Lumenlaulaja - Emmi Itäranta

Kirjan nimi: Lumenlaulaja

Kirjailija: Emmi Itäranta

Lukija: Laura Hänninen
Julkaisija: Teos

Julkaisuvuosi: 2025

Kesto: 12h 30min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Haamu seuraa sairaan Elias Lönnrotin viimeisiä hetkiä. Hän on kulkenut tämän vierellä pitkään ja nyt hän viimein haluaa tämän kuulevan koko tarinansa. Tämä haamu tuonelan virroilta on nimittäin Kalevalan pelätty Pohjolan emäntä Louhi. Alkujaan hän kuitenkin oli jotakin aivan muuta.

 

Nuori Lauha asuu pohjolassa yhteiskunnassa, jossa naisilla on omat loitsueläimensä joiksi he voivat muuttua. Lauha voikin liidellä taivaalla kotkan sulissa. He elävät rauhaisaa eloaan kunnioittaen vanhoja luonnonjumaliaan. Sitten kalevanmailta saapuu sotajoukkiot. Kirveenkantajat jotka teurastavat kansan ja häpäisevät vanhat jumalat. Lauha pakenee äitinsä mukana Tuonelan rannoille ja myöhemmin metsänpeittoon. Mutta kosto kytee hänen sisällään. Joku päivä hän on tuleva ottamaan sukunsa maat takaisin. Vaatisi se mitä tahansa.

 

Itäranta on tarttunut tässä uusimmassa teoksessaan ei enempään tai vähempään kuin suomen kansalliseepokseen eli Kalevalaan. Perinteisen kerronnan sijasta hän on kuitenkin kääntänyt asetelman päälaelleen. Mitä nimittäin piili tuon kammoksutun pohjolan akan Louhen taustalla? Mikä ajoi hänet tekoihinsa? Kuinka vahvojen naisten maalle talsikin kalevalaiset miehet rettelöimään ja Louhi nousikin vain puolustamaan omiaan. Mielenkiintoinen käännös klassikkoon ja varmasti vetoaa moniin lukijoihin nykyajan feminismin kultakaudella. 

 

Minulle tämä ei kuitenkaan ollut täsmäisku. Aiemminkin kokemukseni Itärannan teoksista ovat olleet hiukan kahtiajakoiset. Kuunpäivän kirjeet ja Teemestarin kirja olivat minulle todella vaikuttavat lukukokemukset, mutta Kudottujen kujien kaupunki jäi huomattavasti vaisummaksi. Ikävä kyllä kärsin Lumenlaulajassa samoista haasteista kuin tuossa Kudottujen kujien kaupungissa. 

 

Itärannan kieli on aina todella lyyrisen kaunista. Usein se lumoaa, mutta näissä kahdessa teoksessa se on ruvennut jo tuntumaan enemmän itsetarkoitukselta, johon varsinainen tarina sitten kompastuukin. En nimittäin missään kohtaan kiintynyt Lauhaan tai edes kiinnostunut hänen vaiheistaan. Tapahtumiin ja henkilöihin ei päässyt uppoamaan, kun hypittiin eteenpäin tuokiokuvasta seuraavan. Veikkaan, että painettuna kirjana tämä olisi voinut toimia hiukan paremmin, mutta kuunnellessa väsyneillä univajeisilla mamma-aivoilla tämä tarina ei vain koskaan päässyt lentoon. Itäranta on kuitenkin kieltämättä hyvin taitava kirjailija ja aion jatkossakin odottaa hänen teoksiaan suurella innolla. Niin vahvoja lukukokemuksia upealla kielellä höystettynä hän on onnistunut tarjoilemaan. Kaikki ei vain aina toimi kaikille.

 

Tähdet: 2.5 / 5  

 

Muualla luettu: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Ja taas kirja kädessä, Siniset helmet, Kirjasähkökäyrä, Kirjahilla ja Kirjavinkit

Ruskeapukuinen mies - Agatha Christie

Kirjan nimi: Ruskeapukuinen mies (The man in the brown suit)
Kirjailija: Agatha Christie, suomentanut Saima-Liisa Laatunen
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1924, suomennos 2018

Sivumäärä: 310  

Mistä: Omasta hyllystä

 

Anne Beddingfeld on elänyt ikänsä omalaatuisen ja hajamielisen tutkijaisänsä kanssa. Nyt isä kuitenkin kuolee jättäen tämän parikymppisen naisenalun yksin tähän maailmaan vailla rahaa tai sukulaisia. Herttainen Anne herättää kuitenkin monissa auttamishalun. Hän ei kuitenkaan ole halukas tarttumaan tarjouksiin, sillä hän on seikkailijaluonne ja vain odottaa omaa seikkailuaan.

 

Elämä heittääkin hänen eteensä hurjemman seikkailun kuin hän osasi odottaakaan. Sattumalta hän todistaa metrolaiturilla miehen kaatumisen raiteille. Mutta oliko tämä kuolema kuitenkaan sattumaa? Mitä mies oli katsonut kauhuissaan hänen takanaan? Ja mitä epäilyttävää paikalla olleessa lääkärissä oli? Kaikki ei ole kohdallaan ja pudonnut viestilappunen johtaakin Annen pian pohtimaan liittyisikö tapaus vuokrattavana olleesta maalaistalosta löydettyyn ruumiiseen. Ainakin molemmissa on nähty ruskeapukuinen mies... Pian Anne onkin jo laivassa matkalla Etelä-Afrikkaan. Kierrokset vain kovenevat kun rupeaa näyttämään, että rikollisliiga ja kadonneet timantitkin liittyvät tapaukseen.

 

' - Kauan eläköön Eversti, kreivi sanoi hymyillen. - Eikö olekin tyrmistyttävä uutinen että hän aikoo vetäytyä eläkkeelle. Eläkkeelle! Ihan kuin joku lääkäri, lihakauppias tai putkimies.

- Tai mikä hyvänsä liikemies, Nadina täydensi. - Sen ei pitäisi meitä ällistyttää. Sellainenhan Eversti on aina ollut - loistava liikemies. Hän on organisoinut rikoksia samaan tapaan kuin joku toinen mies organisoisi kenkätehtaan. Sotkeutumatta itse mihinkään hän on kehitellyt ja johtanut hämmästyttävän rikossarjan ulottaen toimeliaisuutensa kaikille niin sanotun ammattinsa osa-alueille. Jalokivivarkauksia, väärennöksiä, vakoilua (sota-aikaan se olikin hyvin tuottoisaa), sabotaaseja, tyylikkäästi hoidettuja salamurhia, tuskinpa on mitään mihin hän ei olisi puuttunut. Ja mikä nokkelinta, hän tietää milloin pitää lopettaa. Kun peli alkaa käydä liian vaaralliseksi, hän vetäytyy sievästi syrjään - suunnattomasti rikastuneena. '

s. 7  

 

Anne on hiukan poikkeuksellinen Christien sankaritar. Hän on ensinnäkin nuori nainen ja vieläpä varsin menevä. Ajattelun sijaan hän sinkoilee eteenpäin tutkimuksissaan eikä vaaratilanteilta voida välttyä. Olen aiemminkin huomannut, että tässä Christien alkupään tuotannossa riittää kansainvälisiä rikolliskoplia, valtion salaisuuksia ja suuren luokan seikkailuja. Mielestäni Christie on kylläkin parhaimmillaan suljetun paikan mysteereissä rauhaisilla maalaispaikkakunnilla, mutta ovathan nämä menevämmät teokset mukavaa vaihtelua. Ja Christien toimintadekkari on silti kaukana nykyajan vastaavista eli aika rauhakseltaanhan näissäkin mysteeriä tutkitaan.

 

Ruskeapukuinen mies on yllättävän viihdyttävä Christien teos. Ainakin kun otin huumorilla tuon tietyn neito pulassa ja romantiikkajuonet. Aika uskomatonhan tämä tarina on eli liian vakavilla laseilla tätä ei siis pidä lukea. Henkilökaarti oli kuitenkin mielenkiintoinen ja sanailussa riitti huumoria. Kiinnostavasti Etelä-Afrikan poliittista tilannetta oli myös otettu osaksi tarinaa. Käänteitä ja läheltä piti tilanteita riitti ja ainakaan minä en osannut ennakoida mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ei siis huono, vaikkei Christien huipputuotantoa olekaan.

 

Tähdet: 3.5 / 5

  

Mofongo - Cecilia Samartin

Kirjan nimi: Mofongo (Mofongo)

Kirjailija: Cecilia Samartin, suomentanut Seppo Raudaskoski

Lukija: Pinja Flink
Julkaisija: Bazar

Julkaisuvuosi: 2010, suomennos 2016 ja äänikirja 2020

Kesto: 11h 41min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Kaliforniassa ala-asteikäinen Sebastian katselee välituntisin kun muut lapset juoksevat pallon perässä jalkapalloa pelaten. Hänkin haluaisi kovasti mukaan muttei voi. Hänen vakava sydänvikansa estää kaiken fyysisen urheilun. Muut lapset eivät ymmärrä, miksi hontelo Sebastian saa erikoiskohtelua, ja kiusaavat häntä. Onneksi koulupäivän jälkeen hänellä on kuitenkin oma pakopaikkansa - abuela Lolan talo Bungalow Havenin palvelukotialueella.  

 

Isoäiti saa kuitenkin sairaskohtauksen, joka järkyttää koko suvun tasapainoa. Sebastianin äiti on ollut niin keskittynyt lapsensa sairaalakierteeseen, että oma avioliittokin on jäänyt jalkoihin ja välit sisaruksiinkin kylmenneet. Ja nyt pitäisi vielä huolehtia omasta äidistäkin, joka ei suostu menemään vanhainkotiin ja rupeaa aivan mahdottomaksi. Abuela Lola nimittäin päättää viimein ruveta taas elämään. Hän värjää hiuksensa punaisiksi ja heittää vanhainkodin mauttomat ruokalähetykset roskikseen ja rupeaa taas kokkaamaan kotimaansa Puerto Ricon herkkuja. Sebastian auttaa isoäitiään koulupäivän jälkeen kokkailuissa ja iso pata porisee kuumana joka päivä. Voisiko ruoka olla se viimeinen pelastusrengas joka kuroisi suvun viimein takaisin yhteen?

 

Näin tässä eräänä yönä aivan yllättäen unta, että olin lukemassa Samartinin teosta Señor Peregrino. Sopivasti seuraavana päivänä kuuntelemani äänikirja tuli päätökseen ja piti valita jotakin uutta kuunneltavaa. Koska olin lukenut jo Samartanin Señor Peregrinon ja Nora & Alician päätin ottaa kuunteluun tämän Mofongon, vaikka en ollut koskaan ennen siitä kuullutkaan. Näin se on hauskaa kuinka sattumat ohjaavat lukemisen valintaa, vaikka kuinka olisi suunnitellut mitä seuraavaksi kuuntelisi. Ja täytyy sanoa, että alitajuntani oli oikeassa - Mofongo oli aivan täydellinen lukuvalinta tähän hetkeen.

 

Mofongo tasapainoilee taitavasti traagisen mutta samalla sydäntälämmittävän tarinan välillä. Oli hienoa päästä seuraamaan Lolan uutta heräämistä ja intoa kokkaamiseen. Abuelan ja Sebastianin välit olivat ihanan lämpimät ja tunsin tuon höyryävän lämpimän ruuan parantavan ja yhdistävän voiman kun se katettiin pöytään. Kuinka ihanaa olisi, että nykyäänkin oma perhe kokoontuisi yhdessä syömään noin helposti. Kuka aina milloinkin ilmestyi herkullisten kotisaaren ruokien äärelle. Se pakotti myös sukua viimein kohtaamaan menneisyytensä ja toisensa.

 

Samaan aikaan kuitenkin ohessa kulkee tuo sairaan Sebastianin tarina. Kuinka huoli painaa vanhemman sydäntä. Toisaalta haluaisi kaiken avun lapselleen, mutta samalla mahdollinen tuleva leikkaus saa kylmän kauhunhien kulkemaan selkäpiitä pitkin. Mitä jos asiat menevätkin huonompaan? Pelko kuolemasta kärkkyy niin Sebastianin kuin abuela Lolan yllä. Tätä tarinaa lukiessa tunsin niin ihanan lämmittäviä kuin kyyneliä vuodattavia hetkiä. Silti yleisvire oli enimmäkseen toivoa täynnä. Tätä kuunnellessa tuli myös suuri himo päästä maistelemaan noita Puerto Ricon ruokahelmiä. Ja lattarikirjallisuudelle tyypillisesti pieni hippunen maagista realismia vielä kruunasi tämän. Mofongo tuntui osuvan kyllä täydellisesti juuri siihen mitä tarvitsinkin kuunneltavakseni.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjaluotsi, Kirjoihin kadonnut, Luetut kirjat, Unelmien aika ja Kirjavinkit 

  

Usvatuulen valtakunta - Sarah J. Maas

Kirjan nimi: Usvatuulen valtakunta (A Court of Mist and Fury)

Sarja: Valtakunta #2
Kirjailija: Sarah J. Maas, suomentanut Sarianna Silvonen
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2016, suomennos 2020

Sivumäärä: 732  

Mistä: Kirjastosta

 

' Toivoin, etten tuntisi yhtään mitään.

Toivoin, että ihmissydämeni olisi muuttunut yhtä lailla kuin kaikki muukin minussa. Että se olisi kuolematonta marmoria eikä tällainen surkea, musta riekale, joka märkäni rinnassani.

Kun hiivin takaisin pimeään makuuhuoneeseen, Tamlin nukkui yhä rentona ja alastomana. Jäin hetkeksi ihailemaan hänen selkänsä voimakkaita lihaksia, joiden muotoja kuunvalo korosti, ja hänen unesta pörröisiä kultaisia hiuksiaan, joita olin hyväillyt rakastellessamme aiemmin.

Hänen vuokseen olin tehnyt tämän kaiken. Hänen vuokseen olin ilomielin tuhonnut itseni ja kuolemattoman sieluni.

Ja nyt joutuisin elämään ikuisesti tekojeni kanssa. '

s. 14

 

Usvatuulen valtakunta jatkaa siitä mihin Okaruusujen valtakunta jäi. Kevään ylivaltias Tamlin ja muuttunut Feyre ovat palanneet Kevään valtakuntaan, mutta Vuorenalisen kauhut eivät silti päästä heitä otteestaan. Feyre herää joka yö kaameisiin painajaisiin ja oksentaa sisuksensa ulos. Myös Tamlinin tarve suojella Feyrea on saanut uudet ulottuvuudet. Hän ei halua kenenkään pääsevän enää satuttamaan tätä. He nuolevat haavojaan erillään, mutta silti hääjärjestelyt etenevät vauhdilla. Feyrestä vain tuntuu, että hän tukahtuu...

 

Sitten on vielä tuo pelätyn Yön ylivaltias Rhysin kanssa tehty sopimus. Rhys on Kevään vihollinen, mutta Feyrellä ei ole vaihtoehtoja. Hänen on käytävä yön valtakunnassa aina viikko kuukaudesta sopimuksen mukaisesti. Mutta onko Rhys lopulta se ketä Feyren pitäisi halveksia ja pelätä? Sitten hän kuulee, että sota uhkaa koko Prythiania ja kaikkia sen valtakuntia - mukaan lukien kuolevaisten maita. Feyre haluaisi auttaa estämään sodan, mutta Tamlin ei kerro hänelle mitään. Hänen rinnallaan Feyre pysyisi aina vain nättinä koristeena. Rhys puolestaan on valmis ottamaan Feyren mukaan juonitteluihinsa sodan estämiseksi ja valmentamaan tätä hänen uusissa kyvyissään. Feyre onkin vaikean valinnan edessä: jäädäkö kevääseen vaiko seuratako yötä.   

 

' Hän oli suojelija, ja sellaisena hän pysyisi. Hän oli juuri sitä mitä olin halunnut silloin kun olin ollut kylmä, kova ja iloton; juuri sitä mitä olin tarvinnut sulattaakseni sielustani kitkerien, nälän partaalla vietettyjen vuosien kasvattaman jääkuoren.

En uskaltanut miettiä, mitä saattaisin haluta ja tarvita nyt. Tai kuka minusta oli nyt tullut. '

s. 127 

 

Ensikosketukseni Valtakunta-sarjaan ei tosiaan alkanut Okaruusujen valtakunnan kanssa kovin hyvin. Tuo teoksen romanssi tuntui niin köykäiseltä, että en vain voinut ymmärtää tämän sarjan suurta hehkutusta. Onhan Maasilla paljon muitakin, parempia, sarjoja. Minulle kuitenkin vakuuteltiin, että kyllä se siitä paranee. Päätin siis antaa tällä sarjalle toisen mahdollisuuden. Jos en siitä muuta saisi irti, niin ainakin pystyisin tämän jälkeen keskustelemaan sarjasta enempi muiden kanssa. 

 

Tällä kertaa lukumatkani Valtakunta-sarjan parissa olikin jo parempi, mutta en edelleenkään menettänyt sydäntäni sille. Alku Kevään valtakunnan parissa jälleen suorastaan tympäisi. Tamlinin ja Feyren romanssi oli ja pysyi epäuskottavana ja en jaksanut sitä jatkuvaa vellomista pahassa olossa. Tarina kuitenkin parani huomattavasti kun päästiin Yön valtakuntaan. Rhysin ja hänen lähipiirinsä dynamiikkaa oli hauska seurata ja tässä oltiin jo yritetty tehdä hahmoista monisävyisempiä. Rhysilläkin oli varmasti rankkaa ylläpitää maailmalle julmurin rooliaan, vaikka oikeasti hänellä oli unelmoijan sydän. Siivekkäät Illyrialaiset olivat myös tapoineen kiinnostava lisä tarinaan samoin kuin monet muut uudet mystiset hahmot.

 

Usvatuulen valtakunta onnistui siis hiukan raottamaan tuota verhoa, miksi niin monet ovat tykästyneet tähän sarjaan. Siinä rupesi olemaan jo paljon hyviä komponentteja, ainakin kun päästiin viimein pois sieltä Kevään valtakunnan ummehtuneesta romanssista ja tukahtuneesta ilmapiiristä. Kuitenkin edelleen minulle jäi olo, että tarina ei siltikään tuntunut aivan uskottavalta. Meniköhän Rhysin hahmo jo liiankin lempeäksi Feyren seurassa, jotta hän olisi ollut aivan uskottava omassa roolissaan haltiavaltakunnan mahtavimpana ylivaltiaana. Myös hiukan huvitti kun koko ajan tulee vastaan toinen toistaan mahtavimpia, pelottavimpia ja uskomattomampia hahmoja ja vastustajia. On myös olemassa hieno raja, milloin romanssin jännite pitää todella otteessaan. Siinä missä sarjan ensimmäisessä osassa suorastaan hypättiin liiankin nopeasti tunteiden paloon, niin tässä rupesi menemään jo lähelle että jahkailtiinko jo liiaksikin. Tarinassa oli kuitenkin myös kiinnostavia seikkailuja, juonitteluja ja jännitystä joka piti otteessaan, ja nuo 700 sivua vain hurahtivat. Taidan siis kaikesta valituksestani huolimatta tarttua jossain välissä myös tuohon sarjan seuraavaan osaan. 

 

Tähdet: 3 / 5 

 

 Muut sarjasta lukemani osat:

1. Okaruusujen valtakunta 

 

Muualla luettu: Ruusunnuppuja, Kirjoihin kadonnut, Kirjojen pyörteissä, Yksi luku vielä..., Kirjasähkökäyrä ja Lukunurkka

 

Ikä on vain numero - Clare Pooley

Kirjan nimi: Ikä on vain numero (How to Age Disgracefully)

Kirjailija: Clare Pooley, suomentanut Ulla Selkälä

Lukija: Meri Nenonen
Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2024, suomennos ja äänikirja 2025

Kesto: 10h 35min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Lydia on keski-ikäinen kotiäiti, jonka lapset ovat lentäneet pesästä. Nyt hän on saanut töitä senioreiden iltapäiväkerhon vetäjänä. Hän on valmis tähän uuteen elämänmuutokseen - vai onko sittenkään? Lydian ajatukset bingoilloista ja neulontapiireistä voidaan unohtaa, kun todelliset seniorit saapuvat kerhoon. Heillä on nimittäin hyvin erilainen käsitys siitä, mihin käyttää kerhoaika. 

 

On siis aika heittää stereotypiat vanhuksista romukoppaan ja tavata keskeisimmät henkilömme. Daphne täyttää seitsemänkymmentä. Hän on pysynyt mahdollisimman paljon poissa ihmisten ilmoilta viimeiset 15 vuotta. Hänen menneisyydessään on jotakin... Mutta nyt 70-vuotias pippurinen sähikäinen on päättänyt tehdä muutoksen ja löytää ystäviä. Kuinka vaikeaa se nyt voi olla? Seniorikerhon mainos tulee hänelle vastaan kuin tilauksesta. Ainut vain, että kerhon ensitapaamisella siellä istuu myös eräs ärsyttävä mies joka koitti aiemmin väenväkisin auttaa häntä fläppitaulun kantamisessa... 

 

Tuo mies on Art ja hän on pikkurooleja tekevä näyttelijä. Nyt hän tosin rupeaa olemaan jo liian vanha seniorirooleihinkin. Rahapula uhkaa, agentti välttelee hänen soittojaan ja sitten on vielä se hänen pieni paha tapansa näpistellä milloin mitäkin sattuu käteen osumaan. Artin lisäksi kerhossa on vielä eläköitynyt paparazzi, innokas neuletaiteentekijä ja viisinkertainen leski. Kerho on vasta aloittanut toimintansa, kun koko kylätalo joutuu purku-uhan alle. Senioreidemme on siis aika yhdistää voimat tiloissa toimivan päiväkodin kanssa ja löytää ratkaisu talon pelastamiseksi. Onneksi apuna on myös eräs pieni hauva.

 

Vauva-arjen alettua kaipasin jotakin hyvänmielen kirjaa tasapainottamaan seisovia silmiäni ja tahmeaa mieltäni. Pooleyn teos Joka päivä laiturilla 5 on jäänyt mieleeni ihanana teoksena, jossa oli sympaattisia henkilöitä värikkään erilaisine persoonineen. Kevyttä kerrontaa yhdistettynä yhteisön kantavan voiman sanomaan ja syvällisempiinkin teemoihin. Juuri jotain sellaista kaipasin! Päätin siis ottaa kuunteluun tämän Pooleyn uutuuden ja en pettynyt.

 

Pooley on keksinyt reseptin, joka todella toimii. Jälleen kerran kertojanäkökulmat vaihtelivat valottaen moninaisen henkilökatraan omine haasteineen. Oli omaa paikkaansa etsivää keski-ikäistä avioliittokriiseineen, erilaisia vahvoja senioripersoonia menneisyyden tragedioineen ja vielä nuori teini-isä, joka koittaa saada koulut suoritettua loppuun, huolehtia vauvastaan ja samalla vältellä huonon asuinalueensa jengin kuriirinhommia. Ja herkullisesti kaikkien näiden hyvin erilaisten ja eri elämäntilanteissa olevien ihmisten elämät kuitenkin kietoutuvat yhteen. Ja pian sitä jo pohtii, miten ihmeessä he tulivatkaan toimeen ilman toisiaan.

 

Tämä teos oli kuin lämmin kuppi kaakaota syysiltana. Se valoi uskoa ihmisiin ja yhteisön voimaan. Se oli myös hauska. Heti prologi, jossa poliisi pysäyttää pikkubussin täynnä senioreita ja pikkulapsia on niin hervoton, kun jokainen luulee vuorollaan poliisin olevan heidän perässään ja rupeaa tunnustamaan syntejään. Se antaa hyvän käsityksen tulevasta. Samalla teoksessa kuitenkin myös käsitellään noita erilaisia elämän kipukohtia ja stereotypioita. Taitavaa punomista Pooleylta. Ja teräväkielinen ja -päinen Daphne oli kyllä todellinen tarinan kuningatar. Hän kun päättää jotakin tehdä niin fläppitaulu saa sotasuunnitelman niskaansa ja mikään ei estä tätä voimapesää saavuttamasta tavoitettaan. Eihän kaikki välttämättä menisi aivan näin näppärästi todellisessa elämässä, mutta tätä lukiessa voi antaa  rauhassa nutturan löystyä ja vain nauttia matkasta. Pitää ehdottomasti lukea lisää Pooleyn tuotantoa!

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirjasähkökäyrä ja Kotona kirjassa   

  

Taipumattomat - Emilia Hart

Kirjan nimi: Taipumattomat (Weyward)

Kirjailija: Emilia Hart, suomentanut Viia Viitanen

Lukija: Karoliina Kudjoi
Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2023, suomennos ja äänikirja 2024

Kesto: 12h 14min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Vuonna 2019 Kate elää alisteisessa suhteessa väkivaltaisen ja kontrolloivan poikaystävänsä kanssa. Kaikki alkoi hyvin ja hurmaavasti, mutta hiljalleen Kate on luopunut työstään ja ystävistään poikaystävän painostamana. Nykyään hän ei enää edes poistu kotoaan ilman miehen mustasukkaisuuskohtauksia, joiden perusteella tämä taitaa jäljittää hänen liikkumisiaan jotenkin. Nyt kuitenkin Kate on viimein herännyt tilanteeseen. Hänen on paettava. Hän on salaa saanut perinnöksi pienen mökin omalaatuiselta erakoituneelta hyönteistutkijatädiltään Violetilta. Sinne hän päättää lähteä aloittamaan uuden elämän.

 

40-luvulla nuori Violet on puolestaan aina tuntenut olevansa hiukan erilainen. Hänen kontrolloiva isänsä ei anna hänen lähteä kartanon mailta. Mutta ennen kaikkea Violet tuntee erilaisuutensa kiinnostuksessaan luontoa kohtaan. Mehiläiset eivät häntä pistä ja linnut ovat hänen ystäviään. Kuusitoistavuotiaanakin hän mieluusti kiipeä puuhun kotiopettajansa kauhuksi. Sitten kartanolle tulee vierailulle komea serkku, mikä aikaansaa suuren muutoksen Violetin elämänpolussa.

 

Näiden kahden naisen esiäiti Altha elää puolestaan vuosisatoja aiemmin samaisessa mökissä. Hänen äitiään on jo syytetty noidaksi, sillä hän tunsi parantavat rohdot. Luonto myös kuunteli häntä. Linnut, hyönteiset... Ja Altha on perinyt nämä samaiset kyvyt. Nyt vuonna 1619 aikuinen Altha istuu odottamassa noitaoikeudenkäyntinsä alkua. Voiko hän selvitä? Entä kuinka tähän pisteeseen on päädytty, vaikka hän niin koitti pitää kykynsä piilossa edesmenneen äitinsä ohjeiden mukaisesti?

 

Taipumattomat on romaani kolmesta vahvasta ja omalaatuisesta naisesta eri vuosikymmeninä. Kuinka he löytävät itsensä ja kykynsä. Ja ennen kaikkea oppivat syleilemään todellista luontoaan. Vaikka maailma koittaa heitä sortaa ja nujertaa, he ovat taipumattomia. He ovat Weywardin naisia ja siten heidän veressään kulkee myös pisara luonnontaikaa. Ihastuin tuohon hienvaraiseen tapaan tuoda hippu maagista realismia tarinaan mukaan tuon vahvan luontoyhteyden kautta. Vain hyväksymällä itsensä he pystyivät vapautumaan kahleistaan.

 

Odotin paljon tältä teokselta, mutta jouduin kuitenkin ikävä kyllä pettymään. En vain voi ymmärtää miksi jokainen mies oli pitänyt luoda niin kammottavaksi. Parisuhdeväkivaltaa, kontrollointia, raiskauksia, alentamista... Ymmärrän, että kirjailija on halunnut luoda naisten kirjan, mutta olisiko vähempikin karuus ja miehisen väkivallan kuvaus voinut riittää? Tästä tuli paikoin ihan paha olo kun näitä luki, ja se vei turhaan huomiota tuolta naisten voimaantumistarinalta, jonka kuitenkin uskon olleen se teoksen pääsanoma. Näin lukukokemus ei ollut niin rentouttavan uppouduttava kuin olisin toivonut raskauden viimepäiviin.

 

Tähdet: 2.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjallisuutta ja tutkimusta, Kirjakasta, Villasukka kirjahyllyssä, Nostetaan teksti pöydälle, Kirjakaapin avain ja Kulttuuriluuta   

 

Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja - Aulis Ojajärvi (toim.)

Kirjan nimi: Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja

Toimittanut: Aulis Ojajärvi
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1353-1957, suomennos 1962

Sivumäärä: 308  

Mistä: Omasta hyllystä

 

' Närheä voidaan sanoa linnuksi. No, niinhän se onkin, jossain määrin - koska sillä on höyhenet eikä se kai kuulu mihinkään kirkkokuntaan; mutta muuten se on yhtä paljon ihminen kuin tekin. Ja minäpä kerron miksi. Närhen lahjat ja vaistot ja tunteet ja harrastukset ulottuvat kaikkialle. Närhellä ei ole periaatteita sen enempää kuin kongressinjäsenellä. Närhi valehtelee, närhi varastaa, närhi petkuttaa, närhi kavaltaa; ja neljässä tapauksessa viidestä närhi rikkoo pyhimmänkin lupauksensa. Sopimuksen pyhyys on niitä asioita, joita ei voi ajaa närhen kalloon. Niin, ja kaiken kukkuraksi vielä yksi asia: närhi kykenee kiroamaan pöydän alle kenen tahansa kaivosmiehen. '

s. 79

Bakerin sininärhitarina - Mark Twain (1835-1910)  

Tämä teos sisältää nimensä mukaisesti maailmankirjallisuuden huippujen novelleja. Sen sivujen sisällä on novelleja kolmeltakymmeneltä eri kirjailijalta kuten Edgar Allan Poe, Nikolai Gogol, Anton Tsehov, Rudyard Kipling, James Joyce ja Franz Kafka. Onpahan mukana myös 1300-luvulla eläneen Boccaccion Metsästyshaukka novellikin, vaikka suurin osa novelleista onkin 1800-1960-lukujen väliltä.

Aiemmin olin lukenut jo Turgenevin, Dostojevskin (täällä, täällä ja täällä), Hemingwayn ja Steinbeckin tuotantoa, mutta nyt pääsin sukeltamaan yhä laajemmin klassikkokirjailijoiden maailmoihin. Tämä teoshan on koottu alkupuheen mukaan erityisesti koululaitosta varten tuolloin 60-luvulla, jotta oppilaat saisivat kosketuspintaa näihin kansainvälisiin suurnimiin. Olikin kiinnostavaa päästä yksien kansien sisällä tutustumaan näin monipuoliseen katsaukseen suuria nimiä. Jokaisesta kirjailijasta oli myös lyhyt esittely teoksen lopussa, mikä laajensi novellien kontekstia ja kirjailijan tyyliä mukavasti. 

 

' "[- -] Teidänkin kirjoituksissanne, herra päätoimittaja, suokaa anteeksi, teidänkin kirjoituksissanne! En viitsi enää mainitakaan, että kirjakielemme on nykyään vain kerjäläisten kieltä, se on köyhtynyttä ja matalaa, kaikki kauniit, rikkaat, harvinaiset ja viljellyt kulttuurimuodot ovat kadonneet, en ole vuosikausiin enää löytänyt ainoastakaan johtavasta artikkelista edes oikein käytettyjä harvinaisempia aikamuotoja, puhumattakaan rikkaasta, sointuvasta, jalosti rakennetusta, notkeasti etenevästä lauseesta, todellisesta, rakenteestaan tietoisesta, kauniisti nousevasta ja miellyttävältä kaikuvasta lausejaksosta. Tiedän, ne ovat poissa! Samalla tavoin kuin Borneolta ja noilta muilta saarilta on hävitetty paratiisilintu, elefantti, kuningastiikeri, sillä tavoin on hävitetty ja temmattu juurineen irti kaikki kauniit lauseet, inversiot, hienot sanaleikit ja vivahdukset rakkaasta äidinkielestämme. [- -]" '

s. 147

Traagillista - Herman Hesse (1877-)  

Tässä teoksessa oli tosiaan novelleja laidasta laitaan. Oli niin pohjoismaalaista vuonomaisemaa kuin yhdysvaltalaista tai venäläistä maaseutua. Pitkään olen myös esimerkiksi pohtinut, että Kafkan tuotantoon olisi kiinnostavaa tutustua, mutta hänen omintakeinen tyylinsä paistoi jo noista kahdesta novellista läpi. Uskaltaisinkohan sittenkään tarttua kokonaiseen teokseen...  

Pidin paljon teoksen ideasta. Kokoelmateokselle tyypillisesti toiset novellit puhuttelivat enempi kuin toiset. Yleinen taso kuitenkin piti hyvin mielenkiinnon yllä ja kirjailijoiden vaihtuminen toi vaihtelua. En kokenut Tolstoin tarinoiden kaltaista jatkuvaa ihastusta ja puhuttelevuutta, mutta se onkin jäänyt novelleineen mieleeni yhtenä huipputeoksista mitä olen koskaan lukenut. Tämäkin lukukokemus kuitenkin vahvisti uskoani, että novelleja voisi lukea enemmänkin. Se on hieno taito osata tiivistää sanoma näin lyhyeen ilmaisuun.

Tähdet: 4 / 5

Muualla luettu: Luuserin lukupäiväkirja ja Sataa valoa