Silmänkääntäjä - Sarah Waters

Kirjan nimi: Silmänkääntäjä (Fingersmith)
Kirjoittaja: Sarah Waters, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2002, suomennos 2006

Sivumäärä: 673

Mistä: Kirjastosta

 

' Me kaikki Lant Streetillä oltiin jossakin mielessä varkaita. Mutta me oltiin sen sortin varkaita, jotka ei niinkään itse varastaneet vaan helpotti ja edesauttoi muiden juonikkaita tekoja. Jos olinkin tuijottanut silmät pyöreinä, kun Flora työnsi käden hameen repeämään ja otti sieltä kukkaron ja hajuvesipullon, toista kertaa en enää yllättynyt, sillä päivän piti olla tosi pitkäveteinen, jos kukaan ei tullut herra Ibbsin kauppaan kassi tai paketti takin vuoriin tai hattuun ommeltuna taikka hihaan tai sukkaan piilotettuna. '

s. 12

 

Susan 'Sue' Trinder elää 1860-luvun Lontoon pahamaineisissa kortteleissa varastettua tavaraa myyvän herra Ibbsenin sekä ei-haluttujen lapsien myyntiä pyörittävän rouva Sucksbyn kanssa. Talossa vuodet vierivät ja lapset vaihtuvat. Paitsi Sue, joka on rouva Sucksbyn suosikki ja suojelema - aivan kuin oma lapsi, jota rouva Sucksby ei ikinä saanut. Eräänä päivänä herrasmiesvaras Gentlemanni saapuu taloon mukanaan ehdotus, jonka avulla kaikki voisivat rikastua. Hän vain tarvitsee 17-vuotiaan Suen apua päästäkseen tavoitteeseensa. Suen on nimittäin pestauduttava maailmasta tietämättömän ja viattoman perijättären palvelusneidoksi ja autettava Gentlemannia hänen kosioyrityksessään.

 

Maaseudun kartanossa elelee puolestaan 17-vuotias perijätär Maud. Hänen elämänsä on kuitenkin kaukana loistosta. Kartano rapistuu ympäriltä ja Maudin kirjoihinsa omistushaluisesti suhtautuva eno pitää koko taloa vallassaan. Kaikki on kellontarkkaa, kovia ääniä ei siedetä ja valoa ei nyt ainakaan saa päästää sisälle! Maud elelee elämäänsä vankina, kun muuan herrasmies Richard Rivers saapuu taloon. Uskaltaisiko Maudin pelokas mieli viimein kurkotta kohti vapautta?

' Me ajattelimme siinä salaisuuksia. Oikeita ja pahoja salaisuuksia. Niitä oli enemmän kuin jaksoi laskea. Kun yritän nyt miettiä mielessäni, kuka tiesi mitäkin ja kuka ei tiennyt mitään, kuka tiesi kaiken ja kuka oli huijari, minun on pakko lopettaa ja jättää koko homma sikseen, kun päätä alkaa huimata.'

s. 136

Silmänkääntäjä on nimensä mukaisesti täynnä juonia ja punoksia. Kaikilla on omat agendansa, joiden mukaan he toimivat ja punovat verkkoaan. Kuka siis lopulta huijaa ketä ja miten? Se selviä lukemalla tämä kiehtova teos, joka ei millään malta päästää otteestaan. Oikeastaan aina kun luulin saaneeni punaisen langan päästä kiinni tulikin uusi maton veto jalkojen alta, joka muutti kaiken. Välilä vain tuijotin eteeni ja haukoin henkeä ihmetellen uutta kerrosta, jonka Waters juoksutti lukijoidensa eteen. Vaikka siis haluaisin kovasti puida teoksen juonilankoja, halua säästää ne lukukokemukseen, jotta muutkin voivat päästä nauttimaan näistä silmänkääntötempuista.

Kaikki ei kuitenkaan ollut aivan auvoista lukukokemuksessa. Watersin teksti iski varsinkin aluksi kasvoille tuolla puhemaisella kirjoitustyylillään. Teoksen kertojat myös selkeästi kertoivat tarinaansa tulevaisuudesta aina välillä itsekin kommentoiden omaa naivuuttaan tai olisipa hän silloin jo tiennyt asioiden oikean laidan. Tämä on toimiva tehokeino, mutta olisin ehkä käyttänyt sitä hiukan säästeliäämmin. Henkilöhahmoihin oltiin myös pyritty rakentamaan kerroksia ja syvyyttä, mutta se ei täysin tavoittanut minua. Suen ja Maudin välien kehittymistä ja orastavaa rakkautta kuvattiin kauniisti, mutta muista oli vaikeampi saada otetta. 

Juonenkäänteidensä puolesta Watersin teos oli siis varsin herkullinen. Ikävä kyllä kielellisesti teksti ei ollut mitenkään erityistä eivätkä henkilöt lähteneet uudella tavalla lentoon, joka olisi antanut teokselle sen viimeisen silauksen. Jotkin ratkaisut olivat myös hiukan naiiveja. Odotukseni olivat tälle teokselle todella korkealla ja se ei lopulta aivan yltänyt täyttämään niitä. Selkeästi Watersilla on kuitenkin taitoa sormissaan ja voin hyvin kuvitella tarttuvani tulevaisuudessa hänen johonkin toiseen kehuttuun romaaniin. Miljöö 1800-luvun Lontoon alamaailmoineen, ränsistyvine kartanoineen ja kammottavine hullujenhuoneineen yhdistettynä nerokkaisiin juonipunoksiin toimi tarpeeksi ainakin tälle lukijalle.

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kulttuuri kukoistaa -kirjablogi, Todella vaiheessa, Rakkaudesta kirjoihin, Saran kirjat, Ullan luetut kirjat, Kotona kirjassa, Kirjanainen, Savannilla, Sallan lukupäiväkirja, Ja kaikkea muuta ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä 

 

Pimeitten vetten paholainen - Stuart Turton

Kirjan nimi: Pimeitten vetten paholainen (The Devil and the Dark Water)
Kirjoittaja: Stuart Turton, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2020, suomennos 2021

Sivumäärä: 508 

Mistä: Kirjastosta 

 

' Spitaalinen ei näyttänyt piittaavan pakokauhusta, ja hänen katseensa porautui kaikkiin paikalla olijoihin.

"Tietäkää, että isäntäni" - hänen vaeltava katseensa pysähtyi Arentiin, ja Arentin sydän hypähti - "purjehtii Saardamin matkassa. Hän on salaisuuksien herra, kaiken synkän ja epätoivoisen valtias. Hän antaa teille tämän varoituksen vanhojen lakien mukaan. Saardamin lastina on synti, ja kaikkia, jotka lähtevät sen mukaan, kohtaa armoton tuho. Se ei pääse perille Amsterdamiin."

Viimeisen sanan kajahtaessa hänen kaapunsa helma roihahti liekkeihin. '

s. 15

 

Batavia oli vauraan Itä-Intian yhdistyneen kauppakomppanian merkittävä tukikohta, josta lastattiin mausteita ja silkkiä suuriin kauppalaivoihin kohti Amsterdamia ja Eurooppaa. Vuonna 1634 Batavian kenraalikuvernööri Jan Haan on perheineen lähdössä kohti Amsterdamia ja paikkaa Seitsemäntoista päättäjän pöydässä. Vaimonsa Saran ja liiankin älykkään tyttärensä Lian lisäksi matkassa on mukana Janin talousnero kamaripalvelija Vos sekä rakastajatar Creesjie ja tämän pienet kaksospojat. Merimiesten, musketöörien, rahvaan, predikantin ja mystisen varakreivitär Dalvhain lisäksi samalla Saardamin kauppalaivalla on myös mukana mestarietsivä Samuel Pipps, joka on kuitenkin laitettu kahleisiin syystä, jota kukaan ei tunnu tietävän. Pippsin uskollinen apuri entinen sotilas Arent on myös päättänyt seurata Pippsia, sillä pitäähän tämä jotenkin koittaa pitää hengissä laivan vankikopissa seuraavan 8 kuukauden ajan.

Saardam lähtee kuitenkin liikkeelle pahojen henkien saattelemana. Satamassa spitaalinen on onnistunut manaamaan kirouksen laivan ylle vaikkei tällä edes ole kieltä ja hän on kaiken lisäksi rampa, vaikka julistus on annettu isojen laatikoiden päältä. Lähtiessä paholaisen symboli myös liehuu purjeessa. Mikä siis avuksi, kun merellä siintää ylimääräisiä valoja, mahdottomia kuolemia tapahtuu ja myrskyävä meri yrittää ottaa Saardamin omakseen. Paholainen on laittanut liikkeelle voimansa ja vain Arentin ja Saran on vankityrmässä viruvan Pippsin silminä saatava ratkaistua tämä mysteeri, ennen kuin paholaisen kaikki kolme ihmetekoa on tehty ja helvetti ottaa vallan laivalla.

 

' Jotain oli liikkeellä pimeissä vesissä, vanhat merimiehet väittivät. Jotain, minkä nimi oli Vanha Tom. '

s. 310 

 

 Turtonin Evelynin seitsemän kuolemaa oli yksi viime vuoden parhaista lukemistani teoksista. Siinä sen omalaatuinen ja kutkuttava päiväni murmelina asetelma yhdistettynä murhajuonen ratkaisuun höystettynä vielä vähän muillakin elementeillä upposi minuun (ja myös yleisemminkin kirjasomeen) kuin kuuma veitsi voihin. Kun tajusin, että Turtonilta oli ilmestynyt nyt keväällä uutuusmysteeri, olin aivan täpinöissäni. Kirjailija Ali Land oli jopa tituleerannut Turtonia 'jännityskirjallisuuden Hulluksi Hatuntekijäksi', joten odotin jotakin yhtä omaperäistä ja kiehtovaa asetelmaa kuin Evelynissä, jolla Turton olisi lunastanut paikkansa nykyajan jännityskirjallisuuden eliitissä. Ikävä kyllä tulin kuitenkin pettymään.

Pimeitten vetten paholainen ei yllä lähellekään Evelynin seitsemän kuolemaa tasolle. Heti alusta lähtien kerronta tuntui junnaavan paikallaan esitellen vain toinen toistaa karikatyyrisempiä henkilöitä, jotka kukin vuorollaan astuivat laivaan. Tietysti ohessa vähän vihjaillaan 1600-luvun taikauskoon paholaisesta ja pelosta, jota spitaalisen uhkaus on herättänyt henkilöissä. Jotenkin tarina ei millään tuntunut lähtevän liikkeelle. Eikä varmaan pitäisi edes aloittaa siitä kuinka useaan otteeseen lukijalle kerrotaan kerta toisensa jälkeen Pippsin ylivertaisesta havainnointikyvystä, jota ilman Arent ei voi pärjätä vaikka henki olisi kyseessä. Kyllä, lukuisia Poiroteja ja jokusen Sherlock Holmesinkin lukeneena olen tottunut nokkeliin etsiviin ja näiden vieressä seuraaviin ja tarinoita kirjoittaviin aisapareihin, mutta oltaisiinko yhtään tuoreempaa asetelmaa saatu aikaiseksi? Tai oltaisiin edes tämä Pippsin kyky tuotu esiin toistuvien sanomisen sijasta tarinallisin keinoin, jolloin lukijakin olisi voinut itse havainnoida tätä ylivertaisuutta.

Tämän teoksen kanssa on pakko myöntää, että mikäli tapanani olisi jättää kirjoja kesken, niin ensimmäisen 100 sivun jälkeen tämä olisi kyllä lentänyt lyhyintä reittiä takaisin kirjaston hyllyyn. Pimeitten vetten paholainen vain tuntui niin huonolta kökköine henkilöhahmoineen sekä jänitystarinoineen, joka ei edes herättänyt kiinnostusta. Onneksi kuitenkin teoksen taso viimein koki nousua noin puolessa välissä, kun mystisiä asioita rupesi tapahtumaan laivalla ja jännitys rupesi tiivistymään. Tällöin sivuja jo käänsi suhteellisen mielellään, vaikka kyseessä ei ollutkaan mikään vuosisadan merkkiteos. Kunnes sitten tuli se lopetus... 

 

En voi siis muuta kuin ihmetellä Turtonin teosten valtaisaa tasoeroa. Ilmeisesti tätä uutta tehdessä Turton on elänyt kiireistä vauva-arkea, joten ehkä ne kuuluisat vähän nukutut yöt ovat vieneet veronsa samalla kun kustantaja on vain halunnut tahkoa, kun rauta on vielä kuuma Turtonin esikoisteoksen jäljiltä. Turton myös itse jälkisanoissa alleviivaa, että kyseessä ei sitten ole historiallinen romaani ja hän ei ole edes pyrkinyt yksityiskohtien tarkkuuteen. Minulle luvattiin Sherlock Holmesia ja Pirates of the Caribbeania yhdistelevää taidokasta mysteeriä, mutta tällä kertaa nuo lupaukset kyllä jäivät enimmäkseen saavuttamatta.

Tähdet: 2 / 5

 

Muualla luettu: Unelmien aika ja Annelin lukuvinkit 

 

Eläinten vallankumous - George Orwell

Kirjan nimi: Eläinten vallankumous (Animal Farm)
Kirjoittaja: George Orwell, suomentanut Panu Pekkanen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1945, suomennos 2015
Sivumäärä: 126 
Mistä: Kirjastosta

 

' Eikö siis ole päivänselvää, toverit, että kaikki elämässämme oleva paha on peräisin Ihmisen tyranniasta? Kunhan vain pääsemme eroon Ihmisestä, meidän työmme tuotto jää omaksemme. Miltei yhdessä yössä meistä voisi tulla rikkaita ja vapaita. Mitä meidän siis tulee tehdä? Tietenkin uurastaa yötä päivää kaikin ruumiin ja sielun voimin syöstäksemme vallasta ihmisrodun! Tämä on sanomani teille, toverit: vallankumous! '

s. 14-15

 

Willingonin Kartanon maatilan arvostettu karju Majuri on nähnyt unen, jota kuulemaan on koottu koko maatilan eläimistö. Majurin elämä on jo pian ehtoopuolella, mutta se haluaa jakaa muille visionsa tulevaisuudesta, jossa kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia eikä ihminen enää riistä kaikkea hyötyä itselleen piiska viuhuen. Eläinten vallankumoushenki on herätetty. Minkälaista voisikaan olla, mikäli juoposta Jonesista päästäisiin eroon ja eläimet ottaisivatkin vallan!

Loput vallankumous koittaa ja eläimet rupeavat pyörittämään maatilaa omavaraisesti. Piiskat ja muut alistuksen merkit poltetaan ja jokainen eläin on valmis kantamaan kortensa kekoon aivan uudella motivaatiolla, sillä nyt he työskentelevät vain itselleen eivätkä julmalle herralle kartanossaan. Eläinten älynlahjoissa on kuitenkin paljon eroja kun hyvillä hoksottimilla varustetut siat kykenevät pitkäjänteiseen suunnitteluun ja isojen kokonaisuuksien hahmottamiseen kun taas suurin osa eläimistä ei edes opi aakkosia C:tä pidemmälle. Onhan vain luontaista, että siat ottavat vetovastuuta - ja ajan mittaan myös muita mukavuuksia vaivanpalkakseen. Valta on vaihtunut, mutta onko mikään muu loppujen lopuksi muuttunut?

 

' Mikäli Apilalla itsellään oli ollut minkäänlaista kuvaa tulevaisuudesta, sillä oli ollut mielessään eläinten yhteiskunta, joka oli vapautettu nälästä ja ruoskasta, jossa kaikki olivat tasa-arvoisia, jossa kukin teki työtä kykynsä mukaan, jossa voimakkaat suojelivat heikkoja, niin kuin se itse oli suojellut eksynyttä ankkapoikuetta etukoivellaan sinä yönä jolloin Majuri oli pitänyt puheensa. Sen sijaan - eikä se tiennyt miksi - oli tullut aika, jolloin yksikään eläin ei uskaltanut sanoa mielipidettään, jolloin hurjat, murisevat koirat kiertelivät kaikkialla, ja jolloin joutui näkemään, miten omia tovereita revittiin kappaleiksi sen jälkeen kun nämä olivat tunnustaneet järkyttäviä rikoksia. '

s. 81

 

Tulinpahan minäkin viimein tarttuneeksi tähän Orwellin toiseen klassikkoon, joka satiirin tarkalla otteella maalaa kuvan kommunismin karvaista seurauksista. Kuinka kansalle myydään tasa-arvoinen ihanneyhteiskunta, jossa kukaan ei ole sanelemassa ja jokainen voi nauttia oman työnsä hedelmistä ja kontribuoida sen minkä pystyy. Kun vain pahasta hallitsijasta päästään eroon tie tuonne kukkaniitylle on taattu. Jotenkin eläinten (ihmisten) sisäinen valanhimo kuitenkin tekee tästä idyllistä mahdotonta. Aina on joku joka on valmis kahmaisemaan itselleen enemmän. Tietysti kommunismin ongelmana on myös kannustimien puute, mutta pelolla saadaan kyllä kaikki ruotuun ja entistäkin isäntää kovemmalla ruoskalla tottelemaan. Ainahan vain riittää esittää tilastoja kuinka tuotetaan jatkuvasti yhä enemmän, kuinka ruoka-annokset ovat suurentuneet ja työaika vähentynyt. Eläimet (kansalaiset) saattavat nähdä, että tilastot eivät pidä paikkaansa, mutta aivopesu on kovaa ja saa kyseenalaistamaan omaa muistiaan - kai aika on vain kullannut muistot ja ehdottomasti näin on paremmin kuin ennen. Voittajat voivat kirjoittaa historiansa uusiksi ja aina on hyvä olla vihollinen numero 1, jota syyttää kaikista vastoinkäymisistä.

Minun ei auta muu kuin nostaa hattua Orwellille hänen vetisenterävän tarkasta kuvauksestaan. Tämän tulisi olla pakollista lukemista, sillä liian helposti nykyäänkin unohdetaan kuinka alkujaan hyvillä tarkoituksilla voikin olla pelottavan totalitaariset seuraukset. Kuinka kommunismin tasa-arvo kääntyikin Neuvostoliitossa vielä julmempaan sortoon ja kansalaisten arvottomuuteen. Martti Montosen alkusanoissa kerrattiin itseasiassa Orwellin taustaa, joka oli sosialistinen. Hän oli Englantilaisen yläkoulun kasvatti, jonka sisällä paloi usko Aatteeseen. Hän lähti Espanjaan sotimaan kommunistien riveihin ja näki sellaisia kauhuja, jotka saivat hänet kyseenalaistamaan realimaailman kommunismin puhtauden. Tämä poliittinen satiiri onkin hänen vastauksensa. 

 

Tätä teosta ei pidä vähätellä sen pienen fyysisen koon puolesta, sillä sen kannet pitävät sisällään raskasta asiaa kevyehköön maatilasatiiriin verhottuna. Tämä on kirja, johon on helppo tarttua, mutta jonka avulla Orwell myös pääsi levittämään sanaa ja kritiikkiään Neuvostoliiton kommunismia vastaan. Se herätti ainakin tässä lukijassa paljon ajatuksia. Teosta lukiessa en voinut välttyä peilailemasta sen ilmiöitä todelliseen maailmaan niin historiasa kuin nykyaijassakin. Olen ennenkin huomannut nauttivani poliittisista satiireista, kuten McEwanin Torakasta, eikä tarkkaan sivaltava Orwell jättänyt myöskään kylmäksi.

 

' KAIKKI ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISIA,

MUTTA JOTKIN ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISEMPIA KUIN TOISET '

S. 210 

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Astu harhaan, Mitä luimme kerran, Koko lailla kirjallisesti, Nannan kirjakimara, Kirjainten virrassa, Kaiken voi lukea!, Sanojen keskellä, Tuulin viemää, Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirjamielellä 

 

Vaarallinen kirje - Lucinda Riley

Kirjan nimi: Vaarallinen kirje (The Love Letter)

Kirjoittaja: Lucinda Riley, suomentanut Tuukka Pekkanen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2018, suomennos 2021
Sivumäärä: 620 
Mistä: Synttärilahja

' Hyvä neiti Haslam,

autoitte minut kotiin kirkosta muutama päivä sitten. Koska minulla ei ole paljon aikaa jäljellä, toivoisin, että tulisitte asuntooni mahdollisimman pian. Olen varmuuden vuoksi liittänyt mukaan kaksi kirjettä teitä varten. Pitäkää ne koko ajan lähellänne, kunnes jälleen tapaamme. Saatte lisää, kun tulette. 

Varoitan, että tämä on vaarallista. Uskon teidän kuitenkin olevan rehellinen nuori nainen, ja tarina on kerrottava. Jos olen jo poissa, kun ehditte paikalle, teidän on puhuttava valkoisen ratsun ladyn kanssa. Muuta en voi vielä kertoa. Toivon hartaasti, että ehditte ajoissa.

Odotan tietä täällä.

Luotan teihin, Joanna. '

s. 77

Lontoossa vuonna 1996 Joanna Haslam on aloitteleva journalisti, joka odottaa vielä isoa juttuaan, jolla pääsisi pois jahtaamasta tyhjänpäiväisiltä julkkiksilta olemattomia kommentteja. Vaikka flunssa painaa, on hänet hälyytetty legendaarisen näyttelijän Sir James Harrisonin hautajaisiin. Siellä hänen tehtävänään on saada erityisesti tämän kauniin näyttelijä lapsenlapsen Zoe Harrisonin kommentti seuraavan päivän lehteen. Kaikki ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan, kun vanha rouva Joannan vieressä järkyttyy henkihieveriin nähdessään pyörätuolisen miehen yleisössä. Joannan ei auta muu kuin lähteä saattamaan tämä sairaskohtauksen saanut hento vanhus kotiinsa.

Pian Joanna saa postissa mystisen kirjeen, jonka mukaan vanha rouva on liittänyt rakkauskirjeen sekä Music Hallin ohjelmalehtisen vuodelta 1923. Kirjeessä myös viitataan suureen salaisuuteen ja vaaraan, joka seuraa sen kantajaa. Joanna lähteekin journalistin uteliaan luonteen saattelemana tapaamaan rouvaa, mutta löytääkin paikan päältä vain tiedon tämän menehtyneen tippuessaan portailta. Kaikki ei tunnu olevan kohdallaan ja Joanna ryhtyy penkomaan juttua hiukan syvemmin. Alkaa kilpajuoksu, jossa Joanna pyrkii selvittämään vanhan rouvan tarjoamaa mysteeriä ennen kuin salaisuuden suojelijat saavat hänestä vihiä ja syyn järjestää lisää 'tapaturmia'. Valtaapitävät eivät nimittäin kaihda keinoja estäessään menneisyyden tapahtumien pääsemistä päivänvaloon.

' Hän tuijotti halkeillutta magnolianväristä kattoa saadakseen ajatuksensa järjestykseen ja yritti unohtaa kummallisilta vanhoilta rouvilta saadut kirjeet, iäkkäiden näyttelijöiden kuolemat, juonittelun ja salajuonet. Ellei mielikuvitus ollut tehnyt hänelle tepposia, hän oli äsken ollut todistamassa salaista tapaamista yhden maailman tavoitelluimman ja uutisarvoltaan merkittävimmän poikamiehen sekä nuoren ja erittäin kauniin näyttelijättären välillä. '

s. 293

Vaarallinen kirje oli nappivalinta lukemistoon viimeisille kiireviikoille ennen kuin voin vetäytyä loman rentouttavaan huomaan. Tässä teoksessa yhdistyvät niin agenttitarinoiden jännittävät mysteerit sekä perinteisemmän romanttisen viihdeteoksen keveys ja ihmissuhdedraama. Tarina rullaa eteenpäin Englannin yläluokkaisessa miljöössä näyttelijöiden ja peräti kuninkaallistenkin parissa. Oikeastaan tarinassa oli joitakin löyhiä yhtymäkohtia, joista pystyi fiilistelemään ihan nykyajankin kuningaskunnan draamaa. Ja erityisesti eräs paparazzien välttelykohtaus oli nerokas. Ei pidä kuitenkaan sekoittaa faktaa fiktioon, sillä kyseessä ei ole siis historiallinen romaani vaan puhtaasti Rileyn mielikuvituksen tuotetta. 

Tartuin tähän Rileyn teokseen hiukan varauksin, sillä olen kokenut että hänen Seitsemän sisarta-sarja on hiukan ruvennut toistamaan itseään. Rileyn kerronnan vetävyys ja paksun romaanin vain katoaminen parissa päivässä oli kuitenkin hänen taattua laatuaan, mutta samojen temppujen uudelleen kierrätyksen sijasta tämä tarina tarjosi täysin uusia koukkuja ja rakenteen. Mukavaa, että hän kirjoitti kuuluisan sarjansa välissä siis myös tämän itsenäisen romaanin, sillä en malttanu laskea tätä käsistäni. Tuo jännärimäinen asetelma romanttisessa viihdeteoksessa oli vain todella toimiva genre, jolla saatiin pidettyä ainakin tämän lukijan mielenkiinto yllä. Luonnollisesti mitään kovin syvällistä maailmaa mullistavaa teosta tai henkilökuvausta ei kannata odottaa, mutta väsyneiden aivojen rentouttamiseen tämä sopi kuin nenä päähän. 

Todella vaikuttavan Kanton Rottien pyhimyksen kielellisen ilotulituksen jälkeen Vaarallinen kirje oli vaikean paikan edessä. Onneksi tarina kaappasi minut nopeasti syövereihinsä ja moninaiset juonikuviot mysteerin ratkaisemiseksi pitivät minut sen verran kiireisenä, että en ehtinyt jäädä vertailemaan kielellisiä meriittejä. Julkkiksia ja ylimystöä oli tarinassa myös vähän joka nurkalla, ja tietysti kaikki sotkeutuivat toisiinsa suhdekiemuroissa, mutta jostain syystä nämä epäuskottavuudet eivät liemilti häirinneet. Oli myös hauska yksityiskohta johdattaa lukija uuteen osioon hyödyntäen shakki viittauksia. Onkohan Tevisin Mustan kuningattaren Netflix sarjan menestyksellä tähän jotakin tekemistä? Tässä on joka tapauksessa hyvä page turneri tarjolla kesäisiin päiviin, mikäli jaksaa vain kannatella moista tiiliskiveä :D

Tähdet: 4 / 5

Muualla luettu: Elämä on ihanaa ja Kirjarouvan elämää 

Rottien pyhimys - Anneli Kanto

Kirjan nimi: Rottien pyhimys
Kirjoittaja: Anneli Kanto
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 402
Mistä: Kirjastosta

 

' Kolme miestä kapuaa mäenrinnettä kohti kirkkoa. '

s. 5

On 1500-luvun alkupuoli ennen Kustaa Vaasan ja uskonpuhdistuksen aikaa. Suomen Hämeessä komea punatiilinen Hattulan Pyhän Ristin kirkko katselee mäeltä maalaismaisemaa. Sen vaaleaksi kalkitut seinät odottavat kuvia, joilla yksinkertaiselle kansalle voitaisiin opettaa uskonkappaleita ja Jeesuksen tarinaa. Hämeenlinnan linnanpäällikkö Åke Tott ja tämän vaimo Märta Bengtsdotter ovat lahjoittaneet varat ja kirkkoisäntä Klemetti Mikonpoika on laittanut nopeasti pyörät pyörimään - ettei ylhäisö vain ehtisi muuttaa mieltään. Kirkon taloudesta vastaavan Klemettin lisäksi myös pitäjän pappi kirkkoherra Petrus Herckepaeuks - tuttavallisemmin Mulli-Pekka, sillä edes vuodet Uppsalan yliopistossa eivät ole muuttaneet kansan muistia kujeilevasta pojankolttiaisesta - on saapunut kirkolle ottamaan vastaan kaksi pictoria ja yhden apupojan, jotka ovat tulleet maalaamaan kirkon kuvaloistoonsa.

Hattulan kylässä asustaa myös hiukan erikoinen orpotyttö Pelliina. Muut kyläläiset karsastavat häntä hänen omituisuutensa vuoksi eikä tilannetta yhtään auta, että hänet kasvattanut tiilimestari on opettanut hänellä miesten eikä suinkaan naisten taitoja ja tapoja. Nyt on kuitenkin aika jättänyt tiilimestarista, joten Pelliina on omillaan. Rahat ovat loppu, mutta ehkä seuravilla markkinoilla joku ostaisi hänen itse tekemiään ja koristelemiaan saviastioita.

Kohtalo puuttuu kuitenkin peliin. Kirkon maalaustyömaalla sattuu onnettomuus, jonka seurauksena tarvittaisiin ripeästi uusi käsipari auttamaan kirkon maalaamisessa, mikäli se mielitään saada valmiiksi kesän loppuun mennessä. Erinäisten mutkien kautta yksinkertainen ja kokematon Pelliina päätyy kirkkoon apulaiseksi, vaikka nainen kirkkomaalarina lähenteleekin jo jumalanpilkkaa. Pelliinalla on kuitenkin eräs poikkeuksellinen kyky - hän ymmärtää värejä ja kuvia.

 

' Kuvat piti maalata niin, että katsoja liikuttui, ymmärsi pyhimyksen ihmisluonnon mutta myös sen ylittävän rohkeuden ja uhrautumisen, uskon lujuuden. Katsojan piti kuvista ymmärtää Jumalan tarkoitus ihmiskunnan suhteen, mikä elämässä on tärkeää ja mikä pitää heittää pois ja mikä kaikkia kerran kohtaa. Katsojan oli nähtävä elämän tuska ja kärsimys, koko elämänmittainen ponnistelu, sen ilo ja onni ja vääjäämätön loppu, kuolema ja tuomio. Maalarin piti saada yhteys näkymättömään ja tehdä se näkyväksi, luoda kuvat siitä, mitä ei silmä tavoittanut. '

s. 33 

 

Huhhuh minkä kertomuksen Kanto onkaan varannut meille lukijoille. Hän todella on herättänyt henkiin keskiaikaisen Hämeen. Vai kuinka moni olisi tiennyt, että papille annettiin palkaksi avioliittoon vihkimisestä villasukat ja palttiinapaita tai että tuolloin maalattiin oravanhäntäkarvoista tehdyillä siveltimillä? Kanto kuvaa tarkasti myös maalien valmistusprosessia sekä maalareiden tekniikkoja ja pyhimystulkintoja. Pakko nostaa hattua Kantolle ja hänen tekemälleen isolle taustatyölle. Tässä teoksessa on vahva faktapohjainen tausta, mutta luonnollisesti esimerkiksi kirkkomaalareista ei ole historiankirjoja, joten heidät on pitänyt värittää tarinaan. 

Mökkimme on Hattulassa ja Pyhän Ristin kirkon kuuluisat keskiaikaiset maalaukset ovat sitä kautta tutut. Innostuinkin siis hyvin paljon tästä teoksen aiheesta, ja kun sain viimein varausjonoista teoksen käsiin, lumouduinkin heti ensisivuilta. Kannon kielessä oli sellaista rikkautta ja kerronnassa jokainen keskeinen henkilö omasi omanlaisensa uskottavan kertojaäänensä, että lukijana ei voinut muuta kuin antautua tarinan vietäväksi. Erityisesti ihastuin Pelliinaan ja hänen naiviin mutta uskottavaan havainnointiinsa ympäristöstään samalla kuitenkaan unohtamatta hänen tietynlaista nokkeluutta ja periksiantamattomuutta. Onhan se myös mielenkiintoista kuulla mitä noiden maalausten takana on voinut olla.

Toisin sanoen voin lämpimästi suositella tätä teosta kaikille edes vähän historiallisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille. Sen verran taidokkaasti Kanto puhaltaa tuon miljöön henkiin. Tässä painittiin jo huomattavasti syvemmissä vesissä kuin esimerkiksi Harglan Apteekkari Melchiorin kanssa, muta silti kerronta ei ole missään vaiheessa raskasta vaan kaikki se tieto on kiedottu saumattomasti ja ilmavasti osaksi tarinaa. Kotimaisissa teoksissa on myös se rikkaus, että kielestä voi ottaa kaiken ilon irti ja tuota keskiaikaista lauseenparren kuvausta Kanto on käyttänyt elävöittämään teostaan. Ainut pienen pieni miinus oli Pellinan ehkä liiankin nopea kehityskulku maalauksen saralla, mutta juonen kuljettamisen kannalta ymmärrän tämän ratkaisun. 

 

' Kun uskalsin katsella tarkemmin hoksasin että Aatami ja Eeva olivat saunasta tulossa ja siksi he olivat alasti ja pitelivät vihtoja haarovälinsä peittona ja minua lakkasi pelottamasta kun he tekivät niin tavallisia asioita kuin saunominen ja vihtominen ja vilvoitteleminen saunan jälkeen. Melkein näin kuinka niiden iho kuumuudessa höyrysi ja viileä ulkoilma tuntui mukavalta. '

s. 116-117 

 

Itseasiassa en ollenkaan yllättyisi, mikäli tämä Rottien pyhimys löydettäisiin Finlandia ehdokkaana. Kannattaakin käydä katsastamassa nuo maalaukset myös ihan paikan päällä, mikäli kotimaanmatkailu innostaa. Kovat urakan ovat taiteilijat siellä tehneet ja on uskomatonta, että ne ovat säilyneet näin monet vuosisadat ihastuttamassa ja kauhistuttamassa ihmisiä. Tässä vielä linkki kirjailijan tekemään virtuaalikierrokseen!

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Tuijata, Kirja vieköön!, Amman lukuhetki, Kirjojen kuisketta, Kirjabrunssi, Hemulin kirjahylly, Annelin lukuvinkit, Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka, Kirjakko ruispellossa, Kirjoituksia 13. kerroksesta ja Kulttuuri kukoistaa 

  

Salaperäiset rukiinjyvät - Agatha Christie

Kirjan nimi: Salaperäiset rukiinjyvät (A Pocket Full of Rye)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Eila Pennanen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1953, suomennos 1991
Sivumäärä: 264 
Mistä: Omasta hyllystä

' - Varmasti hänellä oli vihollisia. Mutta muistakaahan, että hänet myrkytettiin kotona. Tai siltä ainakin näyttää. Katsokaas, Waite, tämän tapauksen kaava alkaa näkyä. Vanha tuttu kaava. Hyvä poika, Percival. Paha poika, Lance - miellyttää naisia. Vaimo, joka on nuorempi miestään ja joka ei tarkalleen tiedä, minne päin menisi golfia pelaamaan. Kaikki on hyvin tuttua. Mutta eräs seikka pistää esiin mitä asiaankuulumattomimmalla tavalla. '

s. 28-29

 

Rex Fortescue on keinotteleva liikemies, joka operoi harmaalla alueella kuitenkaan koskaan lipsahtamatta varsinaisiin laittomuuksiin. Hänen toimistollaan on hyvin tarkkaa, kuinka hänen teeseremoniansa suoritetaan: konekirjoittajien esimies neiti Griffith valvoo uuden alaisen teenkeittoa ja herra Fortescuen kaunis yksityissihteeri neiti Grosvenor vie valmiin teen työhuoneeseen. Tällä kertaa kaikki ei kuitenkaan mene putkeen ja herra Fortescue kuolee. 

 

Tarkkasilmäinen tarkastaja Neele kutsutaan paikalle. Pian selviää, että herra Fortescue on myrkytetty! Kuvio on liiankin tuttu, kun kyseessä on vihattu liikemies, jolla on puolet nuorempi tuore vaimo, joka jo silmäilee muualle, liikkeessä työskentelevä rahatarkka poika Percival tylsistyneine vaimoineen, karkotettu hulttiopoika Lance, kommunistiin rakastunut tytär Elaine sekä unohtamatta talon palveluskuntaa. Kaikki tuntuu olevan selkeää paitsi mysteeri, miksi Rexin taskusta on löydetty rukiin siemeniä? Pakka menee viimeistään sekaisin, kun ruumiita tulee lisää, vieden pohjat Neelen teorialta. Onneksi muuan neiti Marple ilmestyy paikalle. Ehkä yhteisvoimin he pystyisivät selvittämään, mitä ihmettä Marjakuusimajassa tapahtuu ja kuka on tämä röyhkeä murhaaja.

' Nyt tarkastaja Neele katseli melkoisen kiinnostuneena häntä vastapäätä Marjakuusimajassa istuvan vanhan naisen lempeitä ja vakavia kasvoja. Hän oli aluksi ollut kahden vaiheilla, miten kohdella tätä, mutta oli nopeasti tehnyt päätöksensä. Neiti Marple olisi hänelle hyödyksi. Neiti Marple oli suora, kiistattoman rehellinen ja hänellä oli kuten useimmilla vanhoilla naisilla runsaasti aikaa ja ikäneidon vaistomainen kyky saada selville juorupuheet. Hän tulisi saamaan palvelijoista ja kenties Fortescuen perheen naisistakin irti asioita, joita eivät hän ja hänen poliisimiehensä milloinkaan saisi tietoonsa. Keskusteluista, arvailuista, muisteluista, sanottujen ja tehtyjen asioiden toistoista, kaikesta hän poimisi huomiota herättämättä tosiseikat. Siispä tarkasta Neele oli ystävällinen. '

s. 119

 

Salaperäiset rukiinjyvissä on päähenkilönä raikas uusi tuttavuus tarkastaja Neele. Hän on mies, jonka pää käy läpi jos minkälaisia teorioita, mitä olisi voinut käydä. Häntä ei myöskään haittaa olla korjaamatta pieniä väärinkäsityksiä, joita kuulusteltavat tekevät - ovathan ihmiset huomattavasti halukkaampia keskustelemaan kun kyseessä oletetaan olevan ruokamyrkytys eikä suinkaan kylmäverinen murha. Pidin siitä pienestä pilkkeestä silmäkulmassa, joka Neelellä oli. Itse asiassa en edes tajunnut, että kyseessä oli neiti Marple dekkari ennen kuin hän yllättäen puolessa välissä tuli estradille. Hiukan tuntui, että Marple oli ympätty tarinana mukaan vain nimen saamiseksi, sillä hänen toimintaansa ei oikeastaan seurattu lainkaan, vaan hän tyrkkäsi Neeleä huikan oikeaan suuntaan ja lopuksi kertoo, kuinka asia menikään. 

Salaperäiset rukiinjyvät oli kokonaisuutena varsin miellyttävä Christie. Se on cozy crimea, jossa ei mässäillä julmuuksilla vaan keskitytään pohtimaan taustamotiiveja 50-luvun Englannin yläluokkaisessa kartanomiljöössä. Christielle tyypillisesti tarina on saanut jälleen inspiraationsa lastenrunosta, joka nousikin keskeiseen asemaan selvittelytyössä. Erilaiset teoriat viuhuivatkin mielessäni, mutta lopullista ratkaisua en saanut parsittua kasaan ennen loppuhuipennusta. Christiet ovatkin tuttuja ja turvallisia välipaloja. Niiden miljööseen on ihastuttava upota samalla haastellen hiukan niitä pieniä aivosoluja. Ei huono laisinkaan.

' Viidestä pennistä laulun laulan, taskuntäydestä ruista.

Viisitoista rastasta piirakkaan pantiin linnanpihan puista. 

Syömään kun sitten ryhdyttiin, ne alkoivat lauleskella. 

Eikös ollutkin sukkela herkku kuninkaan lautasella?

Konttorissaan kuningas rahojaan laski ja huoli.

Vierashuoneessa kuningatar hunajaa leivälle vuoli.

Pikkupiika se tarhaan meni vaatteita levittelemään.

Silloin se tuli se pikkuinen lintu ja nokkaisi häntä nenään. '

s. 127

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Amman lukuhetki, Agatha Christien kirjat, Hemulin kirjahylly ja Kuristava kirsikka

 

Älä heittäydy junan alle - Viv Groskop

Kirjan nimi: Älä heittäydy junan alle - ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista (The Anna Karenina Fix. Life Lessons from Russian Literature)
Kirjoittaja: Viv Groskop, suomentanut Heli Naski
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2017, suomennos 2020
Sivumäärä: 284 
Mistä: Kirjastosta

' Myönnettäköön, etteivät venäläiset klassikot tule ensimmäiseksi mieleen, kun etsii vinkkejä onnellisempaan elämään. Venäläinen kirjallisuushan on täynnä synkkiä ihmisiä, jotka ihmettelevät, miten he ovat päätyneet hirvittävään ahdinkoonsa, ja jotka tähyilevät epätoivoisina jotakuta, jota syyttää. Sitten he kuitenkin tajuavat olleensa alusta pitäen oikeassa: elämä on todellakin erittäin epämukavaa ja ärsyttävää, ja me kaikki vain odotamme kuolemaa. Mutta venäläiset klassikot myös opettavat meille sen ratkaisevan tärkeän seikan, että elämästä voi selvitä hengissä. Ja että se on ihanaa ja siitä voi nauttia. '

s. 10

 

Älä heittäydy junan alle - ja muita elämänoppeja venäläisestä kirjallisuudesta on helppolukuinen teos, jolla voi sivistää omaa venäläistä klassikkotietämystään. Jokainen yhdestätoista luvusta käsittelee yhtä näistä venäläisistä merkkiteoksista valottaen sen taustoja ja oppeja elämään. Luvut ovat osuvasti nimettyjä, mikä kuvastaa myös hyvin teoksen otetta: Kuinka olla olematta itsesi pahin vihollinen (Tai: Älä tapa parasta ystävääsi kaksintaistelussa) Puskinin Jevgeni Onegin; Kuinka ratkaista sisäinen ristiriita (Tai: Älä tapa vanhoja naisia rahasta) Dostojevskin Rikos ja rangaistus tai Kuinka elää tunteen kanssa, että ruoho on aina vihreämpää toisella puolella (Tai: Älä jauha koko ajan Moskovasta) Tsehovin Kolme sisarta, unohtamatta Tolstoin Anna Kareninaan viittaavaa nimeä. 

 

Venäläiset suurnimet 1800-luvulta (mm. Dostojevski, Tolstoi, Turgenev) sekä 1900-luvulta (mm. Pasternak, Solzenitsyn, Bulgakov) tulevat kyllä tutuiksi näitä sivuja kahlaamalla. Tämän kirjallisuustietämyksen lisäksi Groskop myös peilaa vahvasti omaa suhdettaan ja kokemuksiaan venäläiseen kirjallisuuteen ja oman identiteetin etsintäänsä. Onhan sukunimi Groskop niin kaukana perienglantilaisesta nimestä, että juuret olisivat hyvin saattaneet olla venäjällä (ainakin hänen omissa nuoruuden toiveissa). Näin teoksen rakenne pysyy kevyenä eikä venäläiskirjallisuuden ähky pääse yllättämään.

' Tolstoi tahtoi tietoisesti käyttää Annaa havainnollistaakseen moraalittomuutta, josta kuului saada rangaistus. Mutta tämä suunnitelma ei täysin toteudu, koska kirjailija suhtautuu häneen tiedostamattaan liian ymmärtäväisesti. Vastaavasti Dostojevski tahtoo käyttää Raskolnikovia esimerkkinä halveksittavasta ihmisestä. Mutta silti hän pääsee hahmon ihon alle melkein kuin tietäen, millaista Raskolnikovin pään sisällä on. Molemmat romaanit toimivat, koska ne ovat pirullisen mutkikkaita, eivätkä vähiten siksi, että kumpikin kirjailija tuntuu protestoivan hivenen liikaa. '

s. 161

Minulle teoksen suurinta antia oli ehdottomasti kuitenkin tuo kirjallisuustietous mitä se jakoi. Olen pitkään pelännyt venäläisiä klassikkoja (kukapa meistä ei olisi) ja vasta aivan viime vuosina olen uskaltautunut tutustumaan Pasternakin Tohtori Zivagoon ja Turgenevin Metsamiehen muistelmiin, kuitenkin jättäen ne Isot teokset vielä hyllyn odottamaan. Jotenkin ne valtaiset henkilömäärät ja kymmenet eri nimet samalle henkilölle ovat vain kuulostaneet täysin ylivoimaiselta yhdistelmältä niiden tuhannen sivun setteihin mitä olisi tarjolla. Varmasti nämä vaativatkin oman lukuhetkensä, mutta toisaalta nyt Groskopin innostamana haluaisin kyllä yrittää. Hänen vahva palonsa näitä teoksia kohtaan paistoi niin vahvasti läpi, vaikka myös ne luku-urakoiden haasteet on tuotu rehellisesti esiin. 

 

Toisaalta tuo kynnys tarttua näihin klassikoihin on myös madaltanut, sillä kiitos tämän teoksen pystyn nyt ymmärtämään näiden klassikoiden kontekstit huomattavasti paremmin. Pelkän juonireferaatin sijasta Groskop antaakin paljon taustatilaa, jossa hän pureutuu kirjailijoiden omiin elämiin ja kuinka niiden vaikutukset näkyvät itse teoksissa. Ilmeisesti kovin moni näistä suurista kirjailijoista ei ole kauheasti nauttinut elämästä. Kyllä ne pakkotyöleirit tai neuvostovalta opettavat kitkemään turhat haihattelut pois ja keskittymään stoalaiseen tiukkaan kuriin. Enpä ollut myöskään aiemmin tiennyt Dostojevskin ja Turgenevin syvistä riidoista tai Tolstoin sanoutuneen irti omista fiktiivisistä suurteoksistaan kuitaten ne ajanhukaksi sillä uskonnollinen moraalifilosofia oli oikeampi tie. 

Minusta tuntuu, että tämä oli teos johon olin täysin valmis rakastumaan, mutta silti se ei kuitenkaan loppupeleissä onnistunut lunastamaan paikkaansa sydämessäni. Groskopin oman venäläisen identiteetin etsinnän tarina kulki kirjallisen matkan mukana keventämässä, mutta silti koin että ottikohan hän nyt hiukan liikaa tilaa itselleen. Samoin koin teoksen nimen alaotsikon olevan harhaanjohtava, sillä varsinaisia syvällisiä elämänoppeja ei näillä sivuilla ollut tarjolla. Oikeastaan tarkistin vasta nyt mistä hyllystä tämä teos löytyy kirjastosta, ja silloin minulle selvisi, että olettamani venäläistwistisen self help teoksen sijasta tämä on oikeaoppisesti sijoitettu kirjallisuushistorian puolelle, minne se kyllä kuuluukin. Sain siis hiukan erilaisen lukukokemuksen kuin odotin, mutta siitä huolimatta olen iloinen, että tartuin tähän Groskopin teokseen. Venäläiset klassikot vaikuttavat nyt nimittäin siintävän paljon lähempänä ja innokas klassikko lukukärpänen onkin tainnut jo purra minua. 

Tähdet: 3 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Amman lukuhetki, Kirja vieköön!, Kirjojen kuisketta, Lintusen kirjablogi, Siniset helmet, Kirjakaapin kummitus, Ja kaikkea muuta ja Kirjoista ja muista