Paimentyttö - Enni Mustonen

Kirjan nimi: Paimentyttö

Sarja: Syrjästäkatsojan tarinoita #1

Kirjoittaja: Enni Mustonen
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2013

Sivumäärä: 360

Mistä: Kirjastosta

 

' "Kaikkehen tottuu paitti puukkohon seliäs, ja siihenkin tottuu jos makaa vattallansa", äiti oli naureskellut silloin kun kaikki oli vielä hyvin ja asuimme kahdestaan Björnsön mökissä. Muutamassa viikossa minäkin totuin pitkiin työpäiviin navetassa, lehmien oikkuihin, karjakkomamsellin ankaraan komentoon, piikamurjun ahteuteen ja jokailtaisiin kummitusjuttuihin. '

s. 62

 

Eletään vuotta 1893 Björnsön saaressa Sipoossa. Nuori kolmetoistavuotias suomalaistyttö Ida on paimentamassa lehmiä. Hänen isänsä on jo kuollut aiemmin ja nyt äiti on vakavasti sairaana. Kun aika jättää äidistäkin, jää nuori Ida aivan yksin. Eikä hänellä edes ole maallista omaisuuttakaan kuin yksi pieni laatikollinen liian isoja ja pieniä vaatteita sekä kesken jääneeltä koulutieltä todistus aivan ensimmäisistä luokista. Naapuritorpan piika Fiinan sekä toisen torpan vanhan emännän Marian avustuksella ahkeralle Idalle kuitenkin löydetään apua. Hän saa nimittäin Östersundomin kartanosta paikan pikkukarjapiikana ja sitä kautta elatuksen vaikkei varsinaista palkkaa.

Niin vaihtuu elämä omasta mökistä keskelle kartanon kaoottista arkea. Niin paljoa palveluskuntaa tai niin hyviä oltavia karjalla Ida ei ole eläessään nähnyt. Hänet laitetaan asumaan piikamurjuun muiden karjapiikojen kanssa. Selkeästi nuorimpana hänen on opittava pitämään puolensa. Ahkera ja näppärä Ida kuitenkin osoittaa pian oman paikkansa ja voittaa itse karjakkomamselli Matildan puolelleen. 

 

Kohtalolla on kuitenkin omat suunnitelmansa Idan varalle. Juuri kun uusi elämä on löytänyt uransa, kaikki muuttuu. Idalle käy köpelösti, mutta kuin sadusta hän pääsee toipumaan itse satusetä Topeliuksen talouteen. Ikä jo painaa tätä vanhaa kirjailijaa, mutta se ei tarkoita etteikö Björkuddenissa olisi vilskettä. Topeliuksella on nimittäin monta aikuista tytärtä, jotka asuvat pitkiäkin aikoja isänsä luona perheineen. Ida pääseekin aitiopaikalta seuraamaan Topeliuksen viimeisiä vuosia. Pikkuhiljaa tämä orpo pikkutyttö nimittäin kasvaa tässä lämminhenkisessä ja kodikkaassa talossa osaksi palveluskuntaa kieli- tai säätyeroista huolimatta.

 

' - Ida tycker väl om att läsa? hän kysyi hymähtäen minut nähdessään.

Pidinkö lukemisesta? Eihän mikään ollut hauskempaa kuin sukeltaa tarinoihin, joissa sai matkustaa mihin tahansa, kulkea linnoissa ja erämaissa, kohdata vaaroja ja seikkailuja ja selviytyä niistä voittajana.

Piikamurjussa minua oli pidetty kummallisena, kun olin uppoutunut kirjoihin niin etten kuullut, mitä muut puhuivat. Ei Matilda-mamsellikaan olisi tahtonut antaa minun lukea liian innokkaasti. Vaikka mamselli Irene oli varmaan itse tuonut kirjan sänkyni viereen, oli viisainta olla varovainen. Niinpä suljin heti kirjani, konkkasin pöydän ääreen syömään ja vastasin nöyrästi mutta liikaa innostustani näyttämättä, että pidin lukemisesta. '

s. 145-146 

 

Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja ei paljoa esittelyjä kaipaa. Tuntuu, että tätä sarjaa ovat lukeneet ja hehkuttaneet lähes kaikki. Kuten Mma Ramotswenkin kanssa, niin itse olen usein sarjojen suhteen vähän jälkiherännyt. Eli kun kaikki muut jonottavat nyt kuumeisesti sarjan päätösosaa kirjastosta niin minä vasta tartuin tähän ensimmäiseen ja aloitin tämän matkan. Olen kuitenkin jo vakuuttunut, että tulen jatkamaan Syrjästäkatsojan tarinoita parissa. 

Mustosen sarjan idea on kutkuttava. Sen tarinassa yhdistetään tavallisen kansan elämänpiiri, mutta samalla päästää seuraamaan kulttuurillisesti tärkeitä henkilöitä aitiopaikoilta. Olikin kiehtovaa kokea Idan silmin minkälaista elämää maan kuulu runoilija Topelius viettikään vanhuuden päivänsä. Se ainakin kävi selväksi, että ei hänelläkään ollut helppoa. Missä hän kulkikaan, niin kaikki halusivat tulla osoittamaan kunnioitustaan eikä siinä vanha mies päässyt oikein missään olemaan rauhassa ja lepäämään. Aikamoinen fanikulttuuri on siis ollut voimissaan jo 1800-luvulla.

Mustosen kieli on soljuvaa ja helppolukuista. Sivut vain kääntyivät eteenpäin. Toisaalta kerronnan keveydessä helposti menettää jotain tekstin ja henkilöiden vaikuttavuudesta. Paimentyttö ei herättänytkään samalla lailla vahvoja tunteita kuin Mäen Ennen lintuja, vaikka ei se Idankaan elämä ollut aivan helpoimmasta päästä. Kevyemmälle otteelle on kuitenkin oma paikkansa, ja paras kehu onkin se että voin rehellisesti sanoa viihtyneeni kirjan kerronnan parissa. Itse asiassa koinkin juuri Idan elämän kuvauksen kaikista kiinnostavimpana. Minkälaista olikaan elää tavallista arkea palkollisena 1800-luvun lopun Suomessa. Aika erilaista on nimittäin nuoren tytön elämä ollut kun vertaa nykyaikaan, jossa lapset saavat keskittyä vain leikkimiseen ja koulunkäyntiin vaikka kuinka pitkään. Onneksi Idalla oli kuitenkin rakkaus kirjoihin. Jännityksellä jään odottamaan sopeutuuko Ida Topeliuksen jälkeen yhtä hyvin Sibeliuksille seuraavassa osassa.

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Mitä luimme kerran, Elämä on ihanaa, Kirjojen kamari, Amman lukuhetki, Koko lailla kirjallisesti, Kirjan pauloissa, Annelin kirjoissa, Kirjabrunssi, Kirjahullun päiväkirja, Illuusioita, Kasottain kirjoja, Kirjoihin kadonnut, Lemin kirjava, Nenä kirjassa, Järjellä ja tunteella, Kirjakaapin avain, Sheferijm, Luettua, Kirjojen keskellä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Sivujen sanat, Yksi luku vielä..., Kirjan jos toisenkin ja Kirjasähkökäyrä