Ihmishämärä - Heikki Kännö

Kirjan nimi: Ihmishämärä

Kirjoittaja: Heikki Kännö
Kustantaja: Sammakko

Julkaisuvuosi: 2022

Sivumäärä: 1038

Mistä: Kirjastosta

 

' Florentin jatkaa: "Minäpä kerron, mitä ajattelin. Tuijotin häntä kummastuneena ja ajattelin, että mies näytti siltä kuin hän olisi syntynyt nuo laikut kehossaan, ja että syntymä oli tapahtunut vain muutama hetki sitten. Että minä ja Oskar olimme olleet todistamassa hänen syntymäänsä! Ne äänet, jotka kuulimme. Kuin maaemo olisi ponnistanut toukkaa sisältään. [- -]" '

s. 45

 

Kuuluisa taiteilija ja ihmisoikeusaktivisti Ai Weiwei istuu Auringonkukansiemenet posliinitaideteoksensa päällä ja pitää luentoja tiedonnälkäiselle uudelle taiteilijasukupolvelle. Hän kertoo tätä tarinaamme, joka alkaa Toisen maailmansodan vallihaudoista Siegfriedin linjalta. Tuolla kaksi saksalaista sotilasta jutustelevat filosofisista kysymyksistä ja maailman pohjimmaisesta luonteesta. Kaiken keskeyttää kuitenkin tapahtuma, jossa vanhaakin vanhempi mies ikään kuin syntyy mutaisesta maasta salamoiden saattelemana. Tämä herättää natsihallinnon kiinnostuksen, etsiväthän he jo muutenkin SS upseeri Himmerin johdolla Thorin kadonnutta vasaraa, joka voisi ratkaista sodan.

Myöhemmin tulevaisuudessa jo kuusikymppinen, mutta edelleen nuorelta näyttävä Engelbertha viettää elämäänsä omenatilansa idyllissä. Tila on ollut hänen sukunsa naisten silmäterä vuosisatoja ja sen keskellä sijaitsevat kultaiset omenat ovat kuin jumalten nektaria. Engelberthan mies Baldovino on puolestaan entinen matemaatikko, joka on ryhtynyt taiteilijaksi ja tavoittelee taiteellaan olemassaolon muotoja ja ajattelun perustaa vanhojen filosofien oppien mukaisesti. Onpahan hän myös mukana salaisessa tekoälyprojektissa Leibniz 2.0:ssa. Vaikka kehitys on edennyt ja kaikki on automatisoitua, ihmisillä on tietokoneimplantteja ja kaiken ruuan pitää olla GMO:ta koska mikään muu ei enää kasva näissä karuissa oloissa, niin Engelbertha ja Baldovino pyrkivät elämään tilallaan mahdollisimman keskiaikaista elämää ilman nykyajan tulevaisuuden mukavuuksia. Saavatpa he vieraakseen myös nuoren taiteilijanalun Anaztázien, joka edustaa aivan erilaista seksuaalista vapaata maailmankuvaa.

Omenatilan arki kuitenkin käännähtää uusiin uomiin kun muuan hyvin vanha hauras vanhus rupeaa norkoilemaan heidän portillaan ja pyytämään kultaisia omenoita. Pian tämä vanhus on jo keplotellut itsensä osaksi tilan arkea ja kertoo uskomatonta tarinaansa, joka on alkanut jo yli sata vuotta sitten Toisen maailmansodan vallihaudoista. Hans Otter on mies, joka on metsästänyt mystistä vihreää ainetta, ja tähän kaikkeuden tiedon kirjastoon, Akaasian arkistoon, ovat olleet portteina muun muassa keskitysleirien okkultistivangit. Oikeastaan kaiken rinnalla kulkee myös tarina entisaikojen myyttisistä jumalista, jotka ovat kuin suoraan heränneet Wagnerin Nibelungin sormus oopperoista: Ylijumala Wotan (alias Odin), maailmanpuu Yggdrasillin kohtalo, nuoruuden jumalatar Freia omenoineen, alhaisempien Nibelungien pahamaineinen sormuksen haltija Alberich ja ennen kaikkea kuinka kaikki tämä johtikaan jumalten tuhoon ja ragnarökiin. Nyt on kuitenkin taas mullistusten aika. Vanhat jumalat ovat palaamassa ja ihmisten aika on viimein tulossa päätökseensä.

 

' "Leibniz 1.0. löysi hiukkasen, jota ei ole olemassa missään ihmisen tuntemassa fyysisessä olomuodossa. Sillä ei ole ulottuvuutta, ei massaa, ei vähäisintäkään sähkövarausta, mutta siitä huolimatta sen laskennallinen olemassaolo on varmistettavissa, joten käytännössä se vastaa Gottfried Wilhelm Leibnizin käsitystä sielullisesta partikkelista, jonka hän Epikuros esikuvanaan nimesi monadiksi. Gottfriedin mielestä monadi oli pienin mahdollinen hiukkanen, fyysisen maailman aineeton perusraaka-aine, käytännössä puhdasta olemattomuutta, josta kaiken olevaisen, eli siis myös informaation, täytyi koostua. Hän piti monadejaan pikkuriikkisinä sieluina. Ja tämän uusimman tiedon valossa Gottfried saattoi hyvinkin olla oikeassa.'

s. 149

 

Tämä on niitä teoksia, joista on todella vaikeata kirjoittaa mitään, sillä ne ovat niin valtaisia, että mitkään sanat eivät oikein riitä kuvaamaan mitä ihmettä sen sivut oikein pitävätkään sisällään. Tästä aiheiden sillisalaatista tuli oikeastaan mieleen Leikolan Teidän edestänne annettu järkäle. Toisin kuin Leikola, joka hiukan kompastui Jeesus-apinan löyhääkin löyhempään punaisen lankaan, niin Kännö on onnistunut tässä teoksessaan yhdistämään nämä kaikki sekalaisilta kuulostavat ainekset niin että lukiessa tuntui, uskokaa tai älkää, täysin luontevalta hypätä milloin Wagnerin oopperan mytologioihin, natsinsaksan historialliseen fiktioon, tulevaisuuden dystopiaan, avaruuteen ja erilaisiin kuuluisien filosofien ja taiteilijoiden tuotantoihin. Jotenkin Kännöllä on siis uskomaton taito punoa nuo tuhat ja yksi aihetta kokonaisuudeksi, jota suorastaan ahmi eteenpäin koska koskaan ei voinut tietää minne ihmeeseen tarina vie seuraavaksi.

 

Ihmishämärän asetelmat ovat siis hyvin kutkuttavat. Ihmiset saivat mahdollisuutensa ja pilasivat sen. Aika ei itseasiassa ole edes kronologinen vaan niin paljon laajempi käsite, että asiat voivat jo olla tapahtuneet ja silti vasta tapahtumassa. Monadeilla, noilla kaikkeuden sielullisilla rakennuspalikoilla, on myös uskomaton voima järjestäytyä aina uudelleen. En osaa tässä ollenkaan selittää Kännön esittelemiä monimutkaisia ajatuksia, mutta tarkoitan vain sanoa, että tämä lukukokemus todella oli ajattelua laajentavaa. Silti vaikka näitä olemassaolon käsitteitä aina pähkäiltiin aika ajoin niin kuten sivumäärästä jo näkee niin aika hyvin se sinne kaiken muun joukkoon uppoaa. Ei siis tarvitse pelästyä, sillä teos on varsin vetävä tarina myös itsessään, vaikka nämä filosofiset pohdinnat lentäisivätkin korkealta yli hilseen. Itseäni ainakin nuo vanhat mytologiat kiinnostavat todella paljon, joten olin aivan innoissani lukemassa minkälaisen sopan Wotan onnistuukaan keittämään itselleen, kun koittaa pyristellä kohtaloaan vastaan. Jännä vain miksi Saksa ja sen kulttuurihistoriallinen konteksti on valittu tässä näin suureen rooliin, sillä onhan meillä suomessakin rikas oma mytologiaperinteemme Kalevalan kanssa.

Tästä voisi kirjoittaa niin paljon, mutta samalla tuntuu, että en osaa ollenkaan sanoittaa teosta, sillä se oli niin paljon enemmän. Tuo Kännön tulevaisuudenkuva oli ainakin aika kylmäävä, joten toivottavasti yhtä tekniikka edellä ja kaiken luonnollisen hylkäävä mentaliteetti ei ole oikeasti kohtalomme. Eikä siinä tekoälyn kutittelussakaan ilman riskejä mennä, kuten Logi muistuttaa. Oikeastaan en osaa aivan sanoa tästä teoksesta onko se muna vai kana, mutta ehkä kaikkea ei tarvitsekaan kategorisoida. Hienoa, että tämä Kännön teos pääsi Finlandia-ehdokkaaksi, sillä muuten se olisi varmaan mennyt minultakin auttamatta ohi. Olen kuitenkin hyvin iloinen tästä lukukokemuksesta, vaikka teoksen pitelemisen fyysisten rasitusten paranteluun voikin mennä hetki. Ehkä lukijalle siis hiukan tiiviimpikin tarina olisi voinut olla ystävällisempi lähestymiseltään, mutta Kännöllä on selkeästi ollut paljon sanottavaa ja halunnut ne näihin yksiin kansiin kaikki mukaan. Kiehtova teos joka tapauksessa ja kannustan kyllä rohkeasti kokeilemaan sivumäärästään huolimatta.

 

' "Kertomani koettelee taatusti mielikuvituksen rajoja. Rationaalisen arkijärjen veräjän se ylittää kevyellä harppauksella, mutta mukautukaa kuulemaanne vaikkapa kuin sepitettyyn satuun, ja uskokaa vasta sitten, kun tarjoan teille sanani vahvistavat todisteet. '

s. 194 

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Tuijata, Kirjaluotsi, Mustaa valkoisella ja Sisyfoksen tilityksiä