Havukka-ahon ajattelija - Veikko Huovinen

Kirjan nimi: Havukka-ahon ajattelija

Kirjoittaja: Veikko Huovinen

Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1942 / 2017

Sivumäärä: 211

Mistä: Kirjastosta

 

' Kuitenkin nuo oudot miehet rupesivat elämään niin kiehtovasti hänen mielikuvituksessaan, ettei hän voinut sitä itsellekään heti tunnustaa. Jokohan saisi vihdoinkin nähdä oikeita tutkijoita... '

s. 28

Konsta Pylkkänen on metsien työläinen, jonka mieli on poikkeuksellinen. Hänen suurin intohimonsa on pohtiminen. Aihe voi olla suuri kuin avaruuden äärettömät ulottuvuudet tai atomipommien seuraukset tai sitten aivan pienen pieni kuten mittarimadon sielunelo. Varmaa on vain se, että tämän mielen on päästävä pohtimaan maailman ihmeitä. Muut kyläläiset seurailevat Konstan toimia puolittain huvittuneina ja puolittain turhautuneina. Eihän tuon ukon jutuista oikein ota selkoa, mutta kovasti se laskee luikuria huuliltaan. 

 

Nyt tuonne Kainuun korpiin on kuitenkin saapunut peräti kaksi tutkijaa, ehkä jopa lisensiaatteja. He tarvitsisivat osaavaa eränkävijää ja apulaista kesän tutkimuksiinsa ja niin Havukka-ahon ajattelijaa lähdetään hakemaan. Luonnollisesti Konsta ei voi vastustaa kiusausta päästä turisemaan mieltä pohdituttavista asioistaan peräti oikeiden tutkijoiden kanssa. Mitä tapahtuu tutkijoiden kohdatessa merkillisen metsien ajattelijan, se selviää tässä pienoisteoksessa. 

 

' Matkallaan Havukka-ahoon Pylkkänen tunsi itsensä kumman levottomaksi. Hän oli varma siitä, että suuret ajatukset odottivat ulospääsyään hänen pääkopassaan. Ne jurottivat siellä kuin ukkospilvet ja painoivat mielen matalaksi. Hänen täytyisi juuri nyt saada rauhassa mietiskellä! Mutta kun ei saa olla rauhassa, akat huutavat auringonnoususta alkaen, ja töitä pitäisi tehdä. Ja täällä sydänmaan ryteikössä on niin ahdasta ja läkähdyttävää. Jos olisi iso järvenselkä, niin katse yltäisi pitemmälle ja saattaisi löytyä sininen ajatus... Täällä ne ovat kuin homehtunut lehmänrieska. Lehmänrieskan värisen ajatuksen hän kyllä tavallisesti jättää puoleen väliin, se on niin tympeätä...

Tämäkin päivä oli mennyt melkein hukkaan, ei tullut kunnolla käsitellyksi kuin mittarimato. '

s. 28 

 

Voi tuota korpifilosofia! Ei ajattelun vaadi maisterinpapereita eikä uteliaisuus koulutettua mieltä. Erityisesti kun päädyttiin ihmettelemään luonnon pieniä ihmeitä pysähdyin Havukka-ahon ajattelijan mukana niiden äärelle. Itsekin olen mökin terassilla tuijotellut tuntitolkulla, kun jokin öttimönkiäinen rakensi hiekkamaahan tunnelia, toi lopulta saaliin piiloon ja sitten huolella asetteli pienen pienet hiekanjyväset takaisin paikalleen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tai entäpä upeat jääkiteet joita syntyy veden jäätyessä lätäköissä! Luonnon ihmeet ovat upeita, kun vain malttaa irrottautua arjen posotuksesta ja pysähtyä niiden äärelle. Yksi lempikohtaukseni olikin Huovisen teoksessa, kun Havukka-ahon ajattelija menee sisälle onttoon honkaan. Vau se vasta olisikin kokemus!

 

Tämä Huovisen teos päätyin lukulistalleni oikeastaan siksi, että iäkäs tätini vertaa itseään aina pieneksi Havukka-ahon ajattelijaksi. Halusin viimein siis saada selon, minkäslaisesta tyypistä onkaan kyse. Kyllähän tästä klassikosta oli jokin mielikuva entuudestaan, mutta monia erityisesti kauhuklassikoita lukiessani olen huomannut, että mielikuva ei aina lopulta vastaakkaan sitä lopullista teoksen tarinaa. Suurena lukijan oli siis aika jättää tekosyyt sikseen ja ottaa itse opus kauniiseen käteen. Ja jälleen sen totean, että osittain sain sitä mitä tilasin ja toisaalta osittain en.

 

Lukukokemukseni Havukka-ahon ajattelijasta oli siis hiukan kahtiajakoinen. Toisaalta pidin paljon noista maailman ihmettelyistä, mutta teoksessa oli myös aspekteja, jotka hiukan latistivat lukukokemustani. Ensinnäkin, miksi näissä suomalaisissa klassikoissa niin usein miesten pitää keskittyä ryypiskelemään niin paljon. Itse en juo ja toistuvat ryyppykuvaukset rupeavat tympäisemään minua aika nopeasti. Toinen seikka taas oli Huovisen tekstin vaikeaselkoisuus. Joskus esimerkiksi kun henkilöt heittelivät huulta keskenään niin en tuntunut saavan tekstin päästä, jalasta tai edes hännänpäästä otetta. Ihmettelin vain mitä ihmettä tässä taas selitetään ja tuskailin eteenpäin, kunnes taas päästiin selkeämmille vesille. Ei koko teos siis ollut vaikeaselkoista tarpomista, mutta varsinkin aluksi meni hyvä tovi päästä Huovisen kerronnan imuun. Vaikka luontokuvaus ja pohdinnat siis herättivät tämän lukijan innostuksen ja Konstan kujeilevat velmuilut pitivät huumoria yllä, niin vähän pitää silti rokottaa lukukokemuksen mukavuuspisteistä. 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjakimara, Tavaus, Kirjarikas elämäni, Kartanon kruunaamaton lukija, Oksan hyllyltä, Kirjan pauloissa, Lukutoukan kulttuuriblogi, Ankin kirjablogi, Täydellisyys on ihmisen luomaa, Books by Taru ja Jokken kirjanurkka

Lumeenkylväjät - Tina Harnesk

Kirjan nimi: Lumeenkylväjät (Folk som sår i snö) 

Kirjoittaja: Tina Harnesk, suomentanut Leena Virtanen

Lukija: Erja Manto
Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2022, suomennos ja äänikirja 2024

Kesto: 10h 42min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Máriddjá istuu syöpälääkärin vastaanotolla ja saa kuulla huonot uutiset. Elinaikaa ei ole jäljellä enää paljokaan. Paluumatkalla Máriddjá heittää puhelimensa roskakoriin. Nyt he eivät voi häntä enää tavoittaa. Antaa hänen ja miehen elää rauhassa nämä viimeiset hetket - yhdessä. Shamanististakin tarinankerrontaa harrastanut mies Biera on nimittäin myös jo pahan dementian kourissa. Máriddjá päättää, että kukaan ei saa tietää. Ei hänen syövästään eikä Bieran tilasta.

 

Tämä saamelainen pariskunta elää syrjässä Pohjois-Ruotsissa. Aina he eivät kuitenkaan ole olleet yksin. Kauan sitten heidän hoivissaan oli myös pieni poika. Nyt Máriddjá päättää koitta löytää tuon jo aikuiseksi kasvaneen miehen. Aikaa ei ole paljon. Puhelinaparaatin vaihteesta löydetty Sire on kuitenkin hiukan omalaatuinen mutta avulias apuri tähän missioon. Toisaalta on myös nuori mies Kaj Mimmi vaimoineen, jotka muuttavat kauas Pohjois-Ruotsiin miehen äidin viimein menehdyttyä. Uusi alku ei ala kommelluksitta, mutta onneksi on naapureita, jotka opettavat lumenluontiakin enemmän. Nimittäin kuinka avata sydämensä.

 

Erilaiset mytologiat ja vanhat kulttuuriperinnöt kiinnostavat minua kovin. Jokunen vuosi sitten tutustuin Kerttu Vuolabin saamelaismytologioista ammentavaan Valon airueen, ja vaikka kirja ei aivan kohdannut lukijaa, niin kiinnostus lukea lisää saamelaisesta mielenmaisemasta jäi. Ihastuinkin ikihyviksi kun tämän Harneskin teoksen alussa oli Bieran kertomana Haltin tarina. Lumouduin Harneskin kielen soljuvaan kauneuteen ja kuinka mytologia on osa tarinaa. Ikävä kyllä tuo saamelaisuus jäi kuitenkin odotuksistani huolimatta hiukan kaiken tuon muun taustalle. Mytologian sijasta siitä tuotiin esiin kansan kokemat pakkosiirrot ja syrjäytymisen. Ei siis aivan sitä mitä odotin, vaikka tärkeitä aiheita ovatkin.

 

Kirjan kuvauksessa jo todetaan osuvasti, että tässä teoksessa yhdistyy huumori ja suru. Oli nimittäin sydäntäsärkevää seurata kuinka Máriddjá koittaa piilotella omaa ja miehensä tilaa vetäytyen syrjään kaikista, jottei vain heitä eroteta mihinkään hoitolaitoksiin. Toisaalta huumoria myös pulppusi. Kuinka hauskasti Máriddján ja Siren keskustelut sujuivatkaan, kun toinen luulee puhuvansa oikean ihmisen kanssa ja toisaalta tekoäly koittaa ymmärtää mitä siltä haluttiin tuolla pitkällä sepustuksella. Mikä eriskummallinen ystävyys! Harmi vain, että ne teot mitä Máriddjá toteuttaa löytääkseen pojan tuntuivat minusta luontaatyöntäviltä ja vain surullisilta, vaikka uskon niiden tarkoituksen olla olleen hauskoja. Kajhin meni myös hetki lämmetä, aivan kuten hänellä puolestaan naapurin pojanpoikaan.

 

Harneskin kieli oli tosiaan kaunista ja tarinalla oli omat hauskat hetkensä, mutta silti jostain syystä en ihastunutkaan varauksetta. Máriddjá toimet menivät jo liian absurdin puolelle, että ne olisivat tuntuneet luontevilta osilta tarinaa. Jäin myös kaipaamaan enemmän tuota saamelaisuutta ja sen mytologiaa. Oi olisipa Biera ollut enempi tolkuissaan ja voinut jakaa näitä! Ongelmani luultavasti oli, että odotin jotain muuta kuin mitä sain. Ehkä enempi jotain Chi Zijitan Puolikuun kaltaista menetetyn elämäntavan ja kertomusperinteen kuvausta, mutta vain saamelaisista? No jatkan etsintää. Kyllä minä vielä sen teoksen löydän.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muuall luettu: Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä, Hemulin kirjahylly ja Anun ihmeelliset matkat   

 

 

Onttorokko: Morriganin ajojahti - Jessica Townsend

Kirjan nimi: Onttorokko - Morriganin ajojahti (Hollowpox - The Hunt for Morrigan Crow)

Sarja: Nevermoor #3
Kirjailija: Jessica Townsend, suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2020, suomennos 2021

Sivumäärä: 490

Mistä: Kirjastosta

 

' Tämä viimeinen, toiveikas ehdotus meni kaikilta yli hilseen, mutta naurunremakankin läpi Morrigan kuuli jonkun sähähtävän "Meinioseppä", kun ryhmä vanhempia oppilaita kulki heidän ohitseen metsäpolulla.

Hän oli jo tottunut siihen, mutta yhä se hätkähdytti. Oli kulunut melkein kaksi kuukautta siitä, kun hänen salaisuutensa oli paljastettu koko Meineikkaalle Seuralle.

Kun Morrigan toisinaan tarvitsi rohkaisua, hän ajatteli vanhin Quinnin sanoja: Hän on ehkä meinioseppä, mutta vilpittömästi tästä päivästä lähtien hän on meidän meinioseppämme. '

s. 14

 

Nyt Morriganin toinen vuosi Meineikkaan Seuran riveissä on pyörähtämässä käyntiin. Kaikenlaisia oppitunteja kuolleiden kanssa keskustelemisesta hämäämiseen on tarjolla jälleen oppilaille. Vain yksi asia on muuttunut. Morraganin salainen kyky on nyt paljastunut kaikille. Hän on meinioseppä, mikä käytännössä vastaa kirosanaa ja absoluuttista pahuutta kiitos viimeisimmän meinioseppä Ezra Viiman tekojen. Salaisuuden paljastuminen on samalla helpotus, mutta myös raskas taakka. Kuinka osoittaa muiden olettamuksen meinioseppien pahuudesta vääriksi?

 

Nyt viimein Morrigan pääsee kuitenkin varsinaisesti opiskelemaan viheliäisiä kykyjään. Koska kukaan muu ei osaa sitä mitä hän, on opettamisen suhteen tiettyjä haasteita. Onneksi avuksi tulee kellarin autioitunut meinioseppien kerros, jossa on mystisiä aavetunteja, joilla päästään katsomaan pätkiä aiemmista oppitunneista. Pystyisikö Morrigan viimein valjastamaan kykynsä käyttöön?

 

Toisaalta Nevermoorissa alkaa levitä omituisia uutisia. Mei-eläimet eli eläimiltä näyttävät, mutta muuten täysin ihmisen kaltaiset kansalaiset ovat ruvenneet käyttäytymään omituisesti. He aivan kuin taantuvat raivotautisiksi eläimiksi. Mikä on tämä kammottava tauti? Entä pystyykö Meineikas seura pitämään tämän salassa ja hallinnassa tavalliselta kansalta? Valtaisa epidemia kulkee läpi kaupungin. Onko kukaan enää turvassa? 

 

' Huone ei ollut huone, vaan järvi. Oikea, kunnon järvi sisällä hotelli Deukalionissa. Jäätynyt umpeen ja ympärillään kumpuilevaa, lumipeitteistä aukeaa. Kaukainen vastaseinä, horisontti aukean takana koostui seinän korkuisista, kuuran peittämistä kaari-ikkunoista, joiden läpi talvinen aurinko valaisi koko jättimäisen tilan. Morrigan ei olisi ikinä arvannut, että hotelliin mahtuisi jotain sellaista.

Ja jossain puolimaissa kierteli ja pyörähteli järven jäällä kuin olisi ikänsä luistellut Jupiter Pohjoinen tyylikkäillä sinisillä luistimilla. '

s. 82 

 

Ah kuinka nautinnollista olikaan taas sujahtaa Nevermoorin ihmeelliseen maailmaan. Miten minulta taas pääsikin vierähtämään se pari vuotta edellisen osan lukemisesta, vaikka niin tunnun rakastavan tätä Townsendin luomaa uskomatonta maailmaa. Hotelli Deukalion on kyllä upea paikka, missä haluaisin niin päästä käymään. Milloin aula muuntuu talviseksi metsäksi ja milloin vesipuistoksi vesiliukumäkineen. Huonettaan ei myöskään parane loukata tai muuten saatat herätä aamulla koirankopista. Tuon paikan suhteen ei kyllä koskaan tiennyt mitä seuraavaksi tulee vastaan ja oikeastaan se kuvastaa hyvin koko Nevermooria. Saisiko jostain yhden menolipun maahisten kirjastoon, jossa kirjoista voi paeta asioita juoksentelemaan ympäriinsä? Entäpä koko Meineikkaan Seuran koulutustilat, joissa on parasta pysyä visusti lukujärjestyksen mukaisissa tiloissa, sillä kaikkea maagista voi tapahtua muuten. Sopivasti vuoden alussa oli myös joulu joulupukin ja lumikuningattaren spektaakkelimaisine näytöksineen, jotka sopivat aivan vahingossa täydellisesti tähän joulusesonkiin.

 

Siitä pidän erityisesti Nevermoorissa, että se ei jää pelkäksi värikylläisten ihmeellisten asioiden kuvaukseksi, vaan sen maailman tarinoihin on upotettu myös tärkeitä sanomia. Tälläkin kertaa Onttorokko synkensi tunnelmaa. Seuran vanhin Sagan sanoin 'ihmiset ovat vaarallisia kun he pelkäävät.' Tämä piti todella paikkansa. Onttorokon kuvauksesta tuli paljon muistoja korona-ajan paniikkeihin. Siinä missä  Nevermoorissa pelokkaan kansan viha ja syrjintä kohdistui mei-eläimiä kohtaan, niin meillä kyse oli siitä oliko taskussa koronapassi näyttämässä sinut hyväksytyksi kansalaiseksi. Todella taitavasti Townsend on onnistunut kuvaamaan tuota ihmisten joukkopaniikkia oli kyse sitten onttorokosta tai ennakkoluuloista meinioseppiä tai mei-eläimiä kohtaan ylipäätänsä. Hänen tarinassaan olikin tärkeä syrjinnän vastainen sanoma. Oli kyse sitten ulkonäöstä, seksuaalisuudesta tai Nevermoorin tapaan lajista, kaikkien tulisi olla yhtä arvokkaita <3

 

Minua kiehtoo myös paljon nämä taikamaailmojen kouluihin sijoittuvat sarjat. Varmasti lapsuuden Pottereilla on ollut tähän iso vaikutus. Vaikutus, joka kantaa edelleen. Hypinkin siis innosta, kun viimein tässäkin sarjassa päästiin meinioseppien oppitunneille! Tuo on kyllä kiehtova kyky. Sellaiseen lopputulemaan tässä teoksessa päädyttiinkin, että en malta odottaa mitä seuraava osa tuo tullessaan. Kerrankin olen siinä tilanteessa, että olen jossakin sarjassa ns. ajan tasalla ja joudun peräti odottamaan seuraavaa osaa. Odottavan aika on pitkä. Toivottavasti se ilmestyisi pian. Yksinkertaisesti rakastan tätä sarjaa. Se toimii niin loistavana pakopaikkana. Kyllähän sen paikoin huomaa, että kyseessä on lasten fantasiaa eikä nuorten aikuisten tai aikuisten. Se ei kuitenkaan haittaa. Kerrankin ihmissuhteissakin keskityttiin ystävyyksiin eikä romansseihin. Tähän hetkeen tämä Nevermoorin tarina osui ja upposi aivan täydellisesti.

 

Tähdet: 5 / 5 

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Nevermoor - Morriganin koetukset

2. Meinioseppä - Morriganin kutsumus 

 

Muualla luettu: Kirjahilla, Unelmien aika ja Yöpöydän kirjat

 

Nämä pienet asiat - Claire Keegan

Kirjan nimi: Nämä pienet asiat (Small Things Like These) 

Kirjoittaja: Claire Keegan, suomentanut Kristiina Rikman

Lukija: Jukka Pitkänen
Julkaisija: Tammi

Julkaisuvuosi: 2022, suomennos ja äänikirja 2023

Kesto: 2h 9min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

On talvi ja joulu kolkuttelee jo aivan ovella. Irlantilainen Bill Furlong on vastuussa kylän hiili ja koksi toimituksista eli kiirettä pitää. Hänellä on viisi ihanaa tytärtä ja he kirjoittavat joulupukille lahjatoivelistaansa. Kaikki on juuri niin kuin olla pitää. On vuosi 1985.

 

Eräs iso toimitus on kylän luostarille. Luostarin hiilivarastosta Furlong löytää kuitenkin kauhukseen nuoren tytön lukittuna. Kyllähän luostarin tiloissa toimii Magdalena pesula, jossa syntiset naiset pesevät pyykkiä kaiket päivät, mutta näinkö näitä tyttö raasuja kohdellaan? Vaikka tytöt ovat hairahtaneet ja synnyttäneet aviottoman lapsen niin kai heillä jokin ihmisarvo on? Tyttö jää Furlongin mieleen pyörimään, mutta kaikki käskevät hänen ummistaa silmänsä. Kaikille jaloille ei kuulu astua. Mutta voiko Furlong kääntää selkänsä tytölle? Onhan nyt sentään joulu ja inhimillisen lämmön aika.

 

Ilmestyessään tuntui, että tämä pieni joulukirja tupsahti esiin lähes jokaisen blogista. Ylistäviä ja ihastuneita arvioita tuli vastaan jatkuvasti, ja siten odotukseni kohosivat jälleen hyvin korkeiksi. Ehkä jälleen hiukan liiankin korkeiksi. Sillä kyllä, Keeganin romaanissa on sitä aitoa joulunhenkeä ja -odotusta eikä nykyajan materialistista hössötystä. Sen lisäksi siinä on tuo syvempi historiallinen konteksti Magdaleena pesuloiden väärinkäytöksistä ja inhimillisestä kärsimyksestä. Eli joulua ja koskettavuutta samassa paketissa. Jotenkin jotain tuntui silti jäävän uupumaan. Teos ei missään nimessä ollut huono, mutta samalla se ei päässyt koskettamaan syvältä sisältäni. Tarina on hyvin lyhyt ja ehkä sen vuoksi se ei kyennyt luomaan niin vahvoja jännitteitä ja syviä henkilökuvia, että se olisi sykähdyttänyt niin kuin ylimitoitetut odotukseni olisivat olettaneet. 

 

Ajatuksia Nämä pienet asiat kuitenkin herätti paljon. Kuinka haastavaa onkaan nousta kaikkien kyläläisten, auktoriteettien ja jopa oman perheen mielipiteitä vastaan. Astua sille tielle minkä tietää sydämessään olevan oikein, vaikka saisikin muiden halveksunnat siitä niskaansa. Uskomatonta kuinka kaikki ovat voineet ummistaa silmänsä Magdalena pesuloiden kauheuksilta. Kuinka perheet ovat hylänneet raskaana olevat tyttärensä luostariin pakkotyöhön ja orjuuteen samalla kun heidän vastasyntyneet lapset riistetään heidän maitoa tihkuvilta rinnoiltaan. Ja kansa on antanut tälle hiljaisen hyväksyntänsä ja ilolla käyttänyt pesulan palveluita, joista tuli ensiluokkaista pyykkiä aina takaisin... Hrr kuinka kylmäävää. Ja viimeinen tällainen laitos suljettiin irlannissa vasta 1996. Keeganin teos ei kuitenkaan mässäile kauheuksilla, vaan sen tunnelma on kaikesta huolimatta inhimillinen ja jouluisen lämmin. Siinä on uskoa ihmeisiin ja hyvyyden voittoon. Bill Furlong on nimittäin päättänyt toimia oikein. Harmi, että kaikkia tyttöjä ei millään kukaan voinut noista laitoksista pelastaa.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Tuijata, Lumiomena, Leena Lumi, Kirjakaapin kummitus, Kirja hyllyssä, Kirjojen keskellä, Kirjakaapin avain, Mummo matkalla, Kirjojen kuisketta, Kirjaluotsi, Kartanon kruunaamaton lukija, Kirjasähkökäyrä, Anun ihmeelliset matkat, Kirjareppu ja Kirjavinkit       

Huoneen 622 arvoitus - Joël Dicker

Kirjan nimi: Huoneen 622 arvoitus (L'enigme de la chambre 622) 

Kirjoittaja: Joël Dicker, suomentanut Kira Poutanen

Lukija: Jukka Pitkänen
Julkaisija: Tammi

Julkaisuvuosi: 2020, suomennos ja äänikirja 2021

Kesto: 20h 25min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Joël on kirjailija, jonka romanssi on juuri päättynyt kurjaan eroon. Hän pyrkii kirjoittamaan kirjaa vastikään kuolleesta kustannustoimittajastaan Bernardista, ja kirjoittaessaan hän uppoutuu täysin luomaansa maailmaan unohtaen kaiken muun ympäriltään. Naiset pitävät kirjailijoista, kunnes huomaavat tämän puolen heistä. Nyt mennäkseen nuolemaan haavojaan Joël lähtee Alpeille luksushotelli Palace de Verbieriin. Hän tarvitsee tilaa ajatella ja saada etäisyyttä. Joël majoittuu huoneessa 623 ja hänen naapurinaan on hemaiseva Scarlett, jonka huonenumero on mystisesti 622 sijasta 621B. Scarlett innostuu ajatuksesta selvittää huoneen 622 arvoitus ja päättää vetää kirjailijan tähän mukaan. Kuinka mahtavan romaanin aiheesta saisikaan! Varsinkin kun selviää, että huoneessa on joitakin vuosia sitten tapahtunut murha...

 

Joël ja Scarlett lähtevät siis ratkomaan mitä tuona joulukuisena viikonloppuna oikein tapahtui. Silloin suurella sveitsiläisellä Ebezner pankilla oli siellä yksityistilaisuus, jossa oli tarkoitus julkistaa pankin uusi pääjohtaja. Kaikki ei kuitenkaan ollut suinkaan niin selkeää kuin olisi voinut luulla. Edellinen pääjohtaja on nimittäin poistanut säännön, jonka mukaan pankki siirtyisi aina suvussa pojalle. Näin Macaire Ebezner ei välttämättä saakaan himoitsemaansa johtajan paikkaa. On nimittäin myös kaikkien pitämä ja menestyvä Lev, Macairin mielestä täysi pyrkyri, jonka nimi on ruvennut nousemaan esiin. Kun on enää viikko aikaa nimitykseen, panokset kovenevat. Kaikilla on salaisuutensa. Ja osa niistä on saanut alkunsa jo kauan sitten, viisitoista vuotta aiemmin. Kaikki tulee kuitenkin kulminoitumaan tuohon yhteen viikonloppuun Palace de Verbierin luksushotellissa, jolloin aivan kaikki menee pieleen.

 

Luin kuusi vuotta sitten Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta, ja rakastuin tuohon monisyiseen romaaniin, joka pyöritti minua lukijana menemään monimutkaisen murhamysteerinsä matkassa. Vaikka häneltä on vuosien saatossa suomennettukin jo useampi teos, niin jostain syystä en ollut tullut tarttuneeksi näistä mihinkään. Nyt kaipasin jotakin sopivan talvista lukemista ja tämä kansi hämyisine Alppikylämaisemineen veti minua heti puoleensa. Kiinnostavaa oli myös nähdä pitäisikö Dickerin kerronnan imu myös hänen muussa tuotannossaan.

 

Huoneen 622 arvoitus lähti varsin rauhallisesti liikkeelle. Ensin piti saada kirjailija Palace de Verbieriin ja sitten vielä esitellä koko pankin tilanne ja taustoitukset... Minähän olin tehnyt tämän valinnan täysin sen perusteella, että kyseessä on Alppien luksushotelliin sijoittuva murhamysteeriromaani, ja sitten suurin osa ajasta vetelehdittiinkin Geneven pankin käytävillä. Suoraan sanottuna juuri tätä ennen kuuntelemani Gogolin Tshitshikowin jälkeen ei olisi huvittanut kuunnella lisää lipevistä rahan ja vallan tavoittelijoista. Omapa on syyni kun en lukenut esittelytekstiä kunnolla, mutta minulla tosiaan meni hetki päästä eroon tuosta nuivuudestani kylmää pankkimaailmaa kohtaan. Macaire myös ärsytti minua. Avaamaton postipino vain kasvoi hänen pöydällään, työpaikalle vetelehdittiin kun sattui huvittamaan ja tulokset olivat heikot, mutta silti hän piti itseoikeutenaan saada nousta pankin johtoon. Pakkomielteisesti hän myös koitti pitää kiinni vaimostaan, joka ei edes rakastanut häntä. Ja se syy miksi hän oli aikoinaan luopunut pankin osakekirjoista, aarg! Seuraavaan teokseen tarvitsen selkeästi jonkun helpommin pidettävän päähenkilön :D

 

Kun kuitenkin pääsin yli alkuasetelmista, niin Dickerin romaani imaisi minut jälleen mankeliinsa. Kuinka paljon yhteen romaaniin voikaan mahtua maton jalkojen alta vetämisiä ja kaiken keikautusta päälaelleen. Tahti sen kuin vain kiihtyi koko ajan loppua kohden, kunnes mihinkään ei enää voinut luottaa tai pitää kiinni. Piti vain heittäytyä kirjailijan armoille ja antaa hänen johdattaa tämä paatti turvallisesti maaliinsa. Dicker on kyllä nero, näiden monimutkaisten murhamysteereiden saralla! Ne ovat kuin suuria romaaneja, jotka kuitenkin sisältävät niin monikerroksellisia mysteerejä, että lukijan on parasta pysyä tarkkana. Oman lisäkerroksensa toi myös kirjailija Joël kirjan sivuilla. Lukiessa sitä pohtii ja puntaroi, mikä kaikki onkaan totta... Loppujen lopuksi tämä kirja, paikoittaisesta epäuskottavuudestaan huolimatta, pyöritti tätä lukijaa aivan ihastuksiin juonensa koukeroissa. Noista alun negaatioista on kuitenkin pakko hiukan pudottaa lukukokemuksen tähtiä. Varmasti tulen kuitenkin tästä innostuneena lukemaan lisää Dickeriä.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Luetut.net, Sivumerkkejä, Kirjarouvan elämää ja Hemulin kirjahylly        

 

Pöytään ja vuoteeseen - Laura Esquivel

Kirjan nimi: Pöytään ja vuoteeseen (Como agua para chocolate)

Kirjoittaja: Laura Esquivel, suomentanut Sanna Pernu

Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1989, suomennos 1993

Sivumäärä: 215

Mistä: Kirjastosta

 

' Tita oli kuulemma niin herkkä, että jo isoäidin äidin vatsassa hän itki itkemistään aina kun tämä silppusi sipulia; hänen itkunsa oli niin äänekästä että talon keittäjätär, puolikuuro Nachakin, kuuli sen selvästi. Eräänä päivänä itku oli niin voimallista että se käynnisti synnytyksen ennen aikojaan. Eikä isoäidin äiti ehtinyt päästää ääntäkään, kun Tita oli jo ilmestynyt maailmaan, keittiönpöydälle, keskelle hellalla kiehuvaan makaronikeiton, timjamin, laakerin, korianterin, kiehuvan maidon, valkosipuleiden - ja tietenkin sipuleiden - tuoksua. Kuten saatatte arvata, Titaa ei tarvinnut läimäyttää niin kuin tapoihin kuului sillä hän itki jo tullessaan, ehkä siksi että hän tiesi kohtalostaan, joka määräsi että avioliitto olisi häneltä tässä elämässä kielletty. Nachan kertoman mukaan rajusti virtavat kyyneleet kirjaimellisesti työnsivät Titan maailmaan, ja lainehtivat sitten keittiön pöydälle ja lattialle. '

s. 9-10 

 

1900-luvun alun Meksikossa aivan Texasin rajan tuntumassa sijaitsee De la Garzan perheen karjatila. Sinne syntyy pieni Tita keskelle keittiön patoja ja pannuja. Vaikka hän onkin talon rautaisen emännän Mamá Elenan nuorin kolmesta tyttärestä, kasvaa pieni Tita käytännössä keittiössä keittäjä Nunchakin hoivissa. Ruuanlaitosta tulee hänelle kuin toinen luonto ja Nuncha jakaa hänelle vanhoja ruuanvalmistuksen salaisuuksiaan. 

 

Nuoreksi naiseksi kasvaessaan Tita rakastuu Pedroon. Ikuisen onnen ja rakkauden tiellä on kuitenkin suvun vanha traditio siitä, että perheen nuorimman tyttären on avioitumisen sijaan jäätävä taloon huolehtimaan äidistään tämän kuolemaan saakka. Ja Mamá Elena on päättänyt lujasti noudattaa tätä perinnettä. Epätoivoissaan Pedro päätyykin naimaan Titan isosisko Rosauran, jotta hän voisi päästä elämään lähelle rakastamaansa Titaa. Mamán valvovan silmän alla he eivät voi kohdata, mutta ruoka on Titan rakkauden kieli ja sen avulla hän kertoo Pedrolle tunteistaan. Toisaalta Titan kokkailuissa rupeaa myös ilmenemään muitakin sivuvaikutuksia. Aivan kuin hän välittäisi tunteen kuin tunteen kokkaamansa ruuan kautta syöjilleen.

 

' VALMISTUSOHJE

Paloitellut häränhännät pannaan kiehumaan sipulinlohkojen ja valkosipulin kynnen kanssa, ja maustetaan suolalla ja pippurilla maun mukaan. Vettä kannattaa lisätä enemmän kuin normaaliin keittoon, koska nyt valmistetaan lihalientä, ja kunnon lihaliemen on oltava riittoisaa mutta ei kuitenkaan vetistä.

Lihaliemi parantaa kaikenlaiset henkiset tai ruumiilliset vaivat; siihen Chencha ja Tita ainakin olivat uskoneet, vaikka Tita ei ollut sitä pitkään aikaan oikein todesta ottanutkaan. Nyt hänen oli pakko myöntää, että se piti paikkansa. '

s. 109 

 

En ole juurikaan lukenut Latinalaisen Amerikan kirjallisuutta. Näistä usein maagisella realismilla höystetyistä teoksista tuli kuitenkin kerran puhetta kirjallisuusiltamissa, ja sain suosituksen aloittaa tutustumismatkan tästä Esquivelin teoksesta. Parempi olisi kuulema aloittaa näin kevyemmästä päästä eikä hypätä pää edellä heti syvänteisiin. Sen verran omintakeista tuon alueen tyypillinen kirjallisuus kuulema on. Olenkin todella iloinen tästä suosituksesta, sillä varmaan ilman sitä en olisi koskaan törmännyt Pöytään ja vuoteeseen. Lähikirjastossammekin se oli jo haudattu varastoon, josta se piti erikseen kysellä lainaan. 

 

Pöytään ja vuoteeseen on tosiaan eräänlainen keittokirjan ja rakkaustarinan sekoitus. Se koostuu kahdestatoista luvusta, jotka kaikki alkavat reseptillä joka jatkaa matkaansa luontevasti osaksi tarinan jatkumoa. Tita eli ja hengitti kokkaamista ja ruoka myös rytmitti erilaisia juhlia ja tapahtumia henkilöiden arjessa. Hienosti Esquivel onkin siis tuonut tämän kokkaamisen aivan konkreettisesti kirjan sivuille näillä resepteillään. Itselleni myös kokkaaminen on lähellä sydäntä, ja teemmekin itse luuliemet, leivät ja oikeastaan kaikki ruuat mahdollisimman vähän prosessoiduista raaka-aineista. Olinkin aivan tohkeissani näistä Esquivelin resepteistä. Mitä inspiraatioita näistä saikaan!

 

Teoksen miljöö on myös kiehtova. Se sijoittuu Meksikon ja Yhdysvaltain rajalle, kun tilanne oli vielä varsin erilainen kuin nykyään. Hienovaraisesti myös tuotiin esiin taustalla kuohuvaa Meksikon vallankumousta, josta en ollut ikinä kuullutkaan. Piti oikein lähteä netistä lukemaan lisää aiheesta, että teoksen pystyi sijoittamaan oikeaan kontekstiinsa 1910-luvun kuohuavaan Meksikoon. Ei siis ihme, että resepteissäkin oli ihanaa vanhanajan havinaa, kun kaikki tehtiin kanan kynimisestä ja tulitikuista lähtien itse. 

 

Kaiken keskiössä oli kuitenkin tuo Titan ja Pedron elämää suurempi kielletty rakkaus. Siitä tarina alkaa ja lopulta päättyy. Lukijana sydäntä kivisti, kun he eivät voineet saada toisiaan tyhmän vanhan tradition vuoksi! Ja voi mikä kohtalo Pedron esikoiselle kävikään. Jyrä Mamá Elena kyllä nostatti epäreiluuden kyyneleet moniin silmiin. Kaiken tuon draaman keskelle oikeastaan sopi varsin kivasti nuo pienet maagisen realismin nyanssit. Titan kokkailuissa todellakin oli pientä taikaa. Kiinnostavan erilainen teos, vaikka en uskokaan sen jättämän muistijäljen kantavan läpi vuosien. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa tutustumista lattarikirjallisuuteen.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Tarukirjat, Luettua elämää, P.S. Rakastan kirjoja, Jotakin syötäväksi kelvotonta, Kirjojen lumo ja Kirja vieköön!   

Kuolleet sielut - Nikolai Gogol

Kirjan nimi: Kuolleet sielut (Mjortvye dusi) 

Kirjoittaja: Nikolai Gogol, suomentanut Samuli Suomalainen

Lukija: Juha Uutela
Julkaisija: Saga Egmont

Julkaisuvuosi: 1842, suomennos 1882 ja äänikirja 2021

Kesto: 11h 48min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Tsaarinajan Venäjällä kaukana suurten kaupunkien humusta matkustaa kollegineuvos Tshitshikow. Metsissä hän matkustaa kieseillään ja uuteen maalaiskaupunkiin saapuessaan menee heti tervehdyskäynneille kaikkien silmäätekevien luokse. Tshitshikowilla on kyky saada toiset tuntemaan itsensä tärkeiksi ja siten hänet otetaan aina avosylin vastaan. Kutsuja illallisille riittää eikä pojallamme Tshitshikowilla ole huolen häivää.

 

Tshitshikowilla on kuitenkin eräs salainen missio matkoillaan. Hänen tavoitteensa on saada ostettua maaorjia. Eikä mitä tahansa maaoria vaan kuolleita sellaisia. Maanomistajillehan nämä ovat täyttä roskaa. He joutuvat maksamaan näistä kuolleista sieluista veroja, joten luulisi heidän olevan ikionnellisia Tshitshikowin ottaessa ne heidän vaivoiltaan. Hän kohtaakin jos jonkinlaista maanomistajaa, joista toiset pitävät Tshitshikowia suurena hyväntekijä, mutta toiset näkevät oivan mahdollisuuden tehdä kauppaa. Vaikka kauppakohde onkin epätavallinen niin kai silläkin jokin hinta on? Olihan tämä yksikin niin maanmainio seppä, että ei häntä nyt kuolleenakaan voi pilkkahintaan myydä! Kun huhut Tshitshikowin tekemisistä leviävät kaupungissa, lähtevät ne aivan laukalle. Kuka Tshitshikow oikeasti onkaan? Ja miksi hän ostelee kuolleita sieluja? Se selviä lukemalla tämän klassikkoromaanin.

 

Olin mieheni ystäväpiirin kanssa viettämässä iltaa, kun puhe kääntyi tähän Gogolin teokseen. Vaikka olenkin jonkin verran venäläisiä klassikoita lukenut kuten Tolstoita (tässä ja tässä), Dostojevskia (tässä, tässä ja tässä), Turgenevia, Pasternakia ja Bulgakovia, niin Gogolin tuotantoon en ollut lainkaan tutustunut. Näin tämä kirjahamsteri päättikin korjata tämän ammottavan aukon sivistyksestään ja tutustua Kuolleisiin sieluihin pikimmiten. Kuulostipa sen juonikin varsin kiehtovalta keskustelun pohjalta.

 

Gogol edustaa vanhempaa venäläistä klassikkokirjallisuutta. Siinä on paljon realismia, mutta sen lisäksi satiiri laulaa tsaarinajan ylimystölle, kauppiaille, pokkuroiville virkamiehille ja seurapiirirouville ja vaikka sun keille. En voinut olla hymähtelemättä huvittuneena kun kertoja, joka on siis varsin näkyvä kerronnassa, selitteli ummet ja lammet ihmisten kuvailun haasteista ja kuinka henkilöhahmot joutuvat nyt odottelemaan porstuassa, kun hän on nyt jäänyt tarinoimaan kyseisen uuden tuttavuuden historiikkia. Rakastin tuota kertojaääntä, joka sivalsi menemään lempeästi mutta tarkkanäköisesti. Voin vain kuvitella kuinka 1800-luvulla Gogol on varmasti kuohauttanut sivistyneistöä, sillä hän ei tunnu pitävän montaakaan asiaa pyhänä vaan satirisoi menemään nokkelalla kerronnallaan.

Ymmärrän tämän teoksen klassikkoasemaan nousun hyvin. Kuitenkin se ei noussut venäläisten klassikoideni parhaimmistoon. Tarinassa meni nimittäin hyvä tovi, että siitä sai otetta. Alkupuoliskon Tshitshikow tapaa vuorollaan eri maanomistajia ja joutuu erinäisempiin kommelluksiin. Jossain kohtaa sitä jo rupesi vähän uuvahtamaan tätäkö tämä koko teos on. Onneksi pian tuon tuntemuksen jälkeen tarinan rakenne muuttui, kun villit huhut Tshitshikowin henkilöstä ja hänen todellisista tarkoitusperistään pääsi liikkeelle. Lopussa vielä paljastattiin totuus Tshitshikowista, ja pakko sanoa, että sulavasta käytöksestään huolimatta en hänestä kauheasti välittänyt. Mutta eipä kertoja hänestä yritäkään kovin mukavaa kuvaa piirtää, ja itsetietoisesti toteaakin sen luultavasti ärsyttävän joitakin lukijoita. Ilmeisesti Gogolin oli tarkoitus kirjoittaa oma venäläinen vastineensa Danten Jumalalliselle näytelmälle, josta tämä olisi ollut helvetti ja seuraavissa osissa sitten olisi ollut parannuksen kokemista kiirastulessa. Nämä muut osat eivät kuitenkaan koskaan valmistuneet. Mielenkiintoista olisi ollut päästä lukemaan tuo kokonainen teossarja ja nähdä kehittyisikö Tshitshikow millaiseksi ihmiseksi sen myötä. 

 

Pakko myös todeta, kuinka hauska oli päästä kuulemaan tämä klassikko tuona 1800-luvun suomennoksena. Sanavalinnat olivat ihanan vanhahtavia ja siten oikein tunsi kuinka nyt historia havinoi ympärillä. Aina siis ei välttämättä ole tarve tehdä uusia suomennoksia. Näissä vanhoissakin on sitä ihanaa ajan patinaa.  Sitä oikeasti tuntee lukevansa klassikkoa.

Tähdet: 3.5 / 5

Muualla luettu: Tekstiluola, Luetut, lukemattomat, Amman lukuhetki, Sanojen keskellä, Kujerruksia, Kaiken voi lukea!, Kirjakepponen, Satun luetut, There´s no such thing as too many books, Ankin kirjablogi, Annelin kirjoissa ja Kirjavinkit