Punainen noita - Jenna Kostet

Kirjan nimi: Punainen noita

Kirjailija: Jenna Kostet
Kustantaja: Aula & co

Julkaisuvuosi: 2024

Sivumäärä: 322

Mistä: Kirjastosta

 

' - Meidät halutaan vaientaa, ja nämä, Maria sanoi ja heitti kirjat arkkuun, - nämä ovat kuulemma Saatanan työtä, vaikka Saatanalla ei ole mitään tekoa tämän asian kanssa! Meille väitetään, että se on harhaoppia, kerettiläisyyttä, syntiä ja maleficiumia, aivan kuin me yrittäisimme vahingoittaa ihmisiä. Mitä luulet, Valpuri, manaisimmeko me kirkkomiehelle tyrän tai laittaisimme lehmät lypsämään verta, jos pystyisimme?

- En tiedä, äiti.

- Etpä tietenkään. '

s. 19-20

 

Valpuri Kinni on muuttanut Tukholmaan parantaja äitinsä sekä veljensä Tuomaksen kanssa. On vuosi 1627 ja on vaarallista toimia parantajana. Kansa ja papisto pelkäävät saatanaa ja vain väärästä katseesta tai varomattomasta sanasta voi saada noitaleiman ja päätyä käräjille. Valpurin äidinisä, myös parantaja, sai surmansa noitakäräjillä Latvian Kuurinmaalla, ja sieltä he ovat paenneet Tukholmaan. Tavoitteena on päästä Suomeen, jossa pitäisi suvulla olla Sastamalassa peräti pieni tila eli savupirtti. Tuomas haluaisi jo lähteä, mutta äidillä ja Valpurilla on hyvä olla Tukholmassa. Parannuskeikkoja pukkaa ja eräs porvari on jopa iskenyt silmänsä Valpuriin.

 

Sitten tunnelma kiristyy. Noitia ruvetaan vainoamaan entistä innokkaammin. Maa rupeaa polttelemaan liiankin kuumana perheen naisten jalkojen alla. On aika viimein nousta laivaan ja suunnata Suomeen. Turussa Valpuria kuitenkin puistattaa. Aivan kuin hän saisi enteitä. Lähde täältä nopeasti. Voisivatko hänen lapsuutensa todentuntuiset hukutusunet olla enteitä tulevasta? Ei kai hänenkin kohtalonsa ole päättyä noitana? 

 

' Valpuri ymmärsi Tuomasta, mutta hän olisi siitä huolimatta halunnut yrittää selittää Tuomakselle, ettei yrttien keittelyssä ja viattomissa loitsuissa ollut kyse taikuudesta, vaan siitä, että yrtit hyvin tunteva saattoi niiden avulla parantaa sairauksia ja helpottaa ihmisten kurjaa elämää tässä maailmassa, jossa oli niin paljon kipua ja kärsimystä. Luonnon antimet olivat kautta aikojen pitäneet ihmiset terveinä, ravinneet ja lääkinneet, ja myös kirkon ja kirkonmiesten oli myönnettävä se, että ihminen tarvitsee luontoa ja sen tarjoamia lääkeyrttejä. Noituus, jos sitä noituudeksi edes saattoi sanoa, oli vain taitoa käyttää luonnon antimia ihmisten hyväksi. Toki kasveilla saattoi myös vahingoittaa ja aiheuttaa pahaa, mutta sellaiseen ei Valpuri ollut koskaan ryhtynyt, vaikka tunsi yhden jos toisenkin sellaisen kasvin, jolla saattoi aiheuttaa sydämenpysähdyksen, keskenmenon tai kuoleman. '

s. 91 

 

Kostetin historiallisen romaanin lähtökohdat ovat herkulliset. 1600-luvun noitavainot Suomessa ja perustuen vieläpä oikeasti eläneen Valpuri Kinnin tarinaan. Naiseen, parantajaan, josta löytyy useitakin noitakäräjä merkintöjä. On se kyllä aivan uskomatonta, kuinka se, että ymmärsit kasviparantamisesta ja autoit taidoillasi muita, niin saatoit palkkioksi saada kuolemantuomion. Parantaja-noita oli oikein haluttu alueelle, kun sairaudet runtelivat kylää. Kyllä tervehtyminen kelpasi. Mutta ei parennut jäädä samalle alueelle liian pitkäksi aikaa. Kaikki ikävätkin sattumat ruvetaan nimittäin myös laittamaan sinun nimiisi. Varoitukset tulkitaan kirouksiksi. Ja pian taas sinua vainotaan. Mielenkiintoista oli myös kuulla, että noitasyytökset eivät seuranneet vain kasveista ymmärtäviä naisia. Myös miehet, kuten Valpurin isoisä, saivat osansa, jos rupesivat näitä toimia harrastamaan. Aina sitä kauhistelee, kuinka jossain Euroopassa on noitia vainottu, mutta helposti unohtuu, että ihan täältä meidän kotisuomestakin löytyy samanlaista historiaa. Kirkon lietsoma pelko saatanasta saa kansan aivan sekaisin.

 

Mitä itse teokseen tulee, niin hämmennyin hiukan. Sen takakansitekstissä puhutaan heti vuodesta 1935 ja vesikokeesta, mutta silti teoksen alussa ei ole mitään varsinaista prologia tästä. Vain nuo hyvin hennot vihjaukset Valpurin unista. En siis tiedä olisinko lukenut tarinaa hieman toisin, jos tuo takakansi ei olisi luonut tuota lähtöasetelmaa, että tätä kohti ollaan menossa. Nyt nimittäin nautin kirjan alusta Tukholmassa, mutta kun päästiin Suomen puolelle, tuntui, että tarina jäi junnaamaan paikalleen pitkäksi aikaa. Takakannen lupaamaa jännitettä ei oikein rakennettu. Lopussa teos sai taas imaistua minut matkaansa, mutta silti koen tuon takakannen epäonnistuneena. Tuo tapahtuma ei ole mikään grande finale teoksessa eikä tarina lupailisi moista itsessään. Oltaisiin vain annettu tuon tarinan itse rakentaa omat siipensä. 

 

Kostetin Valpuri nimittäin herättää hyvin aikansa henkiin. Kuinka aivan tavallinen tyttö saattoi joutua silmätikuksi vain koska hän osasi auttaa muita taidoillaan. Koska kirkko ja papit kokivat uhkana luonnon voiman. Kyllä tuollainen kohtelu katkeroittaisi vaikka kenet. Missä kohtaa itse ei enää jaksaisi koittaa selittää, vaan hyväksyisi lopulta sen roolin, joka sinulle on annettu. Noitahan se tässä. Painukaa tiehenne tai kiroan teidät. Sinnikäs Valpuri oli. Luonto oli hänen kotinsa. Eivät ihmiset.

' Rauha oli vain tilapäistä, sillä kuten aina, ihmiset tarvitsevat jonkun jota syytellä ja vihata, kun asiat menivät ei-toivotulla tavalla. '

s. 286   

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Tuijata ja Kirjojen kuisketta