Kuolettava kertomus - Louise Penny

Kirjan nimi: Kuolettava kertomus (The Brutal Telling)

Sarja: Three Pines #5

Kirjailija: Louise Penny, suomentanut Timo Korppi

Lukija: Kalle Chydenius
Julkaisija: Bazar

Julkaisuvuosi: 2009, suomennos ja äänikirja 2021

Kesto: 18h 43min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Syksy on saapunut ja rikoskomisario Gamache saa puhelun kesken perhepäivällisten. Kutsu käy ja jälleen kerran suuntaamme Three Pinesin pieneen ja herttaiseen kanadalaiseen kylään. Tällä kertaa Olivierin bistron lattialta löydetään kulkuri. Kuka tämä mies on ja mistä hän on tullut? Ja ennen kaikkea kuinka hän on päätynyt bistron lattialle? 

 

Samaan aikaan kylässä myös kuohuu muutenkin. Vanha kartano on myyty ja uusi pariskunta on remontoimassa siitä luksushotellia. Kuinka käy Gabrin ja Olivierin B&B toiminnalle? Yleensä niin lämminhenkinen kylä ei otakaan uusia tulokkaita niin avosylin vastaan. Clara puolestaan valmistautuu suuren taidenäyttelyynsä, mutta sujuuko sekään odotusten mukaisesti? Ja sitten metsän keskeltä löydetään erakon mökki, joka on täynnä mittaamattoman arvokkaita esineitä. Kuka ihme tuo kuollut oikein oli?    

 

Olen ihastunut tähän Three Pinesin pikkukylästä kertovaan sympaattiseen cozy crime sarjaan. Kaksi ensimmäistä osaa olivat jo ihan mukavia, mutta kolmas ja neljäs veivät minut jo täysin mennessään. Tämä viides lähti tällä kerta hiukan hitaasti käyntiin, mutta jahka pääsin taas teoksen imuun mukaan, niin innostus kasvoi taas edetessä. Kuitenkaan tämä ei noussut sarjan parhaimmistoon, vaikka aikamoisia yllätyksiä olikin luvassa.

 

Three Pines on kyllä aivan mainio miljöö. Se on täynnä herkullisen omalaatuisia hahmoja. Jälleen pahansisuinen runoilija Ruth kulkee ympäriinsä ankanpoika perässään ja jättelee apulaiskomisariolle runolappusia sinne sun tänne. Tällä kertaa luonnollisesti Olivier pääsee myös enempi ääneen, sillä ruumis löytyy hänen bistrostaan. Itse asiassa heti prologista selviää, että Olivier tunsi tämän metsän erakon. Mutta hänpä ei uskalla kertoa tätä poliiseille. Salaisuuksia, salaisuuksia. Niitä tässä päällisin puolin niin herttaisessa kylässä riittää. Kiinnostavan omalaatuisia murhia ja leppoista pikkukylän kuvausta. Onneksi tässä sarjassa eivät osat lopu kesken, sillä tämän parissa on mukava jatkaa.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Kuolema kiitospäivänä

2. Kylmän kosketus

3. Kuukausista julmin

4. Kiveen hakattu kuolema

 

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Kirja hyllyssä, Sivumerkkejä, Kaksi sivullista, Tuulevin lukublogi ja Kirjavinkit  

Miesten syvimmät salaisuudet - Mohamed Mbougar Sarr

Kirjan nimi: Miesten syvimmät salaisuudet (La plus secréte mémoire des hommes)
Kirjailija: Mohamed Mbougar Sarr, suomentanut Marja Luoma & Sampsa Peltonen
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2021, suomennos 2022

Sivumäärä: 463 

Mistä: Omasta hyllystä

 

' Mikä kirja! Nuoren afrikkalaisen mustan miehen mestariteos! Vastaavaa ei ole Ranskassa nähty! Teos aiheutti kirjallisen sanasodan jonka veroista taitoa ja halua on ainoastaan ranskalaisilla. Epäinhimillisyyden labyrintti sai yhtä paljon suitsutusta kuin vastustustakin. Huhujen mukaan kirjailijalle ja hänen teokselleen oli tulossa arvokkaita palkintoja, mutta silloin synkeä kirjallinen jupakka teki kaikesta lopun. Teos tuomittiin ja nuori kirjailija katosi kokonaan kirjalliselta näyttämöltä. '

s. 18 

 

Nuori senegalilaistaustainen mies kulkee Pariisin katuja. Hän on julkaissut ensimmäisen kirjansa ja on nyt osa Pariisin afrikkalaisia kirjallisuuspiirejä. Kirjoittamisen sijasta häntä kuitenkin vaivaa nyt toisenlainen intohimoinen pakkomielle. Hän haluaa tietää kuka oli T. C. Elimane. 80-vuotta sitten julkaistun Epäinhimillisyyden labyrintin kirjoittaja, joka sai osakseen huimaa suitsutusta ranskan kirjallisuuspiireissä, mutta joka myöhemmin katosi täysin jälkiä jättämättä jonkin kohun seurauksena.

 

Mistä Diégne kuitenkaan edes aloittaisi kirjailijan etsintänsä, sillä hänestä ei tiedetä muuta kuin tämän senegalilainen tausta. Kaikki teokset on hävitetty tuon kirjallisen skandaalin seurauksena, ja vain vanhoista lehtileikkeistä voi nähdä siitä vilauksen. Diégne haluaa kuitenkin enemmän. Hän haluaa pureutua tuon kirjailijan sieluun. Mutta voiko ketään todella ymmärtää, vaikka saisikin kuulla pala palalta näiden tarinan?     

 

' Annan sinulle neuvon: älä koskaan yritä kuvailla, mistä jokin merkkiteos kertoo. Tai jos sen teet, ainoa mahdollinen vastaus on tämä: ei mistään. Merkkiteoksessa ei koskaan käsitellä mitään erityistä, ja silti siinä on kaikki. Älä enää koskaan lankea samaan ansaan ja yritä selittää, mistä tärkeänä pitämäsi kirja kertoo. Jos kuuntelet ihmisten mielipiteitä, joudut ansaan. Ihmiset haluavat väen väkisin, että kirja kertoo jostakin. Totuus, Diégane, on kuitenkin sellainen, että vain keskinkertainen, huonossa tai mitättömässä kirjassa kerrotaan jostakin. Merkkiteoksessa ei ole aihetta, se ei kerro mistään, siinä ainoastaan yritetään sanoa tai keksijä jotakin, mutta sanaan ainoastaan sisältyy jo kaikki, ja myös sanaan jotakin sisältyy jo kaikki. '

s. 46

 

Kuten kirja jo itsekin sanoo, niin ei pitäisi edes yrittää kuvailla sitä mistä tämä teos kertoo. Tuo yllä oleva kuvaus Diégnen etsinnöistä on yksinkertaisesti vain teoksen raamit. Ja kuinka paljon enemmän se pitikään sisällään. Joitakin isoja käsiteltyjä teemoja oli muun muassa kolonialistinen historia, juutalaisvainot ja tietysti kirjallisuus ja sen arvostelu. Kuinka helposti itse kirjallisen työn sijaan sorrutaankin keskustelemaan sen ohi itse kirjailijasta. Miksi sitä pitäisikään korostaa, että tämä on juuri Afrikkalaisen(!) kirjailijan teos. Elimanestakin nähtiin vain hänen ihonvärinsä ja se hänen kirjoittamansa upea tarina jäi täysin tuon seikan varjoon arvioissa. Annettaisiinpa kirjan puhua puolestaan.

 

Tämä oli jälleen hyvin voimallinen lukukokemus. Upeasti Sarr on onnistunut laajentamaan Diégnen kirjailijan etsinnöistä kertoviin tarinoihin niin paljon. On monipuolista historiaa niin Afrikasta, Euroopasta kuin jopa hiukan Latinalaisesta Amerikastakin. On myös erilaisia, epätoivoisia, rakkauksia. Unohtamatta syvällisiä pohdintoja vähän joka välissä. Taitavasti kirjoitettu teos, joka todella teki minuun vaikutuksen, vaikka etukäteen en osannutkaan odottaa siltä juuri mitään. Kuvaukset eivät tee tälle oikeutta. Sen kerronnassa on niin monia tasoja ja tyylikeinoja, jotka muodostavat oman kirjallisen labyrinttinsa. Tämä teos pitää ennen kaikkea kokea itse. 

 

' Kuka hän oli? Absoluuttinen kirjailija? häpeällinen plagioija? nerokas huiputtaja? sielujen ahmija? ikuinen nomadi? hienostunut libertiini? isäänsä etsivä lapsi? pelkkä onneton maanpakolainen joka on hukannut niin kiintopisteensä kuin itsensäkin? Väliäkö tuolla lopulta? '

s. 332  

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Kirsin kirjanurkka, Lukijatar, Mitä luimme kerran, Donna mobilen kirjat, Kirja hyllyssä, Sivumerkkejä, Anun ihmeelliset matkat, Levoton lukija ja Kirjavinkit

 

Etelä ja pohjoinen - Jin Yong

Kirjan nimi: Etelä ja pohjoinen (Shediao yingxiong zhuan)

Sarja: Kotkasoturien taru #4
Kirjailija: Jin Yong, suomentanut Riina Vuokko
Kustantaja: Moebius

Julkaisuvuosi: 1959, suomennos 2021

Sivumäärä: 560 

Mistä: Kirjastosta

 

' Huang Rong oli loikannut kohti venettä Guo Jingin perässä, näki mitä oli tapahtumassa ja tyrväisi koirankepin kohti vihollistaan. Heti kun hän sai jalkansa kannelle , koirankeppi iski perä perää kolme salamannopeaa lyöntiä. Rautakoura-Qiu ei olisi millään uskonut, että tuollainen nuori tyttö saattoi liikkua niin nopeasti. Hän oli vähällä saada koirankepistä suoraan vasempaan silmäänsä, eikä hänen auttanut muu kuin luopua lyöntiyrityksestään. '

 s. 101

 

Jin Yongin wulin-taistelijoista 1200-luvun Kiinasta kertova Kotkasoturien taru teos on nyt päässyt viimeiseen osaansa. Mikäli sarjaa ei ole aiemmin lukenut, niin tutustuthan ensin ensimmäiseen osaan eli Soturin oppivuosiin. Tämän jälkeen matka jatkui Yhdeksän yinin totuudessa. Tämä Etelä ja Pohjoinen taas jatkaa siitä mihin kolmannessa osassa Yue Fein perinnössä jäätiin.

 

Nuoret eli yksinkertainen mutta hyväsydäminen Guo Jing sekä teräväpäinen Huang Rong ovat mestari Valonliekin vieraina ja saavat kuulla tämän tarinan. Kuinka yksi suurista wulin-mestareista luopuikin kaikesta ja päätyi erakoksi vuorelleen. Taaskaan menneisyyttään ei voi paeta ja se tuleekin vaatimaan hyvitystä juuri nuorten vierailun aikana. 

 

Tästä nuorenparin matka jatkuu kohti jo kauan sitten sovittua voimainmittelöä. Matkalla he kohtaavat kuitenkin suuren tragedian. Tämä seurauksena Guo Jingin ja Huang Rongin välit viilenevät. Pian Guo Jing onkin matkalla takaisin lapsuudenmaisemiinsa Mongolian aroille liittyäkseen takaisin Tsingis-kaanin joukkoihin ja naidakseen tämän tyttären. Sotajoukot liikkuvat ja niin mongolit kuin kiinalaiset pohjoinen Jin-valtio ja eteläinen Song-valtio ovat osana tätä poliittista peliä. Guo Jingin onkin aika oppia wulin-taistelutaitojen lisäksi myös sotimisen taitoa. 

 

Edessä häämöttää kuitenkin myös wulin-taistelijoiden suuri Huavuoren voimanmittelö, jossa kaikkein mahtavin taistelija julistettaisiin. Eivätkä toiset mestarit suostu lepäämään ennen kuin saavat käsiinsä Yhdeksän yinin totuuden salat, jotka vain nuorisomme tietävät. 

 

' Jochi oli entistä hämmästyneempi. Hän ei tuntenut järjestelmää, jonka mukaan Guo Jing oli jakanut armeijansa kahteentoista ryhmään aivan samoin kuin vuorokausi jakaantui kahteentoista kahden tunnin mittaiseen jaksoon. Ryhmien nimet olivat suuren pimeyden hiiri, vihollisen murtumisen härkä, vasemman iskun tiikeri, vihreän käärmeen jänis, tuhon lohikäärme, eteenpäin suuntautuvan hyökkäyksen käärme, suuri punainen hevonen, ensimmäisen kärjen vuohi, oikean nyrkin apina, valkean pilven kukko, voiton varmistamisen koira ja suojauksen ja puolustuksen sika. Vuorotellen ryhmät liikkuivat eteen ja vetäytyivät taakse, välillä oikea vetäytyi ja vasen hyökkäsi, välillä oikea hyökkäsi ja vasen vetäytyi, ja pienen hetken päästä Jochin armeija oli sekasorron vallassa. Meni tuskin puoltakaan tuntia, kun heidät oli piiritetty ja vangittu aivan samalla tavalla kuin Tsagatain miehille oli käynyt. '

s. 331-332 

 

Kotkasoturien tarun huima kung fu-elokuvien henkinen taistelijoiden matka on nyt tullut päätökseensä. Olen ollut aivan lumoutunut tähän sisäisen voiman kehittämiseen ja erilaisten taistelutekniikoiden tarjoamaan menoon ja melskeeseen. Tällä kertaa näitä komean nimisiä taistelutekniikoita syvennettiin vieläkin lisää kun viimeinen kaikkein voimakkaimpien taistelijoiden voimanmittelö viimein oli koittava. 

 

Wulin-taisteluiden lisäksi koin oikein herkulliseksi tuon toisenkin aspektin eli tarinan historiallisen miljöön 1200-luvun Kiinan ja Mongolian politiikassa. Nyt myös sotajoukot liikkuivat ja Guo Jingin matkassa opittiin jälleen uusia teknikoita, mutta vain sotimisen taidoissa. Tämä olikin varsin tervetullut lisä, sillä enää ei olisi ollut kovin uskottavaa kehitellä vielä yhtä kokonaista tiiliskivikirjaa täynnä toinen toistaan mahtavimpia wulin-taistelijoita. Olenkin kiinnostunut historiasta, joten tämä puoli avasi uutta myös minulle, sillä kuinka usein sitä on täällä peräpohjolassa tullut tutustuttua 1200-luvun Kiinan poliittisiin asemiin. 

 

Vaikka teos tarjosikin paljon vanhaa tuttua eli huimapäisiä taisteluita sekä uutta Mongolien sotajoukkojen matkassa, niin siltikään sarjan valovoima ei jaksanut enää kannatella aivan vanhaan tapaan. Olen nyt lukenut taas enempi fantasiaa ja sen seurauksena tämän tarinan puutteet iskivät tällä kertaa vahvemmin silmille. En vain voinut enää sulkea silmiäni siltä kuinka yksioikoisiksi tarinan henkilöt jäivät. Yongin keskiössä on selvästi ollut kirjoittaa noita suuria yhteenottoja. Kiinnostavia tapahtumia tälläkin kertaa riitti, mutta jäin silti kaipaamaan samaa intohimoista kuvausta myös henkilöihin. Oli kuitenkin jälleen mukava palata Yongin tuttujen hahmojen pariin, vaikka pitkä tauko tekikin aluksi tarinan seuraamisesta hiukan vaikeaa. Pitihän se nähdä miten kaikki päättyy. Varsinaisestihan tämä Kotkasoturin taru on kuitenkin vasta trilogian aloitus. Katsotaan josko seuraavatkin osat päätyisivät suomennoksiksi asti.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Soturin oppivuodet

2. Yhdeksän yinin totuus

3. Yue Fein perintö

 

Muualla luettu: Lukijatar

Yö kuuluu meille - Mariana Enriquez

Kirjan nimi: Yö kuuluu meille (Nuestra parte de nosche)

Kirjailija: Mariana Enriquez, suomentanut Sari Selander

Lukija: Karoliina Niskanen
Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2019, suomennos ja äänikirja 2022

Kesto: 28h 46min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Isä matkustaa poikansa kanssa halki 80-luvun Argentiinan. Pojan äiti on kuollut. Isänkin terveys on heikolla tolalla. He eivät kuitenkaan ole ketä tahansa. Tämä isä nimittäin näkee kuolleiden henkiä. Sen lisäksi hän pystyy kutsumaan pimeyttä. Eikä maailmanlaajuinen varakkaiden ja vaikutusvaltaisten ihmisten joukko, Kilta, halua päästää häntä hyppysistään. Hän on heille äärimmäisen tärkeä saatanallisten riittien avaintekijä - meedio joka manifestoi Pimeyttä. Nyt poikakin on ruvennut näkemään kuolleita, ja isä haluaa suojella tätä omalta kohtaloltaan. Pojan ja isän kohtaloiden lisäksi taustalla kulkee vahvana Argentiinan poliittinen myllerrys. Tarkistuspisteitä, mielivaltaa, joukkohautoja... Eikä Aids-epidemiakaan jätä tämän maan nuorukaisia pystyyn. 

 

Tämä Enriquezin teos on kirja, josta on vaikea kirjoittaa. Se pitää sisällään niin paljon, mutta samalla yksittäiset juonikuvaukset eivät tee sille oikeutta. Se koostuu eri osioista, joissa näkökulmat ja vuosikymmenet vaihtuvat valottaen Argentiinan historian kipukohtia. Samaan aikaan nämä kaikki osiot kietoutuvat myös tuon raharikkaiden saatanakultin ympärille isän ja pojan kautta. Taitavasti Enriquez on onnistunut kehittämään tämän valtaisan kokonaisuuden, joka silti tuntuu rullaavan saumattomasti eteenpäin. Jokainen osio ja kerronnantaso valottaa lisää ja avaa uusia ovia tarkastella tilannetta. 

 

Oikeastaan en kokisi, että varsinaisesti nuo tapahtumat ovat itsessään tämän tarinan keskiössä. Sen sijaan Enriquez on taitava luomaan tunnelman. Kuinka painostava ilmapiiri kasvaa. Koko ajan odottaa mihin tämä tuleekaan eskaloitumaan. Esittelytekstissä tätä teosta kuvailtiin goottilaiseksi kauhuksi, ja todella kammottavia myös lapsiin kohdistuvia tapahtumia näillä sivuilla olikin. Toisaalta mitä voisikaan odottaa rikkaiden saatanakultin kuvaukselta... Silti itse koin tämän ennen kaikkea suureksi romaaniksi enkä niinkään kauhukertomukseksi. Kerronta on hidasta eikä nuo menot siltikään ole tarinan keskiössä. Näin sanottuani niin siltikään tätä teosta ei voi suositella kaikkein herkimmille, sillä sen verran julmiakin tapahtumia sivuilta löytyy. 

 

Oli todella kiinnostavaa seurata Enriquezin tarinankuljetusta ja sen päähenkilöiden kohtaloita. Lattarikirjallisuudelle tyypillisesti minuun iski myös nuo yliluonnolliset kuvaukset. Jotenkin se vain sopii saumattomasti osaksi tätä tarinaa ja sen arkista maailmaa. Enriquezilla on kertojan lahja ja haluan kyllä ehdottomasti tutustua lisää hänen tuotantoonsa. Todella voimallisen jäljen tämä lukukokemus jätti.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjaluotsi, Kohtaamisia ja Kirjavinkit   

 

Pieni suklaapuoti - Joanne Harris

Kirjan nimi: Pieni suklaapuoti (Chocolat)

Sarja: Vianne Rocher #1
Kirjailija: Joanne Harris, suomentanut Arja Gothoni
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 1999, suomennos 2001

Sivumäärä: 413

Mistä: Omasta hyllystä

 

' "Jäädäänkö me? Äiti jäädäänkö?" Hän kiskoi minua itsepintaisesti käsivarresta. "Minä pidän tästä, pidän tästä paikasta. Jäädäänkö me?"

Nostin hänet syliini ja suutelin häntä päälaelle. Hän haisi savulta ja paistuvilta räiskäleiltä ja talviaamun lämpöisiltä vuodevaatteilta. Miksipä ei? Tämä oli yhtä hyvä paikka kuin joku toinenkin.

"Tietenkin", sanon huulet hänen hiuksissaan. "Tietenkin jäädään." Se ei ollut suoranainen vale. Tällä kertaa se olisi voinut jopa olla totta. '

s. 12

 

Vianne Rocher on elänyt koko ikänsä kiertolaisen elämää. Hän matkasi jo äitinsä mukana pitkin Eurooppaa ja Amerikkaa vaihtaen kaupunkia aina hetken jälkeen. Nyt Vianne elää samanlaista elämää tyttärensä Anoukin kanssa. Tällä kertaa he jäävät pieneen ranskalaiseen Lansquetin kylään. Kyllä tämä paikka kelpaa siinä missä joku toinenkin Vianne ajattelee. Hän vuokraa vanhan leipomon ja remontoi siitä pienen suklaapuodin. 

 

Lansequetin kylän tasapaino kuitenkin horjuu pienestä suklaapuodista. Kylä on elänyt kirkkoherra Renaudin tarkkaavaisen silmän alla kuuliaista eloa. Ja nyt tuo suklaapuoti tuo houkutukset ihmisten eteen - vieläpä paaston aikaan! Viannen lämpö ja tarkkasilmäisyys rupeaa aukaisemaan kyläläisten sisäisiä solmukohtia, ja pian pieni suklaapuoti onkin monen kohde kirkon sijasta, kun on aika keventää sydäntään ja hakea tukea. Vianne aikaansaa muutoksia ihmisissä ja sitä kirkkoherra ei voi sietää. Viimeinen niitti on Viannen suunnittelema suklaafestivaali kirkon tärkeimmän juhlan Pääsiäisen aikaan! Puhaltaako vastustus ja kiertolaiselämän tuulet Viannen jatkamaan matkaa vai voisiko hänelle sittenkin löytyä viimein paikka tästä pienestä kyläyhteisöstä? 

 

' Pystyn lukemaan vaivattomasti heidän silmiään, heidän huuliaan - nuo, joissa on katkeruuden häivähdys, nauttivat minun kirpeistä appelsiinikierteistäni; nämä herttaisesti hymyilevät aprikoosisydämistä joissa on pehmeä täyte. Tyttö jolla on tuulentuivertamat hiukset rakastaa kerjäläisiä, tämä reipas hilpeä nainen suklaapähkinöitä. Guillaumelle florentiineja, jotka hän syö huolellisesti lautaselta siistissä poikamiesasunnossaan. Narcissen mieltymys kerrossuklaatryffeleihin paljastaa hyvän sydämen karhean ulkokuoren alla. Caroline Clairmont uneksii tänä iltana toffeesta ja herää nälkäisenä ja ärtyisänä. Ja lapset... suklaalastuja, värjätyillä sokerimuruilla kuorrutettuja valkoisia nappeja, kultareunaisia piparkakkuja, marsipaanihedelmiä rypytetyissä paperivuoissa, maapähkinänekkuja, rapeita krokanttikeksejä, irtokonvehteja puolen kilon rasioissa... Minä myyn unelmia, pientä lohtua, makeita harmittomia kiusauksia jotka syöksevät ison joukon pyhimyksiä päistikkaa suklaapähkinöiden ja nougatkonvehtien keskelle... Onko se niin vaarallista?

Kirkkoherra Reynaud on ilmeisesti sitä mieltä. '

s. 65-66  

 

Tämä Harrisin teos on ollut minulla hyllynlämmittäjänä jo monta monituista vuotta. Nyt tämän luettuani olen kuitenkinkin niin lumoutunut, että en voi kuin vain ihmetellä miten ihmeessä en ollut tullut tarttuneeksi tähän aiemmin! Hyvä on siis ilmeisesti aina välillä käydä läpi niitä omiakin hyllyjä :D

 

Pieni suklaapuoti oli ihanan lämmin pieni teos. Minuun jotenkin vetoavat nämä pienten kyläyhteisöjen kuvaukset. Niiden sisäiset jännitteet ja ihmiskohtalot. Viannen kerronnan lisäksi olikin mielenkiintoista päästä kurkistamaan myös tuon hänen vastinparinsa kirkkoherran mielen sopukoihin. Kuinka hänelläkin oli omat demoninsa, jotka avasivat hänen muukalaisvihaansa ja kieltäymyksen polkuaan.

 

Aivan ihana lisä oli tuo Viannen ja hänen äitinsä näkijänkyky, jota en osannut ollenkaan odottaa kirjaan tarttuessani. Ei ihme, että Viannen puoti menestyi ja ihmiset hakeutuivat hänen seuraansa, olihan tällä kyky nähdä ihmisten mieliin heidän tarpeitaan, ja siten osata vastata niihin juuri oikein. Ihana pieni lisänyanssi tuomaan hiukan pientä magiaa arkeen. Tätä teosta lukiessa oli hyvä olo, vaikka konflikteilta ja tragedioiltakaan ei voitu välttyä. Upea pieni teos. Aion ehdottomasti jatkaa sarjan parissa seuraamassa mitä elämä vielä tuokaan heille tullessaan.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjakaapin avain, Mustetta paperilla, Kirjahullun päiväkirja, Olipa kerran kirjablogi, Cillan kirjablogi, Kirja hyllyssä, Villasukka kirjahyllyssä, Sagan uudet silmukat ja Ankin kirjablogi

Tulen perillinen - Sarah J. Maas

Kirjan nimi: Tulen perillinen (Heir of Fire)

Sarja: Throne of Glass #3
Kirjailija: Sarah J. Maas, suomentanut Sarianna Silvonen
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2014, suomennos 2018

Sivumäärä: 621 

Mistä: Kirjastosta

 

' Nykyään taas... hän ei oikeastaan tiennyt, mitä kaipasi. Mitä halusi. Hänen oli vaikea myöntää sitä itselleen, mutta hänellä ei ollut enää aavistustakaan siitä, kuka helvetissä hän oikein oli. Hän tiesi vain, että se, joka kiipeäisi ylös epätoivon ja surun kuilusta, ei olisi sama ihminen, joka oli syöksynyt sen syvyyksiin. Ehkä se oli hyvä asia. '

s. 443  

 

Lasipalatsissa salamurhaaja Celaenan piti taistella vapautensa puolesta ja Keskiyön kruunussa hän toteutti uutta tehtäväänsä inhoamansa kuninkaan käskyläisenä. Nyt sydän murtuneena hän on matkannut valtameren yli Wendlynin vihollisvaltioon ja päättänyt olla toteuttamatta kuninkaan antamaa salamurhauskäskyä. Sen sijaan hän hukuttaa murheensa halpaan viiniin ja itsesyytöksiin. Kaikki kuitenkin muuttuu kun hän kohtaa kadulla haltiasoturi Rowanin. Tämän avulla Celaena voisi viimein päästä haltioiden hallitsijan - tätinsä - juttusille ja anoa tältä tarvitsemaansa tietoa, jonka avulla toteuttaa kostonsa ja vapauttaa oma mantereensa julman kuninkaan ikeestä.

 

Samaan aikaan Adarlanin hovissa prinssi Dorianin ja vartioston kapteeni Chaolin välit ovat kylmenneet. Prinssi kamppailee pitääkseen sisältään nousseet taikavoimat piilossa, mutta tunnemyrskyissä se on haastavaa. Chaol taas koittaa pitää Celaenan salaisuuden, mutta kuinka olla kertomatta sitä Dorianille? Chaol myös päätyy tekemisiin valloitetun Terrasen kapinallisjoukkion kanssa, jotka etsivät kadonnutta kuningatartaan, mutta kenelle Chaolin tulisi olla lojaali? Kammottavat noitajoukkiot myös kerääntyvät vuorille kuninkaan pyynnöstä. He aloittavat harjoittelut liittyäkseen tämän sotajoukkoihin - lohikäärmeiden kera. 

 

' Celaena oli vannonut valan - hän oli vannonut vapauttavansa Eyllwen. Epätoivon, raivon ja surun hetkien välissä, Chaolia ja mahtiavaimia ja kaikkea taakseen jättämäänsä ja menettämäänsä koskevien ajatusten välissä Celaena oli päätynyt laatimaan suunnitelman, jota sauraisi maihin päästyään. Suunnitelma oli järjetön ja epätodennäköinen, mutta se vapauttaisi orjuutetun maan: hän aikoi etsiä ja tuhota mahtiavaimet, joiden avulla Adarlanin kuningas oli rakentanut kauhistuttavan valtakuntansa. Celaena oli valmis uhraamaan henkensä toteuttaakseen suunnitelmansa. '

s. 11

 

Nyt kun rupesin siskoni innostamana lukemaan tuota Maasin Valtakunta-sarjaa niin samalla mieleeni nousi halu palata myös tämän Throne of Glass -sarjan pariin. Huomasin usein vertailevani näitä sarjoja mielessäni, mutta siitähän olikin jo monta vuotta vierähtänyt kun viimeksi edes luin tätä sarjaa. Pohdinkin, pitivätköhän muistikuvani enää lainkaan paikkaansa tämän sarjan paremmuudesta. Onneksi Tulen perillinen lunasti kuitenkin odotukseni.

Vaikka nämä sarjat ovatkin omanlaisensa, huomasin silti niissä myös yllättäen tiettyjä samankaltaisia piirteitä. Niin Usvatuulen valtakunnassa kuin tässä Tulen perillisessä on aluksi päähenkilömme täysin rikki ja menettänyt elämänhaluaan traumaattisten kokemusten seurauksena. Sitten kuvioihin astuu uusi hyvin voimakas mies, jolla on kovan ulkokuoren alla omat haavansa. Päähenkilö sankaritar päätyy pohtimaan oliko aiempi rakkaus vain siihen haavoittuneeseen tilaan sopinut, ja nyt suuren muutoksen jälkeen hän ei enää itsekään tiedä mitä haluaa, vain että vanhaan ei ole paluuta. Sitten suuri pahuus uhkaa eikä lopulta sitä menneisyyttäkään voi jättää taakse.

On näissä Maasin sarjoissa myös paljon eroja. Kerrontaratkaisultaan Tulen perillinen poikkeaa, sillä suoran päähenkilön seurannan sijasta kertojanäkökulmia on lukuisia. Olikin mielenkiintoista päästä seuraamaan Celaenan valmennusta haltijaoppiin Wendylissä, mutta samalla seurata Andarlan tilannetta Dorianin ja Chaolin kautta. Ja kuinka kutkuttava lisä olikaan nuo julmat noidat sisäisine valtakamppailuineen ja lohikäärmeineen(!). Takaumien kautta taas syvennettiin Celaenan hahmon tarinaa. Aiempiin osiin verrattuna tuo teiniromanssimaisuus myös oli vähentynyt ja päästiin enempi sinne fantasiamaailman juonittelujen pariin. Kiinnostavaa kyllä seurata mihin Maas tarinaansa seuraavaksi vie. Niin paljon uutta ja yllättävää tässäkin osassa jo oli.

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Lasipalatsi 

2. Keskiyön kruunu 

Muualla luettu: Kirjahullun päiväkirja, Haaveena kirjailijan ura, Kaiken ei tarvitse olla totta, Tarinoiden syvyydet ja Lotta reads books

Lumenlaulaja - Emmi Itäranta

Kirjan nimi: Lumenlaulaja

Kirjailija: Emmi Itäranta

Lukija: Laura Hänninen
Julkaisija: Teos

Julkaisuvuosi: 2025

Kesto: 12h 30min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Haamu seuraa sairaan Elias Lönnrotin viimeisiä hetkiä. Hän on kulkenut tämän vierellä pitkään ja nyt hän viimein haluaa tämän kuulevan koko tarinansa. Tämä haamu tuonelan virroilta on nimittäin Kalevalan pelätty Pohjolan emäntä Louhi. Alkujaan hän kuitenkin oli jotakin aivan muuta.

 

Nuori Lauha asuu pohjolassa yhteiskunnassa, jossa naisilla on omat loitsueläimensä joiksi he voivat muuttua. Lauha voikin liidellä taivaalla kotkan sulissa. He elävät rauhaisaa eloaan kunnioittaen vanhoja luonnonjumaliaan. Sitten kalevanmailta saapuu sotajoukkiot. Kirveenkantajat jotka teurastavat kansan ja häpäisevät vanhat jumalat. Lauha pakenee äitinsä mukana Tuonelan rannoille ja myöhemmin metsänpeittoon. Mutta kosto kytee hänen sisällään. Joku päivä hän on tuleva ottamaan sukunsa maat takaisin. Vaatisi se mitä tahansa.

 

Itäranta on tarttunut tässä uusimmassa teoksessaan ei enempään tai vähempään kuin suomen kansalliseepokseen eli Kalevalaan. Perinteisen kerronnan sijasta hän on kuitenkin kääntänyt asetelman päälaelleen. Mitä nimittäin piili tuon kammoksutun pohjolan akan Louhen taustalla? Mikä ajoi hänet tekoihinsa? Kuinka vahvojen naisten maalle talsikin kalevalaiset miehet rettelöimään ja Louhi nousikin vain puolustamaan omiaan. Mielenkiintoinen käännös klassikkoon ja varmasti vetoaa moniin lukijoihin nykyajan feminismin kultakaudella. 

 

Minulle tämä ei kuitenkaan ollut täsmäisku. Aiemminkin kokemukseni Itärannan teoksista ovat olleet hiukan kahtiajakoiset. Kuunpäivän kirjeet ja Teemestarin kirja olivat minulle todella vaikuttavat lukukokemukset, mutta Kudottujen kujien kaupunki jäi huomattavasti vaisummaksi. Ikävä kyllä kärsin Lumenlaulajassa samoista haasteista kuin tuossa Kudottujen kujien kaupungissa. 

 

Itärannan kieli on aina todella lyyrisen kaunista. Usein se lumoaa, mutta näissä kahdessa teoksessa se on ruvennut jo tuntumaan enemmän itsetarkoitukselta, johon varsinainen tarina sitten kompastuukin. En nimittäin missään kohtaan kiintynyt Lauhaan tai edes kiinnostunut hänen vaiheistaan. Tapahtumiin ja henkilöihin ei päässyt uppoamaan, kun hypittiin eteenpäin tuokiokuvasta seuraavan. Veikkaan, että painettuna kirjana tämä olisi voinut toimia hiukan paremmin, mutta kuunnellessa väsyneillä univajeisilla mamma-aivoilla tämä tarina ei vain koskaan päässyt lentoon. Itäranta on kuitenkin kieltämättä hyvin taitava kirjailija ja aion jatkossakin odottaa hänen teoksiaan suurella innolla. Niin vahvoja lukukokemuksia upealla kielellä höystettynä hän on onnistunut tarjoilemaan. Kaikki ei vain aina toimi kaikille.

 

Tähdet: 2.5 / 5  

 

Muualla luettu: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Ja taas kirja kädessä, Siniset helmet, Kirjasähkökäyrä, Kirjahilla ja Kirjavinkit