Kuin surmaisi satakielen - Harper Lee

Kirjan nimi: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird)
Kirjoittaja: Harper Lee, suomentanut Maija Westerlund
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi:  1960, suomennos 2012
Sivumäärä: 411
Mistä: Siskolta lainassa

' - Sinä perut sen juuri nyt, kuuletko!

Tämä komento, jonka minä annoin Cecil Jacobsille, oli alkuna jokseenkin kurjaan vaiheeseen Jemin ja minun elämässä. Käteni olivat kouristuneet nyrkkiin ja olin valmis antamaan mennä. Atticus oli luvannut nylkeä minut elävältä, jos hän vielä kerrankin kuulisi minun tapelleen, minä olin liian vanha ja liian suuri sellaisiin lapsellisuuksiin, ja mitä pikemmin opin hillitsemään itseäni, sitä parempi se olisi jokaiselle. Minä unohdin nopeasti.

Cecil Jacobs sai minut unohtamaan. Hän oli kuuluttanut edellisenä päivänä koulun pihalla, että Scout Finchin isä puolusti nekruja. '

s. 110

Alle kymmenenvuotias Scout Finch elää Maycombin kylässä Alabamassa 1930-luvun kristillisessä Amerikassa. Vaikka orjuus on jo takana, ei-valkoisten elämä on kuitenkin alisteista ja täynnä epätasa-arvoa. Nuori Scout on kuitenkin autuaan tietämätön ympäröivän maailmansa ongelmista. Hän on lakimies Atticusen tytär ja kuluttaa päivät telmien pari vuotta vanhemman veljensä Jemin sekä naapurin kesäpojan Dillin kanssa. He elävät valkoisten etuoikeutettua elämää, vaikka rikkauksista onkin turha haaveilla. 

Eräänä kesänä heidän lapsenmaailmansa kuitenkin järkkyy. Ilmapiiri rupeaa kylmenemään heitä kohti, eikä nuori Scout ymmärrä miksi kaikki yhtäkkiä rupeavat vihaamaan ja hyljeksimään Atticusta. Scout ja Jem saavat kuitenkin kuulla oman osansa halveksivista kommenteista, kuinka heidän isänsä on 'neekerisussu' ja pettänyt omansa. Atticus on nimittäin ottanut hoitaakseen tapauksen, jossa hän puolustaa nuorta tummaihoista miestä jota syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Atticusen teko on anteeksiantamaton kyläläisten mielestä, vaikka todisteet syytetyn miehen syyllisyydestä olisivatkin paperin ohuet.

' Meidän maailmassamme on jotakin, mikä saa ihmiset menettämään malttinsa - he eivät kykenisi olemaan oikeudenmukaisia vaikka yrittäisivät. Milloin on kysymyksessä valkoisen miehen sana mustan miehen sanaa vastaan, meidän tuomioistuimissamme voittaa aina valkoinen mies. Ne ovat rumia asioita, mutta ne ovat elämän tosiasioita. '

s. 321

Varsinkin alussa kertojan lapsen näkökulman turhautti. Tarina tuntui vain junnaavan paikallaan kuvaten naapurustoa sekä lapsen leikkejä ja kasvua. Scout halusi sopia isoveljensä ja Dillin leikkeihin eikä olla 'likka'. Ongelmat myös ratkaistiin nyrkein löylyttämällä joku. Odotinkin odottamistani että milloin se varsinainen osuus alkaisi, mikä on nostanut tämän teoksen klassikoiden joukkoon. Odotin nimittäin oikeusdraamaa, joka tuo esiin yhteiskunnan epäkohtia, ennakkoluuloja ja epätasa-arvoa. Sen sijaan puoleenväliin asti päästyä oltiin edelleen vain lasten leikeissä, joissa imitoitiin naapuruston outolintua Boota. Jostain syystä lapsikertojat ovat minulle ylipäätänsäkin haastavia, sillä tuntuu että joko ne kuvastavat liiankin kehittynyttä ajatuksenjuoksua tai sitten niiden naiivius turhauttaa. 

Kuin surmaisi satakielen tuntuukin olevan ennen kaikkea ajankuva ja tarina pinnalla muhivista ennakkoluuloista ja kaunoista. Lapsikertoja ei siis ole täysin perillä asioista vaan havainnoi asenteiden muutosta oman lapsenelämänsä ja kolttosten lomassa. Monin paikoin hän ei edes ymmärrä tiettyjä nimittelyjä tai sanoja, mutta sanomistapa paljastaa, että nyt on sanottu jotain mitä vastaan pitää nousta nyrkein puolustautumaan. Kun olin viimein tarponut sinne puoleenväliin seuraten Scoutin leikkejä, varsinainen oikeudenkäynti viimein alkoi. Nämä osiot herättivätkin tarinan viimein henkiin luoden esiin nuo vahvat ristiriidat ja vihamielisyydet. Tom ei selkeästi ollut tehnyt tekoa josta häntä syytettiin mutta kun vaakakupissa painoi valkoisen todistus tummaihoista vastaan on selkeätä kenen puolella yhteiskunta seisoo. Kauheata ajatella noin räikeätä sortoa, joka sai hiljaisen hyväksyntänsä yhteiskunnassa. Rotusorto aihetta kuvaavat myös esimerkiksi Kiblerin Matkalla kotiin ja Stockettin Piiat, eikä nyky-yhteiskunnassakaan ole vielä täyttä tasa-arvoa ihonvärien kesken.

Leen teos kertookin karua kieltä tummaihoisten olemattomasta ihmisoikeudesta ja arvosta yhteiskunnassa, jonka pitäisi olla tasa-arvon tyyssija, jossa jokainen voi omilla meriiteillään nousta. Ikävä kyllä tämä ideologia tuntui koskevan vain vaalealla ihonvärillä varustettuja yksilöitä. Miksi Tomia pitäisi puolustaa tai uskoa, sillä onhan hän 'vain neekeri' ajatusmalli suututti. Selkeästi tarkoituksena on ollut herätellä lukijassa tunteita, mutta toisaalta kyllä tuo 'neekeri' sanan voimakas käyttö pomppi häiritsevästi silmille. Esimerkiksi Melvillen Moby Dickissä oli kuvauksia alkuperäiskansoista jaloina mutta villi-ihmisinä. Teos on kuitenkin kirjoitettu 1800-luvulla, joten sinänsä pitää lukiessa pitää mielessä sen olevan aikansa lapsi. Ehkä sitten samalla lailla pitää ymmärtää Kuin surmaisi satakielen olevan 60-luvun tuotos, jolloin samoja vahvoja assosiaatioita ei vielä ollut n-sanaan.

Loppujen lopuksi on sanottava, että alun takkuamisesta huolimatta Leen kirjoittama tarina on hyvin koskettava ja lopussa kirjan kannet sulkiessa olin jopa jossain määrin vaikuttunut. Harmi siis että sillä kesti niin kauan päästä käyntiin. Pohdinkin olisiko tarinan voinut saada kerrottua ilman tuota lapsen maailman valtaisaa kuvailua, mutta ehkäpä ei. Ehkäpä vain lapsi on tarpeeksi naivi ja tietämätön yhteiskunnan normeista, että hän kykenee näkemään ne ristiriidat aatteiden ja tekojen välillä. Siinä mielessä tämä muistutti Boynen Poika raidallisessa pyjamassa teosta. Lapsen viattoman mielen kautta voi kuvata ympärillä olevaa yhteiskuntaa niin sanotusti järjestelmän ulkopuolelta. Kritiikistäni huolimatta uskonkin Leen teoksen olleen rohkea teos omana aikanaan ja varmasti ravistelleen lukijakuntaansa. Klassikko siis hyvästä syystä.

' - Matkijalintu on Satakieli, joka ei tee muuta kuin laulaa meidän iloksemme. Se ei raiskaa syömällä ihmisten puutarhoja, se ei pesi maissilaareihin, sei ei tee muuta kuin laulaa sydämensä pohjasta meille. Sen vuoksi on synti tappaa Satakieltä. '

s. 132

Tähdet: 3 / 5

Muualla luettu: Kirsin Book club, Nannan kirjakimara, Kirjan pauloissa, Mitä luimme kerran, Lukuneuvoja, Opus eka, Yöpöydän kirjat, Ullan luetut kirjat, Donna mobilen kirjat, Reader, why did I marry him?, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kirjojen pyörteissä, Tässä kaupungissa tuulee aina, Kulttuuri kukoistaa -kirjablogi, Kirja hyllyssä, Paljon melua kirjoista (Hanna), Paljon melua kirjoista (Elina), Kirjoihin kadonnut, Eniten minua kiinnostaa tie, Notko, se lukeva peikko, Lintusen kirjablogi, Nenä kirjassa, Kujerruksia, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan ja Mustelumo

Punainen kuningatar - Philippa Gregory

Kirjan nimi: Punainen kuningatar (The Red Queen)
Sarja:  Ruusujen sota #3
Kirjoittaja: Philippa Gregory, suomentanut Natasha Vilokkinen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi:  2010, suomennos 2012
Sivumäärä: 399
Mistä: Kirjastosta

' Hän katsoo minua aivan kuin olisin lyhytjärkinen kun en ymmärrä. "Menet uudestaan kihloihin", hän sanoo. "Etkö sinä kuunnellut, Margaret? Kunpa kiinnittäisit enemmän huomiota siihen mitä sanotaan. Tämä on sinulle vielä parempi liitto. Sinusta tulee ensin kuninkaan velipuolen, Edmund Tudorin holhotti ja sitten hänen vaimonsa. Tudorin pojat ovat kuninkaan oman äidin, Valois´n Katariinan poikia toisesta avioliitosta Owen Tudorin kanssa. Tudorin veljeksiä on kaksi, Edmund ja Jasper, ja molemmat ovat kuninkaan suuressa suosiossa. Molemmat ovat puoliksi kuninkaallisia, ja molemmat ovat suosikkeja. Menet naimisiin vanhemman veljen kanssa."

"Eikö hän halua tavata minua ensin?"

"Miksi haluaisi?"

"Nähdäkseen pitääkö hän minusta."

Äiti pudistaa päätään. "Eivät he sinua halua", hän sanoo. "He haluavat pojan, jonka sinä heille synnytät."

"Mutta minähän olen vasta yhdeksän."

"Hän voi odottaa, kunnes täytät kaksitoista", äiti sanoo.

"Sittenkö minä menen naimisiin?"

"Niin tietenkin", hän sanoo kuin olisin typerä kun edes kysyn moista. '

s. 25

Jo nuoresta tytöstä lähtien Lancesterin suvun Margeret on tuntenut olevansa erilainen kuin muut. Kun hän kuulee tarinan nuoresta Jeanne d'Arcista, tytöstä joka johdatti Jumalan lähettiläänä Ranskan oikein kuninkaan takaisin valtaistuimelleen, on Margaret varma, että samanlainen jumalallinen johdatus on myös hänen kohtalonsa. Henkevyys ja yhteys Jumalaan on hänelle kaikki kaikessa ja jo yhdeksänvuotiaana voi hän ylpeillä omaavansa pyhimyksen polvet kaikesta siitä rukoilusta. Ikävä kyllä Margaret on kuitenkin Lancestarein sukuhaaran ainut jälkeläinen, jonka tehtävänä on synnyttää suvulleen uusi perijä. Kuninkaan pikkuserkkuna Margaret on tärkeä pelinappula valtapelissä, jossa punainen Lancesterin ruusu ottaa yhteen valkoisen vallantavoittelijan Yorkin suvun kanssa. 

On vuosi 1453 ja yhdeksänvuotias Margaret on päätetty kihlata kuninkaan velipuolelle Edmund Tudorille vahvistaakseen Lancesterin suvun kuninkaallisia siteitä. Pyhimyksen urahaaveet samoin kuin ajatukset luostarielämästä ja raamatun opiskelusta voidaan siis unohtaa, sillä jo kaksitoistavuotiaana Margaret alistetaan synnytyskoneen rooliin. Hän tuleekin raskaaksi, mutta samalla kuningaskunta horjuu kuningas Henrik VI vaipuessa uneen ja Yorkin tavoitellessa kruunua itselleen. Kohtalonpyörä tulee kääntyneeksi vielä moneen kertaan, milloin heittäen Yorkit ja milloin Lancesterit voitolle. Aviomiehet ja liittolaiset vaihtuvat, mutta yksi asia on kuitenkin Margaretille varmaa. Hänen uskonsa ei horju, varsinkaan kun Jumalan tahto on selkeästi jonakin päivänä nostaa hänen poikansa Henrik Tudor (Henrik VII) Englannin valtaistuimelle.

' Minut on kutsuttu pelastamaan Englanti vaaralta, epävarmuudelta, jopa sodalta, ja nostamaan Englannin todellinen kuningas valtaistuimelleen. Kun Henrik-kuningas kuolee, tiedän että kohdussani kasvava lapsi perii hänen valtansa, vaikka hänen poikansa jäisikin henkiin. Tiedän sen. Tämän lapsen täytyy olla poika - sen minun näkyni minulle kertoo. Minun poikani perii vielä Englannin kruunun. Minun poikani hallinto lopettaa kauhistuttavan sodan Ranskan kanssa. Minun poikani kääntää maamme levottomuudet rauhaksi. Minä tuon hänet tähän maailmaan, ja minä nostan hänet valtaistuimelle, ja minä opetan häntä tuntemaan Jumalan tiet ja ohjaan häntä. Tämä on minun kohtaloni: nostaa poikani Englannin valtaistuimelle, ja ne jotka nauroivat näyilleni ja epäilivät kutsumustani puhuttelevat minua vielä hänen armokseen kuninkaan äidiksi. Kirjoitan nimeni Margaret Regina: kuningatar Margaret. '

s. 43-44 

 Margaret on hyvin erilainen päähenkilö verrattuna kahteen edelliseen sarjan osaan. Hän on himohurskas ja uskonut lapsesta asti olevansa Jeanne d´Arcin kaltainen pyhimys, joka on syntynyt jotakin tärkeätä tehtävää varten. Hänen uskonsa oli horjumatonta, joten ei ihme että tämän pakkomielteen saattelemana hän meni aika kirjaimellisesti läpi harmaan kiven. Kuka tahansa muu olisi jo heittänyt hanskat tiskiin aikapäiviä sitten, mutta ei Margaret. Vaikka hänen pitäisi esittää Yorkin hallinnon suurinta tukijaa tai solmia uusi avioliitto parantaakseen asemiaan, kaikki keinot oli käytettävä jotta hänen maanpaossa oleva poikansa, ensimmäinen Tudor kuningas, voisi joku päivä nousta Englannin himoitulle valtaistuimelle. Margaret ei siis sinänsä juurikaan kasva lapsuutensa mustavalkoisista näkökannoista, vaan tuo pakkomielle päästä allekirjoittamaan Margaret R ohjaa hänen jokaista tekoaan. Toisaalta mitä muuta voi olettaakaan, kun jo lapsena hänet heitetään avioon kertoen että hänen ainut tarkoituksensa on olla perijän äiti. Aviossakin häntä kohdeltiin kuin kiukuttelevaa lasta (mitä hän siis vielä olikin ikänsäkin puolesta), mutta toisaalta synnyttäjäksi hänet nähtiin kelpaavan. Rankka kohtalo ollut nuorella tytöllä.

Oikeastaan koen aika mielenkiintoisena koko tuon Ruusujen sodan asetelmat sekä sen kenellä nyt oikeastaan oli oikeus kruunuun. Vaikka Margaretilla itsellään olikin vahva usko oman poikansa kruununoikeuteen, on hänen vaateensa kuitenkin ollut aika heppoinen. Vaikka Margaretin isä siis olikin kuninkaan serkku ja Tudorienkin puolelta tuli kuninkaallista verta, niin tämä sukulinja ei suinkaan ole ollut suora perintölinja: Margaretin isän suku nimittäin syntyi epävirallisesta entisen kuninkaan suhteesta (vaikka myöhemmin otti toiseksi vaimoksi, lapset olivat jo aiemmin syntyneet). Tudoritkin olivat vain nykyisen kuninkaan äidin toisesta avioliitosta syntyneitä eli eivät missään mielessä Englannin kruunun virallista perimyslinjaa. Näin ollen vaikka Margaretin lapsen veressä virtasikin vahvasti samaa verta kuin Lancester suvun kuninkaassa Henrik VI, ei se silti ollut missään mielessä perimyslinjaa vaikka kuningas kuolisikin. En tietenkään ole asian asiantuntija, mutta kun heikko ja sairas kuningas vedettiin alas ja Yorkit ottivat vallan, niin näkisin että virallista mieslinjaa seuraava Yorkin suvulla oli vahvempi vaade kruunuun kuin Margaretin Tudor pojalla.

Punainen kuningatar on siis rinnakkaisromaani kahdelle edelliselle sarjan osalle. Punainen kuningatar alkaa Sinisen herttuattaren lopun tapahtumista, kun Henrik VI ote todellisuuteen rupeaa höllenemään ja ruusujen sota alkaa. Toisaalta Punainen kuningatar jatkaa tapahtumissaan myös läpi Valkoisen kuningattaren tapahtumien nyt vain punaisen leirin perspektiivistä. Oikeastaan on aika mielenkiintoista, kuinka näissä suomennoksissa viitataan tämän olevan toinen osa ja Valkoisen kuningattaren ensimmäinen julkaisujärjestyksen mukaisesti, vaikka kirjailija itse suosittelee lukemaan nämä kronologisessa järjestyksessä aloittaen Sinisestä herttuattaresta jatkaen Jacquetten tyttären tarinaan Valkoiseen kuningattareen ja sitten vasta perehtyen tähän vastapuolen osaan. Itse olen lukenut nämä teokset tuossa kirjailijan suositusjärjestyksessä ja olen kokenut näiden toimineen erinomaisesti näin, sillä teoksien tapahtumat ovat tukeneet hyvin toinen toisiaan silti syventäen aihetta kiinnostavasti. Harmi oikeastaan, että noita muita osia ei ole taidettu suomentaa, joten pitää varmaan siirtyä englanniksi lukemaan nuo seuraavat osat. Gregoryn kirjasarja nimittäin jatkuu aina Elisabeth I ja Skotlannin kuningatar Maryn välisiin selkkauksiin asti.

Kokonaisuutena kuin että Punainen kuningatar oli enemmän tasapainoinen historiallinen romaani kuin edeltäjänsä. Liika romantiikka ja taikuus saivat väistyä, sillä Margaretin elämää eivät edellisten osien päähenkilönaisten tapaan rytmittäneet lasten syntymät ja miehen sotiminen. Aiemmissa osissa tuo naisen aseman rajoittuminen miehiään kaipaavaksi synnytyskoneiksi olikin turhauttanut minua aiheuttaen teoksiin paljon toistoa. Olinkin erityisen mielissäni, kun tällä kertaa päähenkilö olikin erilainen, sillä vaikka häntä koitettiin taltuttaa tuohon muottiin, häntä ajoi eteenpäin hänen liiankin palava uskonsa ja tavoitteensa saada poikansa valtaistuimelle. Eli omalla tavallaan vahva nainen, vaikka uskonnon fanaattisuus tietty oma lukunsa. Punainen kuningatar onkin kevyehkö historiallinen romaani, joka sopii myös viihteellisempään lukunälkään, mutta joka samalla kuitenkin herättää henkiin kuvaamansa historiallisen miljöön ja tapahtumat, jotka mullistivat Englantia. Gregoryn historiallisen kuvauksen tarkkuus on vahvasti läsnä herättäen nuo liittolaisuussuhteet ja poliittiset pelit henkiin. Onhan kirjailija myös historioitsija ja lopussa on usean sivun lähdeluettelo kiinnostuneille. Kuinka paljon olenkaan oppinut Ruusujen sodasta Gregoryn kirjojen avulla ja niistä inspiroituneena muualtakin tietoa ahmimalla. Tämä teos valoi minuun taas vahvemmin uskoa tämän sarjan kyvylle uudistua ja aion ehdottomasti jatkaa sarjan parissa jatkossakin!

Tähdet: 4 / 5

Muut sarjasta lukemani osat:
1. Sininen herttuatar
2. Valkoinen kuningatar

Muualla luettu: Kirjoihin kadonnut, Lumiomena, Cillan kirjablogi, Narseskan kirjanurkkaus, Kirjojen parissa ja Luettuja maailmoja

Kuolema Niilillä - Agatha Christie

Kirjan nimi: Kuolema Niilillä (Death on the Nile)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Kirsti Kattelus
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1937, suomennos 1979
Sivumäärä: 250
Mistä: Omasta hyllystä

' "Linnet Ridgeway, voitko katsoa minua silmiin ja kertoa edes yhden tapauksen missä sinä et ole saanut tahtoasi läpi ihan tarkalleen?"

"Niin on käynyt lukemattomia kertoja."

"Niinpä niin, 'lukemattomia kertoja' - mutta ei yhtäkään konkreettista esimerkkiä. Etkä sinä pysty muistamaan yhtään, kultaseni, vaikka miten yrittäisit! Linnet Ridgeway etenee voittoisasti kultaisissa vaunuissaan."

Linnet kysyi terävästi: "Olenko minä sinusta itsekäs?"

"Et - vain vastustamaton. Rahan ja viehätysvoiman yhteisvaikutus. Kaikki esteet väistyvät sinun tieltäsi. Mitä et voi ostaa rahalla sinä ostat hymyllä. Tulos: Linnet Ridgeway, Tyttö Jolla On Kaikkea." '

s. 19-20

Linnet Ridgewayllä on kaikkea mitä kuvitella saattaa: hän on satumaisen rikas ja sen lisäksi vielä todellinen kaunotar. Hän on myös tunnettu terävästä älystään ja tarkkuudesta liikeasioissa. Kaikki odottavat hänen avioituvan lordi Windleshamin kanssa, mutta kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Linnetin rakas mutta köyhä ystävä Jacqueline de Bellefort nimittäin tulee pyytäneeksi Linnetiltä töitä hänen kihlatulleen Simonille. Heti ensitapaamisesta Linnet tietää, että tuon miehen hän haluaa - ja hän on tottunut saamaan tahtonsa läpi. 

Niilin rannoilla Egyptin lämmössä salapoliisimme Hercule Poirot on viettämässä ansaittua lomaa. Täällä hän tulee seurustelleeksi muun muassa eroottisia kirjoja kirjoittavan rouva Otterbournen sekä tämän nuivan tyttären kanssa. Hotelliin saapuu myös häämatkallaan rikas perijätär Linnet sekä hänen tuore aviomiehensä Simon. Kyyhkyläisten paratiisia varjostaa kuitenkin katkeran Jacquelinen kosto. Minne vastanaineet menevätkin, Jacqueline seuraa perässä muistuttaen heidän petoksestaan häntä kohtaan.

He kaikki päätyvät samalle risteilylle Niiliä pitkin Nubiaan ihastelemaan muinaisen Egyptin taidonnäytteitä Niilin varrelta. Heidän lisäkseen samaisella laivalla on sattumalta Linnetin Yhdysvaltalainen omaisuuden holhooja Pennigton mutta myös hänen englantilainen asianajajansa. Allertonin rouva ja hänen komea poikansa Tim, joka on Linnetin englantiin jäänen ystävän Joannan serkku, on myös kyydissä samoin kuin ylpeä kreivitär Van Schuyler, sairaanhoitaja Bowerin ja seuraneitinsä Cornelian kanssa. Eikä tietenkään pidä unohtaa tohtori Bessneriä, erästä kommunistia sekä arkeologi Richettiä. Sitten laivalla tapahtuu murha, jota kaikkien epäilemä henkilö ei ole voinut suorittaa. Ehtiikö Poirot ratkaista tämän palapelin ennen kuin laiva saapuu satamaan ja murhaaja pääsee lain tavoittamattomiin?

' "Tiedättekö te kuka teki nuo murhat tällä laivalla vai ette?" [- -]
"Luuletteko te että nämä sivuhyppäykset ovat vain minun omaksi huvikseni? Ja se ärsyttää teitä? Mutta ei asia ole niin. Olin kerran ammattini vuoksi eräällä arkeologisella kaivauksella - ja opin siellä jotain. Kaivamisen kestäessä, kun jotain tulee maasta esiin, kaikki mitä on sen ympärillä puhdistetaan huolellisesti pois. Irtomaa otetaan pois ja sieltä täältä raaputetaan veitsellä kunnes esine lopulta on näkyvissä, aivan yksin, valmiina piirrettäväksi ja valokuvattavaksi niin ettei mitään asiaan kuulumattomia aineksia ole sotkemassa sitä. Sitä minä olen yrittänyt tehdä - puhdistaa pois asiaan kuulumattomat ainekset niin että me voimme nähdä totuuden - loistavan paljaan totuuden." '

s. 230 

Hercule Poirot on täällä jälleen! Tunnun nyt elävän eräänlaista Poirot kautta, kun kuukauden sisään on tullut useampi hänen salapoliisimysteeri luettua. Tämä lukukokemus oli kuitenkin siitä erilainen, että kerrankin kappaleessani ei ollut laisinkaan takakansitekstiä. Vaikka Kuolema Niilillä onkin varmasti yksi tunnetuimmista Christiestä niin minulla ei ollut laisinkaan muistikuvaa mistä tämä teos kertoo. Olikin yllättävän kutkuttavaa tarttua dekkariin näin sokkona tietämättä ollenkaan kuka tulee kuolemaan ja millaisissa oloissa. Tämä lisäsikin mukavan lisäkerroksen, sillä vaikka takakannet harvoin spoilaavat liikaa, mutta silti niiden avulla ehtii yleensä jo luomaan jonkinnäköisen ennakkokäsityksen, joka minulta nyt puuttui. Ehkä voisin jatkossakin pyrkiä välttämään takakansien lukemista juuri ennen kirjan aloittamista, niin että tuo tietty yllätysmomentti pysyisi mukana.

Vaikka Kuolema Niilillä onkin suljetun tilan mysteeri, jossa murhaajaehdokkaita on vain hyvin rajattu joukko, on laivalla kuitenkin henkilöitä enemmän kuin monissa muissa Christien vastaavissa teoksissa. Kaikilla näillä henkilöillä oli omat syynsä saapua laivalle mutta silti aika monen elämä on jollain tavalla kietoutunut perijätär Linnetin ympärille. Välillä minulla olikin hiukan haasteita muistuttaa mieleen että kukas tämä henkilö olikaan ja miten hän liittyi isoon kuvaan. Onneksi kuitenkin itse murha tapahtui verrattain myöhään, joten aikaa oli varattu näiden eri juonilankojen punomiseen ja eri henkilöiden esittelyyn. Mielenkiintoisen kattauksen Christie onkin taas saanut kehiteltyä. 

Näin lähekkäin luettuna olen myös kiinnittänyt yhä enemmän huomiota näihin vienoihin ristiviittauksiin hänen teostensa välillä. Tälläkin kertaa samainen eversti Race Kortit pöydällä teoksesta ilmestyi kuvaan auttamaan rikoksen ratkaisemisessa ja vastaavasti Poirot viittaa kerran erääseen tapahtumaan Idän pikajunan arvoituksesta. Hauskoja pikku yksityiskohtia, jotka luultavasti menisivät ohi mikäli näitä lukisi satunnaisemmin. Christien teokset ovat kuitenkin vahvasti erillisiä teoksia, joten järjestystä ei kyllä tarvitse stressailla lainkaan minkään juonen puolesta. Ehkä joku päivä voisin kuitenkin harkita lukevani Christien tuotannon myös jonkinlaisessa kronologisessa järjestyksessä, sillä tällä hetkellä vain napsin teoksia sieltä täältä. Silloin nimittäin nuo kaikki vienot linkit varmaan korostuisivat ja mitä muuta uusiolukukerroilta toivoisikaan kuin uusia ulottuvuuksia aiempaan.

Kokonaisuutena Christie on onnistunut luomaan Kuolema Niilillä teokseensa aikamoisen vyyhden. On murhayritystä, ammuntaa, ryöstöä, petoksia, väärennöksiä sekä kansainvälisesti etsittyä rikollista. Tämä oli sen verran monikerroksinen soppa, että vaikka jonkun sivujuonen olisikin muistanut niin silti riitti vaikka kuinka paljon tapahtumia syyllisten arvuutteluun. Tämä ei missään nimessä ole yksinkertaisimmasta päästä Christien tuotannosta vaan todellinen mestarinäyte. Tykkäsin!

Tähdet: 4.5 / 5

Muualla luettu: Kirjan pauloissa, Sallan lukupäiväkirja, Eniten minua kiinnostaa tie, Lukuisat kissanpäivät, Agatha Christien kirjat, Nenä kirjassa ja Kirjahyllyni

Pohjoisen mytologia - Neil Gaiman

Kirjan nimi: Pohjoisen mytologia (Norse Mythology)
Kirjoittaja: Neil Gaiman, suomentanut Jouko Ruokosenmäki
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 2018, suomennos 2019
Sivumäärä: 259
Mistä: Kirjastosta

' "[- -] Se nimi on Mjölner, salamantekijä. Ensinnäkin se on särkymätön - vaikka löisit sillä miten lujaa tahansa, vasara on aina ehjä."

Thor vaikutti kiinnostuneelta. Hän oli rikkonut vuosien varrella monia aseita, yleensä lyömällä niillä jotakin.

"Jos heität vasaran, se osuu aina kohteeseensa."

Thor näytti entistä kiinnostuneemmalta. Hän oli hukannut monta erinomaista asetta heittämällä ne ohi ärsyttävistä kohteista, ja hän oli katsellut liian monen aseen lentävän kaukaisuuteen palaamatta koskaan.

"Heität sen sitten kuinka kovaa tai kuinka kauas tahansa, se palaa aina sinun käteesi."

Nyt Thor suorastaan hymyili. Eikä ukkosenjumala hymyillyt usein. '

s. 54

Aikojen alussa ei ollut mitään. Nykyään tuttuina pidetyt maat ja mannut kukkuloineen ja taivaankansineen olivat vielä syntymättä. Oli vain kylmä ja hyinen usvamaailma sekä ikuisesti roihuava tulimaailma. Näiden maailmojen kohtauspaikkaan syntyi jättiläisten esi-isä Ymir sekä sarveton valtava lehmä Audhumla. Ymiristä polveutuvat kaikki jättiläiset, kun taas jäästä syntyi Buri, jumalten esi-isä. Itse jumalten kuningas Odin on Burin lapsenlapsi sekä Ymrin lapsenlapsenlapsi. Jotta maailmasta saatiin nykyisen kaltainen elävä paikka tuli ensimmäisten jumalten surmata jättiläisten esi-isä Ymir, jonka kuolema teki elämästä mahdollisen. Näin syntyi loput maailmat, joissa jumalat, jättiläiset, haltijat, kääpiöt, ihmiset ja kuolleet elävät.

Tästä lähtee liikkeelle Pohjoisen mytologia, joka pitää sisällään kertomuksia ja sattumuksia, joita jumalille sattui. Oletko esimerkiksi ikinä pohtinut kuinka Thor sai voimakkaan Mjölner vasaransa? Entä mitä on käynyt Odinin toiselle silmälle? Tai vaikkapa miksi toisilla on kyky runouteen ja toisilla ei? Näiden lisäksi on paljon muitakin kertomuksia, joissa yleensä kiero Loki punoo suunnitelmiaan aiheuttaen sekaannusta jumalten valtakunnassa tai jumalat ottavat yhteen jättiläisten kanssa. Lopuksi koittaa tietenkin jumalten tuho eli Ragnarök - viimeinen taistelu.

' Loki on Odinin veriveli. Jumalatkaan eivät tiedä, miten tai milloin Loki päätyi Asgårdiin. hän on Thorin ystävä ja Thorin pettäjä. Jumalat sietävät häntä, kenties siksi että hänen juonensa ja suunnitelmansa pelastavat heidät yhtä usein kuin ne saattavat heidät pulaan.

Loki tekee maailmasta kiinnostavamman mutta turvattoman. Hän on hirviöiden isä, hankaluuksien aiheuttaja, kiero jumala. '

s. 20 

Gaimanin Pohjoisen mytologia perustuu historiallisiin lähteisiin eli Proosa-Eddaan sekä Runo-eddaan, joiden kertomukset ovat syntyneet ja kirjattu ylös 1000-1300-luvuilla. Kuitenkin jo viikinkiaikoina (700-1000-luvuilla) on palvottu näitä pohjoisen jumalia ja nämä tarinat ovat kulkeneet osana kertomusperinnettä. Ikävä kyllä vain harvat kertomukset näistä runsaista jumalista ovat säilyneet tähän päivään. Tästä tilkkutäkistä Gaiman on kuitenkin pyrkinyt parsimaan kasaan pohjoisen mytologian tarustoa, jossa päärooleissa pyörivät Odin, Thor ja Loki. 

Olen lumoutunut tästä pohjoisen omasta jumaltarustosta! Erityisesti hämmennystä ja sekasortoa aiheuttava ihana Loki, nousi kyllä vahvasti esiin näissä tarinoissa, sillä lähes joka soppaan tulee hän laittaneeksi lusikan tai parikin. Älyä ja nokkelia ideoita hänellä kyllä riittää, mutta ikävä kyllä hänen kiinnostuksenkohteensa näiden käyttöön olivat enimmäkseen kolttosia. Näin ollen hän päätyi lähes aina tilanteeseen, jossa muut jumalat halusivat hänen henkensä ja vain älynlahjojensa avulla hän onnistui kiemurtelemaan tilanteista ulos - usein korjaamalla omat sotkunsa. Hän on siis hyvin kaksiajakoinen hahmo jota rakastaa vihata. Toinen seikkailuissa vahvasti läsnä oleva Thor puolestaan tuntui luottavan älyn sijasta vasaransa heilauttelun ratkaisevan kaiken. Lihasta olikin annettu tälle jumalalle enemmän kuin itsehillintää tai aivonystyröitä.

Koska vain yksittäisiä kertomuksia on säilynyt, on Gaimanin teoskin ennen kaikkea kokoelma erillisiä tarinoita jumalten kommelluksista alun ja lopun välissä. Tämä toimikin mainiosti, sillä näin Gaiman on pysynyt uskollisempana alkuperäisille tarustoille. Aivan uskomatonta ajatella, että aivan meidän naapurissa on ollut näin rikas ja hieno jumaltarustoperinne, mutta silti oma tietämykseni on ennen kattanut vain antiikin Kreikan ja Rooman jumaltarinoita. Onneksi pientä osviittaa näistä pohjoisen omista pojista on noussut Marvelin Thor toimintaelokuvien avulla sekä Vikings tv-sarjasta, joissa molemmissa on hiukkasen sivuttu näitä hahmoja. Ehkä näiden avulla myös pohjoisen mytologia tulee suuren yleisön tietoon. Gaiman on tehnyt tässä myös oman osansa puhaltamalle hengen näihin kiehtoviin tarustoihin tuoden ne lukijaystävällisessä muodossa nykylukijan eteen. Toivottavasti useampikin löytäisi nyt näiden ihmeellisten kertomusten pariin.

Tähdet: 4 / 5

Muualla luettu: Kirjavinkit, Kirjoihin kadonnut, Lukupino ja Mutaa vai tähtiä

Teetä kolmelle - Agatha Christie

Kirjan nimi: Teetä kolmelle (Sad Cypress)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Anna-Liisa Laine
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1945, suomennos 2011
Sivumäärä: 234
Mistä: Omasta hyllystä

' - ... Mitä Mary Gerrardin myrkyttämiseen tulee, minä yritän osoittaa teille ettei kenelläkään muulla paitsi syytetyllä ollut mitään mahdollisuutta tehdä tätä rikosta...

Elinor tunsi olevansa kuin paksussa sumussa. Sumun läpi kantautui irrallisia sanoja.

- ... Voileipiä...

- ... Kalatahnaa...

- ... Tyhjä talo...

Sanat lävistivät Elinorin ajatusten sakean sumuverhon - kuin naulanpistot paksun suojaavan peitteen...

Oikeussali. Kasvoja. Riveittäin kasvoja. Eräät tietyt kasvot tuuheine viiksineen ja terävine silmineen. Hercule Poirot, pää hiukan kallellaan, silmissään mietteliäs ilme katselemassa häntä. '

s. 6

Elinor Carlisle istuu oikeussalissa syytetyn penkillä Mary Gerraldin murhasta. Syyttäjän mukaan juttu on läpihuutojuttu. Vain Elinorilla oli motiivi ja mahdollisuus surmata kylmäverisesti tämä ihastuttava nuori nainen myrkyttämällä tämän voileivän. Paikkakunnan kylälääkäri tohtori Lord ei kuitenkaan voi uskoa Elinorista moista. Hän menee Hercule Poirotin puheille. Hän jos kuka voi löytää todisteet Elinorin syyttömyydestä!

Kaikki alkoi kun Elinor sai nimettömän kirjeen, jossa varoitettiin että hänen sairas ja hyvin rikas tätinsä Laura Welman on kiintynyt liiaksikin erääseen nimeltä mainitsemattomaan tyttöön. Elinorin ei ole vaikea arvata kenestä on kyse, sillä täti on aina ollut kiintynyt portinvartijan tyttäreen Maryyn, jolle hän on kustantanut hienot koulutukset. Tämä kirje aiheuttaa kuitenkin levottomuutta Elinorin ja tämän kihlatun Roddyn (edesmenneen herra Welmanin veljenpoika) mielessä, sillä he ovat tottuneet elämään leväperäistä elämää odotelleessaan suurta perintöään. He päättävät lähteä kartanolle kohtalokkain seurauksin. Roddy nimittäin hullaantuu täysin villiruusumaisen kauniista Marysta. Kihlauksen purkautumisen johdosta palavatunteisella Elinorilla on täydellinen motiivi haluta raivata Mary pois tieltä.

' Elinor-kulta! Sinä olet paras ystävä mitä kukaan koskaan voi saada. Roddy tarttui äkkiä Elinorin käteen ja suuteli sitä. - Tiedätkö, Elinor, minä rakastan sinua - aivan yhtä paljoin kuin ennenkin. Joskus Mary vaikuttaa kuin unennäöltä. Minä voisin herätä siitä - ja havaita ettei häntä ollutkaan...

Elinor sanoi:

- Ellei Marya olisi...

Roddy sanoi äkillisen tunnekuohun vallassa:

- Toisinaan minä toivon ettei häntä olisi... Sinä ja minä, Elinor, me kuulumme yhteen. Me kuulumme toisillemme, eikö niin?

Elinor taivutti hitaasti päätään. Hän sanoi:

- Niin - me kuulumme yhteen.

Hän ajatteli:

Ellei Marya olisi... '

s. 58-59

Teetä kolmelle on rakenteeltaan hiukan erilainen Christie. Kaikki nimittäin alkaa oikeuskäynti prologista, jossa kerrotaan Maryn saaneen surmansa ja Elinorin istuvan syytetyn penkillä tilanteen vaikuttaessa toivottomalta. Tämän jälkeen teos hyppäsi takaisin selostamaan tapahtumia jotka lähestyivät koko ajan tuota nollapistettä eli Maryn kuolemaa. Noin puolessavälissä siis vasta päästiin Poirotin puheille ja tämän omiin tutkimuksiin tapahtuneesta. Lopuksi sitten vielä palataan oikeussaliin kuulemaan lopputulos. Oliko Elinor loppujen lopuksi syyllinen vai syytön? Tästä rakenteesta johtuen kertomuksen eri henkilöihin ja heidän ajatuksiin päästiin sukeltamaan rauhallisemmin, sillä itse murha tapahtui vasta niin myöhäisessä vaiheessa. Lukijalla oli kuitenkin koko ajan mahdollisuus spekuloida mitä tulee käymään ja koittaa bongailla oikeita johtolankoja jo ennen tapahtunutta eli tällä kertaa lukija ei ollutkaan täysin Poirotin tutkimusten armoilla. 

Viime aikoina olen myös ruvennut kiinnittämään Christien teoksissa huomioita myös muihin pohdintoihin kuin itse päämurhajuoneen. Tässäkin teoksessa keskusteltiin muun muassa eutanasiasta ja sen oikeutuksesta, sillä rouva Welman oli halvauksen johdosta täysin sänkypotilaana muiden huollettavana. Kuten Roddy sanoi niin eläimiäkin päästetään pois kärsimyksistään, mutta ihmiset pakotetaan kiinni elämään väärinkäytösten pelosta. Tämän lisäksi tekstissä oli myös viittauksia Ruusujen sotaan ja Yorkin valkoisiin ruusuihin ja Lancesterin punaisiin ruusuihin. Hauska yksityiskohta, sillä olen lukenut Philippa Gregoryn Ruusujen sota-sarjaa, josta muistui mieleen että voisinkin lukea taas tuosta seuraavan osan.

Mielestäni Christiet toimivat oivina välipaloina muiden teosten välissä, kun haluan nollata lukemista hetken. Viime aikoina onkin tullut luettua Christieitä aika tiuhaan tahtia, joten osaan arvostaa hänen juonenkulun ja lähestymistavan vaihtelua eri teoksissa. Näin mielenkiinto pysyy yllä enkä ainakaan vielä ole saanut Poirot yliannostusta. Teetä kolmellekin tarjosi juuri sitä mitä kaipasin. Nopean cozy crime dekkarin miellyttävässä kartanomiljöössä ilman väkivaltaisia tai verisiä kohtauksia, joka vaatii kuitenkin aivonystyröitä ja tarjoilee yllättävän lopetuksen. Ei siis ollenkaan huono.

Tähdet: 3.5 / 5

Muualla luettu: Järjellä ja tunteella ja Lukuisat kissanpäivät

Keisarinnan yksinäisyys - Joan Haslip

Kirjan nimi: Keisarinnan yksinäisyys (The Lonely Empress)
Kirjoittaja: Joan Haslip, suomentanut Kerttu Piskonen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1965, suomennos 1970
Sivumäärä: 431
Mistä: Omasta hyllystä

' Helen ilmestyi tanssiaisiin yllään upea valkoinen satiinipuku, joka korosti hänen tummaa veistoksellista kauneuttaan, mutta se oli nyt liian myöhäistä, sillä näyttämön oli jo valloittanut pikku sisko, jolla oli vain yksinkertainen persikanvärinen voileleninki ja hiuksissaan timanttinuoli. Keisarilta ei liiennyt huomiota kellekään toiselle, ja milloin hän ei ollut Elisabetin seurassa, hän katseli ihaillen syrjästä, miten tämä tanssi jonkun adjutantin kanssa, ja hänen rakastuneissa silmissään Elisabet tanssi viehkeämmin kuin Taglioni. Kun tuli kotiljongin aika, hän luopui kaikesta varovaisuudesta ja tanssi vain Elisabetin kanssa. Ja kaikki hänen kukkakimppunsa oli ladottu Sisin jalkojen juureen, yhtäkään ei riittänyt Nenélle. Ja kun tanssiaiset puolenyön aikaan päättyivät, koko Ischl tiesi, että keisari oli rakastunut serkkuunsa, Elisabet von Wittelsbachiin, Baijerin prinsessaan. '

s. 42-43 

Nuori Elisabet, tai tuttavallisemmin Sisi, on tottunut elämään vapaata nuoruutta, sillä hän on vain Baijerin herttua Maksimillianin ja prinsessa Ludovikan tytär hänen enonsa ollessa Baijerin kuningas. Elisabetin äidin sisko Sofia on puolestaan naitettu Itävaltaan, jossa hän on hovin "ainoana miehenä" onnistunut politisoimaan poikansa Frans Joosefin Itävallan keisariksi 1848. Nyt parikymppiselle tuoreelle keisarille pitää kuitenkin löytää puoliso ja Sofian Ludovika siskon vanhin tytär Helen vaikuttaa oikein mallikkaalta morsianehdokkaalta. Ikävä kyllä Sofian suunnitelmat menevät pieleen, sillä keisari rakastuu palavasti vasta 16-vuotiaaseen kuvankauniiseen ja palavatunteiseen Helenin pikkusiskoon Elisabetiin. 

Serkukset Frans Joosef ja Elisabet menevät naimisiin 1854, mutta kaikki ei mene niin kuin saduissa. Valtavalla Itävallalla on vaikeuksia pitää keisarikuntaansa pystyssä, sillä niin Unkarilaiset kuin Pohjois-Italialaiset haaveilevat itsenäisyydestä. Elisabetin nuoruuden ruusunpunaiset unelmat myös poksahtavat kuin saippuakuplat. Tuoreen aviomiehen on tehtävä aamuvarhaisesta iltamyöhään töitä eikä aikaa riitä Elisabetille. Anoppi arkkiherttuatar Sofia myös puuttuu liiaksi Elisabetin elämään ja ohjailee poikansa päätöksentekoa verhon takaa. Tiukka hovietiketti kuristaa myös Elisabetin kurkkua kuin hirttosilmukka, joka kiristyy kiristymistään. Nuori ja vauhko varsa koitetaan asettaa hillityn keisarinnan muottiin heikoin tuloksin.

Elisabet löytää kuitenkin sydänasian Unkarin kysymyksestä, ja vahvasti tämän kauniin ja sympaattisesti unkarilaisiin suhtautuvan hallitsijan avulla, Unkari saadaan pidettyä osana Itävaltaa perustaen kaksoismonarkian Itävalta-Unkarin. Elisabet ei kuitenkaan missään vaiheessa sopeudu hovielämään vaan läpi hallitsija uransa hän pyrkii vetäytymään julkisista tilaisuuksista ja esiintymisistä. Vaikka hän saa neljä lasta, on hänen haastava kiintyä edes heihin. Jatkuva levottomuus painaa ja velvollisuuksiensa sijasta Elisabet kuluttaa aikansa ratsastusmatkoilla ja hermolomilla ympäri Eurooppaa. Elisabetin suvussa on vahvana erilaiset masennustilat ja heikot hermot, jotka rasittavat niin hänen avioliittoaan kuin hallitsijan elämää suunnattomasti. Ikävä kyllä myös kruununprinssi Rudolf tuntuu saaneen näistä osansa.

' Mutta tästä lähtien hänet tuomittaisiin elämään palatseissa ja pitämään hansikkaita kotona ollessaankin. Kiusalliset vanhat naiset sotkeutuisivat hänen yksityiselämäänsä vetoamalla perinnöllisiin oikeuksiinsa; sotilaat vartioisivat hänen ovella eikä hän voisi enää juosta paljoin jaloin puutarhaan, kun maa oli vielä paksussa kasteessa. '

s. 49 

Haslipin elämäkerrassa maalaama kuva legendaarisesta Sisistä ei ole romantisoitu. Elisabetia ei ole kuvattu ihannoiden vaan ennen kaikkea tavallisena ihmisenä myytin takana aivan kuten Haslip teki myös Marie Antoinetten elämäkerran kanssa. Elisabet oli oikukas eikä sopeutunut tiukan Itävallan hovin muottiin. Jännänä sivuhuomiona tosin, että Marie Antoinette puolestaan siirtyi Itävallan kevyemmästä hovista Ranskan kurinalaiseen hovietikettiin 1700-luvulla, joten ilmeisesti tuo kokemus hovien tiukkuudesta on täysin suhteutettuna tuohon lähtötilanteeseen tai sitten sadassa vuodessa Itävallan hovin etiketti on kehittynyt huomattavasti. Joka tapauksessa Elisabetin herkkä mieli ei kestänyt keisarinnan velvoitteita varsinkaan, kun hänen hovineitinsäkin olivat hänen vihaaman vahvatahtoisen anopin kätyreitä. Varmasti siis ollut yksinäistä ja pelottavaa vasta teinityttönä siirtyä kurittoman lapsuuden idyllistä yksin vieraaseen maahan hallitsijaksi varsinkin kuin aviomiehellekään ei ole liiaksi aikaa tukea. Elisabetia ei myöskään oltu ikinä valmennettu hallitsijaksi, sillä äidin kunnianhimona oli saada isosisko Nenéstä hyvä puoliso jollekin kruunupäälle. Elisabetin elämä jäi siis kauaksi satukirjojen prinsessasaduista.

Elisabetin elämä osuu myös mielenkiintoiseen ajankohtaan. Vaikka olenkin hyvin kiinnostunut historiasta, niin jotenkin olen keskittynyt Euroopassa Ison-Britannian sekä Ranskan hallitsijakiemuroihin, mutta Saksan alue ja Itävalta ovat jääneet kyllä hyvin vahvaan paitsioon. Näin ollen tämä olikin pitkälti ensimmäinen kosketukseni Habsburgeihin. Elisabetin elämä myös sijoittui kiehtovasti samaan murrosaikaan niin Italian kuin Saksan yhdistymisen kanssa. Tämä paljasti ainakin minulle paljon uusia ulottuvuuksia Euroopan historiaan, vaikka välillä olikin vaikea pysyä perässä kustakin minivaltiosta ja sen liittolaisuuksista ja sukulaisuussuhteista. Nyt pystyn laittamaan asioita myös oikeisiin konteksteihin, kuten Elisabetillekin sukua olleen Baijerin hullun kuninkaan Ludvig II, joka rakennutti satulinnoja ja kuunteli Wagneria. Todella kiehtovaa joka tapauksessa!

Haslip on selkeästi tehnyt perusteellisen taustatyön elämäkerralleen. Lopussa on jopa monisivuinen lähdeluettelo kiinnostuneille. Tekstin seassa on myös paljon otteita erilaisista kirjallisista lähteistä kuten kirjeistä ja päiväkirjoista, jotka valottavat Elisabetia ja hänen lähellä olleiden elämää ja asenteita. Näiden otteiden lomassa Haslip myös kuljettaa saumattomasti kerrontaa eri tapahtumista ja mahdollisista tuntemuksista mitkä herättivät nämä historialliset henkilöt henkiin. Sisi on minulle ennestään hyvin tuntematon henkilö, joten olinkin positiivisesti yllättynyt kuinka kiehtova hänen elämäkertansa olikaan ja kuinka se punoutui osaksi myös suurempaa kuvaa Euroopan historiassa. Harmi, että Haslipin teoksia ei taida olla juurikaan muuten suomennettu. Hänen otteensa nimittäin uppoaa minun historiannälkääni mainiosti, sillä ne eivät ole täynnä liian pientä päivämäärä väkerrystä, mutta samalla tapahtumia valotetaan hienosti ihmisläheisesti. Iso plussa myös tekstinlomaan liitetyistä kuvaliitteistä!

Tähdet: 4 / 5

Muualla luettu: Nenä kirjassa

 

Nimeni on punainen - Orhan Pamuk

Kirjan nimi: Nimeni on punainen (Benim Adım Kırmızı)
Kirjoittaja: Orhan Pamuk, suomentanut Tuula Kojo
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1998, suomennos 2012
Sivumäärä: 584
Mistä: Omasta hyllystä

' "Minun kirjani tilaaja on hänen ylhäisyytensä, sulttaanimme, maanpiirin hallitsija. Koska kirjahanke on salainen, sulttaani on määrännyt hovin aarrekammiota vartioivan ylieunukin antamaan minulle rahaa vaivihkaa, kenenkään tietämättä. Olen tehnyt sopimuksen hovin ateljeen parhaiden miniatyristien kanssa. Yksi sai piirtää koiran, toinen puun, kolmas taas reunakoristeet, horisontin pilvet ja hevoset. Halusin että heidän kuvansa edustavat sulttaanin koko valtakuntaa, aivan kuten Venetsian mestareidenkin työt. Mutta kuvien ei tietenkään ole tarkoitus esitellä maallista mammonaa, kuten Venetsiassa, vaan henkistä rikkautta, sulttaanin valtakunnan iloja ja pelkoja. [- -]" '

s. 43 

Vuonna 999 islamistisen ajanlaskun mukaan (1591 jkr.) Osmanien valtakunnan sulttaani Murat III on tilannut Eno efendiltä teoksen, jonka tarkoituksena on rakentaa vahvempia suhteita Venetsiaan ja esitellä Osmanien taituruutta. Tämä teos on kuitenkin salainen, sillä se yhdistelee Osmanien perinteikkääseen miniatyyrityyliin eurooppalaisia vaikutteita, joita uskontomieleiset kiihkoilijat eivät katso hyvällä. Tämän vuoksi neljä miniatyristi mestaria tekevät poikkeuksellisesti töitä kukin erillään kotonaan ja he maalaavat vain pieniä osia kuvakokonaisuuksiin näkemättä toistensa kätten työtä. Jokaisen miniatyristin on siis laitettava parastaan, jotta tästä sulttaanin tilaamasta teoksesta syntyisi uusi mestariteos.

Yksi näistä neljästä miniatyristimestarista löydetään kuitenkin kuolleena kaivon pohjalta. Siron on tappanut joku kolmesta muusta miniatyrististä, joten katseet kääntyvät kohti Perhosta, Haikaraa ja Oliivia. Koska Sulttaanin teoksesta kulkee jo muutenkin huhuja kaduilla, koittaa Eno saada syyllisen selville ja viimeistellä teoksen hänen tyttärensä Sekuren entisen kosijan Karan avulla. Kara rupeaakin töihin tavoitteenaan saada voitettua kuvan kauniin Sekuren kiintymys takaisin näiden kahdentoista erossaolo vuoden jälkeen. Tehtävä on kuitenkin haastavampi kuin voisi olettaa. Ilmapiiri kiristyy Istanbulissa eikä murhaajan motiivikaan ole täysin selvillä. Herjasiko uusi frankkityylinen maalaaminen liiaksi uskontoa vai koittiko päinvastoin murhaaja suojella kirjaprojektia? Oliko taustalla miniatyristien keskinäinen kateus paremmuudesta? Vai voisiko kaunis leski Sekure liittyä asiaan? Tutkimuksissaan Kara tulee sukeltaneeksi syvälle miniatyristitaiteen murroksen maailmaan eikä hänen Sekurelle sykkivä sydämensäkään pääse helpolla.

' Tajuatte varmaan, että kerron teille tämän kaiken, koska se liittyy nykyiseen olotilaani. Tehän tajuatte kaiken heti, vaikka jokin asia vain käväisisi mielessäni. Sen tähden en voi olla aaveen lailla keskuudessanne lymyävä nimetön, tuntematon murhaaja, vaan pikemminkin kuin kuka tahansa rikollinen, joka voidaan tunnistaa, saada vastuuseen teoistaan ja teloittaa. Kai siis sallitte että jätän ajatukseni puolitiehen; loput haluan pitää itselläni: yhtä lailla kuin teidänlaisenne terävät ihmiset löytävät varkaan seuraamalla jalanjälkiä, voitte sanojani ja värejäni tutkiskelemalla keksiä, kuka minä olen. Mikä taas johdattaa meidät tyylin pariin, mikä onkin tätä nykyään hyvin suosittu puheenaihe: Onko kullakin miniatyristilla oma persoonallinen tyylinsä, jokin väri tai ääni joka on ominainen vain hänelle? Pitäisikö hänellä olla? '

s. 33 

Olen lukuisia kertoja pitkin vuosia pyöritellyt tätä Pamukin teosta käsissäni. Odotukseni ovat olleet niin kovat, että en ole halunnut vahingossakaan pilata sitä valitsemalla väärän lukuajankohdan. Näin ollen nyt kun sain viimein graduni palautettua ja lomailen hetken ennen töiden aloitusta, tuntui että olisi viimein täydellinen sauma upota tähän Nobel-voittajan muhkeaan teokseen. Aika oli viimein kypsä sukeltaa tähän runsaudensarveen, jossa Pamuk johdattaa lukijansa keskiaikaisen miniatyristitaiteen ihmeelliseen maailmaan.

' Minä olen kuollut, olen kalmo ja virun kaivon pohjalla.' Näillä sanoilla alkaa Pamukin teos. Ilman mitään sen kummempia johdantoja, Pamuk vetää lukijan suoraan omintakeisen mutta taiturimaisen kerrontansa pariin, jossa joka luvulla on oma osin yllätyksellinen kertojansa, joka vie tarinaa eteenpäin. Kuolleet puhuvat haudan takaa, kuvat kommentoivat elämäänsä ja murhaajakin ottaa kontaktia. Kertojat myös puhuttelevat paikoin lukijaa tuoden selvästi esiin tietoisuutensa olevansa henkilöhahmoja kirjan sivuilla. Kuitenkin lukiessa tähän ei kiinnitä juurikaan huomioita (mitä nyt joitakin riemunkiljahduksia ei lasketa, kun jokin oikein nerokas kertojaratkaisu ilmenee), vaan Pamukin mestarillinen kerronta vain vie mennessään. 

Pamukin kerronta on hyvin yksityiskohtaista ja 1500-luvun lopun Osmanien valtakunnan miniatyristitaide ja sen menetelmät tulivat hyvin tutuiksi. Tuolloin miniatyristitaidemuoto oli keskellä murrosta, sillä Euroopassa frankkien maalaukset lähtivät yhä yksityiskohtaisempaan ja yksilöitä tunnistettavaan suuntaan, kun taas Osmanien tavassa perspektiiviä ei tunnettu ja suurin taituruus piili identtisten kuvien kopioimisessa, vaikka ilman näköä. Todellisen tarkkuuden sijasta he pyrkivät kuvaamaan ennemminkin käsitteen. Hevonen esimerkiksi maalattiin aina samannäköiseksi eikä yksilöllisyyttä tunnettu. Taiteilijan tunnistettavuus oli suuri synti ja virhe lopputuloksessa. Koko taiteen tarkoitus ja merkitys oli myös eri kuin eurooppalaisilla, sillä Osmaneilla kuva tarvitsi aina kylkeensä tarinan jota se kuvitti ja ajatus maalauksesta vain taiteen vuoksi oli Jumalan herjaa.

Hauskasti olenkin tullut lukeneeksi aika perätysten kaksi teosta taiteilijan murhasta. Siinä missä tuo Christie edusti perinteikästä dekkaria, Pamukin Nimeni on punainen edusti Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta tapaan romaania, jonka yksi ulottuvuus on murha, mutta sen varsinainen hienous piilee muualla. Nimeni on punainen onkin ennen kaikkea taiturimainen kuvaus 1500-luvun lopun Istanbulista, rakkaudesta ja taiteesta. Kerrontaratkaisut joissa muun muassa väärennetty raha tai maalattu yksinäinen puu saavat suunvuoron ovat hienoja ja omaperäisiä syventäen tarinaa uudelle tasolle.

Historia ja tarinan miljöö kietoutuvat myös saumattomaksi kuvaukseksi taiteesta ja Osmanien kertomusperinteestä. Koska kuvia ei ole ilman tarinaa, pääsivät nämä eri perinteikkäät kertomukset vahvasti esiin. Nautin tästä suunnattomasti lukijana, sillä tietämykseni aiheesta oli ennestään hyvin olematon. Ylipäätänsä olen huomannut viime aikoina yhä vahvempaa kiinnostusta näitä eri maiden tarustoja ja kertomusperinteitä kohtaan, johon Pamukin teos antoi kivasti maistiaisia. Kokonaisuutena siis todella taidokas teos, jonka ainoaksi miinukseksi voisi laskea Karan liiankin epätoivoisesti roihuavan rakkauden Sekurea kohtaan. En kuitenkaan jää yhtään ihmettelemään Pamukin voittamaa kirjallisuuden Nobel-palkintoa vuodelta 2006.

Tähdet: 4.5 / 5

Muualla luettu: Kirjavinkit, Oksan hyllyltä ja Satun luetut