Kuninkaan salamurhaaja - Robin Hobb

Kirjan nimi: Kuninkaan salamurhaaja (Royal Assassin) 

Sarja:  Näkijän taru #2 (The Realm of Elderlings #2)

Kirjoittaja: Robin Hobb, suomentanut Sauli Santikko

Lukija: Valtteri Turunen
Julkaisija: Otava

Julkaisuvuosi: 1996, äänikirja 2022

Kesto: 28h 42min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Salamurhaajan oppipojassa tapasimme kruununprinssi Uljaan äpäräpoika Fitzin, josta kuningas päätti kouluttaa salamurhaajan. Näin hänestä ei koskaan tulisi uhkaa kruununtavoittelussa, ja lisäksi kuka olisi luotettavampi salamurhaajan kähmäisessä ammatissa kuin oma veri. Fitzin matka vuorimaille on kuitenkin vaatinut veronsa. Hän selvisi hengissä vain nipin napin, ja nyt joko pahoinpitelyn tai myrkyn seurauksena hän saa voimakkaita tärinäkohtauksia, jotka vievät häneltä tajun. Silti Fitzillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin palata takaisin Peuralinnaan palvelemaan kuningastaan ja sietämään prinssi Vallan ivallista hymyä. Häntä nimittäin tarvitaan.

 

Kammottavat punalaivat jatkavat hyökkäyksiään valtakunnan rannikolle vieden uhriensa inhimillisyyden ahjoamalla heidät. Kruununprinssi Totuus tekee kaikkensa kuninkaallisten taikuudella Taidolla, mutta se vaatii veronsa. Myös uutta laivastoa rakennetaan, mutta kaikki toimet tuntuvat riittämättömiltä. Fitz yrittää parhaansa mukaan auttaa prinssiään, varsinkin kun punalaivat eivät ole ainut asia joka uhkaa valtakuntaa. Kuningas on hyvin heikkona ja sekavana, ja kun Totuus lähtee kauas pohjoiseen löytääkseen legendaariset Ikiaikaiset auttamaan taistelussa punalaivoja vastaan, on Peuralinnassa syntymässä valtatyhjiö. Tyhjiö, jonka enemmän kuin mieluusti ahne ja keikarimainen prinssi Valta täyttäisi... 

 

Tämä Hobbin sarja on ollut minulle hyvin rakas teininä. Jokunen vuosi sitten päätin kokeilla vieläkö sarjassa on imua, sillä onhan se aikuisten fantasiaa - ja rakastuin jälleen ikihyviksi. Nyt kun huomasin vielä, että välissä oleva Elolaiva trilogia on viimein suomennettu ja ilmestyy syksyllä, sain taas uutta ponttia palata sarjan pariin. Pianhan edessä olisi jälleen täysin uutta minulle tämän sarjan tiimoilta! Eipä sen puoleen, että näiden vanhojenkaan teosten tapahtumia juurikaan muistaisin. Siellä ja täällä osasin ennakoida jonkin suuremman käänteen varmaankin siksi, että ne ovat muinoin tehneet niin suuren vaikutuksen, mutta enimmäkseen luin tätä kuitenkin aivan kuin ensikertaa. Niin se muisti ehtii unohtaa ja samoja kirjoja voi lukea ja ihastua uudestaan ja uudestaan.

 

Pidin edelleen Hobbin luomasta hienovaraisesta fantasiamaailmasta, joka muistuttaa pitkälti jotain keskiaikaista miljöötä - pois lukien tiettyjä asioita kuten Taitoa, Vaistoa ja ahjoamista. Fitzin ja suden yhteistä taivalta ja siteen muodostusta oli upeata päästä seuraamaan vierestä. Jännittävää juonittelua riitti ja yhteenotoiltakaan ei voitu välttyä. Ja sitten iki-ihana Narri, josta ei oikein ota selvää, mutta joka on todella kiehtova persoona. Ja taitaa hänellä olla sormensa aika monessakin asiassa näppäilemässä taustalankoja hienovaraisesti mutta varmasti.

 

Kuninkaan salamurhaaja ei kuitenkaan aivan yllä edellisen osan vuoden parhaimmiston tasolle. Koin nimittäin tuon rakkausjuonen Mollyn kanssa varsin puuduttavana. Kuinka Fitz haikaili Mollyn perään, mutta ei heistä ikinä voisi tulla paria, mutta jos silti varastettaisiin hetki, mutta eih... Aivan liikaa soutamista ja huopaamista, varsinkin kun teoksessa oli niin paljon muita kiinnostavia juonikuvioita ja henkilöitä. Minun oli vaikea nähdä, miksi tavalliseen Mollyyn piti niin paljon keskittyä. Vallan vallantavoittelu oli myös jo varsin alleviivattua, vaikka uusia näkökulmia tarjoiltiinkin. Sen sijaan Totuuden tuore vaimo Kettricken vasta olikin kuningatar isolla K:lla. Aina valmis uhrautumaan valtakuntansa eteen, mutta silti samalla peloton taistelija, kun sitä tarvittiin. Hieno sarja kaiken kaikkiaan, jossa tapahtumia ja jännitteitä kehitellään rauhassa. Minä nyt vain satun vertaamaan tätä tuohon mahtavaan viiden tähden ensimmäiseen osaan. Ehdottomasti jatkan sarjan parissa kohti uusia seikkailuja!

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Salamurhaajan oppipoika

 

Muualla luettu: Kaiken ei tarvitse olla totta ja Bookin it some more      

 

Kilpikonnien hidas valssi - Katherine Pancol

Kirjan nimi: Kilpikonnien hidas valssi (La valse lente des tortues)

Sarja: Eläintrilogia #2
Kirjailija: Katherine Pancol, suomentanut Lotta Toivanen
Kustantaja: Bazar

Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2012

Sivumäärä: 749

Mistä: Kirjastosta

 

' Miten valtavasti onkaan tapahtunut vajaassa vuodessa! Elämäni on mullistunut muutamassa kuukaudessa. Ennen olin yksin, aviomies oli jättänyt minut, äiti kohteli minua kaltoin, pankkiirini hätyytteli minua, velat painoivat, olin kirjoittanut romaanin rakkaan sisareni Iris Duponin puolesta, jotta hän voisi julkaista sen omissa nimissään ja loistaa seurapiireissä.

Ja nyt...

Nyt Scorsese on ostanut romaanini elokuvaoikeudet, ja sankarittareni Florinen rooliin kaavaillaan Nicole Kidmania. Kirja on käännetty lukuisille kielille, ja olen juuri allekirjoittanut ensimmäisen kiinankielisen sopimukseni.

Nyt Philippe asuu Lontoossa Alexandren kanssa. Iris kärsii masennuksesta ja nukkuu pariisilaisella klinikalla. [- -]

Nyt olen leski. '

s. 21-22

 

Krokotiilin keltaiset silmät teoksessa kohtasimme Joséphinen jonka elämä näytti varsin erilaiselta kuin nyt. Epätoivoisessa tilanteessa hän suostui kirjoittamaan kauniin seurapiirisiskonsa Iriksen puolesta romaanin, josta on nyt tullut myyntimenestys. Salaisuus on kuitenkin paljastanut. Nyt Joséphine on menestyjä, jolla on viimein omaa rahaa ja sisko Iris on vetäytynyt hermohoitolaan parantelemaan häpeänsä haavoja. Kampaajan matkaan lähtenyt Joséphinen aviomies on myös kuollut, ja viimein Joséphine harjoittelee sydämenasioitaan. Ainut vain, että se tuntuu sykkivän liiankin kovaa hänen siskonsa Iriksen aviomiehelle Philippelle... 

 

Vanha lähiö saa myös vaihtua tyylitietoisen tyttären Hortensian toiveesta Pariisin hienostokortteliin. Hortense tosin lähtee opiskelemaan Lontooseen muotikouluun, mutta Joséphine ja pikkusisko Zoé jäävät harjoittelemaan elämää uudessa vauraassa ja tärkeilevässä ympäristössä. Kaikki ei kuitenkaan ole tälläkään asuinalueella auvoista. Joku käy Joséphinen kimppuun illan pimeydessä ja myöhemmin jopa kuolettavia hyökkäyksiä rupeaa sattumaan. Kerrostalossa kohisee, ja omalaatuiset henkilöt reagoivat asioihin kukin omalla tavallaan. Jotenkin tässä elämän aallokossa pitäisi kuitenkin selvitä ja suunnistaa kilpikonnien tavoin hitaasti tanssahdellen kohti kohtaloaan.

 

' Minä muutun. Minä kasvan kuin auktoriteettia vastaan kapinoiva raivokas teinityttö. Joséphine purskahti nauruun. Teen tiliä itseni kanssa, inventoin uusia tunteitani, arvioin ja punnitsen niitä, minua kylmää, minua kuumaa, ja irrottaudun Iriksestä, kävelen kauemmas ja raivoan hänelle, mutta kävelen kauemmas. '

s. 470-471 

 

Siitä onkin jo melkein viisi vuotta vierähtänyt, kun viimeksi luin Pancolia. Uskomatonta kuinka nopeasti aika rientää! Keväällä näin kuitenkin siskollani kyläillessä pöydällä Pancolin teoksen luennassa, joten päätin palata tämän ihanan ranskalaisen ja runsaan kerronnan kirjailijan pariin. Onneksi varsin hyvin Joséphinen matkaan pääsi takaisin kyytiin, vaikka kaikkia yksityiskohtia en enää edellisestä osasta muistanutkaan. Jo siinä hiirulais Joséphinella oli kasvunpaikka ja tässä jatketaan samalla teemalla. Hän edennyt elämässä, alkanut peräti tapailemaan miehiä ja ruvennut huolehtimaan ulkonäöstäänkin. Silti mielen sopukoissa edelleen jäytää epävarmuus omasta oikeutuksesta. On aika viimein aloittaa irrottautumisprosessi oikukkaan siskonsa Iriksen ikeen alta ja alkaa hengittämään itse. Ylikiltteydestä on haastava päästä täysin eroon, mutta oli ihana seurata kuinka hiljalleen ne omat tarpeet ja tahto alkoivat saada jalansijaa Joséphinen elämässä. 

 

Joséphinen lisäksi kertojia ja näkökulmia tässä tarinassa riitti. Hortensen matkassa sukellettiin Lontoon muotimaailman pauloihin, Zoé puolestaan otti omia askeliaan ensi-ihastuksen saralla. Joséphinen isäpuoli Marcelin kautta seurattiin lapsiarkea jopa hiukan yliluonnollisin ottein, sillä hänen naisystävänsä noiduttiin masennuksen kouriin. Heidän yliälykäs vauvansa oli myös mainio kertoja! Sitten oli vielä Iris ja hänen äitinsä Henriette, jotka molemmat olivat kokeneet kolauksen menettäessään varakkaan miehen ja kamppailivat kynsin hampain pitääkseen elintasonsa rippeistä kiinni. Ja Philippe, jonka ihmissuhteet ja tunteet vasta solmussa olivatkin. Käytiinpä välillä myös pikaisesti kurkistamassa Kiinaan kuolleen Antoinen naisystävä Mylenen nousua kovassa bisnespelissä. Ja kaikkien noiden seurattavien henkilöiden yhteen nitova tekijä oli Joséphine ja hänen tarinansa. Oikeastaan kaikki nuo sivuhenkilöt olivat niin herkullisia, että jäin odottamaan milloin painopiste rupeaisi siirtymään yhä enempi heihin. Nimittäin tuntui, että Joséphinen kasvun matka rupeaa kohtapuolin olla jo taputeltu.

 

Edellisen osan tavoin Kilpikonnien hidas valssi oli siis varsinainen runsaudensarvi. Siinä oli monimutkaisia ihmissuhteita, uutta rakkautta ja vanhoja kaunoja. Sen lisäksi siinä kulki taustalla tuo tutkinta päällekarkauksista hienostokorttelissa. Oikeastaan tästä tietystä ranskalaisuudesta kerronnassa, yhdistettynä moninaiseen kerrontarakenteeseen ja taustalla kulkevaan murhajuonteeseen tuli mieleen Pierre Lemaitren Loistavat vuodet, jonka sarjan pariin pitäisikin palata piakkoin taas uudestaan. Pancolin teos on silti kirjoitettu enempi naisellisella otteella verrattuna Lemaitren miehisiin laseihin. Tuosta hienostokerrostalosta kaikkine omalaatuisine ihmisineen taas tuli mieleen iki-ihana Muriel Barberyn Siilin eleganssi. Suuntia tällä teoksella siis riitti, mutta mielenkiintoista kyllä Pancol onnistui pitämään teoksensa kasassa kaikista näistä haaroista huolimatta. Paikoin oltiin tosin jo lipsumassa vähän liiankin oudon ja bazaarin puolelle, mutta vielä pysyttiin juuri ja juuri tuon rajan oikealla puolella. Teos piti otteessaan massiivisesta koostaan huolimatta. Mukavaa välipalakirjallisuutta, josta löytyy sitä tiettyä kepeyttä yhdistettynä synkempiin puoliin.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Krokotiilin keltaiset silmät 

 

Muualla luettu: Koko lailla kirjallisesti, Illuusioita, Kirjahullun päiväkirja, Luettua, Sunnuntaisatuja ja Anun ihmeelliset matkat 

 

Kiveen hakattu kuolema - Louise Penny

Kirjan nimi: Kiveen hakattu kuolema (The Murder Stone)

Sarja: Three Pines #4
Kirjailija: Louise Penny, suomentanut Outi Järvinen
Kustantaja: Bazar

Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2020

Sivumäärä: 430

Mistä: Kirjastosta

 

' Sitten hän tuhahti itselleen. Hän näki olemattomia ja kuuli ääneen lausumattomia. Hän oli tullut Manoir Bellechasseen päästäkseen hetkeksi eroon kaikesta sellaisesta, rentoutuakseen, ei etsiäkseen tahraa matosta ja veistä pensaikosta - tai selästä. Hän halusi hetkeksi lakata hakemasta pahoja aikeita kohteliaasta keskustelusta ja täysin järkevistä sanoista. Lakata jahtaamasta tunteita, jotka oli tukahdutettu ja taiteltu ja muutettu joksikin aivan muuksi, niin kuin henkinen origami, kaunis mutta pettävä.

[- -] Tässä hän silti seisoi, rauhallisen majatalon puutarhassa, tuijotti nuorta tarjoilijaa ja oli vähällä syyttää häntä vakoilemisesta. '

s. 34-35

 

Bellechasen kartano on vanha hirsirakennus keskellä Kanadan maaseutua. Omaa rauhaa luonnonhelmassa yhdistettynä loistavaan palveluun. Juuri sitä mitä kaiken pyörityksen jälkeen rikoskomisaari Gamache tarvitsee, kun he lähtevät Reine-Marie vaimon kanssa hääpäivän viettoon. Tällä kertaa koko hotelli on kuitenkin täynnä. Rikas Finneyn suku on nimittäin myös majoittunut hotelliin perheen entisen pään muistoksi. Kanada on harvinaislaatuisen helleaallon kourissa ja hikikarpalot vain valuvat selkää pitkin. Mutta sitten viimein koittaa myrsky - ja murha.

 

Gamachen on palattava lomatunnelmista selvittämään, kuinka yksi suvun jäsenistä on joutunut muistopatsaan rusentamaksi. Eihän minkään pitäisi pystyä liikuttamaan niin valtaisaa kivipaasia. Gamachen on aika tiimeineen ruveta purkamaan suvun salaisuuksia. Ja niitä riittää. Finneyt eivät nimittäin voi sietää toisiaan vaan jokainen lause on tikari kohteliaisuuksiin naamioituna. Monetkin olisivat halunneet kuolleesta perheenjäsenestä eroon. Nyt he ovat kaikki eristyksissä Kanadan metsissä. Yhden heistä on oltava murhaaja. Ja Gamachen tehtävä on löytää hänet.

 

' Gamache riisui hellehattunsa ja tunsi auringon täyden voiman päälaellaan. Hän ei muistanut kokeneensa koskaan tällaista hellettä. Päivä oli paahtava. Tuulenhenkäystäkään ei tuntunut, luonto oli täysin liikkumaton ja auringonsäteet pieksivät säälimättömästi maata ja ponnahtivat järven pinnasta uuteen hyökkäykseen. Hiki liimasi jo hänen puhtaan paitansa ihoon. Hän tarjosi hattua vanhukselle. '

s. 95

 

Kun viimeviikon helleaalto lipui Suomen ylle, päätin ottaa lukuun jotakin joka sopi tuohon hikiseen olotilaan. Pennyn dekkarisarjan osat sijoittuvat eri vuodenaikoihin, joten niin minä lukijana kuin rikoskomisaari Gamache pääsimme nyt molemmat sulamaan auringon porotuksessa. Hauska idea tosiaan sijoittaa vuodenajat näin vahvasti osaksi tätä sarjaa. Näin voi eläytyä vielä astetta paremmin, kun kokee itsekin sen saman kelin tai elää juhlapyhien hulinoissa. Onhan Kanadassa paljon samaa Suomen kanssa.

 

Mitä itse dekkariin taas tulee, niin tämä oli taattua laatua. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa olivat jo ihan mukavia, mutta kolmannessa osassa menetin sydämeni lopullisesti tälle sarjalle. Pennyn tavassa kertoa on sitä jotakin. Tässä cozy crimessa nautitaan hyvästä ruuasta, mutta samalla ihmiset ovat vahvasti omanlaisiaan ja heistä löytyy myös syvyyttä. Ihmissuhteet ovat suuressa keskiössä. Kuinka raskaat menneet taakat saattavatkaan olla... Ja ainakin tähän asti myös nuo murhatavat ovat olleet varsin mielikuvituksellisia ja omaperäisiä, joten pisteet siitäkin!

 

Kaikki aiemmat osat ovat sijoittuneet Three Pinesin ihastuttavaan pikkukylään, jossa onkin jo aimo joukkio tuttuja rakkaita hahmoja. Jännitinkin siis etukäteen, miten tämä osa tulee toimimaan, kun ollaankin Three Pinesin ulkopuolella. Onneksi tuttuja hahmoja on silti myös tarjolla ja kyllähän siellä kylässäkin piti pistäytyä sympaattista Kanada päivää viettämässä. Viehätys säilyi ja tapahtumapaikan muutos toi myös mukavasti uusia tuulia. Jokin tässä sarjassa vain saa sydämeni läikehtimään. En varmaan malta kovin kauaa pysyä sarjan parista erossa. Tuo seuraava osa taisikin sijoittua sopivasti syksyyn...

 

' "Meillä kaikilla on sekä onnea että epäonnea", hän sanoi. "Ja joka päivä me teemme laskelmia. Kysymys kuuluukin, kumpaa me silloin laskemme."

s. 425 

 

Tähdet: 4 / 5 

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Kuolema kiitospäivänä

2. Kylmän kosketus

3. Kuukausista julmin

 

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Kirjahullun päiväkirja, Kirja hyllyssä ja Kirjavinkit 

Sukelluslaivalla maapallon ympäri - Jules Verne (Klassikkohaaste 19)

Kirjan nimi: Sukelluslaivalla maapallon ympäri (Vingt mille lieues sous les mers)

Kirjoittaja: Jules Verne, suomentanut O. A. Joutsen

Lukija: Ritva-Liisa Elivuo
Julkaisija: Saga Egmont

Julkaisuvuosi: 1870, suomennos 1916 ja äänikirja 2019

Kesto: 14h 20min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Merillä kuohuu, kun valtaisa merihirviö on ruvennut tekemään tuhojaan valtamerialuksille. Jokaisella on mielipide, mikä ihme tuo hirviö voisi olla, mutta eniten kannatusta saa sen olevan harvinaislaatuisen suuri sarvivalas. Näin tutkija professori Aronnax otetaan mukaan Yhdysvaltalaiselle sota-alukselle Abraham Lincolnille, jonka tehtävänä on saada kiinni tuo merien hirviö. Tyynenvaltameren pohjoisosissa he viimein kohtaavat tämän valtaisan pedon. Yhteenoton seurauksena professori Aronnax uskollisine Conseil palvelijoineen sekä harppuunamestari valaanpyytäjä Ned Landin kanssa joutuvat veden varaan. Ja tästä vasta heidän uskomaton matkansa alkaa.

 

Tälle kolmikolle nimittäin selviää, että heidän metsästämänsä merihirviö onkin rautainen sukellusvene! Nautiluksen kapteeni Nemo pelastaa nämä kolme hukkumiselta, mutta koskaan he eivät enää saa poistua alukselta, jottei ihmisiin ja maaelämään pettyneen kapteenin Nemon salaisuus pääsisi julki. Näin aluksen kunniavieraina, tai vankeina kuten Ned Land korjaisi, he pääsevät kapteeni Nemon ja Nautiluksen matkassa vaikka minkälaisiin seikkailuihin. Meri on kapteeni Nemon valtakuntaa ja se tarjoaa hänelle kaiken tarvitseman. Yhdessä he kiertävät Tyyneltämereltä Intian valtamerelle, sieltä salaista alikulkureittiä Välimerelle ja aina Etelänavalle saakka. Mitä merien ihmeitä he pääsevätkään todistamaan! Mutta samalla takaraivossa jyskyttää, milloin vastaan viimein sattuisi otollinen pakomahdollisuus...

Vau minkälaiselle merelliselle matkalle pääsinkään! Verne kuvasi upeasti tuota merenalaista maailmaa jonne kapteeni Nemon aluksella pääsimmekään. Hän maalasi silmieni eteen niin eläväisesti nuo huojuvat merenalaiset metsät ja koralliriutat, että tuntui melkein kuin itsekin olisi ollut henkilöidemme kanssa kävelemässä sukelluspuvussa syvällä valtameren pohjassa. Tai jännittänyt riittääkö happi, kun Nautilus sukeltaa Etelämantereella suurten jäämassojen alle, jotka valkoisena massana peittivät koko aavan meren. Voin hyvin nähdä, että tämä on teos, joka on sytyttänyt monien nuorten kiinnostuksen meriin ja niiden ihmeisiin. Kapteeni Nemo sai kaiken tarvitsemansa merestä. Hän eli ja hengitti sitä varten. Sen ihmeet jaksoivat lumota ja siinä sivussa historiaa tuli kerrattua.

 

Kun pohdin sopivaa teosta kirjabloggaajien perinteiseen klassikkohaasteeseen, päätin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja samalla lukea teoksen Kirjoja ulapalta haasteeseen. Tämä 1800-luvun klassikko olikin mainio edustaja kumpaiseenkin. Verne on tunnettu seikkailugenren kirjoittaja, joka on luonut oman aikansa sci-fiä. Tätä lukiessa sitä ei edes tajunnut kuinka alkeelliset sukellusveneet tuolloin 1800-luvulla vielä olivat, sillä niin moderninkuuloinen laite Nautilus oli. Ja etelänapakin vasta valloitettiin viisikymmentä vuotta myöhemmin! Alussa tampattiinkin (jo vähän liiaksikin) noita aluksen teknisiä ratkaisuja, mutta voin kuvitella, että teekkareille nämä faktat olisivat varsinaista herkkua. Ja tuntuu uskomattomalta, kuinka Verne on osannut nähdä silmiensä edessä kuinka kaikki voisi toimia, ja se tuntuu näin 150 vuotta myöhemmin vielä täysin loogiselta! Ja mitä merellisyyteen tulee, niin tämä oli sellainen oodi merelle, että ei kovin paljon parempaa teosta olisi voinut keksiä Kirjoja ulapallakaan haasteeseen.

 

Yllätyin hyvin paljon, kuinka vetävä tämä merellinen seikkailu oli. Olen nimittäin aiemmin lukenut Verneltä Maailman ympäri 80 päivässä, joka oli mielestäni jopa aika huono. Kauhealla kiireellä vain tohellettiin eteenpäin eikä lopulta noita läpikuljettuja maita kauheasti kuvailtu, paitsi muutamaa hyvin kliseistä seikkailua lukuun ottamatta. Intoni lukea Verneetä lisää siis lopahti rajusti, mutta päätin silti antaa nyt hänelle uuden mahdollisuuden. Luin syksyllä A.W. Yrjänän Joonanmäen valaat, joka oli kiinnostava teos joka kumarsi vahvasti Nautiluksen ja kapteeni Nemon seikkailuille. Pakkohan se oli kokeilla olisiko tässä merellisessä Vernessä kuitenkin sitä jotakin ja kyllä, nyt viimein pääsin sille uskomattomalle matkalle mitä odotin. Vernellä on taito kuvata vetävästi uppo-outoja paikkoja. Myös äänikirjaformaatti sopi tähän teokseen yllättävän hyvin, sillä siitä pystyi kuuntelemaan aina vaikka luvun kerrallaan, jossa kussakin oli omat seikkailunsa. Pakko nostaa hattua miten Verne onkin osannut luoda näin eläväisen merenalaisen maailman omana aikanaan.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Jokken kirjanurkka

 

 

Tänä vuonna klassikkohaastetta emännöi Yöpöydän kirjat, kiitos!

 

Aiemmat klassikkohaasteeni:

Klassikkohaaste 15: As You Like It - William Shakespeare  

Klassikkohaaste 16: Romeo & Juliet - William Shakespeare

Klassikkohaaste 18: Rautatie - Juhani Aho

 

Osallistun myös Kirjakimaran Kirjoja ulapalta haasteeseen tällä merellisellä teoksella.

 

Yösyöttö - Eve Hietamies

Kirjan nimi: Yösyöttö

Sarja: Yösyöttö #1
Kirjailija: Eve Hietamies
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2010

Sivumäärä: 383

Mistä: Kirjastosta

 

' Kun ovi kolahti kiinni, ne kääntyivät katsomaan.

Nostin vauvan lattialle makuupussin päälle ja aloin riisua. Myssy, kypärämyssy, toppahaalari, toppalapset, toppasukat, villatakki, villahousut. Naiset silmäilivät syrjäkarein, vaihtoivat pitkiä katseita keskenään. Ajattelin, että siinäpä vilkuilevat. Tiesin, että se oli oikein puettu, pusero ei ollut väärinpäin ja toppamyssyn alla oli kypärämyssy.

Nostin pojan syliin vaatteiden keskeltä ja kurkistin vaippaan, se oli vielä puhdas. Laskin vauvan takaisin lattialle makuupussin päälle ja kaivoin laukusta puukauhan.

Ympärillä välähti muutama hymy. '

s. 7

 

Antti Pasasen elämä heittää kerralla häränpyllyä, kun vaimo ei halua nähdä silmissään vastasyntynyttä lastaan eikä varsinkaan sitä miestä, joka sen on häneen laittanut aluilleen. Näin synnäriltä kotiin lähtevät vain Antti ja vauva. Mistä ihmeessä Antti kaivaisi kivikautisista miesaivoistaan ne kuuluisat äitigeenit? Jotain sille pitää syöttää, mutta MLL:kin apupuhelimessa ei ymmärretä kun hän koittaa kysyä, mistä äidinmaitoa saisi ostettua kun pienokaisella rupeaisi olemaan jo kova nälkä.

 

Toimittajan työ saa jäädä hollille, kun Antti jää yksin vastuuseen vauvastaan. Vaimo huitelee hullujenhuoneella ja joku nimikin tässä pitäisi antaa. Olkoon siis Paavo. Elämä ei ole helppoa, mutta onneksi neuvolan verkostoitumisillasta löytyy Enni, jolle voi soittaa vaikka kolmelta yöllä kysyäkseen, mitä nyt pitää tehdä!? Hiljalleen Antti kasvaa omaan rooliinsa vanhempana ja löytää paikkansa Jönnin puistossa muiden mammojen joukosta. Mutta paljon kommelluksia ja väärinymmärryksiä se matka on täynnä. Esimerkiksi oi miksi hän menikään sanomaan, että hänen vaimonsa on kuollut...

 

' Paavo alkoi höpötellä jotain omiaan ja muistin äkkiä, että täytyy ostaa lisää perunajauhoja vaippaihottumaan. Perunajauho toimii paremmin kuin sinkkirasva. Mistä hitosta minä senkin tiesin?

Ja sen, ettei sitä missään nimessä saanut jättää enää yksin hoitoalustalle, nuhaa hoidetaan keittosuolatipoilla, alle yksivuotiaalle ei saa antaa lanttua, mutta joka aamu pitäisi antaa Jekovettiä ja sen kanssa Relaa, koska pelkästä D-vitamiinista sille tulee vatsa kipeäksi. Mutta koska en viitsinyt kiusata itseäni pienempiä, en antanut sille enää ollenkaan D-vitamiinia ja Ulla piti siitä koko ajan aivan helvetillistä meteliä.

Senkin tiesin, että tyynyä ei vielä tarvittu ja rutiinit olivat tärkeitä. Kun joka päivä tekee samat asiat samaan aikaan, lapsesta ei tule isona huumediileriä. Se tajuaa, että maailma on muuttumaton, asioiden ennakoitavuus rauhoittaa. '

s. 17 

 

Oma pienokaiseni tekee juuri hampaita kovalla tohinalla ja öisin herätään tunnin välein. Tarvitsin siis kovasti jotakin vertaistukea ja juuri siinä tämä Hietamiehen teos on parhaimmillaan. Vaikka Antti onkin mies, niin kyllä meille kaikilla tulee niitä hetkiä kun on ihan hukassa vanhemmuudessaan. Oli myös ihana bongata noita kehitysvaiheita elämässä pienokaisen kanssa ja muistella omia hetkiä kun opeteltiin tulemaan portaita alaspäin, luettiin kirjoja joissa on vain yksi kuva ja sana hevonen, käytiin muskarissa ja mammakerhoissa... Voi sitä muistojen taivalta. Toisaalta myös tunnisti oman ajan kaipuun ja jatkuvan väsymyksen.

 

Hietamiehen teos on juuri sopivasti kieli poskessa kirjoitettu. Siinä on huumoria, joka saa hyväntuulisuudessaan hymähtämään hyväksyvästi. Hyvä, että vauvavuoden rankkuudesta on osattu kirjoittaa näin hauska teos. Ainut hämmentävä aspekti olikin kun jostain syystä leikkipuistossa mammat olivat jotenkin ilkeitä enemmän luomua äitiä kohtaan. Kuinka lapsen kantaminen rattaiden sijasta, taaperon imetys, perhepeti ja kestovaippailun hahtuvavillahousut olisivat jotenkin todella hörhöä ja tuomittavaa. Oma kokemukseni on ollut, että kaikkien tavat hyväksytään ja kohtaamispaikoissa on hyvä henki. Siksi tämä pisti vähän silmään ikävästi, mutta ehkä maailmakin on ehtinyt jo muuttua näissä neljässätoista vuodessa. Tai sitten itse olen vain myös tällainen hörhö monien mielestä enkä vain tiedä sitä :D Ja toisaalta kyllähän sitä itse taas pohti, kuinka ihmeessä jo vähän päälle puolivuotiaalle Paavolle jo syötettiin mäkkärissä jälkkäreitä ja kaiken maailman sokerivanukkaita ja katseltiin tuntikausia telkkaria. Vanhemmuuden teitä on monia. 

 

Onneksi enimmäkseen teos oli hauska, ja kuten Anttikin päätyi huomaamaan, niin hiekkalaatikon reuna on hyvin tasa-arvoinen. Kaikki ovat vain vanhempia, eikä sillä ole väliä onko ammatiltaan lääkäri, riskianalyytikko vaiko Siwan kassa. Koko maailma pyörii silti vain vaippaihottumien ympärillä. Ja avoimesti kaikesta puhutaan porukassa. Hauska valotus vauvavuoteen ja mieluusti luen jossain välissä sarjan seuraavankin osan kun päästään päiväkoti-ikään.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Jokken kirjanurkka, Kujerruksia, Luettua elämää, Kirjasähkökäyrä, Kaksoispiste, Kirjanurkkaus, Pihin naisen elämää, Kirjakko, Kirjahullun päiväkirja, Luettua, Unelmien aika, Lukuneuvoja, Kirjojen keskellä, Illuusioita, Kirjoihin kadonnut, Mari A:n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjavinkit, Oksan hyllyltä ja Kotona kirjassa  

12 elämänohjetta - Jordan B. Peterson

Kirjan nimi: 12 elämänohjetta - Käsikirja kaaosta vastaan (12 rules for life)
Kirjailija: Jordan B. Peterson, suomentanut Tero Valkonen
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2018, suomennos 2018

Sivumäärä: 559

Mistä: Mieheltä lainassa

' Tällaisen kysymyksen ongelma on siinä, että sen esittäessään täytyy todella tahtoa totuutta. Sen ongelma taas on siinä, että vastaus ei tunnu mukavalta. Kun riitelee jonkun kanssa, sitä tahtoo olla itse oikeassa ja toisen olevan väärässä. Sen jälkeen toisen täytyy uhrata jotain ja muuttua, ei itsen, ja se on paljon mukavampaa. Jos onkin itse väärässä ja muutoksen tarpeessa, täytyy käydä itsensä läpi aivan uudelleen - täytyy tutkia niin muistonsa menneestä, nykyhetkessä oleminen kuin tulevaisuuden suunnitelmatkin. Sitten täytyy päättää haluta muutosta ja miettiä, kuinka siinä onnistutaan. Sen jälkeen kaikki täytyy vielä toteuttaa. Se on uuvuttavaa. Se vaatii toistuvaa harjoittelua, jotta uudenlainen katsantokanta ja uudet ratkaisut muuttuvat tottumuksiksi. On paljon helpompaa olla ymmärtämättä, myöntämättä ja toimimatta. On helpompaa kiinnittää huomio johonkin muuhun kuin totuuteen ja pysyä tietoisesti sokeana. '

s. 543-544

 

Jordan B. Peterson on kanadalainen psykologian professori, joka on tullut tunnetuksi omanlaisilla syväluotaavilla luennoillaan ihmisyyden perimmäisistä kysymyksistä. Nyt hän on päätynyt tiivistämään näiden kansien sisään 12 pääperiaatetta, jotka auttavat elämään parempaa elämää. Nämä 12 ohjetta ovat: Seiso suorana hartiat takana; Kohtele itseäsi kuin henkilöä, jonka auttamisesta olet vastuussa; Hanki ystäviksesi ihmisiä, jotka tahtovat parastasi; Vertaa itseäsi siihen mitä olit eilen, älä siihen mitä joku toinen on tänään; Älä anna lastesi tehdä mitään, mikä saa sinut suhtautumaan heihin kielteisesti; Järjestä omat asiasi kuntoon ennen kuin kritisoit maailmaa; Tavoittele sitä, mikä on merkityksellistä (älä sitä, mikä on vain hyödyllistä); Puhu totta - tai älä ainakaan valehtele; Oleta, että keskustelukumppanisi voi tietää asioita, joita sinä et tiedä; Puhu täsmällisesti; Älä häiritse rullaluistelevia lapsia; Silitä kadulla vastaan tullutta kissaa.

 

Nämä ohjeiden otsikot ovat kuitenkin vasta lähtökohdat. Niistä Peterson lähtee kerimään auki paljon laajempia ja kokonaisvaltaisempia teemoja moraalista, uskomuksista, vapaudesta ja vastuista. Ja se kaikki nivoutuu lopulta kysymykseen kuinka elää. Välillä keskusteltiin hummerien valtataisteluista evoluutiopsykologian näkökulmasta ja toisinaan viitattiin raamatun teksteihin. Sitten taas puhuttiin kuuluisista psykologien teorioista tai ihan vain vanhojen kirjoitusten oppeista. Kaikesta voi nimittäin saada yllättävän paljonkin irti. Kun vain osaa katsoa.

' Hän päätteli että tweediä käyttävä, nojatuolifilosofiaa harrastava, uhreihin samastuva, sääliä ja halveksuntaa ilmaiseva yhteiskunnan muutoksesta puhuva kansanosa ei itse asiassa useinkaan pitänyt köyhistä, vaikka muuta väitti. Se yksinkertaisesti inhosi rikkaita. Ihmiset naamioivat kaunansa ja mustasukkaisuutensa hurskauteen, tekopyhyyteen ja omahyväisyyteen. Tiedostamaton - tai yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta puhuva vasemmisto - ei ole niistä päivistä juuri muuttunut. Aina kun joku ilmoittaa liian lujaa "Minä kannatan tätä!" huomaan miettiväni Freudin, Jungin, Nietzschen ja Orwellin ansiosta "Mutta mitä sinä siis vastustat?". Kysymys vaikuttaa erityisen aiheelliselta, jos samainen henkilö valittaa, kritisoi tai yrittää muuttaa jonkun toisen käyttäytymistä. '

s. 449

Aloitin tämän Petersonin kirjan varmaan lähemmäs kaksi vuotta sitten. Sitten olen aina silloin tällöin lueskellut yhden luvun kerrallaan, kunnes kirja jäi pitkälle tauolle poikani syntymän jälkeen. Petersonin kerronta ei nimittäin ole sieltä helpoimmasta päästä, eikä näiden kaikkien filosofisten ja viittauksia täynnä olevien sivujen sokkelosta tullut mitään pahimmassa univajeessa. Yhdessäkin luvussa mentiin niin syvälle johonkin raamatun lainauksiin, että en pysynyt perässä edes ennen yöherätysten tulemista osaksi arkeani. Petersonin kerronta on melkein kuin älykästä tajunnanvirtaa. Hän ottaa eri asioita ja mennä porskuttaa minne ne vievätkään. Lopulta sitten koukataan niiden kaikkien esimerkki tarinoiden ja moraalifilosofisten pohdintojen jälkeen takaisin siihen mikäs olikaan tämän luvun aiheena.

 

Peterson on tunnettu myös siitä, että hän jakaa vahvasti mielipiteitä. Hän tuo julki rohkeasti omat näkemyksensä eikä kumartele sovinnollisesti muita. Joku voisi siis kokea osan hänen tuomistaan ajatuksista myös provosoivina. Erityisesti erilaiset idealogiat ja -ismit ovat hänen hampaissaa. Itsellenikään kaikki hänen oppinsa eivät kolahtaneet, mutta joukossa oli myös helmiä ja valaistumisen hetkiä. Ne palkitsivat ja antoivat motivaatiota jatkaa myös silloin kun tuntui, että ei ihan saa nyt otetta siitä mitä taas halutaan sanoa. Oli myös kiehtovaa seurata miten erilaisista esimerkeistä Peterson pystyikään ammentamaan elämänohjeisiinsa. Mielenkiintoinen oppitunti, joka laajensi taas ajatusmaailmaa tarjoamalla uusia näkökulmia.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muaalla luettu: Kirja kirjoista ja Ensimmäinen

He eivät tiedä mitä tekevät - Jussi Valtonen

Kirjan nimi: He eivät tiedä mitä tekevät

Kirjoittaja: Jussi Valtonen

Lukija: Jukka Pitkänen
Julkaisija: Tammi

Julkaisuvuosi: 2014

Kesto: 25h 55min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Alina päätyy esittelemään graduaan tutkijaseminaariin ja häpeää tyypillisen suomalaisen tavoin nurkassa tekelettään. Sitten vastaan tulee Joe. Amerikkalainen tutkija, joka onkin kiinnostunut hänen työstään. He lähtevät syömään ja lopulta päätyvät jakamaan vuoteen. Myöhemmin Joe on muuttanut Alinan luo Helsinkiin ja heillä on pieni tuhiseva Samuel käärö täydentämässä perhettä. Arki ei kuitenkaan mene niin kuin romanttisissa elokuvissa. Alina väsyy lapsenhoitotaakkansa alla eikä työlleen täysin omistautuneesta Joesta saa tukea. Toisaalta kunnianhimoinen Joe on hylännyt koko uransa siirtyessään Suomeen, eikä mikään tunnu enää sujuvan. 

 

Parikymmentä vuotta myöhemmin Joe on huippututkijana Amerikassa uuden perheensä kanssa. Hän tekee uraauurtavaa aivotutkimusta eläimillä, jotta ihmiset saisivat paremman tulevaisuuden. Eläinoikeusaktivistit ottavat hänet kuitenkin tähtäimeensä: hajotettu työhuone, huutelua kadulla, vihapostia... Tilanne rupeaa eskaloitumaan kovaa tahtia. Oman haasteensa tuovat myös kapinoivat teinitytöt, erityisesti Rebecca, joka on myynyt elämänsä markkinointiyritykselle. Mitä pahaa siinä nyt olisi postata someen asioita ja saada vastineeksi ilmaislahjoja ja kaikkien ihailua? Entäpä kun mukaan tulevat sosiaaliset psyykelääkkeet ja iAm älylaite...  

 

Suomessa Alinallakin on uusi perhe ja menestyvä kirjailijanura. Kahden pikkuisen kanssa Samuel on ollut se perheen tunnollinen isoveli joka hoitaa. Nyt hänestä on kuitenkin tullut väliinputoaja. Hän ei ole koskaan tavannut isäänsä, tämähän lähti hänen ollessa vielä aivan taapero. Silti hän kaipaa kovasti isänsä hyväksyntää. Kun ero tulee vielä tyttöystävästä eikä opinnot lähde liikkeelle, uppoaa hän yhä syvemmälle nettifoorumeihin. Hänestä kasvaa vihainen nuorukainen - ja eläinoikeusaktivisti.

 

Huhhuh mitä tulikaan luettua. Tämä Valtosen teoshan voitti Finlandia-palkinnon kymmenen vuotta sitten ja mieheni sisko hehkutti tätä kirjaa minulle, mutta silti en osannut odottaa näin tajunnanräjäyttävää lukukokemusta. Vau! Kerrankin voi täydestä sydämestään sanoa, että palkinto on todellakin mennyt oikeaan osoitteeseen. Kuinka taitavasti Valtonen käsitteleekään niin monia kiinnostavia teemoja romaanissaan ja sen lisäksi kuvaa ihmissuhteita niin tarkkanäköisesti. Kun tähän vielä yhdistää taidokkaan kerrontaratkaisun niin koko paketti on aika täydellinen. Halusin vain kuunnella koko ajan lisää, jotta tietäisin mihin seuraavaksi Valtonen minut johdattaakaan.

 

Mitä kaikkea tämä runsaudensarvi siis piti sisällään? Ensinnäkin siinä on tuo eläinkoe ulottuvuus. Joe näkee mitä kaikkea hyvää niillä voidaankaan saada aikaan, kun taas Samuel näkee tämän nurjan puolen. Vaikea kysymys, ja siihen Valtonen on onnistunut hienosti luomaan keskustelun, jossa molemmat puolet saavat suunvuoron. Ja myös näytettyä sen miksi näiden eri osapuolet on niin vaikea keskustella keskenään. Toinen kiinnostava juonilanka tuli Joen tyttären Rebeccan mukana. Kuinka kansainväliset suuryritykset voivat markkinoida laittomasti teineille lääkkeitä, joiden soveltavuutta lapsille ei ole edes tutkittu. On kuitenkin halvempaa maksaa sakot kun jää kiinni kuin toimia oikein. Tähänkö markkinataloudessa on todella tultu? Eikä kukaan uskoa Joeta, joka joutuu kaivamaan tiedot salaliittoteoreetikkojen sivuilta, sillä eihän kukaan voisi uskoa moista yritystoimintaa! Entäpä sitten iAm laite. Tassut vain päähän ja saat verkkokalvoillesi suoraan kaiken, puhelimesi, sähköpostisi, elokuvat, uutiset... Kuka enää haluaisi olla tavallisessa maailmassa, kun iAm tarjoaa jatkuvan stimulan - ilman mitään turhia ruutuja tai painalluksia. Toisaalta tietääkö kukaan mitä tällaisella uudella innovaatiolla voi olla pitkäaikaisseurauksena? Eipä näitä taideta kauheasti nykyäänkään pohtia kun hype edellä mennään...

 

Ekoterrorismin erilaiset muodot, yliopistomaailman nurkkakuntaisuudet, vaikea isä-poikasuhde, parisuhteiden haasteet... Kuinka paljon tässä teoksessa onkaan ulottuvuuksia. Poika kasvaa ilman isää ja luo mielikuvansa katkeran äitinsä kommenteista. Kuinka taitavasti kerronnassa valotettiin ensin toista näkökulmaa, ja kun kertoja vaihtui, tajusikin kuinka väärin toinen olikaan tajunnut kaiken. Ihmissuhteet eivät ole helppoja, mutta niin rehellisesti Valtonen niitä kuvaa. Kukaan ei oikein tiedä mitä tekee, mutta koittaa vaillinaisen tietonsa valossa rämpiä parhaansa mukaan eteenpäin. Valtosen kerronnan nerokkuus ei edes jäänyt valottavaan eri näkökulmien käyttöön, vaan se oli myös kokonaisvaltaisesti hyvin monikerroksellista. Jotain mainitaan, mutta se avautuu kokonaisuutena vasta myöhemmin. Kuin kaleidoskooppi edettiin yhä syvemmälle punottuun kuvioon. Koskaan ei kuitenkaan tiennyt mihin sillä kertaa tarkennetaan. Kaikki kuitenkin onnistutaan punomaan yhteen. Harkittua, taitavaa ja ajatuksia herättävää. Sitä tämä Valtosen teos todella oli.

 

Tähdet: 5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Isyyspakkaus, Kirjavinkit, Jokken kirjanurkka, Annelin kirjoissa, Lumiomena, Reader, why did I marry him?, Sivumerkkejä, Tuijata, Lukijatar, Kirjakko ruispellossa, Luettua elämää, Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Pauline von Dahl, Hurja Hassu Lukija, Ainakin 52 kirjaa, Savannilla, Kirjojen keskellä ja Kujerruksia