Pikku murha vain - Carin Hjulström

Kirjan nimi: Pikku murha vain (Bara ett litet mord)

Sarja: Taimitarhamurhat #1
Kirjailija: Carin Hjulström, suomentanut Nina Mäki-Kihniä
Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 2020, suomennos 2024

Sivumäärä: 398

Mistä: Kirjastosta

 

' "Koko vuoden!" Anton huudahti. "Miten se muka on mahdollista? Olet aina teatterilla!"

"Totta. Mutta niinhän sitä sanotaan, että elämässä on muitakin arvoja. Päätin selvittää, pitääkö se paikkansa." 

"Mutta... mutta et voi lakata ajattelemasta kuin näyttelijä", Anton sanoi.

"Mitä tarkoitat?"

"Muistan kun kerran pikkupoikana kysyin, miten voi esittää jotakuta toista. Ja sinä vastasit, että näyttelijä tarkkailee kaikkia ympärillään, heidän liikkeitään ja olemustaan, ja kerroit, että sinäkin panet aina merkille, mitä ihmiset tekevät ja millä tavalla. Ja ennen kaikkea yrität ratkaista muiden salaisuudet, Koska kaikilla on salaisuuksia, niin sinä sanoit. En unohda sitä ikinä. Se kuulosti jännältä." '

s. 30

 

Kuusikymppinen Siri on omistanut koko elämänsä teatterille. Menestykäs ura näyttelijättärenä sekä 35 vuotta kestänyt salasuhde teatterinjohtaja Egilin kanssa ovat pitkälti määrittäneet häntä. Nyt kuitenkin kaikki muuttuu. Egil on löytänyt uuden nuoremman tähtösen itselleen eikä vanhemmalle naiselle enää löydy oikein roolejakaan. Sirin koko elämä menee palasiksi. Hänen veljenpoikansa Anton puolestaan ei ole elämässään juuri kulkenut kaidalla tiellä, mutta nyt hän on saanut omistuksiinsa ränsistyneen taimitarhan. Ehkä Sirin olisi hyvä mennä auttelemaan ainoaa sukulaistaan tämän yrityksen kanssa ja samalla päästä nuolemaan omia haavojaan pois Tukholman sykkeestä maaseudulle.

 

Taimitarha on aivan kauheassa kunnossa. Pieni asunto on törkyinen, kasvihuoneista puuttuu laseja ja ulkonakin näyttää melkein kuin kaatopaikalta. Yhteistuumin he kuitenkin päättävät yrittää, vaikka kummallakaan ei ole harmainta aavistusta kuinka edes lähteä liikkeelle. Paikka on kuitenkin upea. Taimitarha sijaitsee komean linnan vieressä, jossa järjestetään iltapäiväteitä ja metsästysretkiä. Potentiaalia olisi siis saada asiakkaita näiden vieraista. Maalaisidylli kokee kuitenkin kolauksen, kun linnan mailta löydetään metsästyksenvalvoja kuolleena. Onko kaiken takana alueella pesineet mahtavat kotkat vaiko ihmisen kädenjälki? Paikallispoliisi Olle ryhtyy tekemään tutkimuksia, sillä kaupungin isoilla pojilla ei tunnu olevan resursseja eikä mielenkiintoa pienen maalaispitäjän vain mahdolliseen murhaan. Myös tarkkanäköisen Siri apua saatetaan tarvita palasten loksahtamiseen paikalleen... 

 

' "Joku voi luulla maalaiselämää tylsäksi ja paikalleen jässähtäneeksi, mutta tavallaan se on täsmälleen sellaista, millaiseksi sen tekee. Voi leipoa, kasvattaa kasveja, perustaa panimon, ruokkia eläimiä..." Siri heittäytyi filosofiseksi.

"Eikö viiriäisparvi riitä? Haluatko perustaa panimon?" Anton sanoi puoliksi leikillään, puoliksi tosissaan. '

s. 321 

 

Kuten olenkin useasti maininnut niin dekkarien saralla cozy crime on minun valintani. Ei mitään liian raakaa tai veristä vaan sen sijaa leppoista tutkintaa mieluusti vielä suloisessa maalaispitäjässä. Itsellämmekin kun on vielä iso kasvimaa juuri pystyyn laitettu, niin pitihän tämä uutuusdekkari taimitarhalta ottaa lukuun. Maalaismiljöötä, kartanoita, kasveja ja ihan hippusellinen myös murhia? Kyllä kiitos! Harmillisesti tämä ei aivan ehtinyt kirjaston varausjonoista dekkariviikolle, mutta mainiota kesälukemista joka tapauksessa.

 

Hjulströmmin sarja on todellista COZY crimea. Oikeastaan paikoin tuntui, että olisin lukenut perus kesäkirjaa kuinka muutetaan maalle, perustetaan uusi yritys sinne ja sitten vastoinkäymisten kautta voittoon. Olihan aina välissä vähän tuosta murhajuonestakin, mutta pääpaino oli pitkälti ihmisissä ja maalaismiljöössä. Siri paranteli sydänsurujaan ja hiukan yksinkertainen Anton harjoitteli kaidalla tiellä pysymistä. Ja ennen kaikkea kuinka taimitarha laitetaankaan pystyyn! Onneksi kylästä löytyy ihmisiä, jotka jaksoivat uskoa tähän parivaljakkoon ja auttaa heitä aina tarvittaessa.

 

Kokonaisuutena Pikku murha vain oli varsin sympaattinen. Juuri sopivan leppoisa välipalakirja luettavaksi, kun haluaa vain rentoutua mutta silti samalla vähän sivussa lueskella murhamysteeriä. Sanailu oli mukavan kepeää ja kylän eri henkilöt tulivat hiljalleen tutuiksi. Ei mitään ihmeellistä, mutta aina ei tarvitsekaan mitään sen kummempaa. Tämän sarjan parissa voisi jopa jatkaa. Pitäähän se saada tietää mitä taimitarhalle käy - ja ehkä siinä sivussa ratkaista jokin murhajuttukin.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettua: Kirjan jos toisenkin ja Annelin lukuvinkit   

 

Kartanonrouva - Enni Mustonen

Kirjan nimi: Kartanonrouva

Sarja: Rouvankartanon tarinoita #2
Kirjailija: Enni Mustonen

Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2024

Sivumäärä: 311

Mistä: Kirjastosta

' Tavallaan sitä toivoi, että aika seisahtuisi ja me istuisimme siinä samassa aamiaispöydässä ikuisesti. Kahvi tuoksuisi, lapset söisivät voita tihkuvia rievänpalojaan ja supattaisivat keskenään, veljekset puhelisivat pöydän yläpäässä matalalla äänellä ja ulkona olisi kirkas syysaamu. '

s. 280

 

Kasvattityttäressä kohtasimme 17-vuotiaan Hedda Nooran, joka lähti Frugårdin kartanoon huolehtimaan taloudesta tämän emäntäpiian jouduttua vuoteenomaksi. Nyt on aikaa kulunut ja vuonna 1788 Hedda Noora on jo 31-vuotias viiden lapsen äiti ja kartanonrouva. Oikeastaan kuudennen lapsen synnytys on juuri meneillään. Onneksi kuitenkin tutut silmäpuoli Reetta Heikintytär ja tämän kasvattityttö Maija ovat edelleen Frugårdin palveluksessa ja auttamassa Hedda Nooraa. Uusi pienokainen saadaan jälleen maailmaan.

Hedda Nooran elämä kulkee vahvasti perheen ja kartanonhoidon ympärillä. Adolf on paljon poissa ja siten vastuut jäävät pitkälti Hedda Nooralle. Nyt varsinkin jännitys tiivistyy, sillä kuningas Kustaa III on suunnittelemassa uhkarohkeaa sotaretkeä Venäjää vastaa. Valmiuksia tähän ei olisi, mutta ei auta muu kuin seurata kuningasta tähän sotaan. Elämän kiertokulku jatkaa kulkuaan myös sodan keskellä. Uusia lapsia syntyy, mutta myös menetyksiä koetaan.

' - Sota siis tulee... eikö sitä voi enää välttää? kysyin järkyttyneenä. - Entä jos irtisanoutuisit palveluksesta niin kuin Anders ja Ulrik?

- Mahdotonta! Adolf torjui ajatuksen jyrkästi. - Olisin koko loppuikäni merkitty mies ja häpeä lankeaisi lastemme ylle!

- Mutta itsehän sanoit keväällä, että todennäköisesti me häviämme sodan, muistutin häntä. - Mitä meille tapahtuu, jos venäläiset voittavat ja tulevat taas ryöstämään ja tappamaan? Pitäisikö lähteä jo nyt johonkin kauemmaksi pakoon? Ja jos lähdemme, mitä tapahtuu Frugårdin väelle? '

s. 77-78

 

Rakastuin ikihyviksi tämän sarjan avausosaan, joka nousi peräti viime vuoden top 5 kirjoihini. Odotin siis kuin kuuta nousevaa, milloin saisin tämän seuraavan osan kirjaston aivan liian loputtomalta tuntuvasta varausjonosta. Historia kiinnostaa minua hyvin paljon, ja Mustonen osasi niin taitavasti herättää henkiin tuon 1700-luvun kartanomiljöön ja sen toimet. Siksi järkytyinkin, kun suoraan sanottuna pidin Kartanonrouvaa varsin tylsänä teoksena hyvin pitkään. 

 

Suurimmat ongelmani teoksen kanssa koskivat sen kerrontaa. Jotenkin se ei vain lähtenyt liikkeelle. Tuntui kuin olisi lukenut hiukan listausmaista elämänkertaa, että nyt käytiin kirkossa, kahden viikon päästä naapurilla kahveella ja sitten ratsastettiinkin jo kärryillä kotiin. Henkilöt eivät heränneet henkiin eikä heidän ajatuksistaan tai tunteistaan saanut otetta. Tämä oli hämmentävää, koska Kasvattityttäressä juuri oli kiinnostava Hedda Nooran kasvutarina ja vieläpä romantiikkaakin. Nyt arki kuitenkin painoi päälle ja hukutti henkilöt itseensä. Oikeastaan vasta viimeisen sadan sivun aikana kerronta tuntui lähtevän liikkeelle. Henkilöiden parissa viivyttiin hiukan pidempään niin että heistäkin sai jotakin tarttumapintaa.

 

En siis rakastanut Kartanonrouvaan, mutta oli sillä myös omat hetkensä. Oli hyvin kiinnostavaa päästä seuraamaan noita sivuilla kuvattuja synnytyksiä ja raskauksia. Kerrankin kerronnassa ei tyydytty vain lavitsalla tuskissaan huutavaan äitiin, vaan saunan lauteilla haettiin hyvää asentoa ponnistaa ja muistettiin painella vatsaa, kun odoteltiin vielä jälkeisiä. Hienoa kuvausta kuinka naiset yhdessä hoitivat homman. Myös pitkille rekimatkoille imettävät rinnat käärittiin erityisen lämpimästi ja erossaolon jälkeen ne olivatkin pakkaantuneet täyteen maitoa. Ah olisipa tullut luettua tällaista aitoa kuvausta ennen omaa äitiyden matkaa, niin olisi saanut yllättävän realistista käsitystä mitä edessä. Perhe-elämän ja myös ajankuvaus ylipäätänsä olivat siis edelleen Mustosen vahvuudet. Tulipahan myös tutuksi tuo Kustaa III järjestämä turhaakin turhempi sotaretki. Toivotaan, että kerronta vielä palautuu entisen tasolle seuraavissa osissa.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Kasvattitytär

 

Muualla luettu: Mustelmiinan mietteitä, Kirjakaapin avain ja Kirjahilla     

Kafka rannalla - Haruki Murakami

Kirjan nimi: Kafka rannalla (Umibe no Kafuka)
Kirjailija: Haruki Murakami, suomentanut Juhani Lindholm
Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 2002, suomennos 2009

Sivumäärä: 639

Mistä: Kirjastosta

 

' Ja sinun todellakin on selviydyttävä siitä rajusta, metafyysisestä, symbolisesta myrskystä. Ja olipa se miten metafyysinen tai symbolinen tahansa, älä kuvittele, etteikö se viiltäisi lihaa kuin tuhat partaveistä. Ihmiset vuotavat verta, ja myös sinä vuodat verta. Kuumaa punaista verta. Tahraat kätesikin siihen vereen, omaasi ja toisten. '

s. 8 

 

Näiden sanojen saattelemana alkaa tarina nuoren tokiolaisen 15-vuotiaan Kafkan elämästä. Aikamoista metafyysistä pyöritystä se tuleekin olemaan. Kaikki kuitenkin alkaa siitä, että Kafka päättää karata kotoaan 15-vuotias syntymäpäivänään. Hänen tulee olla maailman kovin 15-vuotias. Hän pakenee isänsä kammottavaa Oidipusmaista profetiaa elämästään. Suunnakseen hän valitsee eteläisen Takamatsun saaren. Hän on aiemmin nähnyt jutun yksityisestä kirjastosta, joka on avattu yleisölle. Se on kolahtanut häneen. Tuolla hänen pitäisi olla. Mutta vaikka hän kuinka juoksee, pääseekö hän silti pakoon ennustustaan?

 

Toisaalta on Nakata. Kuusikymppinen valtion apurahaa saava hidasälyinen mies, joka ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Hän oli lapsena luokkansa priimus, mutta sitten sodan aikaan tapahtui jotakin mystistä. Sen seurauksena hänestä tuli kuin tyhjä taulu. Hän osaa kuitenkin jutella kissojen kanssa. Tämän seurauksena hän on päätynyt etsimään Tokion kadonneita kissoja. Sitten tapahtuu jotakin, joka puskee Nakatan pois tutuilta raiteiltaan. Hänen on paettava ja aivan kuin jonkin vetämänä hän suuntaa myös Takamatsuun. Hänellä on tehtävä. Mutta millainen, hän ei tiedä itsekään. 

 

' "[- -] Näiden kymmenen päivän aikana on tapahtunut kaikenlaista omituista. Taivaalta on satanut iilimatoja, tyhjästä on ilmaantunut eversti Sanders, on ollut tosi hyvää seksiä tyrmäävän upean filosofianopiskelijan kanssa, on kähvelletty kynnyskivi temppelistä... Kymmeneen päivään on mahtunut niin paljon kummallisia asioita, ettei sellaista yleensä koe kokonaisena ihmiselämässäkään. Kuin olisi koeajanut vuoristoradan junia." Hoshino vaikeni ja mietti, miten jatkaisi. "Mutta tietääkös vaari mitä?"

"No mitä?"

" Kaikista kummallisinta tässä kaikessa olette ollut te, herra Nakata. [- -]" '

s. 556

En oikein tiedä mitä oikein sanoisin tästä teoksesta. Olen aiemmin lukenut Murakamilta jättimäisen 1Q84 sekä novellikokoelman Miehiä ilman naisia ja tykästynyt näihin molempiin, vaikka kerrontatyyleiltään ne olivatkin varsin erilaiset. Jokin tuossa Murakamin tavassa kertoa maagisen realismin keinoin ihmisistä on tehnyt vaikutuksen. Kuinka tarkkanäköistä maailman kuvausta ja taitavaa kielenkäyttöä. Merkityksiä upotettuna vain odottamassa löytäjää. Tätä Kafka rannalla teosta moni on minulle vieläpä tituleerannut Murakamin parhaimmaksi, joten odotin innolla, millaiselle upealle matkalle siis pääsisinkään.

 

Oi apua kuinka karvas pettymys tämä teos sitten olikaan. Edelleen sen sivuilta kyllä tunnistaa Murakamin hienon kielen ja tavan kertoa, mutta tämä teos oli jo aivan liikaa. Tuntui että pakka ei pysynyt enää millään kasassa, kun liideltiin jo niin metafyysisillä tasoilla, mistä ei oikein ottanut millään selvää mitä ihmettä Murakami tällä kaikella oikein haluaa sanoa. Ehkä syynä on lapsiarjen univajeiset aivoni tai se, että minun piti lukea tämä alle viikossa yllätysvarausjonon muodostuessa kirjastossa, mutta silti. Jotenkin tuntui, että Murakami on halunnut ravistella lukijaa jo vähän liiaksikin. Mies, joka leikkailee kissanpäitä ja syö niiden raakoja sydämiä? Nuori poika, joka makaa mahdollisen äitinsä ja raiskaa unissaan tytön, jonka toivoisi olevan siskonsa? Miksi oi miksi? Jotenkin koko teos rupesi inhottamaan minua näitä juttuja lukiessa.

 

Ei tämä koko matka ollut yhtä kärsimystä ja tunnustan kyllä Murakamin kirjalliset ansiot, mutta liika on silti liikaa. Alussa ajattelin tätä vielä mainiona neljän tähden kirjana. Takamatsun kirjasto tuntui lumoavalta paikalta. Naktan keskustelut kissojen kanssa olivat kiehtovia. Sitten teos kuitenkin rupesi saamaan filosofisia ja metafyysisiä tasoja yhä kasvavalla vauhdilla. Ja mitä syvemmälle tähän metafyysiseen myrskyyn mentiin, niin sen kanssa samaa tahtia myös arvosanani kirjasta laski. Olen tästä varsin yllättynyt, sillä yleensä olen pitänyt absurdeista ja ajattelemaan ravistelevista teoksista. Tästä kirjasta en kuitenkaan saanut otetta. Varmaan tarvitsisin jonkin tulkintaoppaan. 

 

Tähdet: 2.5 / 5

 

Muualla luettu: Keltainen kirjasto, Lintusen kirjablogi, Lumiomena, Sivumerkkejä, Kaisa Reetta T., Rakkaudesta kirjoihin, Kirja vieköön!, Sinisen linnan kirjasto, Kirjanurkkaus, Kirjamielellä, Ei vain mustaa valkoisella, Anna meidän lukea enemmän, Kujerruksia, Savannilla, Ainakin 52 kirjaa, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Nipvet, Tavaus, Luetut, lukemattomat, Tuijata, Ja kaikkea muuta ja Eniten minua kiinnostaa tie      

Tie Myrskyluodolle - Anni Blomqvist

Kirjan nimi: Tie Myrskyluodolle (Vägen till Stormskäret) 

Sarja: Myrskyluoto #1

Kirjoittaja: Anni Blomqvist, suomentanut Björn-Christer Lindgren

Lukija: Anniina Piiparinen
Julkaisija: Gummerus

Julkaisuvuosi: 1968, suomennos ja äänikirja 2021

Kesto: 5h 1min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Maija elää 1800-luvun Suomen saaristossa. Elämä on työntäyteistä. Asiat tehdään pitkälti oman perheen voimin. Maija on kuitenkin tyytyväinen. Onhan hänellä kuusi sisarusta ja vanhemmat joiden kanssa jakaa arkensa. Ja asuuhan saaressa myös pari komeaa nuorukaistakin, joita isosisko Annan kanssa katsellaan. 

 

Välillä myös saadaan vieraita muilta saarilta ja tällaisen vierailun matkassa saapuvat kalastaja Erke ja hänen Janne poikansa. Selkeästi morsianta ollaan Jannelle hakemassa, ja Anna olisi vanhimpana ensimmäisenä naimisiin menossa. Mutta Janne haluaakin Maijan. Maijan nuoruuden ihastukset murenevat, kun hänet päätetään naittaa tuolla kalastajalle syrjäiselle luodolle. Ajan kanssa hän kuitenkin kasvaa ajatukseen. Tämä on vasta alku, sillä lopussa nuoripari ottaa viimein suunnan tuonne karulle Myrskyluodolle, joka on heille kotisaareksi nimetty.

 

Olen pitkään pohtinut, että pitäisi tutustua tähän saaristolaiseen klassikkoon. En päässyt katsomaan Helsingin kaupunginteatterin musikaalia jokusen vuoden takaa, mutta ajatus jäi silti itämään. Nyt aika oli kuitenkin viimein kypsä ja ai että kuinka ihanan tunnelmalliselle matkalle pääsinkään nyt tuonne 1800-luvun saaristolaisarkeen. 

 

Blomqvist tietää selvästi mistä kirjoittaa, sillä niin elävältä ja aidolta hänen henkilöidensä elo tuntui. Tällaista olisi nuori Maija oikeasti voinut ajatella. Laskeskella päivänkakkarasta rakastaako, ja ujosti tarjoilla makkarapaloja vieraille. Kuinka paljon tuo nuori tyttö ehtikään kasvaa tämän lyhyen tarinan aikana. Historia oikein havisi näillä sivuilla, mutta puuduttavuudesta ei silti ollut tietoakaan. 

 

Varsin tiivis pakettihan tämä oli, sillä Myrskyluoto on viisiosainen sarja ja tämä vasta sen ensimmäinen osa. Ilmeisesti Maijan tarina tulee vielä riepottelemaan karulla Myrskyluodolla, mutta nyt vasta oltiin matkalla sinne. Silti meri oli läsnä, milloin eristämässä saaren muista ja milloin jännitettiin pääsevätkö purrella talonväen miehet enää kotiin asti. Aivan uskomatonta, kuinka sitkeitä ihmiset ovat olleet. Maija ja Jannekin vain lähtevät kohti Myrskyluotoa hirret mukanaan. Siellä pitääkin aluksi kokonainen asumus sitten pystyttää. Mitä rohkeutta! Palaan ehdottomasti tämän sarjan pariin, sillä pakkohan se on saada tietää miten heille käy. 

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Tuijata, Kirjan pauloissa, Kirjahullun päiväkirja, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin avain ja Sivutiellä 

 

Aion nyt myös ensimmäistä kertaa ottaa osaa Kirjakimara blogin Kirjoja ulapalta haasteeseen, ja kyllähän Maijan tarina tuonne merellisten kirjojen joukkoon hyvin uppoaa. Katsotaan mitä muuta tässä vielä ehtiikään lukea, sillä aikaahan tässä haasteessa on peräti 30.9. asti. 

Haraldin äiti - Johanna Frid

Kirjan nimi: Haraldin äiti (Haralds mamma)
Kirjailija: Johanna Frid, suomentanut Sirje Niitepõld
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2023, suomennos 2024

Sivumäärä: 304

Mistä: Kirjastosta

' Lukittauduin vessakoppiin ja painoin otsan kaakeliin. Ääneni on pedagoginen: Et ole vankina. Sinua ei ole otettu panttivangiksi. Et ole helvetissä. Tuo, joka istui juuri pöytääsi jutustelemaan, ei ole paholainen. Paholaisella on pukinsorkka. Paholainen ei juo päärynäpillimehua. Haraldin äiti on aivan tavallinen nainen, joka haluaa tavata poikansa sen jälkeen, kun poika on viettänyt kuusi viikkoa huumevieroituksessa Norjan tuntureilla. Olennaisin kysymys oli, miksi minä olin siellä ja halusin tavata hänen poikansa sen jälkeen, kun poika oli viettänyt kuusi viikkoa huumevieroituksessa Norjan tuntureilla. '

s. 19

 

Pohjois-Ruotsin lentokentällä odottavat kaksi naista. Toinen heistä on Haraldin kolmekymppinen naisystävä ja toinen tämän seitsemänkymppinen äiti. Nämä naiset eivät voi sietää toisiaan, mutta Haraldin lennon myöhästyttyä heillä ei ole vaihtoehtoa. He joutuvat viimein kohtaaman sen kaiken kaunan, joka heidän välillään hiertää. Nyt tarvitaan jotakin päärynäpillimehua vahvempaa, jotta tästä kohtaamisesta selviää edes jotenkin järjissään.

 

Tarinan edetessä heidän monimutkainen suhteensa keriytyy hiljalleen auki. Kuinka Haraldilla ja hänen äidillään oli hyvin läheinen suhde, jopa niin läheinen että äiti ei kaipaa muita viemään hänen kultapoikaansa. Kukaan ei kuitenkaan osaisi huolehtia hänestä niin hyvin kuin äiti! Vanhan kansan aktivistijyrä sanoo miten asiat hoidetaan ja muiden tulee sopeutua. Toisaalta Haraldin tyttöystävä koittaa jotenkin löytää paikkansa perhepäivällisillä, vaikkei ole tervetullut. Päänsä sisäisesti hän sadattelee tuota paholaista, joka tuli Haraldin mukana vaivoiksi. Kun kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivä Harald luisuu työstressin saattelemana lääkekoukkuun, osoittaa äidin syyttävä sormi tyttöystävää. Vaikka ei tyttöystäväkään voi hyvin ja koittaa parhaansa mukaan saada heidät pysymään edes jotenkin pinnalla...

' Halusin leikata hänen äitinsä elämästäni samalla tavalla kuin jalasta poistetaan syylä. En ollut koskaan pyytänyt häntä siihen. Kukaan ei ollut kertonut minulle, että hän kuului pakettiin ja että minun oli määrä kiittää ja kumartaa ja näyttää tyytyväiseltä. Voi miten hieno! Tämähän sopii täydellisesti minun kotiini! Ennen kaikkea kukaan ei ollut kertonut minulle, mitä tapahtuisi, jos en lähtisi leikkiin. '

s. 126

Huh mikä katkeruuden täyteinen lukukokemus tämä olikaan. Taitavasti Frid on onnistunut tavoittamaan päähenkilön päänsisäisen dialogin sekä solvaustenniksen, jota äidin ja tyttöystävän välillä palloteltiin. Kuinka välit voivatkin tulehtua niin pahasti. Näitä kahta naista yhdisti vain kultaisennoutajan kaltainen höpsö Harald. Muuten he olivat sotakirveineen liikkeellä. Mihin asetetaan rajat. Huutoa, itkua, oman tahdon läpisaantia. Anoppi joka tietää kyllä parhaiten ja arvostelee vain menemään samalla kiillottaen omaa paremmuuden haarniskaansa. Huh tätä oli hengästyttävää lukea. Itse olen luonteeltani konfliktin välttäjä, ja nyt omakin stressitasoni nousi tätä jatkuvaa taistoa lukiessa. Hyvin eläväistä.

Anopin ja miniän tulehtuneet välit on varsinainen klassikko. Omasta kokemuksesta myös tiedän, että yli-innokkaan kaikkitietävät ja omia näkemyksiään tuputtavat anopit ovat totisinta totta. Vaikka oma anoppisuhteeni ei siis ole parhaimmasta päästä, niin herran jestas onneksi se ei myöskään ole Fridin teoksen kuvaamalla tasolla. Viattomine koiransilmineen Harald oli niin liimaantunut äitiinsä ja täysin kykenemätön näkemään miksi näiden naisten välillä oikein kenkä puristi. Kuinka vahvaksi tuo sisäinen sappi voikaan kasvaa. Taitavasti Frid siis kuvaa tuota suhdetta, mutta silti paikoin tämä tuntui jo vähän liialta. Elämä oli hyvin rankkaa lääkekoukkuisen Haraldin kanssa, mielenterveydet ovat kovilla ja sitten vielä nuo konfliktit anopin kanssa. Mistään hyvän mielen teoksesta ei missään nimessä ole kyse. En siis kutsuisi teosta hauskaksi, kuten kansiliepeen nostoissa. Vahva lukukokemus joka tapauksessa, vaikka hiukan liian stressitasoja nostattava ja sapessa piehtaroiva minun makuuni.

Tähdet: 3 / 5

 

Ennen kuin kahvi jäähtyy - Toshikazu Kawaguchi

Kirjan nimi: Ennen kuin kahvi jäähtyy (Coffee ga Samenai Uchini) 

Sarja: Kahvia ja aikamatkailua #1

Kirjoittaja: Toshikazu Kawaguchi, suomentanut Markus Juslin

Lukija: Vuokko Hovatta
Julkaisija: Bazar

Julkaisuvuosi: 2015, suomennos ja äänikirja 2024

Kesto: 6h 56min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

Tokiossa sijaitsee pienen pieni kahvila Funiculi Funiculaa. Se sijaitsee syrjäisellä pikkukadulla kellarikerroksessa. Sen sisällä on vain muutama istumapaikka ja monet löytävät sinne aivan sattumalta. Sen sisällä tuntuu aivan kuin aika olisi pysähtynyt. Tässä kahvilassa on kuitenkin oma spesialiteettinsa. Sieltä käsin voi matkustaa ajassa.

Tässä teoksessa neljä ihmistä tekeekin tuon matkan läpi ajan. On kiireinen liikenainen, jota ero on jäänyt kaihertamaan. Vaimo ja sairaanhoitaja, joka seuraa neuvottomana vieressä, kuinka muistisairaus vie hänen miehensä pala palalta. Nainen, joka haluaa tavata juuri menehtyneen siskonsa vielä kerran. Sekä raskaana oleva äiti, joka haluaa tavata tulevan lapsensa.

Aikamatkustelu ei kuitenkaan ole kovin helppoa. Se on nimittäin täynnä rasittavaakin rasittavampia sääntöjä. Näiden mukaan matkustaessa ajassa voi tavata vain kahvilassa käyneitä henkilöitä. Nykyhetki ei muutu mihinkään, vaikka kuinka menneisyydessä ponnistelisi. Aikamatkustus onnistuu vain yhdeltä tietyltä tuolilta, jolle voi istua vain kun haamunainen käy kerran päivässä vessassa. Ja menneisyydessä ei myöskään voi itse liikkua tuolta kyseiseltä tuolilta mihinkään. Ja ennen kaikkea matka kestää vain sen verran kuin kahvilla kestää jäähtyä kupissa.

Tämä Kawaguchin pieni teos on noussut ilmeisesti aikamoiseksi sensaatioksi. Olen lukenut tästä teoksesta vaikka kuinka ylistäviä arvioita ja nyt kun ystävänikin sitä suositteli, niin pakkohan se oli ottaa lukuun. Sen takia hämmennyinkin aika paljon, kun sain aloitettua teoksen. En nimittäin ymmärtänyt ollenkaan miksi ihmeessä tätä on hypetetty niin paljon!

Mikä siis tässä teoksessa rassasi minua niin paljon. Ensinnäkin vaikka sivuja/tunteja tässä teoksessa on vain kourallinen, niin silti nuo samat aikamatkustuksen säännöt käytiin vaikka kuinka monta kertaa läpi uudestaan ja uudestaan. Muutenkin teos tuntui hyvin toisteiselta ja varmaan lukiessa olisinkin hyppinyt joidenkin pätkien yli kun taas samaa kerrattiin. Aivan kuin kirjailija ei olisi ollenkaan luottanut, että hänen lukijallaan on kultakalaa pidempi muisti ja aivan kaikki piti kirjoittaa auki. Tämä sai yleisvireeni ärsyyntyneeksi koko teosta kohtaan.

 

Sen lisäksi, että kirjailija tuntui aliarvioivan lukijansa kasviksen tasolle, niin myöskään nuo itse tarinat eivät ilmeisestä yrityksestään huolimatta onnistuneet koskettamaan sen syvemmin. Vasta kuuntelemassani toisessa japanilaisessa pienteoksessa Hiiragin Unohdettujen muistojen valokuvaamossa tarinat sentään oikeasti koskettivat ja henkilöt pitivät kiinnostuksen yllä. Selkeästi olin sille arviossani aivan liian tiukka, kun nyt vertaan sitä tähän. Näitä sympaattisia pieni japanilaisia teoksia on jo suomennettu ihan mukavasti, joten en näe tarvetta jatkaa Kawaguchin köykäisen sarjan parissa. Onhan tälläkin omat hetkensä, mutta siltikin ei.

 

Tähdet: 2 / 5

 

Muualla luettu: Lumiomena, Amman lukuhetki, Siniset helmet, Kartanon kruunaamaton lukija, Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Unien kelluvalla sillalla ja Annelin lukuvinkit  

Kuolema oopperassa - Donna Leon (#Dekkariviikko)

Kirjan nimi: Kuolema oopperassa (Death at La Fenice)

Sarja: Guido Brunetti #1
Kirjailija: Donna Leon, suomentanut Titia Schuurman
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 1992, suomennos 2012

Sivumäärä: 272

Mistä: Kirjastosta

 

' Brunetti oli vuosia sitten nähnyt hänen johtavan orkesteria kahdesti. Esityksen aikana Brunetti oli huomannut seuraavansa kapellimestaria orkesterin sijaan. Wellauerin vartalo oli keinunut edestakaisin korokkeen yllä kuin demonin tai jumalan tempoilemana, vasen käsi puoliksi nyrkissä ikään kuin hän olisi halunnut riuhtaista äänen esiin viuluista. Oikean käden tahtipuikko oli ollut kuin ase, se oli syöksähdellyt sinne tänne ukonvaajana, jolla hän kutsui esiin äänien hyökyjä. Mutta kuolema oli karkottanut kaikki jumaluuden merkit ja jäljellä oli vain demonin irvistävä naamio. '

s. 15

 

La Feniceen, Venetsian oopperataloon, on kerääntynyt suuri joukko musiikin ystäviä kuuntelemaan maailmankuulun kapellimestarin Wallauerin johdolla esitettyä oopperaa. Väliajan jälkeen kapellimestaria ei kuitenkaan kuulu takaisin. Lääkäriä kysytään yleisöstä. Suuri herra Wallauer on nimittäin löydetty kuolleena pukuhuoneestaan ja hänen kahvistaan voi haistaa vahvan mantelin tuoksun - syanidia!

 

Poliisi saapuu paikalle kanaalia pitkin poliisiveneellä ja sen mukana tutkintaa johtava Guido Brunetti. Hän on tiukan paikan edessä. Lehdistö tulee riehaantumaan tästä kuolemasta ja koko Venetsian maine on vaakalaudalla. Murhaaja tulee löytää, ja pian. Venetsian katuja ja kanaaleita pitkin Brunetti kulkee haastattelemassa oopperalaulajia ja Wallauerin menneisyyden ihmisiä. Kapellimestari ei ollut kovin pidetty ja hän oli vieläpä tunnetusti homovihaaja ja entinen natsi. Jostakin näiden kaikkien juorujen verkosta on löydettävissä totuus. Mitä kaikkea kuuluisuuden verhon takana onkaan tapahtunut.  

' Venetsia, joka oli kerran ollut koko maanosan huvielämän keskus, oli muuttunut uniseksi pikkukaupungiksi, joka iltayhdeksän tai -kymmenen jälkeen oli lähes aavekaupunki. Kesäkuukausina kaupunki muisti taas kurtisaaninmenneisyytensä. Se heräsi unestaan ja säihkyi niin kauan kuin turistit maksoivat ja kaunista säätä riitti, mutta talvella siitä tuli väsynyt vanha eukko, joka meni mielellään varhain maata ja jätti autiot katunsa kissojen ja muistojen valtaan. '

s. 39

 

Myönnän suoraan, että rakastin nuoruudessani näitä italialaisten dekkareiden tv-sarjoja. Niiden juonet olivat juuri sopivan koukuttavia, mutteivat liian raakoja tai julmia. Ja ennen kaikkea ne maisemat ja kaikki se italialaisuus puhetapoineen, vahvoine tunteineen ja ruokakeskeisyyksineen. Luinkin jokunen vuosi sitten Camillerin Montalbano-sarjan ensimmäisen osan ja petyin karvaasti. Niin paljon tuon sarjan ihastusta olikin siinä visuaalisessa puolessa ja ihanassa italialaisessa puhetavassa, jota en lainkaan tavoittanut kirjan sivuilta. Olen kuitenkin jo vuosia pohtinut, että joku päivä haluaisin kokeilla myös monien kehumaa Donna Leonia. Tämän kirjabloggaajien dekkariviikon saattelemana päätin sitten viimein tarttua lehmää sarvista ja antaa tälle toiselle ihanalle italialaiselle sarjalle mahdollisuuden.  

Tietyllä tapaa ymmärränkin, miksi monet ovat tykästyneet tähän sarjaan. Leon kuvaa eläväisesti Venetsian katuja sellaisella rakkaudella, johon vain kaupungissa asunut kykenee. Itsekin olen pari kerta käynyt tuossa kanaaleiden ja palatsojen upeassa kaupungissa ja siten pystyin hyvin eläytymään kirjan tarjoamiin maisemiin. Tässä myös tuo italialaisuus näkyi paremmin kuin Camillerin Montalbanossa. Ehkä koska kirjailija on alkujaan yhdysvaltalainen, joka on myöhemmin kotiutunut Venetsiaan, ja siten osaa katsoa tuota kulttuuria myös tällaisen ulkopuolisen katsein. 

Kuolema oopperassa on siis ihan mukavan leppoisa nojatuolimatka Venetsiaan, mutta jotain jäi silti uupumaan. Tietyllä tapaa tämä koko teos jäi liian keskinkertaiseksi. Sen dekkarijuoni oli ihan kiinnostava, mutta ei nyt mitenkään erityisen ihmeellisiä koukkuja sisältävä. Venetsian kuvaus oli mukavaa, mutta ei silti niin vahvaa, että vain sen vuoksi näitä jaksaisi lukea. Henkilötkin jäivät aika keskiverroiksi. Mikään ei varsinaisesti heissä häirinnyt, mutta toisaalta en nyt sen suuremmin myöskään kiintynyt. Varsinaista pahaa sanottavaa ei siis ollut, mutta silti jäin kaipaamaan jotakin enemmän. Jotakin joka nostaisi tämän sarjan sieltä massasta. Nyt tämä jäi sellaiseksi, että ei minulla sinänsä ole mitään sitä vastaan, että lukisin sarjan seuraavan osan, mutta toisaalta ei myöskään mitään sen suurempaa tarvetta siihen tarttua. Ilmeisesti tätä sarjaa on jo julkaistu yli kolmekymmentä osaa eli suuri lukijakunta tällä kuitenkin on. 

Tähdet: 3 / 5

Muualla luettu: Kahvikissan kirjahylly ja Kirjahullun päiväkirja