Kruununpuisto - Laila Hirvisaari

Kirjan nimi: Kruununpuisto
Sarja:  Imatra #1
Kirjoittaja: Laila Hirvisaari
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi:  2005/2006
Sivumäärä: 508
Mistä: Kirjastosta

' Vieressä kuohui valtoimenaan koski, valkoinen vaahto nousi korkealle ilmaan ja koko ajan kuului huumaava jylinä todistuksena veden voimasta. Lähellä olevan hotellin tornit näyttivät jotenkin epätodellisilta. Koko rakennus oli kuin satulinna, joka oli joltain muulta ajalta. '

s. 298

Hyytävänä huhtikuisena aamuna vuonna 1904, Anna Kristiina Kuzmin lähtee suomalaistaustaisen äitinsä Elviiran ja venäläistaustaisen isänsä Nikolain kanssa koskelle. Imatran koski on kuitenkin petollinen. Vaikka kokeneena soutajana Nikolai luulee tuntevansa sen syöverit, on koskella kuitenkin oma tahto. Traagisen veneonnettomuuden seurauksena Anna Kristiina menettää äitinsä ja Nikolai vaimonsa. Tämä ei ole kuitenkaan ainut sattumus Ritikanrannan asuinalueella. Tornatorin tehtaan asuinkamareissa elää ahtaasti monenlaista pariskuntaa ja perhettä. Työnantaja huolehtii työntekijöistään, mutta silti ei kaikelta murheelta voida välttyä. Onneksi on kuitenkin tiivis yhteisö joka huolehtii toisistaan niin hyvinä kuin huonoina hetkinä.

Samaisen kosken varralla on vähän matkan päässä taas aivan toinen todellisuus. Imatran valtionhotelli, tuo mystinen satulinna jossa voi törmätä venäläisiin ylimystöläisiin, seisoo jylhänä kosken vieressä. Tänne tekee myös matkan venäläinen kreivitär Darja Dmitrijevna yhdessä uuden suomalaisen seuraneitinsä Julian kanssa. Narvan rannat vaihtuvat siis Imatran kosken pauhuun. Julia huomaa kuitenkin pian, että kreivittär ei ole tullut vain nauttimaan maisemista.

 ' Yleisen riemun vallassa tehtiin tilaa Naimi Henriikan pyllylle, ja lyötiin lisää löylyä. Puhuttiin toisten puheiden päälle, huudettiin, naurettiin, ilakoitiin. Unohdettiin, että Elviira Kuzmina oli kuollut, tytär Anna Kristiina käynyt hyvästelemässä äitinsä ruumishuoneella ja Nikolai Kuzmin järjesti vaimonsa hautajaisia. Unohdettiin hetkeksi, että Jenny Karhusta oli potkaistu mahaan, ja että Katri Haapanen ei päässyt saunaan, kun hoiti Jennyä. Unohdettiin, että oli tullut takatalvi ja tuuli ulvoi saunan nurkissa. Nyt oli vain höyryn peittämä sauna, tutut naiset, iloinen puheensorina, saunasaippuan tuoksuvat aromit ja puhtaiksi pestyt hiukset. '

s. 98

Kontrasti köyhän suomalaisen työläiskansan ja venäläisten ylimystön välillä on silmiinpistävä.  Ritikanrannassa arjen pieneistä iloista nautitaan yhdessä, vaikka monella mittapuulla elintaso ei olekaan korkealla. Toisaalta Julia näkee kreivittären mukana Venäjän hovin loiston. Loiston mukana tulee kuitenkin huoli statuksesta ja oikeasta asemoitumisesta polittisella kartalla eikä missään nimessä saa näyttää heikkouksiaan muille. Vastaavasti Imatran valtiohotelli, oli suomalaisilta kiellettyä aluetta, sillä eihän rahvas saa sekoittua herrainkansaan. Uskomattoman kuuloista, mutta Suomihan oli tuolloin vielä osa Venäjää ja vastakkainasettelu oli voimissaan.

Hirvisaari tuo myös hienosti esiin tuon ajan poliittisen ilmapiirin. Venäjän hoveissa puhutaan kykenemättömästä keisarista ja kuka olisi sopiva seuraaja. Vastaavasti Suomen puolella tunteita kuumentaa kenraarikuvernööri Bobrikov, jonka voimakas venäläistämisohjelma eskaloituu lopulta hänen murhaan. Julian veli muun muassa tunsi tähän poliittiseen murhaan osallistuneita tahoja eivätkä Juliankaan vahvat suomalaiskannat jää huomiotta.

Kruunupuisto onkin mielenkiintoinen poikkileikkaus 1900-luvun alun Suomesta. Vaikka itse tarina onkin varsin kevyt, käsittelee se samalla niin kattavasti aikakauttaan, että Hirvisaaren kykyjä ei voi kuin ihailla. Toisaalta samaan hengenvetoon on pakko myöntää, että aluksi olin aika skeptinen. En täysin ymmärtänyt miksi Ritikanranta oli mukana valtionhotellin sijasta ja sen laaja henkilökaarti sai myös pään pyörälle. Onneksi tarina löysi kuitenkin omat keskittyneet uransa. Kaikella oli oma paikkansa, enkä malta odottaa että pääsen jatkomaan Hirvisaaren Imatra-sarjan parissa. En ole nimittäin vielä valmis luopumaan Imatran kosken mahtavasta pauhusta.

' Julia katseli valtavan kosken pyörteitä väsymättä niihin koskaan. Valkoinen vaahto nousi korkealle, vesi möyrysi, huusi, julisti maailmalle, että täältä tullaan. Joskus koski oli niin täynnä vaahtoa, että se näytti vitivalkoiselta. Se oli julman kaunis, niin kuin veden olisi pitänyt samalla kertaa ulvoa kivusta, satuttaa ja pelästyttää, mutta samalla myös ihastuttaa. Näky pelotti, mutta siinä oli todella jotakin hengästyttävän ihanaa. Pyörteet nuolivat kivien pintoja ja teräviä kärkiä. Vesi teki omia uomiaan, sen mieli muuttui jatkuvasti. Pyörteet saattoivat kulkea korkealla, sitten ne tekivät valtavan kuperkeikan katsojan edessä, niin että aallon sisälle jäi tyhjää tilaa. Se saattoi leikitellä, tulla lähemmäksi katsojaa, nyt pyöritään pinnalla, tämä on kuin lasten leikkiä... Tulkaa tänne, minä tuhoan teidät silmänräpäyksessä. '

s. 402 

Tähdet: * * * * +

Muualla luettu: Kirjojen kuisketta 

The Red Queen - Matt Ridley

Kirjan nimi: The Red Queen: Sex and the Evolution of Human Nature
Kirjoittaja: Matt Ridley
Kustantaja: HarperCollins
Julkaisuvuosi:  1993
Sivumäärä: 405
Mistä: Poikaystävältä lainassa

' This concept, that all progress is relative, has come to be known in biology, by the name of the Red Queen, after a chess piece that Alice meets in Through the Looking-Glass, who perpetually runs without getting very far because the landscape moves with her: It is an increasingly influential idea in evolutionary theory, and one that will recur throughout the book. The faster you run, the more the world moves with you and the less you make progress. '

s. 19

Ridleyn klassikkoteos käsittelee ennen kaikkea seksuaalisen valinnan taustalla piileviä evoluutionaalisia seikkoja. Ensin lähdemme liikkeelle miksi seksiä ylipäätänsä on. Eliömaailmassa on kirjava kauttaus erilaisia lisääntymismetodeja aina jakaantumisesta sukupuolenvaihtoon kesken elämän. Miksi ihmisille on siis kehittynyt kaksi eri sukupuolta, joiden geenit yhdessä luovat pohjan jälkikasvulle? Yllättäen seksin taustasyynä vaikuttaisikin olevan kilpajuoksu mitäs muuta kuin loisia vastaan. Erilaiset bakteerit ja loiset ovat äärimmäisen tehokkaita lisääntymään, jolloin sattuma voi tarjota heille avaimet vastustuskyvyn läpi. Ihmisillä tai nisäkkäillä yleisimminkin lisääntymisen nopeudessa ei ole kehumista, joten he tarvitsivat uusia tapoja vastata loisien invaasioon. Geneettinen sekoittuminen mahdollistaakin vastustuskykylukkojen muuttumisen ja kehittymisen ajan myötä aina sukupolvelta toiselle. Tässä on ainakin yksi teoria, jonka Ridley esittää. Seuraava kysymys on tietenkin miksi sukupuolia on juuri kaksi jne. Näihin nouseviin jatkokysmyksiinkin Ridley pyrkii ottamaan kantaa.

Teoksen toinen osia keskittyy puolestaan evoluutioon ja parinvalintaan, jotka kulkevat vahvasti käsi kädessä. Etenemme pieneliö esimerkeistä kohti isompia ja tunnetumpia. Miksi esimerkiksi riikinkukko uroksella on niin mahtava muttä epäkäytännöllinen pyrstö? Läpi monien lintu- ja nisäkäslajien on nähtävissä, että parinvalinta on suosinut äärimmäisyyksiä pakottaen urokset tasapainottelemaan kapealle trapetsille jossa toisaalla on näyttävyys ja suvun jatkaminen, mutta toisaalta yli kehittyneenä yksilön selviytymismahdollisuudet laskevat dramaattisesti. Vastaavasti eri eläinten (mukaan lukien ihmisen) perheenhoitomallit näyttävät vaikuttavan vahvasti näihin preferensseihin. Onvathan evoluutionaariset tarpeet aivan erilaiset mikäli vain johtavat urokset hedelmöittävät  haareminsa vai pariudutaanko kumppanin kanssa yhteishuoltajuuteen. Lopussa Ridley pureutuu vielä tarkemmin itse ihmiseen sekä miesten ja naisten eroavaisuuksien ja parinvalinnan taustasyihin evolutionaarisesta perspektiivistä.

' Although it is a fair generalization to say that men are taller than women, nonetheless the tallest woman in a large group of people is usually taller than the shortest man: In the same way, even if a average woman is better at some mental task than the average men, there are many women who are worse at the task than the best men, or vice versa: But the evidence for the average male brain differenting in certain ways from the average female brain is now all but undeniable. Evolved differences are by definition "genetic", and any suggestion that men and women have genetically different minds horrifies the modern conscience for it seems to justify prejudice. '

s. 249 

Ridleyn teos tasapainoilee liian tieteellisen otteen ja tavallisen kansan luettavuuden välimaastossa. Erityisesti alussa otetaan lukijalta luulot pois kun käydään yksityiskohtaisesti läpi erilaisia pieneliöiden lisääntymisstrategioita ja teorioita niiden mahdollisista taustasyistä. Tästä kattavasta kattauksesta meni ainakin minun pääni paikoin pyörälle, mutta piti vain hyväksyä, että lukion kahden kurssin tietämykselläni biologiasta ei voi olettaakaan syväluotaavaa ymmärrystä eri teorioiden linkeistä toisiinsa. Tämä ei onneksi menoa haitannut, ja Ridley veti minut viimeistään mukaansa kirjan toisessa parinvalinta osiossa. Siellä esimerkit olivat hyvin konkreettisia ja vaikka tieteellistä teoriavertailua oli edelleen luvassa, imivät ne mukaansa pohtimaan ympäröivää maailmaa ja mitä kaikkea siellä näkeekään.

The Red Queen herättää siis paljon ajatuksia, mutta kaikkea ei ole niin helppo niellä näin modernissa ajatusmaailmassa. Onneksi Ridley tuo kuitenkin esiin paljon erilaisia teorioita, vaikkakin hän pyrkii kumoamaan mielestään väärät teoriat. Näin lukija saa kuitenkin kattavamman kuvan kuin vain Ridleyn vahvasti seksuaaliseen valintaan nojaavan evoluutionteorian. Erityisen selväksi kävi myös Ridleyn kanta sosialogiaan ja sosiaalievoluutioon, joiden teorioita hän nuijii huolella. Geenit nimittäin määrittävät ihmisiä. 

Monin paikoin Ridley siis haastaa lukijaansa ja vallitsevia näkökantoja asioihin. Hän myös tiedostaa esimerkiksi puhuessaan miesten ja naisten geneettisistä eroista, että tulee todennäköisesti suututtaneeksi monia. Kaikkea Ridleyn teoksen argumentteja ei siis tarvitse allekirjoitta, mutta kyllähän se on selkeää, että sukupuolten ominaisuuksien välillä on erilaiset jaukaumat, vaikkakaan niiden perusteella ei saisi tehdä yleistyksiä että nainen ei esimerkiksi voisi olla pitkä. Uskon Ridleynkin pyrkineen tällaiseen tasapainoon. The Red Queen onkin teos joka saattaa viedä lukijansa mukavuusalueelta, mutta samalle se palkitsee. En edes muista milloin teos olisi viimeeksi saanut minut pohtimaan ympäristöäni ja siinä näkemiäni asioita näin vahvasti uudesta näkökulmasta.  

The Red Queen oli myös ensikosketukseni Kindlen maailmaan. Monille e- ja äänikirjat ovat jo jokapäiväistä arkea, mutta itse olen pysynyt vuosia uskollisena perinteisen kirjaformaatin kannattajana. Näin jälkikäteen on kyllä pakko myöntää, että onhan se kätevää kun kädessä tarvitsee pitää valtavan tiiliskiven sijasta vain kevyttä lukulaitetta, joka pitää sisällään satoja teoksia. En ole kuitenkaan täysin myyty, sillä olen tietyssä mielessä myös visuaalinen lukija. Tykkään että näen lukemisen edistymisen kirjanmerkin hivuttautuessa pikku hiljaa takakantta kohden. Onhan se myös kätevää kun pystyy selaamaan tarvittaessa taaksepäin ilman huolta paikan hukkaamisesta. Pidän myös erityisesti vanhojen kirjojen tuoksusta. Koenkin, että e-kirjoille on omat aikansa ja paikkansa, esimerkiksi kun mukanaan ei halua raahata ekstra kiloja, mutta silti ei ole perinteisen kirjan voittanutta.

Tähdet: * * * *

Enkelipeli - Carlos Ruiz Zafón

Kirjan nimi: Enkelipeli (El juego del ángel)
Sarja:  Unohdettujen kirjojen hautausmaa #1 (kronologinen)
Kirjoittaja: Carlos Ruiz Zafón, suomentanut Tarja Härkönen & Anu Partanen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi:  2008, suomennos 2009
Sivumäärä: 607
Mistä: Omasta hyllystä

' Kirjailija ei unohda koskaan sitä, kun hän ensimmäisen kerran saa muutaman kolikon tai kehut tarinan vastineeksi. Hän ei unohda koskaan sitä, kun hän ensimmäisen kerran tuntee turhamaisuuden suloiden myrkyn suonissaan ja uskoo, että jos hänen onnistuu toimia niin ettei kukaan huomaa hänen lahjattomuuttaan, hänen kirjalliset haaveensa voivat antaa katon pään päälle, lämpimän aterian päivän päätteeksi ja sen mitä hän eniten halajaa: hän näkee nimensä painettuna surkealle paperinpalalle uskoen täysin että se elää häntä kauemmin. Kirjailija on tuomittu muistamaan tuon hetken, sillä siinä vaiheessa hän on mennyttä miestä ja hänen sielullaan on hinta. '

s. 9

 

Vuonna 1917 Barceloonassa Teollisuuden äänen tähtikirjoittajan Pedro Vidalin siipien suojassa kasvaa köyhä uusi kirjailijanalku David Martín. Pikkuhiljaa David saa vastuulleen lehden salapoliisipalstan jatkokertomuksen kirjoittamisen. Davidin kirjoittamistyyli jakaa kuitenkin paljon mielipiteitä eikä kateellisten työkavereiden keskellä tunnelma ole korkealla. Rikkaan suvun vesa Pedro pysyy kuitenkin Davidin tukena ja turvana, ja kun ovet Teollisuuden ääneen sulkeutuvat, on Davidille tarjolla kustannussopimus. Vaikka kyseessä ei olekaan unelmien diili, sillä Davidin pitäisi tahkota äärimäisen kovalla tahdilla kioskidekkareita ja vieläpä salanimen Ignatius B. Samsonin alla, ottaa hän sen lumoutuneena vastaan. Saahan hän viimein elantonsa kirjoittamisesta!

Roskapokkareitaan kirjoittamalla Davidilla on viimein myös varaa vuokrata kaupungilta tornihuvila, joka on ollut tyhjillään vuosikaudet nostaen vierailijoiden niskakarvat pystyyn. Davidia tämä mystinen torni on kuitenkin kutsunut jo vuosia. Järjetön työtahti ja oman teoksen murska-arvioit, vievät kuitenkin Davidin terveyden ja haaveet urasta. Enkelisiipisellä sinetillä vasrustettu kirje lupaa Davidille kuitenkin pelastusta, kuten vuosia aiemmin. Kaiken menettäneenä Davidillä ei ole enää syytä kieltäytyä mystisen kustantaja Andreas Corellin tarjouksesta. Corelli ei tarjoa mitään muuta kuin kuolemattomuutta ja suunnattomia rikkauksia vain yhtä ainutta teosta vastaan. Kaikki ei ole kuitenkaan sitä miltä näyttää, ja pian David huomaakin joutuneensa ansaan, jonka alttarilla kirjailijoita on ennenkin uhrattu hulluuteen. Mikä onkaan totta ja mikä vain mielenvikaista harhaa? Voiko edes Unohdettujen kirjojen haustausmaa pelastaa hänen sielunsa?

' Silloin tuo salaperäinen vartija seisahtui ja laski lyhdyn pylväskaiteelle, jonka takaa erottui kaariholvi. Kohotin katseeni enkä saanut sanaa suustani. Mammuttimainen siltojen, tasanteiden ja täpötäysien kirjahyllyjen labyrintti kohosi edessäni muodostaen mittasuhteiltaan kurittoman jättimäisen kirjaston. Tunneleiden kudelma halkoi tuota rakennelmaa, joka näytti kohoavan spiraalina kohti valtavaa, valon ja varjon muodostamia kiiloja ympärilleen levittävää lasikupolia. [- -] - Ignatius B. Samson, tervetuloa Unohdettujen kirjojen haustausmaalle. '

s. 154 

Luin Zafónin kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa jo heti niiden ilmestyessä, mutta sittemmin sarja vain jäi pölyttymään kirjahyllyyn. Nyt kun viimeinenkin osa Henkien labyrintti ilmestyi 2017, tulin siihen tulokseen, että pitäähän tämä sarja viimein lukea läpi. Teosten lukujärjestyksen suhteen tuntui pikaisen googlettamisen perusteella olevan pariakin koulukuntaa toisten suosiessa julkaisujärjestystä (Tuulen varjo) ja toisten kronologista (Enkelipeli) lähestymistä. Omasta hyllystäni kun sattui löytymään Enkelipeli, päätin palata sarjan pariin kronologisessa järjestyksessä. 

Muistikuvani Enkelipelin ensimmäisestä lukukerrasta ovat enemmänkin kuin hatarat. Mustin sen kasvattavan kierroksia loppua kohden, joka oli tuolloin mielestäni hyvinkin pelottavaa. Nyt hiukan kokeneempana lukijana Enkelipeli tarjosi kyllä edelleen jännitystä ja synkkää maagista realismia, mutta jalkoja se ei kuitenkaan vetänyt veteliksi. Itseasissa jäin kaipaamaan siihen vielä jotakin lisää, sillä lopussa tuntui aika tyhjältä ja huijatulta - tässäkö tämä nyt oli? Nuoruuden järisyttävä lukukokemus jäi saavuttamatta, mutta ehkäpä odotukseni olivatkin liian korkealla. Mullistava lukukokemus vaati jo hiukan enemmän, kun erilaisia teoksia onkin jo vinot pinot takana.

Tästä huolimatta pidin kyllä Zafónin teoksesta. Sen kieroutunut maailma vei menneessään eikä olisi halunnut päästää otteestaan. Sympaattisesta kirjakauppias Semperesta samoin kuin itse Unohdettujen kirjojen hautausmaasta (joka on konseptina aivan mahtava!) olisi mieluusti lukenut enemmänkin, mutta on ymmärrettävää että kaikelle ei vaan riitä palstatilaa kun jo nyt kyseesä oli yli 600 sivuinen järkäle ohuen ohuilla sivuilla. Pahaenteinen pohjavire seuraa lukijan mukana läpi näiden sivujen, eikä tarina päästä päähenkilöämme helpolla. Jäänkin mielenkiinnolla seuraamaan mitä tarjottavaa loppusarjalla onkaan. Sen verran kutkuttavia ihmissuhteita, jounikuvioita ja miljöitä Zafón nimittäin tarjoilee jo nyt tässä goottilaisessa ylistyslaulussaan.

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Lumiomena, Sallan lukupäiväkirja, Hurjan Hassu Lukija, Ei vain mustaa valkoisella, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjahullun päiväkirja, Kirjavaras Rere, Sivumerkkejä, Kirjakuiskaaja, Mielikuvituksen melodiat, Kirjamerestä ongittua, Kirjoista ja Mari A:n kirjablogi