Lasten planeetta - Riikka Pulkkinen

Kirjan nimi: Lasten planeetta

Kirjoittaja: Riikka Pulkkinen
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2018

Sivumäärä: 382

Mistä: Kirjastosta

 

' Haluan ison ja tuuhean joulukuusen, Hakaniemen torin kauneimman. Menemme yhdessä ostamaan kuusta sunnuntaina, päivä eropäätöksen jälkeen. Olemme oudon hilpeitä. Viimeinen joulu! Mikä helpotus! Nyt se on päätetty! Nyt kaikki on ohi ja sitä voi vaikka juhlia! Vaeltelemme kuusirivistöjen välissä, puhelemme kauppiaille niitä näitä. Meitä voisi luulla onnelliseksi perheeksi, mikä me kenties olisimmekin, ellemme juuri olisi sattumoisin päättäneet erota. Maksamme suosiolla viisikymmentä euroa uljaasta yksilöstä, joka on kuin henkilöhahmo tuntemattomassa tarinassa. '

s. 11-12

 

Frederika ja Henrik ovat päättäneet erota. Kaikessa sovussa, yllättäen. Enää ei vain jaksa. Yhteys on kadonnut. Arjen pienet katkeruuden hetket uineet tilalle. Onko rakkaus siis loppu? Kuinka vaikeata se onkaan päästää toinen näkemään sinut itsenäsi, kaikkinesi. Avautua paljaaksi ja luottaa. Miksi niin helposti esitämme jotakin roolia? Ja ärsyynnymme kun saamme toisen kiinni heidän omasta suojaesityksestään. Herääkin kysymys, oliko rakkaus alkujaankin itsepetosta. Toisaalta eron jälkeenkin sitä toista rakastaa siinä samalla kun suree kaikkea menetettyä. Nyt vain sitä ei enää jaeta. Katkeruuskin helpottaa, kun enää ei voi olettaa toiselta mitään. Enää ei olla yksikkö. Pitää oppia löytämään oma polkunsa.

 

Heillä on myös yhteinen lapsi - kolmivuotias tyttö. Kuinka kaikki tämä vaikuttaa tyttöön? Kuinka selittää, että yhden kodin sijasta nyt niitä onkin kaksi joissa vuorotella? Kuinka kestää jäähyväiset, kun tietää että ei näe lastaan enää joka päivä? Enää ei voi hakea toista vanhempaa tarpeeseen. Nyt pitää selvitä omin konstein uhmaikäisen kaupparaivarien kanssa. Tuntea syyllisyyttä, kun ei pystykään vastaamaan täydellisen äidin mielikuvaan. Tofupastan sijasta joskus vain on pakko syödä kylmiä nakkeja. Haluaa hyvitellä. Haluaa riittää.

 

Frederikan eromatkan käsittelyn lisäksi seurataan myös toista tarinaa menneestä. Pelon historiassa on nuori lääkärikandi Julia. Pikkuhiljaa Julia vaipuu kuitenkin psykoosiin. Hän hajoaa palasiksi ja maailman merkitykset loistavat hänen edessään kirkkaina. Siskot koittavat pelastaa hänet, mutta kuinka pelastaa ihminen itseltään. Matka hoitoon on pitkä ja vaivalloinen.

 

' Kuvitellaan sitä. Kuvitellaan hetken ajan dopamiinin hyökyä. Kuin ilotulitus tai räjähdys: dopamiini purkautuu synapsien geysireistä ja muodostaa aivoihin tähdenlentoja, pollockmaisia sähköisiä roiskeita. Räjähdysten kimmeltävät pyrstöt kirjavoivat aivojen tyynen harmaan aineen, ja jos tämä kaikki heijastettaisiin valkokankaalle, tapahtumaa voisi kutsua kauniiksi.

Muuta psykoosista ei tiedetä. Tiedetään vain aivojen mikrokosminen pauhu. On ihmeellistä, miten jokin niin konkreettinen kuin välittäjäaineet saavat aikaan jotain niin abstraktia ja totaalista: merkitykset liukuvat pois paikoiltaan ja alkavat tanssia tuntemattoman musiikin tahtiin. Potilaan näkökulmasta - hänen aivojensa välittäjäaine-epätasapainon vuoksi - koko maailma muuttuu suppilomaiseksi taifuuniksi jossa ylintä valtaa pitää arvaamattomuus. '

s. 49 

 

Matkani ensimmäisen Pulkkiseni kanssa on ollut hyvin vaihteleva. Aivan teoksen alussa oli lainaus DeLillon teoksesta ja vastikään häntä lukeneena pelästyin ettei vain olisi samanlaista etäältä tarkasteltua tikkausta luvassa... Ja pakkohan se on myöntää, että jotakin samaa näissä oli. Sanat olivat hyvin harkittuja, teksti paikoin hyvinkin tajunnanvirtaista tikkausta. En yleisesti ole liian tarkan sananasettelun suurin fani, sillä taidokkaasta kielestä on vain lyhyt matka tekotaiteelliseen lopputulokseen, joka kompastuu itse itseensä. Pulkkisen kuvauksessa se kuitenkin onnistui tasapainottelemaan aluksi taidokkaan puolella. Niin osuvaa sopuisan mutta samalla raadollisen eroprosessin, mielen särkymisen ja psykoosiin vajoamisen kuvausta. Lukijana nautti tuon hienon tekstin matkassa näiden vahvojen kuvausten maailmaan, jossa toinen tuki toistaan. 

Mitä pidemmälle kuitenkin luin sitä väsyneemmäksi kuitenkin muutuin. Koen, että tällainen ilmaisu kaipaa hyvin rajatut raamit, jotta sen vaikuttavuus ei kärsi. Nyt melkein 400 sivua oli kyllä auttamatta liikaa. Kyllähän siinä ehditään vuosi seurata perheen eron kehitystä, uuden arjen etsintää ja psykooseja, mutta liika on liikaa. Tuntui, että Pulkkisen sanoman olisi voinut tiivistää paljon lyhyemmäksikin tarinaksi, jolloin tuo kielellinen tehokeinokin olisi jaksanut säilyttää vaikuttavuutensa lukijan uuvuttamisen sijasta. En myöskään ymmärtänyt alkuunkaan, miksi kaiken tämän keskelle piti tunkea randomeita ajatuksia planeettamme tilasta ja ylipäätänsä kosmoksesta. Nämä tuntuivat hyvin irrallisilta. Aivan kuin Pulkkinen olisi aivan välttämättä halunnut saada nämä aihepiirit ahdettua tähän tarinaansa sopivat ne siihen tai ei. Fredrikan feminismi kipuilut sentään jotenkin ymmärsi, sillä hän kävi kuitenkin suurta elämänsä roolin muutosta, mutta avaruuteen linkki on jo aika kaukaa haettu. Loppujen lopuksi lukukokemukseni siis kääntyi aika negatiivisen puolelle, vaikka omat hyvinkin taidokkaat hetkensä Pulkkisella onkin. En vain päässyt samalle aaltopituudelle ja ehkä sekin on ihan ok.

Tähdet: 2.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Tuijata, Sivumerkkejä, Kirjat kertovat, Lumiomena, Ruusun nimi, Kaisa Reetta T., Kirjakaapin kummitus, Lights & music, Kirjakaapin avain ja Anun ihmeelliset matkat