Kokonainen elämä - Robert Seethaler

Kirjan nimi: Kokonainen elämä (Ein ganzes Leben)

Kirjailija: Robert Seethaler, suomentanut Raimo Salminen

Lukija: Markus Niemi
Julkaisija: Aula & co

Julkaisuvuosi: 2014, suomennos ja äänikirja 2020

Kesto: 3h 32min

Mistä: Kirjastosta

 

Andreas Egger on vasta lapsi, kun hän saapuu laaksoon jota reunustavat Alpit vuonna 1902. Hänen uskotaan olevan neljä, mutta kukaan ei tiedä tarkasti. Pormestari vain valitsee hänelle satunnaisen kesäpäivän syntymäpäiväksi. Nuori Egger kasvaa maatilalla saaden säännöllisesti isännän raipasta, milloin kaatuneen maitolasin tai särkyneen astian vuoksi. Egger on niin liikkeissään kuin mieleltäkin rauhallinen ja hidas, mutta vahvuutta hänen käsivarsistaan löytyy vaikka kuinka.

Täysi-ikäistyttyään Egger lähtee maatilalta ja päätyy elättämään itseään laaksossa erilaisilla hanttihommilla. Kenen pelto vaatii kääntämistä tai puu kaatamista on Egger paikallaan, vaikka huono jalka hiukan vaivaakin. Kaikista eniten hän on kuitenkin elementissään vuorilla. Niiden rinteillä hän osaa liikkua eikä jalan vammaa edes huomaa. Kun edistys saapuu laaksoon ja erilaisia hissejä ruvetaan rakentamaan vuorien rinteille, on Egger pelottomana mukana poraamassa reikiä vuorenrinteeseen, jotta tukipylväät saadaan paikalleen. Vaikka maailma etenee, pieneen kylään rupeaa saapumaan turistien virtoja laskettelemaan ja patikoimaan vuorten rinteillä, elää Egger omaa rauhallista elämäänsä. Hän rakastuu, menettää rakkaansa, joutuu sotaan, palaa muuttuneeseen maailmaan, mutta silti rakkaus vuoriin pysyy. Vähään tyytyvä Egger ei muutu, vaikka maatalousyhteiskunta lipuikin siinä sivussa nykyaikaan.

 

En muista tarkalleen mistä tämän teoksen olin bongannut luettavien listalleni, mutta kun etsin jälleen uuttaa kuunneltavaa tuli tämä sopivasti vastaan. Hiukan kuitenkin hämmennyin, miten vain reilu kolmeen tuntiin saataisiin puristettua Eggertin kokonainen elämä? Kovin yksityiskohtaista ja laveaa kerrontaa siis tuskin olisi luvassa. Ehkä kuitenkin kauniita maalauksellisia hetkiä? Olihan kaiken taustalla jylhät ja mahtavat Alpit. Ja esittelytekstissäkin tätä tarinaa kuvataan hienosyiseksi ja elegantiksi. 

Tämä teos ei kuitenkaan ollut niin hienopiirteinen kokemus kuin toivoin. Ehkä nämä itävaltalaiset teokset eivät vain ole minua varten, sillä kipuilin Seethalerin kerronnan kanssa hiukan samoin kuin Menassen Dunkelblumin. Jotenkin en vain saa siitä otetta. Sen lisäksi teoksen lukija ei ainakaan auttanut asiaa. Oma lukuääneni on varsin lempeä ja pehmeä, mutta Niemen lukutapaa voisi kuvata hyvinkin sanalla rouhea. Kovat konsonantit äännettiin vahvasti ja sanat eivät vain soljuneet nätisti eteenpäin. En toisaalta tiedä olisinko löytänyt tästä teoksesta sitä kustantamon lupaamaa eleganttiutta edes toisella lukijalla, mutta nyt varsinkin tuntui haastavalta tavoittaa senkaltaista tunnelmaa. Olivathan ne Alpit komeita ja Egger aika symppis yksinkertaisine elämineen, mutta jotain jäi silti uupumaan.

Tähdet: 2.5 / 5

Muualla luettu: Lukupino, Kirjarouvan elämää, Tuijata, Kirjojen kuisketta, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Sivumerkkejä, Unelmien aika, Kirjat kertovat, Kirjareppu, Mummo matkalla, Kirjallisia ja Anun ihmeelliset matkat

 

Kellopelisydän - Vehka Kurjenmiekka

Kirjan nimi: Kellopelisydän

Sarja: Merenkehrä #1

Kirjailija: Vehka Kurjenmiekka

Lukija: Anniina Piiparinen
Julkaisija: Aula & co

Julkaisuvuosi: 2023, äänikirja 2023

Kesto: 9h 18min

Mistä: Kirjastosta

 

' Herään kellopelisydämen tikitykseen rinnassani. Sen tasainen rytmi kaikuu kylkiluitani vasten ja saa minut ajattelemaan oikeaa sydäntäni: sitä sydäntä, joka on jo varmaankin heitetty pois. En koskaan kysynyt Tiimalta, mitä sille tapahtuisi leikkauksen jälkeen. Ehkä on parempi, etten tiedä. '

Takakansi

 

Karunkan laitaman kellotornissa asuu ryhmä ihmisiä, joiden rinnassa tikittää kellokoneisto sydämen sijasta. Tämä koneisto vaatii ihmisuhrin, murhan, vuosittain tai muuten se pysähtyy ja sen omistaja kuolee sen mukana. Adele on juuri täyttänyt seitsemäntoista ja saanut kellopelisydämensä rintaansa. Vaikka häntä onkin vuosia koulutettu tätä kohtaloa varten, ei solahtaminen uuteen rooliin ole helppoa. Kuinka kyetä viemään toisen ihmisen henki? Entä kuinka tulla toimeen uuden sydämensä kanssa, joka janoaa uhreja? Pystyykö hän pitämään muistoistaan kiinni vai viekö koneisto nekin mukanaan?

 

Toisaalta Karunkan akatemiassa yksi parantaja noviisi löydetään surmattuna. Helios ei suostu hyväksymään siskonsa kuolemaa ja hänen toverinsa Eeben on samaa mieltä. Jotain salaillaan. Mutta kuinka lähteä avaamaan tätä vyyhtiä, sillä kukaan ei ole pystynyt ratkaisemaan kellopelimurhaajien jälkiä. Heillä on molemmilla edessään pitkät matkat ennen kuin he ovat valmiita kuulemaan totuuden.

 

Kiinnostuin alkujaan tästä fantasiateoksesta, kun huomasin sen kivunneet blogistania äänestyksessä peräti toiselle sijalle. Luen kuitenkin kohtuullisesti fantasiaa, joten mietin miten tällainen helmi oli siis mennyt minulta aivan ohi. Aulan teoksia vielä löytyy mukavasti kirjaston äänikirjapalvelusta, joten valinta ei ollut vaikea ottaa tämä Kurjenmiekan teos massiivisen Tolstoin Sodan ja rauhan jälkeen kuunteluvuoroon.

 

Lähtöasetelma kellopelimurhaajineen oli kyllä hyvin kiehtova ja nauliuduinkin heti alussa tarinan äärelle. Kurjenmiekan kerronta oli ihanan eläväistä ja kuvailevaa. Kuinka moni jaksaisi kuvata kellopelimurhaajien leppoisaa hapanjuurileivontaa ja villasukankutomista banjon soidessa taustalla! Ympäristö ja vuodenajat oli herätetty upeasti henkiin ja pientä taikaa oli ilmassa.   

Nyt on kuitenkin tunnustettava, että tämä teos ei kuitenkaan noussut vuoden lemppareihini, vaikka alku olikin lupaava. Jostain syystä en nimittäin saanut henkilöistä kuitenkaan otetta. Tuntui että he jäivät vain nimiksi eikä syvempää yhteyttä muodostunut. Vika tosin voi olla myös minun väsyneissä aivoissani, sillä tajusin vasta ensimmäisen tunnin jälkeen, että tässähän tosiaan vaihtelee kertojanäkökulma joka luvussa... Mutta edes tämän huomion jälkeen en oikein kiintynyt kehenkään. Myöskin alun kellopelimurhaajien juonilangat olivat kiehtovia, mutta sitten tarina lähti uusille urille ja en oikein tiedä jaksoivatko ne kiinnostaa minua niin paljon. 

 

Olin myös luullut, että kyseessä on itsenäinen teos, mutta tämähän olikin vasta sarjan avaus. Eli paljon jäi vielä mysteereitä ratkaistavaksi ja tarinaa kerrottavaksi. Kellopelisydän tuntui myös enempi nuortenkirjalta kuin aikuisten fantasialta henkilöhahmojensa suhdekuvioista ja tietystä pinnallisuudesta päätellen. Ilmeisesti olin kuitenkin väärässä ja kyseessä on tosiaan aikuisille suunnattu teos. Mikäli kirjastojen äänikirjapalveluiden valikoimat eivät rupea radikaalisti kasvamaan tässä lähiaikoina, niin tulen varmaan jossain välissä kuuntelemaan kaikesta urputuksesta huolimatta myös seuraavan osan. Kurjenmiekan miljöön kuvauksessa on nimittäin jotain ihastuttavaa taikaa.

Tähdet: 3 / 5

Muualla luettu: Kirjakasta, There's no such thing as too many books ja Kirjapöllön huhuiluja 

 

Jossain on aina päivä - Lotta Stenroos

Kirjan nimi: Jossain on aina päivä

Kirjailija: Lotta Stenroos
Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 2024

Sivumäärä: 250

Mistä: Kirjastosta

 

' "Mitä sä haluat multa?" kysyn. "Oon yrittäny sanoa vaikka mitä tässä jo parin tunnin ajan eikä mikään auta! Mitä mun pitää tehdä että tää loppuu?"

"Kai sun pitäisi tajuta! Sä et ota mun tunteita tosissaan, torjut vaan ja neuvot ja selität! Mikset sä oo esimerkiks vaan ottanu syliin?" Maisa huutaa.

Koska en pysty. Jään hiljaisena seisomaan keittiön ovelle. '

s. 18

 

Riinan elämä on selviytymiskamppailua. Työ media-alalla on raakaa ja koko ajan pitää pystyä pitämään tuhansia lankoja käsissä kauheassa kiireessä. Teini-ikäisellä Maisa tyttärellä on vahvoja tunteita eikä Riina osaa auttaa häntä näiden käsittelyssä. Riinan suhteessa omaankaan äitiin ei ole kehumista. Tuntuu että mitä tahansa hän tekeekin niin hän ei riitä tälle päällepäsmärille, joka aina tietää parhaiten, miten asiat pitäisi hoitaa. Mistä hän siis olisi saanut mallia kohdata tyttärensä tunteenpurkauksia, kun oma äiti on aina vain ärtynyt Riinan epäonnistumisista. Ja niitähän hänen menneisyydessään on riittänyt.

 

Lapsuudessaan pientä Riinaa on nimittäin vaivannut selittämätön ahdistus. Pimeys ja pelko otti valtaa, eikä hän pienenä tyttönä osannut sanoittaa ja kertoa mikä on hätänä. Lopulta hän ei pysty enää menemään kouluun, mutta ymmärryksen ja lohdun sijaan häntä pompotellaan hoitokeskusteluissa. Riinaa ei kohdata vaan hänet ohitetaan. Äiti on vihainen ja isä pettynyt. Riinan sisäinen musta möykky vain kasvaa. Edes aikuisena hän ei ole päässyt käsittelemään näitä tunteitaan, vaan selviytymismekanismina esittää ylisuorittajaa, joka hoitaa homman kuin homman. Autopilotti iskee päälle, vaikka pään sisällä olisi kuinka paniikki päällä. Riina on romahtamispisteessä. Menneisyys ei jätä hän rauhaan ennen kuin se tulee viimein kuulluksi.

 

' Kiljun ja toivon, että hätäni pysäyttäisi äidin, hän ottaisi minut syliin ja sanoisi, että kaikki on hyvin. Kertoisi, että tästä selvitään ja se menee ohi. Mikä lie onkaan, se menee ohi. Että hän rakastaa minua ja olen arvokas vaikken osaakaan olla niin kuin pitää. Että ei tämä maailmanloppu ole, yhdessä se hoidetaan. ' 

s. 75 

 

Huh tämä kirja oli aikamoinen matka. Stenroos osaa hyvin taitavasti astua nuoren Riinan nahkoihin. Miltä se rintaa puristava ahdistus tuntuu. Kuinka kaipaisi niin palavasti vanhempiaan ja pelko heidän hylkäyksestä saa aivan sekaisin. Toisaalta myös kuinka kokee syyllisyyttä pienistä onnen hetkistä. Hänessähän on jotain todella pahasti vialla eikä hän pysty käymään koulussa, ei hänelle ole oikeutta tuntea onnea. Kuinka vaikeata se onkaan vanhemman tajuta pysähtyä ja halata sitä hädissään olevaa pikkuista. Sitä ei osaa pyytää, mutta ai että sitä hyväksyvää läheisyyttä kaipaakaan. Kuinka täydellisen väärin tuo Riinan äiti käyttäytyikään vain näyttämällä inhoaan ja suuttumustaan. Varmasti hänkin teki parhaansa, mutta silti... Onneksi oma äitini ei ole tuollainen huh.

 

Vastaavasti myös aikuisen Riinan elämä oli eläväisesti kerrottu. Kuinka hyvin Stenroos toikaan esiin sen tunteen, kun sisällä on kauhea kaaos päällä ja kaikki kaatuu niskaan, mutta ulos sitä jotenkin pystyy esiintymään rauhallisena ja tekemään hommansa. Vääjäämättä silti se romahdus hengittää niskaan. Kyse on vain milloin Riinan muki viimein läikkyy yli. Tunteitaan ei nimittäin voi paeta. Lapsuuden traumat on käsiteltävä, sillä ennemmin tai myöhemmin ne tulevat betoniseinänä vastaan. Tai sitten trauman laittaa eteenpäin seuraavalle sukupolvelle kannettavaksi.

 

Takakannen mukaan tämä Stenroosin esikoisteos pohjaa löyhästi hänen omiin lapsuudenkokemuksiinsa, mikä selittääkin hänen taitonsa kuvata nuo tunteet niin osuvasti ja elävästi. Minunkin menneisyydessäni on jakso, kun yläasteikäisenä paniikkikohtaukset veivät voiton ja jäin joksikin aikaa kotiin, koska koulu ahdisti liikaa. Ja samoin olen joutunut aikuisiällä vielä käymään läpi noita jumiin jääneitä tunnelukkoja. Vaikka tilanteeni ei ollut yhtä paha kuin Riinalla, joka joutui tässä tarinassa jopa psykiatrisellekin, niin silti tästä lukukokemuksesta muotoutui varsin henkilökohtainen. En voi kylläkään sanoa nauttineeni tästä matkasta, sillä samalla se raaputteli vanhoja haavojani. Koin kuitenkin tärkeäksi lukea tämän, ja ihana nähdä, että joku on osannut sanoittaa nuo tunteet. Vaikka se varmasti onkin tarkoittanut, että on joutunut itsekin kulkemaan läpi sen helvetin. 

 

Stenroos on todella tarttunut tärkeään aiheeseen, mutta samalla kyseessä on kuitenkin kaunokirjallinen teos. Sellaisena kerronnassa oli ehkä rakenteellisesti paikoin pieniä haasteita. Alussa nimittäin aikuis ja lapsi Riinan vuorottelu toimi, mutta loppua kohden otti nuo menneisyyden muistelut yhä suuremman roolin. Koin tämän varsin raskaana ratkaisuna tykittää niin pitkään pelkkää tuota synkkää ja ahdistusta. Loppu myös tuli aika nopeasti tämän jälkeen. En lukijana ollut vielä ehtinyt nousemaan tuolta synkkyyden aallokosta ja sitten hommat taputeltiinkin ja loppu. Lopetuksen oli varmaankin tarkoitus luoda toiveikkuutta, mutta en vain lukijana ihan ehtinyt vielä mukaan vaihtamaan tuota tunnekytkintä. Tärkeä teos siitä huolimatta ja vahva lukukokemus ehdottomasti.

 

 Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjaluotsi ja Luetut.net  

Pohjoinen shamanismi - Kirsti Runavik

Kirjan nimi: Pohjoinen shamanismi - Rituaalit, käytännöt ja historia

Kirjailija: Kirsti Runavik
Kustantaja: Like

Julkaisuvuosi: 2024

Sivumäärä: 233

Mistä: Kirjastosta

 

' Tämä kirja avaa polun pohjoisen shamanismin maailmaan. Sen tuhatvuotinen historia on sanatonta ja kirjoittamatonta, mutta muistitieto, kuvien kieli ja säilyneet kertomukset tuovat valonpilkahduksia polun varrelle. Esitän pohdintoja siitä, millainen oli muinaisen maailman shamaanin työkalupakki. Kiinnostuneita opastan syvemmälle shamanismin harjoittamiseen tarjoamalla käytännön harjoituksia ja taustatietoa. Shamanismi on unien kutoma, metsän tuoksuinen ikuisen oppimisen polku. '

s. 13 

 

Pohjoinen shamanismi on inspiroiva tietokirja shamanismista aina sen perinteistä nykypäivään. Kirja alkaa johdannolla tähän shamanismin maailmaan. Mitä on ollut perinteinen shamanismi? Miten shamaanit erosivat tietäjistä? Miten vanha maailma nähtiin järjestäytyneen? Toisaalta myös mitä on uusshamanismi nykyaikana, jolloin transsitekniikkaa hyödynnetäänkin itsetutkiskeluun tai teknomusiikilla upotaan transsiin. Toisessa osassa upotaan shamaanin rituaalivälineisiin eli ennen kaikkea rumpuun. Alun historiajohdannon jälkeen seuraa myös ohjeet oman rummun valmistamiseen, hoitamiseen ja vihkimiseen. 

 

Kolmannessa osiossa käsitellään laajemmin shamaanimatkaa ja rituaaleja. Kuinka matkustaa, mitä välineitä saattaa tarvita ja minkälaisia erilaisia tapoja tässäkin asiassa on. Toiset jäävät omaan alitajuntaan suorittamaan itsetutkiskelua, kun taas toiset vajoavat syvälle transsiin sielunmatkustukseen. Neljäs osa valottaa voimaeläimiä ja henkioppaita, joiden etsimisestä on tullut varsin suosittua uusshamanismin piirissä, vaikka ennen ne olivatkin shamaaneiden tärkeitä avustajia. Seuraavassa osiossa upotaan syvemmälle shamanistiseen luontoyhteyteen, joka on varsin keskeisessä roolissa. Kuudennessa osiossa saadaan käytännönvinkkejä erilaisiin shamanistisiin harjoitteisiin kuten rentoutumiseen, meditointiin ja visualisointiin. Myös unien symboliikkaa nostetaan esiin. Lopuksi vielä käsitellään mieltä ja sielua, kuinka todellinen shamanismi on kutsumus ja kuinka se vaatii tietynlaisen positiivisen hajoamisen. 

 

Vuosien tie on shamaanien tie, mutta Runavik valottaa silti teoksessaan hyvin, kuinka silti näitä shamanistisia tekniikkoja pystyy hyödyntämään myös siitä irrallaan esimerkiksi juuri itsetutkiskeluun. Olen aiemmin lukenut Tero Goldenhilliltä tarot-korteista hiukan samanlaista. Kuinka vanhat uskomukset on muutettu nykyajan itsetuntemuksen vahvistamisen avuksi. Itse kyllä huomaan kuinka meditoinnin jälkeen olo on aivan erilainen, ihanan seesteinen ja täynnä lämpöä. Olikin mukava kokeilla myös näitä Runavikin shamanismin tekniikkoja juuri tuon meditoinnin ja luontoyhteyden kanssa. Varsinaista transsia en tosin aio lähteä edes yrittämään. 

 

Tästä teoksesta voi saada myös irti vaikkei olekaan juuri hurahtanut shamanismiin omana polkunaan. Itsekin luin tätä rinnakkaiskirjana  Vuoren Näkijän tyttären kanssa. Näin sain syvennettyä shamanismin aihepiiriä vielä enemmän. Mistä tässä oikeasti oli kyse, eikä vain romaanin visualisointina. Paljon nimittäin puhutaan pohjoisen shamaaneista ja minullakin oli heidän toiminnastaan jokin mielikuva, mutta jos joku olisi pyytänyt selittämään tarkemmin mitä tuolla sanalla oikeasti tarkoitetaan, niin olisi selitykseni jäänyt hyvin ohueksi. Vanhan suomalaiset perinteet ja uskomukset kiinnostavat minua kuitenkin hyvin paljon, ja tämä olikin kiehtova sukellus hiukan uudesta näkökulmasta taas aiheeseen. 

Tähdet: 4 / 5

Näkijän tytär - Kristiina Vuori

Kirjan nimi: Näkijän tytär
Kirjailija: Kristiina Vuori
Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 2012 / 2018

Sivumäärä: 556

Mistä: Kirjastosta

' Hän ei ollut koskaan itse miettinyt, mistä hänen unensa tai näkynsä olivat lähtöisin. Ne olivat niin luonnollinen osa häntä itseään.

Ei Eira ollut noita, eikä tietäjä. Hän oli vain Eira, tyttö, joka omasi muutamia harvinaisempia taitoja. Kykyjä, jotka kumpusivat hänen tuntemattoman isänsä puolelta. Eikä hän voinut tuomita kykyjään, sillä silloinhan hän olisi tuominnut oman sukunsa. Hän kyllä pelkäsi niitä, koska ei tuntenut niiden mahtia eikä siksi osannut hallita niitä. '

s. 172

 

On vuosi 1219 kun Starkin suvun ainut perijä Margareeta joutuu raiskauksen uhriksi kesken haukanmetsästyksen ja tulee raskaaksi. Hänen miehensä Klaus haluaisi lähettää näin häpäistyn vaimonsa tavan mukaan pois silmistä, mutta perheen pää herra Ulf päättää toisin. Tämä voi olla hänen ainut mahdollisuutensa saada suvulleen uusi perijä. Toisaalta kaunis emäntäpiika Ursula liehittelee myös Ulfia ja niin lähes samaan aikaan taloon syntyy kaksi lasta. Herra Ulfille poika ja uusi perijä Richard ja hänen tyttärelleen, joka menehtyy lapsivuoteeseen, tytär Eira. Eira ja Richard kasvavat kasvinkumppaneina ollen toistensa tukena, sillä Eiraa kaikki katsovat ristiin. Hän on äpärä, jota Klaus ei ole tunnustanut ja kaiken lisäksi omaa noidan punaiset hiukset. 

 

Kun jo nuori Richard lähetetään Hämeeseen saamaan kasvatusta ja herra Ulf kuolee metsästysonnettomuudessa, jää Eira aivan yksin. Hänen on yhä vaikeampi peittää muilta myös verenperintöään: hän nimittäin näkee enteitä ja kykenee parantamaan käsillään. Hän joutuu mahdottoman valinnan eteen, jonka seurauksena alkaa loputon vaellus Hämeeseen. Hämeessä nimittäin asuu Ilvesten vanha näkijöiden suku, ehkä siellä voisi olla paikka myös Eiralle. 

 

Nuoreksi neidoksi kasvanut Eira myös haaveilee lapsuudentoveriaan Richardia, vaikka he ovatkin sukua. Unissaan hän kohtaa kuitenkin punahiuksisen vakavamielisen nuorukaisen... Samaan aikaan kansan keskuudessa myös kuohuu. Ruotsalaisen kuninkaan valta ottaa yhä vahvempaa sijaa kirkon avulla. Rannikko on jo kristittyä, mutta Hämeessä vanhat uskot ovat pysyneet vankasti vielä paikallaan. Nyt kirkko on kuitenkin päättänyt tehdä tähän muutoksen. Veristen ristiretkien aika on koittanut ja nuori Eira päätyy tämän kaiken polttopisteeseen Hämeeseen.   

' Rouva Talvikki ei osannut latinaa, eikä jaksanut muutenkaan keskittyä tähän turhanpäiväiseen kirkolliseen höpinään. Olihan selvää, että kirkko vain esitti pyhittävänsä tulevan sadon, kun ei muutakaan keksinyt, jotta olisi helpommin saanut kansan luopumaan muinaisista riiteistään. Rouvan oli kuitenkin pakko myöntää, että kirkko toimi ovelasti. Korvasi vanhat tavat uusilla, omiin oppeihinsa sopivilla, ja siinä sivussa väki ohjattiin kuin varkain noudattamaan uuden uskon opetuksia. Hämäläisrouva ei kristinuskosta paljon välittänyt, mutta viekkaudelle hän antoi arvoa. '

s. 92-93

Luimme kirjaston lukupiiriin vähän aikaa sitten Vuoren uusimman teoksen Tulppaaneja kuninkaalle ja yllätyin tuolloin positiivisesti. Jostain syystä olin odottanut Vuoren teosten olevan aika höttöistä historiallista romanssia ja sen sijaan sainkin todella mielenkiintoisen sukellukset haaremien eloon. Ja aiheestaan huolimatta teoksessa ei edes ollut mitään ihmeellistä hekumaa. Siinä oli teos minun makuuni. Innostuin niin, että menin kuuntelemaan Vuorta ihan kirjastoon ja ilahduin todella paljon, kun kuulin minkälaisen pohjatyön hän tekee teoksiinsa, jotta historialliset faktat ja miljööt olisivat kohdallaan. Tätä halusin lukea lisää, joten päädyin valitsemaan hänen tuotantonsa aivan ensimmäisen teoksen. Ja kyllähän sen näki, että jo yli kymmenen teosta kirjoittaneena on Vuori kirjailijanakin kehittynyt tässä matkalla melkoisesti.

 

Näkijän tytär on varsin herkullinen teos aihepiiriltään. Se osuu juuri tuohon ajanjaksoon, kun ristiä tuotiin väkisin kansalle, mutta vanhat uskomukset elivät vielä vahvoina. Shamanismi ja näkijän kyvyt parantaa ja nähdä enteitä olivat kutkuttavia. Myös ylipäätään tarkka kuvaus tuon ajan talouden toimista ja elämästä oli kiehtovaa seurattavaa. Ikävä kyllä sitten on kuitenkin se pieni mutta tulossa. Paikoin tätä kuvausta oli jopa niin paljon, että se hiukan töksäytti tuota muuten vetävää tarinallista kerrontaa. Aivan kuin kirjailijalla olisi ollut halu näyttää kaikki mitä hän tietää ja saada se upotettua sivuille. Toisaalta nautin kyllä tästä yksityiskohtien määrästä, koska historia kiinnostaa minua paljon ja monin paikoin ne olivatkin luontevasti upotettu tarinaan, mutta ei vain aina.

 

Sitten on vielä tuo romantiikka juoni. Anteeksi, mutta paikoin tuntui, että olisin lukenut jotain halpaa kioskipokkaria, sillä varsinkin alkupuolella väkivaltaista seksiä oli ripoteltu sinne sun tänne. Ehkä tällä haluttiin luoda autenttista ajankuvaa, en tiedä, mutta pohdin jo jossain kohtaan, että jätänkö tämän kesken. Tuli vähän Gabaldon Matkantekijä-sarja mieleen, jossa muuten kiinnostava historiallinen romantiikka kertomus oli vain kuorrutettu aivan liialla hekumalla ja seksillä. Onneksi alun jälkeen nämä jäivät Vuoren teoksessa kuitenkin vähäisemmäksi ja varsinainen kiehtova juoni sai tilaa Eiran kasvaessa. Toisaalta oliko pakko, että hänen oli oltava sukua (oletetusti tai oikeasti) molempien kolmiodraaman miehien kanssa? Eikö yhtään tavallisempaa asetelmaa oltaisi voitu valita ilman sukurutsan riskiä? Ei kyseessä tietenkään ollut aivan lähin sukulainen mutta silti...

 

En siis rakastunut tähän Vuoren esikoiseen täysin varauksitta, mutta ihan mukava välipalateos tämä silti oli. En jotenkin tunnu saavan kyllikseni näistä historiallisista tarinoista, joissa erityisesti tietäjät ja parantajat ovat tärkeässä roolissa. En myöskään laita romantiikkaa pahakseni ja onnistuihan Vuori punomaan varsin taitavasti jännitteitä näiden hahmojensa välille. Nyt kuitenkin ymmärrän hänen kertomuksensa siitä, kuinka hän oli kirjoittanut tälle teokselle itse asiassa kaksi eri lopetusta. Tämän mikä kirjassa nyt oli ja toisen mikäli kustantaja ei olisi hyväksynyt tätä. Lopussa minun nimittäin teki mieli huutaa eih, sillä toivoin toisenlaista loppua. Ilmeisen vahvasti siis elin mukana tässä historiallisessa kolmiodraamassa kuitenkin :D

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Sallan lukupäiväkirja, Kirjahullun päiväkirja, Nenä kirjassa, Taikakirjaimet, Arca Fabulorum, Kirjanainen, Eniten minua kiinnostaa tie, Kujerruksia, Kirjasähkökäyrä ja Kirjakaapin avain   

 

Sota ja rauha - Leo Tolstoi

Kirjan nimi: Sota ja rauha (Война и мир)

Kirjailija: Leo Tolstoi, suomentanut Iivari Wallenius (osat 1 & 2) & Ron A. Seppägnen (osat 3 & 4)

Lukija: Sergei Vartiainen
Julkaisija: Saga Egmont

Julkaisuvuosi: 1865-1869, suomennos ja äänikirja 2018

Kesto: 69h 25min

Mistä: Kirjastosta

 

On vuosi 1805. Pietarin seurapiireissä pidetään pitoja ja pohditaan päivän polttavia puheenaiheita. Erityisesti muuan Ranskalainen Bonaparte herättää keskustelua. Tuo Bonaparte, joka kehtaa saattaa koko Euroopan sekasortoon ja siinä ohessa tulee astuneeksi myös Venäjän ylimystön varpaille. Alkaa sotaretki Itävallan avuksi. Pitäähän tuo ylimielinen mukamas keisariksi julistautunut Bonaparte laittaa kuriin. Yhteenottoja tapahtuu. Rauha kuitenkin solmitaan ja arvomerkkejä jaetaan puolin jos toisinkin. Kapisesta Bonapartesta tulee nyt myös Venäjällä tunnustetusti Ranskan keisari Napoleon. Kohtalonpyörä kuitenkin jatkaa pyörimistään ja vuonna 1812 Napoleon lähettää joukkojaan Venäjän maa-alueille. Tilanne olisi ehkä voinut laueta, mutta kumpikaan keisari ei halua antaa periksi. Alkaa Napoleonin kuuluisa sotaretki Venäjälle, Borodinon taistelu, Moskovan valtaus ja lopulta Ranskan armeijan pakeneminen ja Venäjän voitto. Tässä välissä ehtii kuitenkin tapahtua paljon. Tämä suurteos kertookin vuosien 1805-1813 välillä Venäläisten ylimystöjen elämistä yhdistettynä tähän suureen historiankulkuun.

 

Sota ja rauha on kuuluisa hyvin laajasta henkilökaartistaan, mutta käydään vielä läpi keskeisimmät henkilöt, joiden silmin tätä kuuluisaa ajanjaksoa lähdetään purkamaan. Ensinnäkin on Pierre Bezuhov. Äärimmäisen rikkaan kreivin avioton poika, mutta silti ainut perinnönsaaja. Filosofisesti ajatteleva idealisti mutta myös sosiaalisesti kömpelö isokokoinen Pierre, joka ajautuu lähes tahtomattaan onnettomaan avioliittoon kauniin ruhtinatar Helenen kanssa, jonka uskottomuus on jo kiusallisenkin tunnettua. Sitten ovat Rostovit. Kreivin suku, jonka perheenpää on hiukan liiankin avokätinen ja huono raha-asioissa, mutta silti he sinnittelevät niin Pietarin kuin Moskovan seurapiireissä. Heidän lapsensa elämäntäyteinen ja kaunis Natasha sekä husaarina sodissa kunnostautuva Nikolai nousevat varsin keskeisiksi henkilöiksi, samoin kuin kasvattitytär Sonja, joka rakastaa Nikolaita epäitsekkäästi uhrautuen. Sitten ovat vielä ruhtinassuku Bolkonskit, jotka asuvat maalaiskartanossaan. Ankara isä Nikolai, elämän suurten kysymysten kanssa painiva ja sodissa adjutanttina toiminut Andrei sekä tytär ruhtinatar Maria, jota ei oltu kauneudella siunattu ja joka omisti elämänsä kylmälle isälleen. Sotatantereella kohtaamme myös muuan muassa köyhän aatelisen Boris Drubetskoin, jota eteneminen sotilasuralla ajaa yli kaiken sekä monia muita suuria persoonia, joita kaikkia ei vain pysty tähän listaamaan.

 

Kun tämän äänikirjan viimeiset minuutit päättyivät, tyhjä olo valtasi minut. Tämän tiiliskiven kanssa on useampi kuukausi vierähtänyt ja nyt jäin pohtimaan, että entä mitä nyt. Enkö enää pääsekään seuraamaan, mitä nämä jo niin tutuiksi tulleet henkilöt seuraavaksi tekevätkään elämässään? Miten asennoitua kuuntelemaan jotakin muuta, sillä tämä lukukokemus on ollut massiivisuudessaan sen verran kaiken vievää. Olen kuitenkin hyvin ylpeä itsestäni. Selätin tämän suurklassikon! Painettuna kirjana sen noin 1500 sivua olisivat voineet viedä voiton minusta, mutta äänikirjana pojan nukutusten yhteydessä tämä meni mainiona oheisviihteenä. Silloin ei haitannut pitkät sotakuvaukset tai pohdinnat oliko jokin tietty sotatoimi lopulta kuinka fiksu vai ei. Vartiaisen lempeä ääni vain soljui korvissani. Hänen ääntään oli oikein ilo kuunnella ja rauhoittua tämän klassikon tekstin äärelle.

 

En oikein edes tiedä mitä kertoisin tästä klassikosta. Se on niin iso kaikin puolin. En ole mikään kirjallisuuden ammattilainen, joten jätän syväluotaavat kirjallisuusanalyysit suosiolla heidän harteilleen. Sen verran tällaisena paljon lukevana maallikkona voin kuitenkin todeta, että kyllähän Tolstoi osaa kerronnan taidon. Jotenkin tarina kulki luontevasti eteenpäin, ja sen laajasta henkilökaartista huolimatta sen matkassa pysyi hyvin makuna. Lukijana jopa pysyin kiinnostuneena siitä mitä kenellekin tapahtuu. Ja kuinka tarkkanäköisesti hän kuvasikaan henkilöitään! Yllättäen, vaikka se kuulostaakin paljolta sanoa, että teos oli ehkä puoliksi sen henkilöiden elämien kuvausta ja puoliksi sotaa, niin tämä tuntui varsin tasapainoiselta kokonaisuudelta. Kiinnostus pysyi yllä, kun lukijana pääsi elämään tuttujen henkilöiden matkassa, mutta samalla sai historiamatkan Napoleonin sotiin. Oma tietämykseni näistä oli ainakin ennen vain maininta, että semmoisia sotia oli. Nyt tuolla rintamalla eli Nikolain ja Andrein mukana. Ymmärsi sotilaiden arjen, marssit ja varsinaisen taistelunhuuman. Mielenkiintoisesti Tolstoi otti myös kertojansa avulla kantaa näihin sotilaallisiin tapahtumiin pohtien niiden oikeutusta ja kulkua. Sapiskaa saavat historiankirjoittajat, jotka hehkuttavat aina voittajien strategiaa ja sotilasjohtoa. Ehkä kaikkea ei ylipäätänsä olisikaan voitu tehdä toisin. Se ei ole pelkästä yhdestä suuresta sotamarsalkasta kiinni, vaan pitkät ketjut ovat väistämättä johtaneet siihen hetkeen, ja vain yhdenkin renkaan puuttuminen olisi muuttanut tilanteen.

Olen aiemmin lukenut Tolstoilta hänen novellikokoelmansa Tolstoin tarinoita, joka oli minulle hyvin vahva ja koskettava lukukokemus. Massiivinen Sota ja rauha ei kuitenkaan yllä aivan sen tasolle. Jotenkin tuntui että tuollaisessa novellien lyhyessä kerronnassa Tolstoin sanomat elämästä tulivat kirkkaina läpi. Nyt vaikka näillä yli tuhannella sivulla sivuttiinkin filosofisia kysymyksiä sekä sodan oikeutusta ja mielettömyyksiä, sukellettiin vapaamuurarien loosiin ja pohdittiin muutenkin oikeaa tapaa toimia ja elää eri henkilöiden kannoilta, niin silti nämä hetket hukkuivat myös kaiken sen muun lavean kerronnan jalkoihin. Tämä todella on varsin runsas matka, ja siten en voi suositella sitä varauksetta, vaikka taitava kertoja Tolstoi onkin. Jos tähän urakkaan päättää kuitenkin ryhtyä niin tämä äänikirjaformaatti on myös varsin toimiva. Mielenkiintoisesti venäläinen seurapiiri myös puhui ilmeisen paljon keskenään sivistyksen kieltä ranskaa. Vaikka suurin osa tästä oli suomennettu, niin osa oli jätetty ranskaksi. Kirjassa nämä on varmaankin alaviitteillä selitetty, mutta äänikirjassa sitten täysin ranskaa osaamattomana vain laitoin silmät kiinni ja nautin Vartiaisen kauniista lausunnasta. Tuota tekstiä tässä teoksessa kuitenkin riittää yllin kyllin, joten muutama pienen pätkän ohivilistäminen ei sekään siis haittaa.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirjavarkaan tunnustuksia, Jokken kirjanurkka, Hurjan Hassu Lukija, Ja taas kirja kädessä, Wervinkirja ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä      

 

Käen kutsu - Robert Galbraith

Kirjan nimi: Käen kutsu (The Cuckoo´s Calling)

Sarja: Cormoran Strike #1
Kirjailija: Robert Galbraith, suomentanut Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2013, suomennos 2013

Sivumäärä: 463

Mistä: Omasta hyllystä

 

' Tapaus sysäsi syrjään politiikkaa, sotaa ja katastrofeja käsittelevät uutiset, ja kaikki jutut oli koristeltu kuvilla kuolleen naisen virheettömistä kasvoista ja solakasta, veistosmaisesta vartalosta. Muutamassa tunnissa harvat tiedossa olevat faktat olivat levinneet miljoonien ihmisten tietoisuuteen kuin virus: julkinen riita kuuluisan miesystävän kanssa, paluu yksin kotiin, muiden kuulemat kirkaisut ja lopulta kohtalokas putoaminen... '

s. 13

 

Lula Landry on nuori nainen, joka päällisin puolin elää täydellistä elämää. Hän on kuuluisa huippumalli, joka seurustelee julkkisten kanssa ja omistaa miljoonia. Sitten hän putoaa parvekkeelta. Alakerrasta huumehuuruinen elokuvaohjaajan vaimo väittää kuulleensa riitelyä, mutta ketään ei löydetä. Lehdistö riepottelee Lulan elämällä. Kuinka valkoiseen perheeseen adoptoitu musta lapsi sai kaiken, mutta silti ajautui huonoihin piireihin julkisuuden mukana. Ja tässä on lopputulos. Poliisi nimittäin julistaa tapauksen itsemurhaksi. Case closed.

 

Cormoran Strike on puolestaan sotainvalidi, jolla ei mene kummoisesti. Hän on entinen sotilaspoliisi, joka on menettänyt jalkansa ja nyt jalantyngän arpea jomottaa. Siviilissä hän tekee yksityisetsivän tehtäviä, mutta lainat painavat päälle eikä asiakkaita kuulu. Sitten pitkäaikaisen naisystävänkin kanssa tulee ero ja Strike päätyy toimistoonsa yöpymään telttasänkyyn. Elämässä ei ole hurraamista.

 

Nyt Strike saa kuitenkin uuden asiakkaan, kun Lulan adoptioveli John Bristow tulee hänen puheilleen. Hän on takertunut ajatukseen, että valvontakamerakuva, jossa kaksi mustaa miestä juoksee pois asunnolta pian Lulan putoamisen jälkeen liittyy tapaukseen. Hän ei saa rauhaa niin kauan kuin Lulan murha on selvittämättä. Itsemurha se ei ollut, hän on varma. Strike hiukan epäilee, mutta suostuu ottamaan jutun selvitettäväkseen. Hän joutuukin sukeltamaan syvälle julkimoiden ja yläluokkaisten ihmisten elämiin. Onneksi hänen apunaan tällä matkalla on tilapäinen uusi sihteeri Robin, joka on harvinaislaatuisen osaava tehtävissään. 

 

' "Strike, minä haluan ainoastaan oikeutta", Bristow sanoi käheästi kaidat kasvot helakoina.

Hän olisi yhtä hyvin voinut koputtaa jumalallista äänirautaa: sana kajahti rapistuneessa toimistossa ja herätti Striken rinnassa kaihoisan ja korvin kuulumattoman sävelen. Bristow oli paikantanut sen liekin, jota Strike suojeli, kun kaikki muu oli palanut tuhkaksi. Hän oli epätoivoisessa rahapulassa, mutta Bristow oli antanut hänelle toisen, paremman syyn luopua kursailusta. '

s. 38 

 

Tämä sarjan aloitus on pyörinyt hyllyssäni jo monta vuotta aina vain muuttaen mukanani ajatuksella, että ehkä jonakin päivänä. Tasaisin väliajoin olen kuitenkin törmännyt kehuviin arvioihin Galbraithin sarjan uusista osista, joten viimein lämpenin ajatukselle tarttua tähän teokseen. Harry Potterit ovat kuitenkin olleet minulle hyvin rakas sarja, joten olihan se pakko selvittää miten J.K. Rowling (Robert Galbraith salanimen takana) on onnistunut täysiveristen aikuisten dekkarien kanssa. Varsinkin kun hänen ensimmäinen ei velhomaailmaan sijoittuva romaaninsa Paikka vapaana ei loppujen lopuksi ollut kovin mieleenpainuva ja hiottu lukukokemus. Miten tämä dekkarisarja onkaan siis saanut niin paljon innokkaita lukijoita?

Nyt tämän luettua voin henkäistä. Tämähän oli varsin mainio dekkari minun makuuni, vaikka yleensä luenkin vain cozy crimea. Murhilla ei riepoteltu eikä mitään raakuuksia kuvattu. Sen sijaan pääpaino oli sotaveteraani Striken tutkimuksissa ja ihmisten kanssa jutteluissa, kun hän koitti piirtää kuvaa Lula Landrystä kaiken sen mediakuvan takaa. Tytöstä, joka etsi epätoivoisesta tummia juuriaan. Tytöstä, jota paparazzit vainosivat ja jolla oli vain harvoja todellisia ystäviä. 

 

Käen kutsu olikin herkullinen dekkari, jossa päästään kurkistamaan julkkisten julkisivun taakse. Malleja, muotisuunnittelijoita, räppäreitä ja kalliita pikku putiikkeja. Toisaalta myös vieroitusklinikkaa, huumeita ja alkoholia. Tämän vastapainona taas oli Strike. Suoraselkäinen iso nyrkkeilijän näköinen miehenköriläs, joka asuu toimistossaan ja koittaa saada elämänsä edes jotenkin kuosiin. Tässä oli jotenkin taitavasti tavoitettu tuo elämän pinta ja tehtiin syväluotaavia havaintoja. Ei se kynätaituruus ole kadonnut minnekään Rowlingin hyppysistä, vaikka genre onkin vaihtunut täysin. Ja myös itse murhajuoni kyllä piti otteessaan läpi teoksen ja onnistui yllättämään lopussa. Oikein mieluusti siis palaan seuraamaan minkälaisia tapauksia Strike ja Robin saavatkaan jatkossa eteensä.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Amman lukuhetki, Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyltä, Tuhat ja yksi kirjaa, Kirja hyllyssä, Kaisa Reetta T., Hurjan Hassu Lukija, Kirjabrunssi, Kujerruksia, Lukuneuvoja ja Kirjojen keskellä