elina Koskelin

Lukija: Anniina Piiparinen
Julkaisija: Otava

Julkaisuvuosi: 2024, suomennos ja äänikirja 2025

Kesto: 13h

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Lyla on tutkija, jonka tulevaisuus on vaakalaudalla. Tutkimustulokset eivät ole antaneet toivottuja tuloksia ja rahoitus on menossa alta. Sitten on hänen poikaystävänsä Nico. Näyttelijä, joka vain odottaa läpimurtoaan. Kohta tosin aika on ajanut ohi hänestäkin, kun kolmekymmentä rupeaa tulemaan mittariin. Ratkaisuksi Nico keksii uuden rakkausrealityn Viimeinen pari, jonka menestys voisi siivittää hänenkin uransa uuteen lentoon. Tutkija Lylaa moinen ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta kaikkeen sitä tuleekin lähdetyksi mukaan miehen (toivottoman) uran vuoksi. Kuten Nico sanoo, tämä voi olla hänen viimeinen tilaisuutensa.

 

Niin Lyla ja Nico suuntaavat pian trooppiselle unelmasaarelle neljän muun pariskunnan kanssa. Meri kimmeltää upean turkoosina, rantahiekkaa ja palmuja on silmänkantamattomiin ja pienet sympaattiset luksusmökit ovat kuin suoraan paratiisista. Mitä nyt tosi-tv-ohjelman kamerat seuraavat pareja kaikkialle ja jopa mökeissä on omat kameransa taltioimassa jokaisen hetken. Nico ja muut kisaajat käyskentelevät luontevasti kameran edessä, mutta Lylalla on haasteita. Sitten saareen iskee hirmumyrsky. Kilpailijat jäävät oman onnensa nojaan paratiisisaarelleen. He eivät saa yhteyttä tuotantotiimiin eivätkä mantereelle. He ovat yksin hyvin rajallisen ruoka ja juomamäärän kanssa. Sitten kuolema rupeaa korjaamaan satoa yksi kerrallaan. Voivatko he selviytyä?

 

En ole ennen lukenut Waren teoksia, mutta kiinnostuin tämän uutuuden ideasta. Rakkausreality paratiisisaarineen yhdistettynä kommentteihin Christiemäisestä kerronnasta - kyllä kiitos! On eräänlainen suljettu tila, kun kilpailijat ovat jumissa pienellä autiolla paratiisisaarellaan. Resurssit ovat lopussa. Ja itse kullakin on omat käsityksensä siitä, kuinka tästä kaikesta koitetaan selvitä. Jokin tällaisissa autiosaari selviytymistarinoissa vain kiehtoo. Varsinkin kun mukana on twistinä kilpailijoiden kuolemat, jotka eivät suinkaan johdu ympäristöstä vaan ihmismielen synkemmästä puolesta.

 

Viimeinen pari olikin juuri sitä mitä kaipasin. Sopivan kevyttä rakkausrealityineen ja ihmissuhteineen, mutta samalla se tarjosi jännitystä. Ensin päästiin kurkistamaan tosi-tv:n hupun alle ja sitten tunnelma hiipi hiljalleen yhä painostavammaksi. Christiemäistä yllättäväisyyttä murhaajan suhteen ei ollut luvassa, mutta se ei tuntunut olevankaan tarkoitus. Sen sijaan paino oli siinä, mitä kaikkea tuollaiset ääriolosuhteet saavatkaan aikaan. Mitä puolia se meissä herättääkään. Kyseessä kun on kuitenkin selviydy tai kuole tilanne. Mainio viihdeteos siis paratiisisaaren upeine maisemineen ja jännittävine selviytymistarinoineen. Kuinka Lylan ja kumppaneiden käykään? Wareahan voisi lukea lisääkin.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirjakaapin avain ja Luetut.net   

 

Kuninkaiden koitos - George R. R. Martin

Kirjan nimi: Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings)

Sarja: Tulen ja jään laulu #2
Kirjailija: George R. R. Martin, suomentanut Satu Hlinovsky
Kustantaja: Kirjava

Julkaisuvuosi: 1999, suomennos 2013

Sivumäärä: 749

Mistä: Kirjastosta

 

' Dothrakit kutsuivat pyrstötähteä nimellä shierak quia, verta vuotava tähti. Vanhat miehet mutisivat sen tietävän pahaa, mutta Daenerys Targaryen oli nähnyt sen ensi kertaa yönä, jona poltti khal Drogon, yönä, jona lohikäärmeet olivat heränneet. Se on merkkinä minun tulostani, hän sanoi itselleen tuijottaessaan yötaivasta sydän täynnä ihmetystä. Jumalat ovat lähettäneet sen näyttämään minulle tietä. '

s. 153

 

Valtaistuinpelistä sai alkunsa tämä valtaisi tarina Seitsemän kuningaskunnan tulevasta hallitsijasta. Kuningas Robert Baratheon on kuollut ja yksi jos toinenkin on päättänyt, että valtakunnan rautavaltaistuin on oleva heidän, ja taivaalle syttynyt punainen pystötähti on siitä merkkinä. Itsensä kuninkaaksi ovat julistaneet niin entisen kuninkaan mielivaltainen poika Joffrey sekä Robertin molemmat veljet vakavamielinen Stannis ja kansan suosikki Renley. Sitten on vielä Robb Stark, joka on ilmoittautunut pohjoisen kuninkaaksi, eikä pidä unohtaa Rautasaarelaisia jotka haluavat myös osansa valtakunnan hajaannuksesta. Ainiin entäpä toisella puolella merta seikkaileva lohikäärmeiden äiti Daenerys, joka myös pyrkii löytämään keinoa varustaa armeija ja vallata sukunsa Seitsemän kuningaskuntaa takaisin.

 

Kun yhdessä valtakunnassa nousee noin monta kuningasehdokasta, on varmaa että verta tulee vuotamaan. Juonittelua, sotaa ja vähän lisää juonittelua on siis luvassa. Toiset ottavat valtaa johtohahmona miekka kädessään. Toiset pysyvät enempi taustalla vetelemässä naruista ja punomassa strategiaa kuten Lannisterien suvun kääpiö Tyrion, jolle varren sijasta on suotu roppakaupalla älliä. 

 

Valtataisteluiden kanssa samaan aikaan Starkien loput lapset koittavat selviytyä kukin tahoillaan. Arya on pitkällä matkalla kohti pohjoista naamioituneena pojaksi, mutta matka läpi sotatantereen ei ole helppo. Sitten on Talvivaaraan jäänyt rampautunut Bran, jonka pitäisi heittäytyä ja uskaltaa avata kolmas silmänsä. Ja Jon Nietos, joka lähtee mustien veljien kanssa Muurin toiselle puolelle selvittämään mitä heillä onkaan vastassaan. Seitsemän kuningaskuntaa on ehkä sisäisissä riidoissaan sen unohtanut, mutta todellinen vaara voi nimittäin lymytä muurin takaisissa talvisissa kauhuissa.    

 

' "Kuinka herttainen temppu, arvon lordi."

"Miksi minulla sitten on tämä katkera maku suussani?" Hän painoi sormensa ohimolleen. "Käskin heitä heittämään Allar Deemin mereen. Minun tekisi kovasti mieli käskeä heitä tekemään sama sinulle."

"Saattaisitte pettyä lopputulokseen", Varys vastasi. "Myrskyt tulevat ja menevät, aallot vyöryvät pään yli, isot kalat syövät pikkukaloja, ja minä sen kun porskutan. [- -]" '

s. 108 

 

Ah olipa antoisaa sukeltaa tällaisen eeppisen fantasiaseikkailun matkaan. Tuota valtaisaa sivumäärää tuskin edes huomasi (mitä nyt kädet olivat sanoa itsensä irti tämän tiiliskiven alla), kun juoni imaisi niin mukaansa. Olin heti ensisivuilta lähtien koukussa. Voi sitä juonittelun ja vallantavoittelun määrää! Tyrion nousi kyllä yhdeksi suosikikseni tästä sarjan laajaakin laajemmasta henkilökaartista. Niin herkullisesti hän onnistuu punomaan juoniaan ja löytämään paikkansa hovin taustavoimien joukoista. 

 

Henkilöitähän tässä sarjassa on tosiaan aivan tuhottomasti, pelkkä lopun henkilöluettelo on kolmekymmentäsivuinen. Kymmenkunta erilaista näkökulmaakin vuorottelee kertojana. Tämä kaikki voisi siis puuroutua omaan mahtipontiseen kokoonsa, mutta jotenkin Martin osaa pitää kaikki nuo joka suuntaan sinkoilevat juonilangat taitavissa hyppysissään. Lukijana olin aina luvun vaihtuessa aivan tohkeissani odottamassa kenen matkaan pääsen seuraavaksi. Kaikki olivat omalla tavallaan kiinnostavia ja halusin epätoivoisesti tietää lisää. Kuinka vähän tähän reiluun seitsemäänsataan sivuun mahtuikaan!

 

On jo varmaan käynyt selväksi, että Kuninkaiden koitos oli minulle todella ahmittavaa fantasiaa. Pidin tästä vielä enemmän kuin ensimmäisestä osasta, sillä näitä tapahtumia en enää muistanut tv-sarjasta niin hyvin, joten pääsin teoksen yllätyksellisiin käänteisiin lähes neitseellisesti mukaan. Tällä kertaa myös tuntui, että tuota seksuaalista puolta oli vähemmän eikä se sisältänyt niin kiusallisia sukurutsaus ja nuoriin sekaantumista kuin ensimmäisessä osassa. Sotaa ja ennen kaikkea sen strategisointia sitten riitti senkin edestä. Herkullista sarjan kypsyttämistä.  Tästä on hyvä jatkaa!

 

Tähdet: 5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Valtaistuinpeli  

 

Muualla luettu: Kirjapeto, Sanoissa ja sivuilla, Vinttikamarissa, Cillan kirjablogi, Kirjoihin kadonnut, Nenä kirjassa, Musteen jäljet ja Kuristava kirsikka