Jossain on aina päivä - Lotta Stenroos

Kirjan nimi: Jossain on aina päivä

Kirjailija: Lotta Stenroos
Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 2024

Sivumäärä: 250

Mistä: Kirjastosta

 

' "Mitä sä haluat multa?" kysyn. "Oon yrittäny sanoa vaikka mitä tässä jo parin tunnin ajan eikä mikään auta! Mitä mun pitää tehdä että tää loppuu?"

"Kai sun pitäisi tajuta! Sä et ota mun tunteita tosissaan, torjut vaan ja neuvot ja selität! Mikset sä oo esimerkiks vaan ottanu syliin?" Maisa huutaa.

Koska en pysty. Jään hiljaisena seisomaan keittiön ovelle. '

s. 18

 

Riinan elämä on selviytymiskamppailua. Työ media-alalla on raakaa ja koko ajan pitää pystyä pitämään tuhansia lankoja käsissä kauheassa kiireessä. Teini-ikäisellä Maisa tyttärellä on vahvoja tunteita eikä Riina osaa auttaa häntä näiden käsittelyssä. Riinan suhteessa omaankaan äitiin ei ole kehumista. Tuntuu että mitä tahansa hän tekeekin niin hän ei riitä tälle päällepäsmärille, joka aina tietää parhaiten, miten asiat pitäisi hoitaa. Mistä hän siis olisi saanut mallia kohdata tyttärensä tunteenpurkauksia, kun oma äiti on aina vain ärtynyt Riinan epäonnistumisista. Ja niitähän hänen menneisyydessään on riittänyt.

 

Lapsuudessaan pientä Riinaa on nimittäin vaivannut selittämätön ahdistus. Pimeys ja pelko otti valtaa, eikä hän pienenä tyttönä osannut sanoittaa ja kertoa mikä on hätänä. Lopulta hän ei pysty enää menemään kouluun, mutta ymmärryksen ja lohdun sijaan häntä pompotellaan hoitokeskusteluissa. Riinaa ei kohdata vaan hänet ohitetaan. Äiti on vihainen ja isä pettynyt. Riinan sisäinen musta möykky vain kasvaa. Edes aikuisena hän ei ole päässyt käsittelemään näitä tunteitaan, vaan selviytymismekanismina esittää ylisuorittajaa, joka hoitaa homman kuin homman. Autopilotti iskee päälle, vaikka pään sisällä olisi kuinka paniikki päällä. Riina on romahtamispisteessä. Menneisyys ei jätä hän rauhaan ennen kuin se tulee viimein kuulluksi.

 

' Kiljun ja toivon, että hätäni pysäyttäisi äidin, hän ottaisi minut syliin ja sanoisi, että kaikki on hyvin. Kertoisi, että tästä selvitään ja se menee ohi. Mikä lie onkaan, se menee ohi. Että hän rakastaa minua ja olen arvokas vaikken osaakaan olla niin kuin pitää. Että ei tämä maailmanloppu ole, yhdessä se hoidetaan. ' 

s. 75 

 

Huh tämä kirja oli aikamoinen matka. Stenroos osaa hyvin taitavasti astua nuoren Riinan nahkoihin. Miltä se rintaa puristava ahdistus tuntuu. Kuinka kaipaisi niin palavasti vanhempiaan ja pelko heidän hylkäyksestä saa aivan sekaisin. Toisaalta myös kuinka kokee syyllisyyttä pienistä onnen hetkistä. Hänessähän on jotain todella pahasti vialla eikä hän pysty käymään koulussa, ei hänelle ole oikeutta tuntea onnea. Kuinka vaikeata se onkaan vanhemman tajuta pysähtyä ja halata sitä hädissään olevaa pikkuista. Sitä ei osaa pyytää, mutta ai että sitä hyväksyvää läheisyyttä kaipaakaan. Kuinka täydellisen väärin tuo Riinan äiti käyttäytyikään vain näyttämällä inhoaan ja suuttumustaan. Varmasti hänkin teki parhaansa, mutta silti... Onneksi oma äitini ei ole tuollainen huh.

 

Vastaavasti myös aikuisen Riinan elämä oli eläväisesti kerrottu. Kuinka hyvin Stenroos toikaan esiin sen tunteen, kun sisällä on kauhea kaaos päällä ja kaikki kaatuu niskaan, mutta ulos sitä jotenkin pystyy esiintymään rauhallisena ja tekemään hommansa. Vääjäämättä silti se romahdus hengittää niskaan. Kyse on vain milloin Riinan muki viimein läikkyy yli. Tunteitaan ei nimittäin voi paeta. Lapsuuden traumat on käsiteltävä, sillä ennemmin tai myöhemmin ne tulevat betoniseinänä vastaan. Tai sitten trauman laittaa eteenpäin seuraavalle sukupolvelle kannettavaksi.

 

Takakannen mukaan tämä Stenroosin esikoisteos pohjaa löyhästi hänen omiin lapsuudenkokemuksiinsa, mikä selittääkin hänen taitonsa kuvata nuo tunteet niin osuvasti ja elävästi. Minunkin menneisyydessäni on jakso, kun yläasteikäisenä paniikkikohtaukset veivät voiton ja jäin joksikin aikaa kotiin, koska koulu ahdisti liikaa. Ja samoin olen joutunut aikuisiällä vielä käymään läpi noita jumiin jääneitä tunnelukkoja. Vaikka tilanteeni ei ollut yhtä paha kuin Riinalla, joka joutui tässä tarinassa jopa psykiatrisellekin, niin silti tästä lukukokemuksesta muotoutui varsin henkilökohtainen. En voi kylläkään sanoa nauttineeni tästä matkasta, sillä samalla se raaputteli vanhoja haavojani. Koin kuitenkin tärkeäksi lukea tämän, ja ihana nähdä, että joku on osannut sanoittaa nuo tunteet. Vaikka se varmasti onkin tarkoittanut, että on joutunut itsekin kulkemaan läpi sen helvetin. 

 

Stenroos on todella tarttunut tärkeään aiheeseen, mutta samalla kyseessä on kuitenkin kaunokirjallinen teos. Sellaisena kerronnassa oli ehkä rakenteellisesti paikoin pieniä haasteita. Alussa nimittäin aikuis ja lapsi Riinan vuorottelu toimi, mutta loppua kohden otti nuo menneisyyden muistelut yhä suuremman roolin. Koin tämän varsin raskaana ratkaisuna tykittää niin pitkään pelkkää tuota synkkää ja ahdistusta. Loppu myös tuli aika nopeasti tämän jälkeen. En lukijana ollut vielä ehtinyt nousemaan tuolta synkkyyden aallokosta ja sitten hommat taputeltiinkin ja loppu. Lopetuksen oli varmaankin tarkoitus luoda toiveikkuutta, mutta en vain lukijana ihan ehtinyt vielä mukaan vaihtamaan tuota tunnekytkintä. Tärkeä teos siitä huolimatta ja vahva lukukokemus ehdottomasti.

 

 Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjaluotsi ja Luetut.net