Kirjan nimi: Jää (Is)
Kirjoittaja: Ulla-Lena Lundberg, suomentanut Leena Vallisaari
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms
Julkaisuvuosi: 2012, suomennos 2012
Sivumäärä: 366
Mistä: Kirjastosta
' Saarnaaminen on viimein ruvennut sujumaan helpommin. Teksti ja pituus antavat rungon, ja saadessaan lisää kokemusta elämästä Luodoilla hän on alkanut nähdä yhä enemmän luonnollisia yhteyksiä Raamatun tekstien ja seurakunnan elämän välillä. Ainoita kosketuskohtia eivät enää ole kalastus Genesaretin järvellä ja erämaa, joka käy meren vertauskuvasta, vaan kaikki inhimillinen yhdistää etäisen menneisyyden ihmiset nykypäivän luotolaisiin. He muistuttavat Sakkeusta ja Kaifasta ja Naomia ja Ruutia ja viisaita ja tyhmiä neitsyitä.
Hänen on nyt helpompi havainnollistaa, että Jeesus puhuu heistä, ja Luodoista on tullut hänelle raamatullinen maisema, jota hän saarnatessaan ajattelee. '
s. 273
Sotien jälkeisessä Suomessa elää saaristossa Luodoilla oma seurakuntansa, jonne postiveneen kuljetta Anton on tuomassa uutta pappia perheineen. Odotus on suuri. Millainen tämä uusi pappi on? Kunnioittakohan hän Luodon omia perinteitä vai onkohan hänellä pää täynnä nykyajan kotkotuksia? Kauankohan tämä pappi taas viipyy, sillä yleensä Luotojen karuus saa papit pakenemaan takaisin mantereelle heti uuden viran auettua. Kun Antonin vene iskee kirkkolaituriin ja iloisesti hymyilevä pappi astuu ulos aluksesta pastorska ja 1-vuotias lapsi vanavedessään, kaikki huokaavat helpotuksesta. Tässä voisi viimein olla pappi, joka osaisi oikeasti arvostaa saaristolaiselämän karua kauneutta.
Nuori pappi kokee saapuneensa paratiisiin. Tämä on seurakunta, jonka laulu raikaa kirkossa ja jossa vieraanvaraisuus on oletusarvollinen hyve. Tomera pastorska Mona puolestaan pyörittää koko taloutta huolehtien lapsista, eläimistä, maanviljelyksestä, ruuasta ja kaikista kestityksistä, joita papin asema, iso suku ja kesäiset huviveneilijät tuovat tullessaan. Talvella on sitten viimein aikaa itselle, kun meri menee jäihin jättäen Luodot oman onnensa nojaan eristyksiin. Vaikka pappi perheineen viihtyykin Luoduilla, käy pian selväksi, että seurakunnassa vaanii oma kahtia jakaumansa. Itä- ja länsiluotolaisten välillä on sen verran pitkä katkeruuden juopa, että Lukkarin mukaan ei ole varmuutta että toinen pelastaisi toisen edes hukkumiselta. Papin pitääkin oppia tasapainottelemaan näiden kahden kuppikunnan välillä, sillä Herran miehenä hänen pitää olla puolueeton - varsinkin jos haluaa ajaa muutoksia läpi.
' - Miten te siellä ulkosaaristossa voitte? ihmiset kysyvät myötätuntoisesti. - Kiitos hyvin, me vastaamme. Se ei ole urhoollisuutta vaan totinen tosi. Nyt kun meri on jäätynyt, meidän maamme ovat laajentuneet satakertaisesti, ja liikkumatilaa ja kiillotettuja lattioita on niin kauas kuin silmä kantaa. Jos uskaltautuu tänne, pääsee näkemään meidät hauskassa tanssin pyörteessä: vanhat ja nuoret löytävät lyhyimmän tien puuhasta toiseen, ja luistimilla, kelkoilla ja reellä on liikennettä kuin New Yorkin kaupungissa. Tässä ohi liukuu heinäkuorma, tuolla ajaa hiekkalasti, kauempaa lahdelta tulee itse Luotojen ukko sulhasreellä, joka on lastattu täyteen kaupan tavaraa, ja aisojen välissä on Brunte yhtä varmajalkaisena kuin nuoruusvuosinaan. Pojat luistelevat ohi sellaista vauhtia että silmissä vain vilahtaa, ja pikkulapset kiillottavat kotirannassa lasinliukkaita liukumäkiä. '
s. 150
Jää on ylistyslaulu karulle saaristolaiselämälle. Varsinaisia suuria tapahtumia ei näiden sivujen sisältä juurikaan löydy, vaan sen sijaa sen hienous piilee tuossa arkisen elämän kuvauksessa. Kuinka lehmien talven rehujen viljely rajallisilla alueilla on hyvin arka kesän sateille. Kuinka vene on pääasiallinen kulkuväline, kunnes talven jäät viimein avaavat helpommat kulkuyhteydet eri luotojen välille. Toisaalta vesi ja jää voivat olla petollisia kulkijoille, jotka eivät osaa kuulostella luonnon antamia merkkejä. Samaan aikaan Luotojen karu kauneus myös lumoaa. Voi tuota miljöötä, jossa kaikki on lähempänä luontoa ilman nykyajan jatkuvaa viestitulvaa. Tietysti luodoilla on myös omat sosiaaliset haasteensa, mutta missä yhteisössä ei olisi. Luodoilla tosin kyse voi olla elämästä tai kuolemasta - eikä lääkäriäkään aina ole lähettyvillä.
Teoksessa seurataan pitkälti pappilan perheen elämää. Siinä missä pappi pyöräili tapaamassa ihmisiä ja kahvittelemassa päivät pitkät, teki Mona pitkää päivää raataen, jotta talous pysyy pystyssä. Omavaraisuutta oli jollakin asteella pakko harrastaa, sillä papin palkka Luodoilla oli vain roposia ja toisaalta tavaran toimituksiinkaan ei voinut aina luottaa sodanjälkeisenä pula-aikana ja vieläpä pieneen saaristolaiskylään asti. Raskasta on ollut Monalla huolehtia kaikesta, mutta olisin niin toivonut, että hän oppisi jossain kohtaa hengähtämään. Ei kukaan voi jaksaa päivästä toiseen aamusta iltaan asti raatamista... Pappi puolestaan oppi pikkuhiljaa ymmärtämään yhä paremmin seurakuntaansa ja Luotojen elämäntyyliä, ja hänen ihastelevat ajatuksensa myös herättivät minuun tietyn kaipauksen päästä itse näkemään nämä maisemat.
Minun on kuitenkin pakko myöntää, että en heti lämmennyt tälle teokselle. Jotenkin tuntui etten saanut otetta tarinan punaisesta langasta ja Monan jatkuva suorittaminen vain ahdisti. Lukufiilikseni oli auttamatta väärä tälle seesteisesti etenevälle teokselle, kun väsyneet aivoni olisivat kaivanneet vain jotakin hyvin helppoa luettavaa pitkän syksyn päätteeksi. Onneksi nyt joulupyhien ja vuoden vaihteen lomien lomassa sain hiukan palauduttua ja mieleni pääsi myös solahtamaan osaksi tuota saaristolaismiljöötä. Finlandia-voittajat eivät ole yleensä tehneet minuun mitään järin suurta vaikutusta (Juha Hurmeen Niemeä lukuun ottamatta). Tälläkin kertaa tämä tarina, jossa on omat hyvinkin koskettavat hetkensä, jäi vain keskinkertaiseksi lukukokemukseksi Jalosen Taivaanpallon ja Westöön Missä kuljimme kerran tavoin. Ehkä erilaisessa vireystilassa tulos olisi ollut toinen, mutta näillä nyt mentiin. Aki Ollikaisen Nälkävuoden järisyttävälle tasolle tämä ei kyllä yllä, joten koen palkinnon menneen väärään osoitteeseen. Jotakin karua kauneutta tässä koko teoksessa kuitenkin on. Kuolema kun on kiinteä osa Luotojen elämää, sillä koskaan ei voi luottaa kantaako jää tälläkin kertaa kotiin asti.
Tähdet: 3 / 5
Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Mitä luimme kerran, Luettua elämää, Lukujonossa, Nannan kirjakimara, Rakkaudesta kirjoihin, Lumiomena, Koko lailla kirjallisesti, Luetut, lukemattomat, Hurjan Hassu Lukija, Kirjan pauloissa, Sivumerkkejä, Kirja Hyllyssä, Kirjan jos toisenkin, Sanoissa ja sivuilla, Kirjavarkaan tunnustuksia, Täällä toisen tähden alla, Järjellä ja tunteella, Lukutuulia, Kirjoihin kadonnut, Elämä on ihanaa, Satun luetut ja Sinisen linnan kirjasto
Tykkäsin tosi paljon tästä teoksesta. Olemme kesät saaressa, joten siitä isoin viehtymys.
VastaaPoistaAaa tuolloin varmasti saanut teokseen hienon lisäulottovuuden kun saaristomaisemat ja -elämä ovat tuttuja! :D
Poista