Dyynin lapset - Frank Herbert

Kirjan nimi: Dyynin lapset (Children of Dune)

Sarja: Dyyni #3
Kirjailija: Frank Herbert, suomentanut Natasha Vilokkinen
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1976, suomennos 2023

Sivumäärä: 586

Mistä: Kirjastosta

 

' Näihin kaksosiin - Letoon ja hänen sisareensa Ghanimaan - keskittyi huikaiseva valta. Kun he elivät, Maud'Dib eli heissä vaikka kuollut olikin. 

Nämä eivät olleet vain yhdeksänvuotiaita lapsosia: he olivat luonnonvoima, jota kunnioitettiin ja pelättiin. Heidän isänsä oli Paul Atreides, josta oli tullut Muad'Dib, kaikkien fremenien Mahdi. Maud'Dib oli toiminut sytykkeenä ihmiskunnan räjähdykselle; fremenien dzihad oli lähtenyt leviämään tältä planeetalta ja levittänyt heidän kiihkonsa kaikkialle asutettuun maailmankaikkeuteen, niin että uskonnollisen hallinnon kaikenkattava auktoriteetti oli jättänyt jälkensä joka planeettaan. '

s. 9

 

Dyyni sarjan kolmannessa osassa keskitytään Paulin sijasta hänen lapsiinsa Letoon ja Ghanimaan. Ennalta näkyineen jumalalliseen asemaan nostettu Maud'Dib on lähtenyt aavikolle ja hylännyt elämänsä ja lapsensa. Hänen sisarestaan, ikiaikaisen esivanhempien muistin jo syntymässään omaksunut, Alia on noussut valtaan sijaishallitsijaksi. Myös Leto ja Ghanima ovat tätinsä tavoin poikkeuksellisia. Vaikka he näyttävät vain yhdeksänvuotiailta lapsilta, pitävät he sisällään kaikkien esivanhempiensa tiedot. Mieleltään he ovat siis ikiaikaisia. Siksi heitä kunnioitetaan ja myös pelätään.

Juonittelua on luvassa, sillä jokaisella on omat suunnitelmansa, miten hyödyntää näitä kaksosia vallantavoittelussaan. Kaksosten isoäiti Lady Jessica on palannut jalostusohjelmastaan tunnettujen Bene Gessari 'noitien' joukkoon ja heille kaksosten geenit ovat äärimmäisen tärkeät. Toisaalta he pelkäävät, että näin ennaltasyntyneet ovat Kauhistuksia, tai kuten aavikon fremen kansa heitä kutsuisi riivattuja, jollakin aiemmista elämistä. Täti Alia koittaa pysyä itse vallankahvassa ja samalla taistelee päänsä sisällä meuhkaavien elämien kanssa. Pystyykö hän saavuttamaan tasapainoin, vai tuleeko hänestä se mitä kaikki pelkäävät? Toisaalta on myös entisen keisarin sukulaispoika Farad jota valmistellaan valtaistuimelle, jahka kaksoset vain saataisiin raivattua tieltä.

 

Toisaalta myös kaksosilla on omat suunnitelmansa. He tietävät isänsä kaikki näyt siittämiseensä asti, ja siten tietävät kuinka kammottava kohtalo planeettaa ja koko Imperiumia odottaa tulevaisuudessa. Isänsä tavoin Leto on ruvennut myös osoittamaan ennalta näkemisen kykyä. Vain herkkä tasapainoilu Kultaisella tiellä voi pelastaa sen mitä on pelastettavissa. Mutta hinta siitä on kova. Molemmat kaksosista joutuvat tekemään suuria uhrauksia. Pystyvätkö he luovimaan kaikissa juonittelujen verkoissa? Eikä tavoiteltu lopputuloskaan ole jälleen ritarillisen sankarillinen. Kultainen tie johtaisi kammottavaan tulevaisuuteen. Mutta sen vaihtoehdot olisivat vielä hirveämmät.   

 

' Mutta Leto ei suostunut poikkeamaan omalta ilmestyksen polultaan. "Vähemmän hiekkataimenia - planeetan ekologinen transformaatio..."

"Ne vastustavat sitä, totta kai", Ghanima sanoi ja alkoi ymmärtää pelon veljensä äänessä, kun hänet nyt oli vasten tahtoaan vedetty mukaan.

"Kun hiekkataimenet katoavat, myös kaikki madot katoavat", Leto sanoi. "Heimoja täytyy varoittaa."

"Ei enää rohtoa", Ghanima sanoi.

Sanat vain hipaisivat sitä koko järjestelmää uhkaavaa vaaraa, jonka molemmat näkivät leijuvan Dyynin yllä ihmisen puuttuessa planeetan ikiaikaisiin suhteisiin. '

s. 51-52

 

Huhhuh minkälaisen tykityksen Herbert oli jälleen lukijoilleen varannut. Sarjan ensimmäinen osa nousi minulla silloisen vuoden lukuparhaimmistoon sisältäen niin hienon ja ajatuksia herättävän tarinan tuosta aavikkoplaneetasta. Se oli taitava yhdistelmä seikkailua, filosofiaa, ekologiaa ja uskontoa. Toinen osa jäi puolestaan vähän puolitiehen. Se tuntui vähän täyteosalta. Ja sellainen se taisi ollakin, sillä nyt Herbert räjäytti taas potin. Hatussa oli kyllä pitelemistä tämän teoksen kanssa. Onneksi maailma ja henkilöt olivat jo varsin tutut aiemmista osista, niin päästiin heti syväsukeltamaan Dyynin monimutkaisen yhteiskunnan pinnan alle. 

 

En osaa täysin sanoittaa sitä, mutta jotenkin tätä lukiessa tuntui koko ajan takaraivossa sellainen ajatus, että nyt luen jotakin suurta. Sinänsä kirjan ensimmäinen taso on olla vetävä sci-fi tarina ja sellaisenaankin se on varsin kiehtova omine kulttuureineen, heimoineen ja ekologioineen. Siinä on monipuolinen henkilökaarti, jotka vuorottelevat kerronnassa niin että eri puolet tulevat hyvin tutuiksi. Mutta sitten on vielä se syvempi taso. Ensimmäisen osan tavoin jälleen päästiin sukeltamaan isojen filosofisten kysymysten äärelle. Vallantavoittelu, oikea tapa hallita, ennalta tietämisen loukku, luonnontilaan puuttuminen, eri kansojen hyvinkin erilaiset moraalikäsitykset ja käytöskoodistot, uskonnon valta, yhteiskunnan rappioituminen kaupungistuessa ja mukavuuksien tullessa saataville.... Lista voisi jatkua. 

 

Tässä oli niin paljon kaikkea, että paljon on varmasti mennyt minultakin ohi. Silti ihailen Herbertin kykyä yhdistää seikkailukertomukseen näin paljon sisältöä. Tämä on tarina joka jaksa aina yllättää uudestaan. Asiat eivät todellakaan ole mustavalkoisia. Ei ole valkoisella ratsulla saapuvaa pelastajaa. Hyvät aikeet johtavat usein suorinta tietä helvettiin. Esimerkiksi Dyyni planeetan ekologinen transformaation oli tästä hyvä esimerkki. Ajatus kasvittaa planeetta kuulostaa hienolta. Elämä palaa veden myötä ja karuuden sijasta sieltä löytäisikin paratiisin. Toisaalta juuri tämä ihmisten hyvää tarkoittava puuttuminen oli johtamassa hiekkamatojen sukupuuttoon, joka johtaisi puolestaan rohdon katoamiseen, jolloin koko Imperiumi romahtaisi, sillä avaruusmatkustus tuhoutuisi. Teoilla on todella kauaskatseiset seuraukset. Tämä sarja todella ravistelee ajattelemaan, joten olen hyvin iloinen, että näitä osia nyt suomennetaan jälleen tuon uuden elokuvasarjan myötä. Huh mitäköhän kaikkea seuraavassa osassa onkaan luvassa.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Dyyni

2. Dyynin messias

Unohdettujen muistojen valokuvaamo - Sanaka Hiiragi

Kirjan nimi: Unohdettujen muistojen valkovaamo (Jinsei Shashinkan No Kiseki)

Kirjailija: Sanaka Hiiragi, suomentanut Markus Juslin

Lukija: Anna Saksman
Julkaisija: Minerva

Julkaisuvuosi: 2019, suomennos ja äänikirja 2024

Kesto: 5h 18min

Mistä: Kirjastosta

 

Jossain kuoleman ja elämän välimaastossa sijaitsee valokuvaamo. Täällä valokuvaamossa jokainen ihminen pääsee käymään läpi elämänsä valokuvat. Joka päivältä on yksi valokuva. Niitten ääressä voi muistella vaikkapa lapsuuden vanhaa kotikatua, ja lopulta niistä tulee valita elinvuosien verran kuvia. Sitten kuvat laitetaan pyörivään kuvalyhtyyn, joka saattelee vainajan eteenpäin. Elämän kuvien saattelemana.

 

Herra Hirasaka työskentelee yhdessä näistä maagisista valokuvaamoista. Hän on kuolleiden tukena auttamassa heitä hyväksymään menehtymisensä ja rakentamassa tuon kuvalyhdyn valituista kuvista. Tämän lisäksi hän on opas, jonka matkassa nämä kuolleet voivat päästä vielä kerran elämään uudestaan yhden elämänsä tärkeimmistä päivistä ja ikuistamaan sen vielä kuvaan. Hänen valokuvaamonsa kautta kulkevat niin vanha lastentarhaopettaja, keski-ikäinen gangsteri sekä nuori pahoinpidelty tyttö, jonka elämä on ollut yhtä kärsimystä. Mutta voiko Hirasaka olla heille vielä jotenkin muutenkin avuksi tällä elämän viimeisellä matkalla?  

Jokin näissä japanilaisissa teoksissa on sykähdyttävää. Vaikka ne ovatkin pieniä kooltaan, on niiden vähäeleiseen kerrontaan onnistuttu tavoittamaan jotakin hyvin inhimillistä. Tässäkin tarinassa ajatus tuosta elämän ja kuoleman välisestä valokuvaamosta on hyvin kaunis. Vielä viimeisen kerran päästä muistamaan kaikki jo unohtuneetkin asiat valokuvien matkassa ja vieläpä päästä seuraamaan yhtä elämän tärkeätä päivää uudestaan ikuistaen sen viimeiseen kuvaan. Niin lohdullista.

Tällä kertaa en kuitenkaan harmikseni ihastunut täysin varauksitta. En tiedä oliko syynä äänikirja formaatti vai mikä, mutta tuntui että nuo siirtymät valokuvaamosta siihen, että kerrotaan saapuneen ihmisen elämäntarina menneisyyden muisteluina, ei ollut kovin sulavaa. He lähtivät herra Hirasakan matkassa menneisyyden päivään ja odotellessa sitä oikeaa hetkeä he alkoivat kertoilemaan elämäntarinaansa ja yhtäkkiä jo kirjallisesti vain elettiin tuossa menneisyyden elämässä. En tiedä miksi mutta jotenkin tämä jäi vaivaamaan. Samoin selitys, miksi aina se yksi kaikista rakkain valokuva oli heikkolaatuinen ja vaati uudelleen ottamista, oli jotenkin vähän kaukaa haettu, vaikka olikin keskeinen koko juonen idealle mennä ottaman vielä se viimeinen valokuva.

 

Toisaalta nuo itse tarinat olivat jälleen hyvin koskettavia. Erityisesti sydämeni suli tuolle gangsterin tarinalle ja heidän rahanpesu korjaamonsa omalaatuiselle työntekijälle Hiiri-kunille, joka eli korjatakseen asioita. Oli kyse sitten mistä tahansa vekottimesta, valokuvasta tai jopa hamsterista. Pala myös nousi kurkkuun viimeisen tarinan myötä. Kaikki loksahti sen myötä paikoilleen. Koskettavuutta siis löytyi, mutta en ihan ymmärrä tuota takakansitekstiä, sillä se ohittaa täysin nuo kaksi edellistä tarinaa. Itsekin odottelin pitkään, että milloin päästään siihen luvattuun asiaan, kunnes heitin nuo takakannen luomat ennakko-odotukset romukoppaan ja annoin näiden eri ihmisten elämäntarinoiden vain viedä mennessään. 

 

Tähdet: 3 / 5

 

Kunpa kaikki läheisesi lukisivat tämän kirjan - Philippa Perry

Kirjan nimi: Kunpa kaikki läheisesi* lukisivat tämän kirjan (*ja monet muutkin elämässäsi) (The Book You Want Everyone You Love* To Read (*and maybe a few you don't))
Kirjailija: Philippa Perry, suomentanut Heli Naski
Kustantaja: Atena

Julkaisuvuosi: 2023, suomennos 2024

Sivumäärä: 198

Mistä: Kirjastosta

 

' Hyvä uutinen on, että vaikkemme voi muuttaa muita, meillä on valta muuttaa omia reaktioitamme, ja tämä voi muuttaa tilanteet, joista löydämme itsemme. Muita emme pysty hallitsemaan, pystymme hallitsemaan vain itseämme, ja jos tahdomme avata ihmissuhteidemme solmuja, meidän pitää alkajaisiksi muuttaa omaa toimintaamme ja käytöstämme. On paljon helpompaa mutta vähemmän hyödyllistä keskittyä muiden ärsyttävyyteen '

s. 72

 

Psykoterapeutti ja kirjailija Perry on päättänyt tässä kirjassaan lähestyä ihmissuhteita ja kuinka selvitä niiden solmukohdissa. Teos on jaoteltu neljään osaan. Ensimmäisessä 'Miten rakastamme', keskitytään ruotimaan muun muassa merkityksellisten ihmissuhteiden luomista, yhteyden kaipuuta sekä kiintymyssuhteita. Toisessa osassa 'Miten riitelemme' esitellään seitsemän erilaista riitelytapaa sekä neuvot, kuinka purkaa nämä tilanteet ja toimintamallit, jotta jatkossa tilanteiden ei tarvitsisi eskaloitua niin pahasti. Kolmannessa osassa 'Miten muutumme' pohditaan eri muutoskohtia elämässä kuten kuinka päästä ulos umpikujasta ja muuttaa omia tapojaan sekä hyväksyä vanhenemista ja surua. Viimeisessä osassa 'Miten saavutamme tyytyväisyyden' pureudutaan puolestaan stressin ja sisäisen kriitikon selättämiseen ja tyydyttävän elämänpolun löytämiseen.

 

Tiivistettynä Perryn lähestymistapa haastaviin ihmissuhteisiin on se, että muita ei voi ikävä kyllä muuttaa, mutta omaan itseensä voi vaikuttaa. Näin tämä teos keskittyykin siis ennen kaikkea siihen kuinka itse voi muuttaa omaa käytöstään ja ajatteluaan eri tilanteissa. Uhrimentaliteetin sijaan ottaa aktiivisen roolin. Päättää skipata faktatenniksen ja sen sijaan olla empaattisesti läsnä. Olla avoin. Ja omana lisäyksenäni: ja sitten vielä tyrkätä tämä teos sen rasittavan ihmisen käteen, jotta hekin ymmärtäisivät ja ottaisivat vastuun omasta käytöksestään :D

 

' ARKIVIISAUTTA

On turha yrittää "voittaa" riitaa faktoilla ja logiikalla. Se vain ajaa osapuolet ikävään kilpailuun oikeasta ja väärästä. Älä taistele äläkä tuomitse, vaan yritä rakentaa ymmärrystä ja empatiaa. '

s. 81  

 

Takakannessa jo heti luvattiin, että tämä Perryn teos on käytännönläheinen. Tässä hän avaisi työssään usein törmänneisiin 'erimielisyyttä aiheuttaviin teemoihin ja jalostanut havainnoistaan ihmissuhteiden selviytymisoppaan'. Yksi takakannen esimerkeistä oli muun muassa 'miksi appivanhempien kanssa on vaikea tulla toimeen?' Ja juuri siihen tarvitsin kipeästi apua. Anoppini on nimittäin hyvin vahvamielipiteinen ja tuputtaa näkemyksiään innokkaasti. Tämä anoppisuhde meni vielä ihan hyvin, kunnes lapsemme syntyi, jonka jälkeen olen ruvennut ottamaan hyvinkin henkilökohtaisena arvosteluna hänen uudestaan ja uudestaan laukomat kommenttinsa kasvatukseen ja hoitoon liittyen. Ennen kuin välimme tulehtuisivat lopullisesti, tarvitsin kipeästi pelastusrengasta. Ja kuin tilauksesta huomasin tämän Perryn teoksen katalogista. Kohtaloako?

 

Takakannesta huolimatta anoppeja käsiteltiin vain yhdessä pienessä esimerkissä, mutta yleisluontoisesti tämä teos oli kyllä mainio ihmissuhdeselviytymisopas. Erityisesti nuo riitelykappaleet olivat niin konkreettisia, että jokaisessa vain nyökyttelin päätäni: Joo noin se helposti menee. Ai noinko se pitäisikin hoitaa! Luonnollisesti se, että tietää nämä paremmat toimintatavat ei vielä automaattisesti tarkoita, että yhtäkkiä elämä muuttuisi helpoksi. Myös nämä tekniikat vaativat harjoitusta ja sitä, että uskallat heittäytyä ja olla avoin. Vihan sijaan otatkin kiinni, miksi sinusta tuntuu siltä. Sanoitat tunteesi. Olet ymmärtäväinen. Mutta ainakin Perry näyttää tuon polun alun. Sitten se on itsestä kiinni, että jaksaa kävellä sitä pitkin, vaikka välillä horjahtaisikin.

 

Perrystä on muotoutumassa minulle aika täsmä kirjoittaja elämän selviytymisoppaisiin. Olen aiemmin lukunet häneltä kasvatusoppaan Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät että sinä luit), joka kolahti kyllä kovaa. Ja nyt vielä tämä osittain samoista teemoista ja osittain uusista ammentava ihmissuhteiden selviytymisopas. Jotenkin Perryn neuvot tuntuvat fiksuilta (vaikka se tuntuukin epäreilulta, että miksi minun pitää muuttua, kun se toinen tässä on se ärsyttävä ja haastava ihminen :D) ja tähtäävät lempeästi vastuun ottamiseen omasta elämästään ja tunteistaan. Osuvasti on jälleen myös nimetty tämä teos. Toivoisin nimittäin todella, että monet läheiseni (ja myös ne vähemmän läheiset) lukisivat myös tämän ja löytäisivät sitä kautta sisäistä rauhaa ja tyytyväisyyttä elämäänsä. Ja myös helpotusta niihin elämän konfliktitilanteisiin - luonnollisesti.

 

Tähdet: 4 / 5   

 

Puolikuu - Chi Zijian

Kirjan nimi: Puolikuu (E'ergunahe youan)

Kirjailija: Chi Zijian, suomentanut Rauno Sainio

Lukija: Hannamaija Nikander
Julkaisija: Aula & co

Julkaisuvuosi: 2005, suomennos ja äänikirja 2022

Kesto: 12h 25min

Mistä: Kirjastosta

 

Tarinan kertoja on evenkinainen. Hän istuu kotansa tulisijan ääressä nyt yhdeksänkymppisenä ja pohtii elettyä elämäänsä. Kuinka maailma on muuttunut, mutta heidän paimentolaiselämänsä ei. Paitsi nyt kun muu heimo on päättänyt muuttaa kiinalaiseen kaupunkiin ja ottaa porot mukaansa. Nainen kuitenkin jäi. Hän ei osaisi elää ilman, että näkee tähdet päänsä päällä. Nykyajan mukavuudet ja vempeleet ovat hänelle tietämättömiä. Hän on paimentolainen. Hän elää vuorille.

 

Elämänsä aikana nainen on ehtinyt nähdä heimonsa kehityskaaren. Kuinka toiset kuolevat, mutta myös kuinka uusia sukupolvia aina syntyy lisää. Heidän heimonsa ei ollut suuri, vain joitakin perhekuntia, mutta heidän elonsa oli sitäkin tiiviimmin sidottu yhteen. Toiset olivat haastavia persoonia, joidenkin välille kauna söi juopaa. Toiset taas lähimpiä ystäviä ja sielunkumppaneita. Eloa rytmittivät porojen vuodenkierto. Kotapaikkoja vaihdettiin säännöllisesti. Riistaa metsästettiin ja kiertävät kauppiaat vaihtoivat nahkoja välttämättömyystarvikkeisiin kuten suolaan ja jauhoihin. Kiinan historia liikkuu jossain kaukana taustalla japanin valloituskausineen ja punaisine vallankumouksineen. Lopulta myös uudet sukupolvet haluavat ennemmin kaupunkiin elämään modernisti. Tämä on tarina pienen paimentolaisheimon viimeisistä hetkistä.

 

Muistan kun tämä Zijianin teos ilmestyi, se sai paljon positiivista huomiota blogimaailmassa. Kauniisti kerrottu tarina, jossa luonto ja vanha paimentolaistapa elää on vahvasti läsnä. Kuulosti juuri minun kirjaltani, joten laitoin sen ylös ehdottomasti luettavien kirjojen listalleni. Sitten se kuitenkin unohtui sinne hyväksi toviksi. Kun huomasin tämän nyt kirjaston äänikirjapalvelusta, laitoin sen heti varaukseen. Odotus oli silti pitkä. Monet muutkin halusivat edelleen sukeltaa evenkien maailmaan. Nyt kuitenkin pääsin naisen hiljalleen kertoman tarinan matkaan kokemaan heidän ilonsa ja surunsa. 

 

Oli hyvin mielenkiintoista lukea naisen kertomana evenkien tavasta elää. Uskomatonta kuinka tuolla Kiinan ja Neuvostoliiton Argun rajajoella elänyt heimo onnistui pysymään noinkin erillään. Jotenkin tätä kuunnellessa ihan unohti, että koko ajan lähestytään vääjäämättä nykyaikaa. Evenkien tavoissa se ei nimittäin juurikaan näkynyt. Miten he ovatkaan selvinneet vuorien kunnon talvista ilman vakituista kattoa päänsä päällä. Vau minkälainen elämäntapa. Tässä huomasin myös yhtäläisyyksiä saamelaisiin: porotaloutta, shamaaneja ja karhun peijaisia. 

 

Olenkin viime aikoina lukenut paljon shamaaneista kertovia kirjoja, ja taas oli mielenkiintoista nähdä, kuinka he tanssillaan paransivat. Toisaalta hinta oli yleensä varsin kova. En voinut ymmärtää miksi kylän shamaani kerta toisensa jälkeen oli valmis menettämään oman lapsensa vaihtokauppana jonkun toisen pelastamisesta... Ylipäätänsä vaikka heimo oli varsin pieni, niin silti teoksen sivuille mahtui hyvin paljon kuolemaa. Onnettomuuksia ja sairauksia, vanhana ja nuorena. Ymmärrän, että kirjailija on halunnut kertoa kaikkien tarinansa henkilöiden koko elämät, mutta varsinkin lopussa näitä kuolemia vain rupesi olemaan hiukan liikaa. Lyyrisesti eteenpäin soljuva tarina ei ihan jaksanut ylläpitää taianomaisuuttaan loppuun asti. Sitten tulivat tukkirekat ja kaupunkikokeilut. Kiehtova elämäntarina kuitenkin tavasta elää luonnon kanssa harmoniassa, mitä ei enää ole.

Tähdet: 3.5 / 5

Muualla luettu: Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus, Kirja vieköön!, Anun ihmeelliset matkat, Mummo matkalla ja Kirjavinkit

  

Legendoja ja latteja - Travis Baldree

Kirjan nimi: Legendoja ja latteja (Legends & Lattes)
Kirjailija: Travis Baldree, suomentanut Jade Haapasalo
Kustantaja: Karisto

Julkaisuvuosi: 2022, suomennos 2024

Sivumäärä: 239

Mistä: Kirjastosta

' Kahdenkymmenenkahden seikkailujen täyttämän vuoden jälkeen Viv oli saanut tarpeekseen verestä ja mudasta ja paskanjauhannasta. Örkin elämä koostui voimasta ja väkivallasta, ja niitä seurasi yhtäkkinen terävä loppu - mutta hän ei piru vie suostuisi kuolemaan sillä tavalla.

Nyt oli aika uudelle. '

s. 8

Viv on örkki, joka on tottunut vereen ja taisteluihin. Nyt hän kuitenkin on saanut tarpeekseen ja haluaa kääntää uuden lehden elämässään. Viimeiseltä keikaltaan hän ottaa palkkioksi vain skalvertin kiven, jonka pitäisi tuoda onnea mukanaan. Se matkassaan hän suuntaa Thunen kaupunkiin. Viv löytääkin läheltä pääkatua ränsistyneen hevostallin, jonka hän päättää ostaa kaupunkilaisten järkytykseksi. Onhan se tunnettu tosiasia, että örkit ja hevoset eivät voi sietää toisiaan! Mutta Vivillä onkin muita suunnitelmia.

Viv on päättänyt avata ihka aidon kahvilan! Ainut vain, että kukaan ei ole kuullutkaan sellaisesta asiasta kuin kahvi. Puuseppä hiisi Calkin kuuntelee epäillen Vivin selostuksia tuosta papuveden myynnistä. Viv ei aio kuitenkaan lannistua, onhan hänellä kiven tuoma onni mukanaan. Tallista pitää ensin vain remontoida sopiva kuppila ja kyllä ihmiset lopulta löytävät kahvin luokse. Myös kaupungin gangsterit tulevat vaatimaan suojelurahaa, mutta voimalla ja pelolla itsensä ennen elättänyt Viv ei ole halukas maksamaan. Kuinka siis kahvilan käy?

' Viv nojasi tiskiin ja katseli asiakkaiden ilmeitä. Ja lopultakin hän näki sen, mitä ei ollut hermoilultaan uskaltanut edes toivoa. Hän näki puoliummessa olevat silmät ja tarkoituksellisen hitaan nielaisun. Mukia ympäröivät kädet ja viimeisen makupalan viipyilevän nautinnon. Siinä kaikui hänen oma kokemuksensa, ja hänet valtasi tunnistamisen miellyttävä aalto. '

s. 108-109

Nyt on kyllä Baldree iskenyt kultasuoneen, kun on keksinyt yhdistää fantasian sekä hyvänmielen kahvilatarinat yksien ja samojen kansien sisälle. Kahvia ja örkkejä? Miksikäs ei! Oli todella hulvatonta seurata, kuinka fantasiamaailman väki ihmettelee tuota uutta höyryävää juomaa, joka on kuin tee muttei kuitenkaan. Sitten aivan kuin noissa hyvänmielen kesäkirjoissa, niin hiljalleen asiakaskunta rupeaa muotoutumaan ja bisnes löytää oman paikkansa kylässä. Ihanaa!

Itse tykkään lukea fantasiaa, mutta myös aina välissä välipaloina näitä hyvänmielen kesäkirjoja, ja tällaiselle lukijalle tämä olikin aivan loistava teos. Kirjan sivuilla oli niin örkkejä, hiisiä, naispaholaisia, keijuja, maahisia, hiirikkoja... Kaikki sulassa sovussa kahvilamiljöön kanssa. Tai siis olihan tuossa tuota jännitettä alamaailman hiippareiden kanssa, ja lukijana sai odottaa jännityksellä palaako Viv heiluttamaan Mustahurmetta vai löytyykö konfliktiin jokin muu ratkaisu. Ja ai että kuinka ihanan symppiksiä olivatkaan kaikki nuo kahvilan henkilöt hiljainen hiirikko leipureineen ja jättikissa Suloineen. Kiitos lisää tällaista hyvänmielen fantasiaa!

Tähdet: 4 / 5

Muualla luettu: Siniset helmet ja Kirjavinkit  

Metsän peitto - Linnea Kuuluvainen

Kirjan nimi: Metsän peitto

Kirjailija: Linnea Kuuluvainen
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2024

Sivumäärä: 361

Mistä: Kirjastosta

 

' "Olen siirtynyt toimistotöihin. Pormestari suunnittelee muurin ulkopuolisen alueen uudelleenasuttamista lähivuosina ja sitä varten tarvitaan kansalaisia..." Hän hiljenee kesken virkkeen. "Ikään kuin kokemaan potentiaaliset elinolosuhteet."

Pelästys kohahtaa lävitseni.

"Siis muurin ulkopuolelle?" sähähdän hiljaa. '

s. 25

 

On vuosi 2084. Suomea ei enää ole. Muutama pieni kaupunkivaltio koittaa selvitä muuttuneessa maailmassa. Turku on yksi niistä. Tai ei sekään enää ole Turku. On olemassa vain Valtio, jossa kansalaiset pyritään uudelleenohjelmoimaan tai pelottelemaan käskyillä kuuliaisiksi kansalaisiksi. Tässä ekovaltiossa ruoka- ja vesikiintiöt ovat tiukat, Valtion vastaista propagandaa ei sallita ja jokaisen niskassa on siru. Tärkeimmät ovat kuitenkin lisääntymislait. Ja niiden kiristystä Ingrid on kutsuttu allekirjoittamaan. Lainrikkojat, tai allekirjoituksesta kieltäytyvät, heitetään muurin yli metsän ruuaksi. Metsä on nimittäin valloittanut maan. Muurit eivät ole Valtion ympärillä pitääkseen ihmiset sisällä vaan kammottava metsä ulkona.

 

Ingrid on kuitenkin suhteellisen tyytyväinen elämäänsä. Hän kuuluu toiseksi korkeimpaan turvaluokkaan ja parikymppisenä ei hän tiedä edes muusta tavasta elää. Pitää olla kuuliainen eikä rikkoa sääntöjä. Sitten hänen edesmenneen äitinsä työtoveri Caius ilmestyy vierailulle. Hän on tutkija, joka on tullut rekryämään Ingridia mukaan testiläiseksi kenttätutkimukseen, jossa kartoitetaan mahdollisuutta uudelleenasuttaa muurinulkopuolisia alueita. Onhan metsää jo pitkään lepytelty väärinajattelijoiden ruumiilla ja valtiolla on entistä vahvempia metsämaapillereitä, joiden pitäisi pitää metsä pois testiläisten iholta. Kaikesta tästä huolimatta Ingrid tulee kuitenkin huomaamaan, että metsä on vaarallinen. Eikä tutkimusryhmän matka tule sujumaan suunnitelmien mukaan.

 

Toisaalta vuodessa 2060 nuori Edla elää vielä Turussa. Säännöstelyä on jo ilmassa, mutta uusilla pormestarinvaaleilla voidaan vielä vaikuttaa, minkä linjan Turku ottaa tulevaisuudessa. Metsä kuitenkin suututetaan lopullisesti ja se rynnii Turkuun tuhoamaan ihmisten aikaansaannokset. Edla pääsee turvakeskukseen, joka saa kuitenkin vankilan piirteitä. Valvojat pitävät tiukkaa kuria jota ei saa rikkoa eikä ulos pääse vaikka haluaisi. Myös uusia jyrkkiä lakeja tulee voimaan, muuan muassa lisääntymisestä tulee tarkkaan säädeltyä ja luvanvaraista. Kuinka Edla selviää perheensä menettäneenä, varsinkin kun hän huomaa kuukautistensa jäävän välistä...    

 

' Kivinen väylä muuttuu mukula mukulalta reheväksi poluksi, ja tienpalat sinkoavat ilmaan. Koivujen valkeat varret vihlovat Linnankadun vanhojen rakennusten seiniä, ahnas köynnöskasvi nakertaa kirjaston ikkunanpieliä. Tärinän voimasta ikkunat pirstoutuvat. Auringonvalossa lasisade kimaltaa. [- -]

Metsä tunkeutuu kaupunkiin ja haluaa tuhota kaiken ihmisen tekemän. Se murjoo voipaisia raajojaan läpi teiden, rakennusten ja ihmisten. Kaikki juoksevat, pitävät toisistaan kiinni. Irrottavat otteensa, jos on pakko, astuvat eteensä vaipuneiden ruumiiden yli. '

s. 81-82 

 

Vau minkälainen matka tämä teos olikaan. Paljon on olemassa dystopioita erilaisista skenaarioista, mutta tämä Kuuluvaisen versio oli kyllä ehdottomasti kiehtova. Ihmisen riistosta tarpeekseen saanut metsä puskee voimalla takaisin ja laittaakin ihmiset ahtaalle. Samaan aikaan tämä on myös kuvaus pelottavasta totalitaarisesta yhteiskunnasta, jossa jo roskienlajittelurikos voi johtaa metsänruuaksi joutumiseen. Hrr mihin kaikkeen kansalaiset alistettiinkaan yhteisen hyvän nimissä.

 

Molemmat teoksen isot teemat, niin luontosuhteesta kuin lisääntymissäännöistä, osuivat minuun vahvasti. Näin yksivuotiaan pienen pojan äitinä ajatus siitä, että valtio olisi voinut evätä minulta koko äitiyden on kylmäävä. Tai toisaalta pakottaa geneettisesti sopivat nuoret naiset kantamaan lapsen tahtomattaankin. Eikä isääkään saanut valita itse tai todennäköisesti edes kasvattaa sitä omaa lastaan, jonka on ensin sisällään kasvattanut. Ja kaikki jotka eivät pelanneet näiden sääntöjen mukaan niin metsän ruuaksi vain. 

Myös tuo Kuuluvaisen kuvaama luonto oli kuin yksi teoksen päähenkilöistä. Metsä oli niin elävä organisminsa, jolla on oma tahto. Ihminen on pitkään pitänyt metsää omaisuutenaan, mutta nyt roolit ovat vaihtuneet. Vain muutama pieni ihmiskeskus on jäljellä. Metsä on ottanut omansa takaisin. Se olikin mielenkiintoista nähdä, kuinka tässä dystopiassa eletään eräänlaisessa ekovaltiossa uudelleenkäytettävine papereineen, mutta samalla luonnosta ollaan eriydytty niin vahvasti, että se on vain se muurin takainen mörkö. 

Vaikka olinkin aluksi skeptinen, että tarttuisinko ollenkaan tähän teokseen, niin olen suunnattoman iloinen, että otin sen lukuun. Tästä lukukokemuksesta muodostui nimittäin varsinainen napakymppi. Sen suuret teemat puhuttelivat minua ja saivat ajattelemaan tulevaisuuden suuntaamme, mikä on onnistuneen dystopian merkki. Sen lisäksi Kuuluvainen on kuvannut upeasti metsää. Vaikka se onkin voimakas ja pelottavakin, niin en sanoisi sitä pahaksi. Oikeanlaisille ihmisille se on myös valmis näyttämään lämpönsä ja kietomaan heidät osaksi metsän peittoaan. Toisaalta armoton se on hyödyntavoittelijoille, jotka eivät osaa arvostaa sitä. Näitä metsän kuvailuja lukiessa pystyi suorastaan tuntemaan sammaleen jaloissaan ja suopursun tuoksun nenässään. Kaikin puolin hieno lukukokemus. Ja mikä lopetus!

Tähdet: 5 / 5

Muualla luettu: Kirjallisia

 

Klaanin vieraana - Kaisa Viitala

Kirjan nimi: Klaanin vieraana

Sarja: Nummien kutsu #1
Kirjailija: Kaisa Viitala
Kustantaja: Karisto

Julkaisuvuosi: 2024

Sivumäärä: 460

Mistä: Kirjastosta

 

' - Kuka on kaupungissa? kysyi Agnes hämmästyneenä.

 Nuorten naisten joukko levisi äkkiä pitkin seinänviertä kuin avattu viuhka, sillä kukaan ei selvästi halunnut jäädä toisten taakse. Tytöt seisoivat leveine helmoineen nyt Agnesin edessä, eikä hän nähnyt istualtaan yhtään mitään. Mutta ilmapiiri salissa oli muuttunut, se aivan rätisi, kuin kissan turkki ukkosella.

Sitten joku edessä seisovista tytöistä siirtyi hiukan, ja Agnes näki tulijan.

Tämä oli pitkä harteikas mies, jolla oli yllään täydellisesti harjattu samettitakki, moitteettomat kaula- ja hiharöyhelöt ja kiiltävät kengät. Mutta toisin kuin muilla paikalla olevilla herroilla, hänellä ei ollut alas olkapäille yltävää kiharrettua peruukkia, vaan musta tukka oli sidottu silkkinauhalla niskaan. Ja siinä, missä muilla herroilla oli housut, tämän tulijan vyötärölle oli kiedottu lähes polviin asti yltävä ruudullinen kangas, jonka loppuosa oli kiinnitetty hänen olkapäälleen suurella soljella. '

s. 42

 

Agnes on nuori nainen, joka on syntynyt arvostettuun lontoolaisperheeseen. Kauniiksikin häntä voisi sanoa, mutta on eräs asia jonka vuoksi hän ei tule koskaan löytämään itselleen miestä: hän on rampa. 1700-luvulla ei ollut tyypillistä kasvattaa raajarikkoisia lapsia ylhäisöperheen jäseniksi, mutta Agnesin vanhemmat ovat pyrkineet antamaan hänelle kaiken sen kasvatuksen minkä pystyvät. Nyt Agnesin isän työ vie heidät kuitenkin meren yli uuteen englantiin eikä Agnes voi seurata vanhempiensa mukana. Näin Agnes lähetetään Edinburghiin hänen setänsä Colin Hunterin luo.

 

Agnesin sedän perhe ei ole aivan ymmärtänyt Agnesin vamman mukana tuomia rajoitteita, mutta hiljalleen Agnes löytää oman paikkansa heidän taloudessaan. Häntä kuitenkin koitetaan piilotella Edinburghin seurapiireiltä. Mutta kun tärkeä kauppakumppani kutsuu myös Agnesin heidän tanssiaisiinsa, ei kutsusta voi kieltäytyä. Noilla kutsuilla koko sali kuitenkin kuohahtaa. Ylämailta on saapunut komea kilttiin pukeutunut nuori klaanipäällikkö Fin MacTorrian. Nuoret neitokaiset haaveilevat, että pääsisivät pyörähtämään tämän komean villin käsivarsille. Fin kuitenkin iskee silmänsä Agnesiin. 

 

Ainut vain että klaanien jakobiittikapinasta vuonna 1715 ei ole vielä kauaakaan ja vanhat kaunat elävät kauppasuhteiden luomien hentojen liittojen alla. Agnes ei myöskään lumoudu tästä ylimielisestä pöyhkeilijästä, joka ei arvosta muiden mielipiteitä. Kohtalon polut ovat kuitenkin odottamattomat ja jonkin ajan päästä Agnes löytääkin itsensä matkalta kohti ylämaita, klaania ja hyvin ristiriitaista klaanin päällikköä, joka toisinaan on itse huomaavaisuus ja toisinaan kylmä kuin hyisin talvipäivä.

 

' - Neiti muistaa nyt sitten, ettei leiki sankaria, Millie tokaisi auttaessaan aulassa viittaa Agnesin ylle. - Orottaa, jotta herra...

- Mennään jo ulos, Agnes keskeytti. Hän joutui seisomaan lähes pelkästään oikean jalkansa ja kepin varassa, mutta ei halunnu tunnustaa asiaa. 

- Neiti, mitä mä juuri...

- Ailsa auttaa minua. Huolehdi sinä tavaroista.

- Neiti! Millie aloitti, mutta Agnes ei ollut kuulevinaan. Porraskivet olivat ohuessa kuurassa ja astuminen alaspäin kivuliasta ja pelottavaa, mutta hän puri hammasta ja piti lujasti Ailsasta kiinni. Kunhan hän pääsisi vaunujen luo. [- -]

- Älkääpä suunnitelko mitään, joku samassa kuiskasi hänen korvaansa. Agnes kirkaisi, kun häneltä vietiin jalat alta, ja Fingal MacTorrian lähti kantamaan häntä pihan yli. Agnesin säikähdys huvitti Ailsaa ja ulos tullutta isäntäväkeä, mutta hän itse oli raivoissaan.

- Minä en ole mikän jauhosäkki! hän sähähti.

- Ei, mies vastasi, nousi vaunuihin ja laski Agnesin penkille, - te ette totisesti ole jauhosäkki... '

s. 162 

 

Heti kun kuulin tästä teoksesta ajattelin, että tässä on tarina minun makuuni! Aivan upeat skotlantilaiset maisemat, klaanien kiehtova historia, kilttejä ja säkkipillejä, mutta myös romantiikkaa historiallisessa viitekehyksessä. Ah aivan kuin joku olisi lukenut toivomuskirjani. Tämän lisäksi Agnes ei ollut kuin mikä tahansa nätti neitokainen vaan hän oli myös itsenään vahva ja kiehtova päähenkilö. Hän oli liikuntarajoitteinen aikana, jolloin se oli kaikkea muuta kuin helppoa niin ihmisten asenteiden kuin ihan käytännön toiminnankin kannalta. Tämä toi kiehtovan lisäelementin teokseen, eikä ole ihmekään, että Viitala on osannut kirjoittaa tämän niin aidontuntuisesti. Hänellä kun on itsellään myös kokemusta aiheesta. Näin Agnesin mukana pystyi kiroamaan sitä kun hänen keppinsä on jälleen laskettu toiselle puolelle huonetta tai kuinka turhauttavaa on joutua aina kaikkien kanneltavaksi ympäriinsä. Vahva ja omatoiminen nainen hän silti oli eikä mikään surkuteltava sankaritar, joka vaatii pelastusta. Olikin mainiota seurata, kuinka hän opetti Finnin siskolle emännän velvollisuuksista ja kuinka toimia erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. 

 

Täytyy kyllä sanoa, että tämä Viitalan teos oli varsinainen napakymppi historiallisen romantiikan saralla. Siinä oli sopivassa suhteessa skotlantilaista eksotiikkaa klaanien käräjien ja juhlaperinteiden muodoissa. Ja jokin noissa kilteissä saa ainakin tämän tytön jalat veteliksi. Agnesin palvelustyttö Millie oli myös mitä mainioin murteellisine suorapuheisuuksineen. Sen lisäksi Viitala on onnistunut luomaan herkullisen jännitteen pääparin välille. Kihersin niin paljon, kun luin jo heidän ensikohtaamisesta tanssijaisissa, niin mainiota kerrontaa se oli. Eivätkä jännitteet jääneet siihen. Loppu nyt tuskin oli kenellekään yllätys, mutta se nyt kuuluukin tähän genreen. Matka on se joka lukijoita kiinnostaa. Ja kuinka kiehtova tämä matka olikaan! Ihanaa, että kyseessä on vasta sarjan avaus, joten pääsen vielä takaisin näihin tunnelmiin. En yhtään ihmettele, miksi tämä teos on saanut niin paljon positiivista huomiota. Lämmin suositus jos historiallinen romantiikka on genresi.

 

Tähdet: 4.5 / 5  

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Lukutoukan luetut sivut ja Amman lukuhetki