sunnuntai 17. marraskuuta 2024

Valkoinen kirja - Han Kang


Kirjan nimi
: Valkoinen kirja (Huin) 

Kirjoittaja: Han Kang, suomentanut Taru Salminen
Lukija: Elsa Saisio
Julkaisija: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2016, suomennos ja äänikirja 2021
Kesto: 1h 33min
Mistä: Äänikirjapalvelusta
 
Valkoinen. Tuo väri kuin kapalossa, johon vastasyntynyt pienokainen kiedotaan. Niin myös vuosia sitten kertojan isosisko. Valkoinen kuin maito, jonka ensipisaroita tuo pienokainen latkii. Myös vauvan kaunis riisikakun värinen iho on hohtanut valkeuttaan. Vauva ei kuitenkaan jaksa hengittää muutamaa tuntia pidempään. Tämä on kertojan ylistyslaulu ja surutarina siskolle, jota hän ei koskaan päässyt tapaamaan, mutta joka silti eli osana heidän perhettään. Niin pieni vauva ei osannut vielä puhua, mutta ehkä valkoinen väri on tapa saada häneen yhteys. Luku luvulta kertoja kerii auki erilaisia valkoisia asioita ja muistojen kietoumia lumesta, kuurasta, siivistä, pitsiverhoista, suolasta... Kaikesta mikä koskettaa. Rakkaudentunnustuksena siskolleen.
 
Kun korealainen Han Kang voitti Nobelin, päätin luonnollisesti tutustua, minkälaisesta kirjallisuudesta oli kyse. Olin ensin ajatellut tutustua hänen Vegetaristi teokseensa, mutta sitten rupesin kuulemaan liikaa kommentteja sen brutaaliudesta ja inhorealistisista piirteistä. Olen varsin herkkä, joten se ei kuulostanut ollenkaan minulle sopivalta teokselta. Onneksi äänikirjapalvelusta (koska kirjastossa oli jo aikamoiset jonot muotoutuneet) löytyi häneltä myös tämä toinen teos, joka puolestaan kuulosti surullisen kauniilta. Pituuttakin tällä oli enempi vain yhden novellin verran. Ei siis muuta kuin kuulokkeet korville ja ottamaan selvää, minkälainen kirjailija voiton tänä vuonna vei.
 
Valkoinen kirja on kokonaisuutena varsin koskettava ja herkkä teos. Se koostuu lyhyistä, vain noin minuutin mittaisista tuokiokuvista, luonnehdinnoista erilaisista valkoisista asioista. Monet näistä liittyivät menehtyneeseen siskoon, mutta myös lumen eri olomuotoihin sekä yllättäen kokemuksiin nimettömästä eurooppalaisesta kaupungista. Aluksi olin lumoutunut tästä teoksesta. Kuinka herkkää kerronta, joka on onnistunut vangitsemaan niin vähällä niin paljon tunnetta sisäänsä. Jossain kohtaa koin kuitenkin pienoisen ähkyn. Tämä on teos, joka olisi ehkä pitänyt kokea lukemalla muutaman valkoisen kappaleen kerrallaan eikä posottaen alusta loppuun kerralla ja vieläpä kuunnellen. Puolessavälissä rupesin nimittäin huomaamaan, että ajatukseni lähtivät harhailemaan. Sisko jäi hetkeksi taka-alalle ja erilaiset lumi ja kaupunki kuvaukset eivät sykähdyttäneet samalla tavoin. Lopussa kun palattiin taas enempi kuolleeseen siskoon liittyviin osioihin, niin Kang sai taas sydämeni läpättämään liikutuksesta. 
 
Lukukokemukseni oli siis hiukan vaihteleva. Oli vahvoja tunteita, mutta myös keskittymisen herpaantumista. Ilmeisesti Kang on kuitenkin varsin monitaitoinen kirjailija, sillä tämän kuunneltua on vaikea edes kuvitella tällaisen herkän kerronnan sijasta Vegetaristin kaltaista brutaaliutta. Ehkä Kang on osannut kuvailla tuon surun ja rakkauden kietoutumisen niin taidokkaasti tässä, koska kyseessä on osin omaelämänkerrallinen teos. Hän siis tietää mistä kirjoittaa. Tämän jälkeen minulle jäi kyllä halu tutustua enempikin Kangin tuotantoon, mutta katsotaan uskaltaudunko kuitenkaan tuohon Vegetaristiin. 
 
Tähdet: 3.5 / 5
 

lauantai 9. marraskuuta 2024

Tikapuut - Jevhenija Kuznjetsova


Kirjan nimi
: Tikapuut (Drabyna)
Kirjoittaja: Jevhenija Kuznjetsova, suomentanut Eero Balk
Kustantaja: Aula & co
Julkaisuvuosi: 2023, suomennos 2024
Sivumäärä: 203
Mistä: Arvostelukappale
 
' Kolme päivää sen jälkeen kun Tolik oli tullut omilla avaimillaan taloon, istuutunut vanhalle sohvalle, jonka kultakirjailluissa tyynyissä oli vihreät tupsut, ja katsellut seinällä riippuvaa paimenidylliä hevosineen, alkoi sota. Ja jo viidentenä päivänä hän haki rajaltaan äidin, sisaren, enon, Hryhorivnan ja Polinan. '
s. 16
 
Tolik on ukrainalainen nuorukainen, joka on muuttanut töiden perässä Espanjaan ja ostanut oman talon. Talon, josta hän aikoo remontoida oman poikamiesboksinsa älylamppuineen ja flippereineen. Parasta kaikesta on, että Espanja on tuhansien kilometrien päässä Ukrainasta ja hänen perheestään. Erityisesti äidistä, joka on aina tuppautumassa hänen elämäänsä. 
 
Sitten kuitenkin syttyy sota. Ja yhtäkkiä Tolik löytääkin talonsa täydeltä sukulaisia joista oli halunnut eroon. Paikalle pelmahtavat äiti ja äidin taiteilijasisko Hryhorivna, jalkansa diabetekselle menettänyt isoeno Anatoli, sisko Irusja ja tämän synkkämielinen ystävä Polina, unohtamatta kahta kissaa (anoppi ja miniä) sekä alati räksyttävää koiraa. Heihei flipperi ja remontit ja tervetuloa säilykkeiden tuotantolinjasto ja joka paikkaan nenänsä tunkevat sukulaiset. Tolik koittaa elää elämäänsä, mutta kuinka tehdä töitä tässä kaakattavassa kaaoksessa. Lopulta hän päätyy hankkimaan tikapuut, jotta voi kiivetä omaan huoneeseensa törmäämättä muihin. Tämä ei ollut laisinkaan se mitä hän oli suunnitellut ostaessaan oman talonsa. Ja taustalla jyllää tiedot Ukrainan sodan pommituksista.
 
' Tolik katsoi näitä kauniita ihmisiä, taivaanrantaa ja heidän yllään huojuvia lyhtyjen valaisemia eteläisten mäntyjen latvoja. Hän ei voinut uskoa, että samaan aikaan Ukrainassa räjähdysaallot rikkoivat ikkunoita, ihmisiä kuoli sadoittain ja tuhansittain, ja eniten häntä ärsyttivät häävieraat, sillä heillä oli kaikki hyvin. Heitä vaivasivat tavalliset asiat, kuten naapuririidat, pienet palkat ja deadlinet. Hän ajatteli toivorikkaana, että kutsuttujen joukossa olisi edes yksi, esimerkiksi syyrialainen, jolla olisi joskus ollut yhtä tympeä olo kuin hänellä nyt. '
s. 80 
 
Heti alkuun todettakoon, että minä ja Kuznjetsovan romaani emme oikein kohdanneet toisiamme. Vaikka takakannessa tätä tituleerattiin lämminhenkiseksi kertomukseksi, niin koin tämän silti varsin painostavana. Sota on aihe josta on haastava kirjoittaa lempeästi. Varsinkin kun kyseinen sota on paraikaan meneillään ja kirjailija itse on maasta kotoisin. Henkilöiden ahdistus kotimaan tilannetta kohtaan oli nimittäin varsin kouriintuntuvaa. Synkkämielisyys, katkeruus ja jopa tietty vihamielisyys seurasi heitä kaikessa.  Putinin vainoja paenneet venäläiset nähtiin myös vihollisina. Putin ei nimittäin ollut se ongelma vaan venäläiset. Itselle tällainen koko kansan leimaaminen myös iski hiukan ikävästi silmään. Eihän koko kansaa voi tuomita johtajansa toimista. 
 
Ei tämä teos toki kokonaan synkistelyä ollut. Teoksessa oli paljon hauskoja sattumuksia ja kommelluksia joita tapahtuu suvun tömähtäessä paikalle. Äiti kauhistelee pojan lenkkejä ja kahvinkulutusta. Kuka puolestaan haluaa kasvattaa suihkulähteessä tomaatteja, ja onhan se aika surkuhupaisaa, että aikuinen mies luikkii omaan taloonsa tikapuita pitkin salaa. Iso osa tästä keventävästä huumorista ei kuitenkaan iskenyt minun nauruhermooni. Onhan tämä toki sotakirjallisuutta sieltä kevyemmästä päästä, mutta hyvin herkkänä ihmisenä vaikutuin aivan liikaa tuosta pinnan alla muhivasta ahdistuksesta. Kuznjetsova oli myös haastavassa paikassa, sillä luin juuri tätä ennen Vehka Kurjenmiekan todella upeakielisen ja tunnelmallisen Talventaiton. Siihen verrattuna Tikapuiden kieli jäi puisevaksi. Tässä teoksessa oli toki potentiaalia ja varmasti se löytää itselleen sopivat lukijat. Me emme vain kohdanneet tällä kertaa.
 
Tähdet: 2 / 5
 
 

torstai 7. marraskuuta 2024

Harlem Shuffle - Colson Whitehead


Kirjan nimi
: Harlem Suffle (Harlem Shuffle) 
Sarja: Harlem #1
Kirjoittaja: Colson Whitehead, suomentanut Markku Päkkilä
Lukija: Setumo Bodibe
Julkaisija: Otava
Julkaisuvuosi: 2021, suomennos ja äänikirja 2022
Kesto: 15h 10min
Mistä: Äänikirjapalvelusta
 
Elämä 1960-luvun Harlemissa ei ole helppoa. Harlem on mustien kaupunginosa New Yorkissa ja siellä rikollisuus oli monille kuin toinen karva. Myös Ray Carney on rikollisesta suvusta. Hänen isänsä on ollut tunnettu tekijä, mutta poika koittaa pysyä erossa hämärähommista. Hän pitää huonekaluliikettä ja myy sohvia. Jos hänen hulttioserkkunsa Freddie joskus tuo jonkun television tai radion myyntiin, ei hän kuitenkaan kysele sen alkuperää. Kaidalla tiellä pysyminen ei ole helppoa.

Sitten Freddie tulee sotkeutuneeksi isompikenkäisten suunnitelmiin. Heidän suunnitelmansa on ryöstää entisen Harlemilaisen loistohotellin kassakaapit. Freddie koitta houkutella Carneyta mukaan keikkaan saaliin luukuttajaksi, mutta Carney kieltäytyy. Sitä vastausta Freddie ei kuitenkaan vie koskaan eteenpäin, ja pian ryöstöjoukkio ja saaliiksi saadut korut ovatkin Carneyn huonekaluliikkeen toimistossa. Kaikki ei suju suunnitelmien mukaan ja myös toisten rikollispomojen kengille on tultu astuttua. Carney joutuu ikävään välikäteen, mutta jotenkin tästä serkun järjestämästä kiipelistä pitää koittaa selviytyä. Lopulta Carneyn rajat laillisen ja laittoman toiminnan välillä rupeavat yhä enempi hämärtymään. Ja kaiken taustalla seurataan 60-luvun kuohuavaa Harlemia.
 
Tämä on teos, johon en olisi varmaankaan tullut tarttuneeksi ilman kirjaston lukupiiriä. Näin jälkikäteen olen kuitenkin todella iloinen tästä tuttavuudesta. Kuka olisi uskonut, että 60-luvun Harlemin rikollispiireistä onnistuttaisiin kirjoittamaan todella taidokasta proosaa, mutta samalla ylläpitäen tekstissä jännitteen. Whiteheadin kerronta on monipolvista ja kuunnellessa piti pysyä tarkkana ettei putoa kyydistä, sillä niin sulavasti nykyisyys ja sitä valottavat takaumat soljuivat näillä sivuilla. Henkilöistä löytyi syvyyttä ja rankoista aiheista huolimatta dialogeista löytyi keventävää huumoria. Teksti oli yksinkertaisesti taidokasta.
 
Aihepiiriltäänkin tämä oli yllättävän rikas teos. Rasismia ja rotusortoa. Rikollisuutta. Samalla kuitenkin myös tarina perheestä ja sen monimutkaisista ihmissuhteista. Kuinka Carney yritti pysyä kaidalla tiellä, mutta elinympäristö veti vääjäämättä osaksi rikollisuutta. Ilmeisesti 60-luvun Harlem oli varsin köyhää aluetta, jossa rikollisuus rehotti. Suojelurahoja kerättiin, ryöstösaaliita välitettiin ja parasta oli myös tietää minne ruumiita voi dumpata tarvittaessa. Aikamoinen veijariromaanihan tästä kehkeytyy. Ja kaiken taustalla sykkii värikäs Harlem.
 
Harlem Suffle koostui kolmesta osiosta, jotka sijoittuivat muutaman vuoden välein toisistaan. Samalla Carneyn tarinoiden taustoilla kulki myös New Yorkin mustien historia. Kuinka heidän oli turha lähteä Harlemia etäämmäs asioimaan, sillä valkoisten kaupoissa heitä ei kuitenkaan suostuttu palvelemaan. Carneyn vaimo taas työskentelee Black Star matkatoimistossa, joka etsii mustalle väestölle turvallisia hotelleja ja matkareittejä Yhdysvalloista. Muuten voi käydä kalpaten tai jopa hengenlähtö olla lähellä. Mustilla oli myös omat hyväveliverkostonsa, mutta tuonne klubille vaadittiin silti paperipussia vaaleampaa ihonväriä ja hyvää sukutaustaa. Asioita, joita Carneyn apella oli, mutta hänellä ei. Vastikään lukemassani Britt Bennetin Mikä meidät erottaa kirjassa kävi myös ilmi tuo vaalean ihonvärin tuoman hierarkkisuus mustien kesken, mikä oli minulle uutta. Esiin nousi myös kuinka valkoinen poliisi ampui nuoren aseettoman Harlemilais-pojan, mikä sytytti valtaisat rotumellakat. Eipä tästä kauas olla päästy, kun vertaa nykyajan Black Lives Matter-liikkeen syntyyn. Tämä teos oli todella mielenkiintoinen ikkuna 60-luvun Harlemiin. Hyvin erilaisista lähtökohdista ihmiset ponnistavat elämään elämäänsä.
 
Tähdet: 4 / 5
 
 

tiistai 5. marraskuuta 2024

Talventaitto - Vehka Kurjenmiekka


Kirjan nimi
: Talventaitto
Sarja: Merenkehrä #2
Kirjailija: Vehka Kurjenmiekka
Kustantaja: Aula & co
Julkaisuvuosi: 2024
Sivumäärä: 310
Mistä: Kirjastosta
 
' Suru, jota tunnen, on määrätöntä ja merenpainavaa. En toivonut tätä sinulle, talvi sanoo.
Ei minua haittaa kuolla, lohdutan. Kun sinäkin tulit lopulta.
Talvi silittää hiuksiani. En minä sitä, se sanoo. Vaan tulevaa. En näe toisia sinun jälkeesi. Sinä olet viimeinen. '
s. 17
 
Kauan sitten ennen Kellopelisydämen tapahtumia Maailmanhaavojen lähellä Vuolasvirrassa eletään yhdessä luonnon kanssa. Heidän elämänsä on jaksottunut neljään vuodenaikaan. Jotkut ihmiset myös kantavat sisällään omaa kesäänsä tai talveaan. He ovat valittuja kesänkaatajia ja talventaittajia. Ihmisiä, joiden sisällä asuu vuodenaikojen tuomaa vanhaa taikuutta. Viidentoista vanhana Kaiho on kiivennyt vuorelle noutamaan oman talvensa uhmaten pakkasta ja tuiskua. Alati on puolestaan elänyt juonikkaan kesänsä kanssa koko ikänsä. Muuttuen aina kesän valitseman kohteen mukaiseksi. 
 
Joka vuosi valitaan yksi kesänkaataja ja talventaittaja kannattelemaan kyseistä vuodenkiertoa. He kulkevat läpi neljän siirtymärituaalin: Keväänkutsun jäätanssin, Kesänkaadon kokkojuhlat, Syksynsaarron saalistuksen ja Talventaiton uhrauksen. Maailman järjestys on kuitenkin säröillä. Sen haavoista valuu kaiken nielevää pimeyttä. Yhä useammin valitut kesänkaatajat ja talventaittajat eivät selviä hengissä vuodenkierrostaan. 
 
Tänä vuonna vuodenkiertoa kannattelemaan on valittu Kaiho ja Alati. Heidän yhteiselonsa syrjäisellä saarella ei ala ongelmitta. Vetäytyvä Kaiho ei uskalla päästää ketään lähelleen. Alatin kesä taas on hurmaamisen ammattilainen. He eivät tule toimeen, mutta vuotta on silti kannateltava. Vuodenajat asuvat heidän kanssaan. Ja hiljalleen haparoivat tunteet rupeavat nousemaan jäälinnastaan. Entäpä jos sittenkin?  
 
' Sanelman lähdettyä jään yksin. Pieni mökkisaari joen keskellä on oma suljettu maailmansa, jossa vain minä ja kesänkaatajani tulemme asumaan. Meidän on määrä elää yhdessä, koska siten kesä ja talvi, vuodenkierron vastaparit, pääsevät punoutumaan luontevammin toistensa lomaan. Elämän on oltava jaettua, sillä siten taikuus toimii: talven syvimpinä pakkasinakin kesän siemenet uneksivat lumen ja roudan alla, ja hehkukuun helteillä Vuolasvirran syvänteissä lymyää jääntiheä pimeys. Minun ja tulevan parini tehtävänä on vuoroin vahvistua ja vaipua, luonnon ja taikuuden rytmiä seuraten. '
s. 28-29
 
Kuuntelin keväällä Merenkehrän ensimmäisen osan Kellopelisydämen, ja vaikka pidinkin siitä, en rakastunut varauksetta. Tuolloin Ruusun nimen Anna kommentoikin, että teos toimii huomattavasti paremmin fyysisenä opuksena. Nyt kun kohtasin itse kirjailija Kurjenmiekankin Aula kustantamon tapahtumassa, niin kiinnostukseni heräsi uudestaan tätä sarjaa kohtaan. Kuulema hänen tavoitteensa on kirjoittaa tämä trilogia niin, että sen kirjat voisi lukea missä vain järjestyksessä. Kuinka kiehtova ja kunnianhimoinen suunnitelma. Tämä Talventaitto onkin toisen osan sijaan enemminkin sisarteos Kellopelisydämelle. Ennakkotietoja ei tarvita, vaan tähän ihanaan vuodenkiertojen maailmaan voi hyvin uppoutua ilmankin.
 
Ja tällä kertaa rakastuinkin tähän Talventaitto teokseen. Jo aiemmasta osasta kävi selväksi, että Kurjenmiekan kieli on todella kaunista ja eläväistä. Se maalaa maiseman niin että talven pakkasen pystyi tuntemaan sormenpäissään ja kesän kukkaisan huumaavan tuoksun pystyi haistamaan nenässään. Tämä teos pysyi myös huomattavasti edeltäjäänsä paremmin kasassa. Kertojia oli vain kaksi ja juonilanka huomattavasti selkeämpi. Nyt keskityttiin kuvaamaan upeasti tuota elämää vuodenkierron tahdittamana. Kunnioittamaan jokaisen ajan ominaisuuksia ja ylistämään luontoa. Samalla se oli todella kaunis kertomus haparoivasta rakkaudesta. Kuinka uskaltautua avautumaan ja paljastamaan itsensä toiselle. 
 
Elin vahvasti mukana tässä tarinassa ja sen traagisessakin kauneudessa. Kurjenmiekan kerronta oli niin vaivatonta, mutta samalla lumoavaa. Sydämeni sykähti Kaiholle ja Alatille. Oli myös kiehtovaa seurata kuinka kesä ja talvi elävät vahvasti mukana heidän arjessaan. Vuodenajat todella ovat todellisia ja omia persooniaan tässä tarinassa. Jos pintaa myös hiukan raaputtaa, niin monia tärkeitä teemoja käsitellään siellä fantasiatarinan alla. Nyt oikeastaan tuli halu lukea (ja tällä kertaa tosiaan lukemalla) uudestaan tuo ensimmäinen osa. Tämän jälkeen asioita varmasti osaisi tarkastella hiukan eri vinkkelistä. Jään odottamaan kyllä suurella mielenkiinnolla millainen tuo kolmas sisarteos tuleekaan olemaan, ja kuinka kirjailija onnistuukaan tavoitteessaan sen kanssa. Olisipa siinä tätä samaa vuodenaikojen viipyilevää haikeutta.    
 
' Me olemme kulkeneet yhdessä vuodenaikojen läpi: haparoivan kevään, surunkirjoman kesän, onnesta pehmeän syksyn.
Nyt on talven vuoro. '
s. 297 
 
Tähdet: 4.5 / 5
 
Muut sarjasta lukemani osat:
 
Muualla luettu: Ruusun nimiTarukirja ja Kirjavinkit 
 

sunnuntai 3. marraskuuta 2024

Unelma helposta työstä - Kikuko Tsumura



Kirjan nimi
: Unelma helposta työstä (Kono yo ni tayasui shigoto wa nai)
Kirjoittaja: Kikuko Tsumura, suomentanut Raisa Porrasmaa
Lukija: Karoliina Niskanen
Julkaisija: Into
Julkaisuvuosi: 2015, suomennos ja äänikirja 2022
Kesto: 9h 42min
Mistä: Äänikirjapalvelusta
 
Nainen on tehnyt 14 vuoden työuran samassa paikassa, mutta joutunut nyt jättämään työnsä. Hän on uuvuksissa. Työnvälitystoimistosta hän pyytää löytämään jotakin joka vastaisi haastavuudeltaan kollageenin uuttamisprosessin valvomista. Siis jotain missä ei tarvitsisi ajatella tai pinnistellä. Lukeminenkin rasittaa hänen väsähtäneitä aivojaan liiaksi. Työn pitäisi vielä sijaita lähellä. Löytyisikö mitään? 
 
Ja työnohjaaja lähettää naisen jos jonkinlaiseen työtehtävään. On valvontakamerakuvan tarkkailua, bussin mainosten rustaamista, keksipakettitekstien keksimistä, julisteiden laittamista ja metsämökkiä. Nainen kulkee työstä toiseen. Omistautuu tehtävälleen ja pyrkii tekemään parhaansa. Kaikissa on kuitenkin omat vaivallolliset puolensa. Mikään ei tunnu aivan oikealta. Onko helppo työ kuitenkaan sitä mitä hän etsii syvällä sisimmässään?
 
Japanilaisessa kirjallisuudessa on tuo tietty tyyli joka vetoaa minuun. Sen teokset ovat varsin lyhyitä ja minimalistisia, mutta silti ne pitävät sisällään koskettavia tarinoita, jotka jättävät jäljen. Keigo Higashinon Namiyan puodin ihmeet, Durian Sukegawan Tokuen resepti, jopa Sanaka Hiiragin Unohdettujen muistojen valokuvaamo. Tältä teokselta odotin aihepiirinsä puolesta jotakin Sayaka Muratan sympaattisen Lähikaupan naisen tapaista. 
 
Jostain syystä tällä kertaa Tsumura ei kuitenkaan päässyt luikertelemaan tämän lukijan sydämeen. Teos ei ollut huono, ja varsin mieluusti sitä seurasi kuinka ihmeellisiä töitä onkaan maailma pullollaan ja miten päähenkilömme niistä selviytyykään. Japanilainen tapakulttuuri on myös vahvasti läsnä tuoden oman virkistävän tuulahduksensa. Kuitenkin tarina ei päässyt ihon alle koskettamaan. Siitä jäi uupumaan se jokin sanoma tai korkempi taso, johon kaikki tämä olisi johtanut. Lopun lähestyessä odotin milloin se viimein saapuu, ja tajuan että luin sittenkin jälleen kerran loistavan japanilaisen teoksen, mutta ei. Samalla kaavalla jatkettiin loppuun asti ja siksi tälle lukijalle tämä jäi ihan hauskaksi anekdootiksi japanilaisen työelämän jännistä ammateista, mutta sen enempää en tällä kertaa saanut tästä irti. 

Tähdet: 3 / 5

 

perjantai 1. marraskuuta 2024

Aamu ja ilta - Jon Fosse


Kirjan nimi
: Aamu ja ilta (Morgon og kveld)
Kirjoittaja: Jon Fosse, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 2000, suomennos 2024
Sivumäärä: 120
Mistä: Kirjastosta
 
' Olai ajattelee, nyt maailman valon näkee pieni poikalapsi, pikku Johannes, sillä Martan mahan pimeydessä ja lämmössä lapsesta on kasvanut iso ja terve ja potra poika, ensin lapsi ei ollut mitään ja sitten hänestä on tullut ihminen, pieni mies, Martan mahassa lapsi on saanut sormet, varpaat ja kasvot, siellä lapsi on saanut silmät ja aivot ja ehkä hän on saanut myös vähän hiuksia, ja nyt kun Marta huutaa poltoissaan, lapsi tulee tähän kylmään maailmaan, ja sitten hän on siellä yksin, erossa Martasta, erossa kaikista, hän on oleva siellä yksin aina yksin ja sitten kun kaikki on ohi, kun hänen aikansa on tullut, hän hajoaa ja lakkaa olemasta ja siirtyy takaisin sinne mistä oli tullutkin, olemattomasta olemattomaan, sellainen on elämän kulku, '
s. 12
 
Olai odottaa jännittyneenä viereisessä huoneessa, kun hänen vaimonsa Marta on synnytyspoltoissa. Poika sieltä on tulossa, siitä Olai on varma. Ja pojan nimeksi on tuleva Johannes, ja kalastaja hänestä tulee niin kuin isästäänkin. Elo saaristossa ei ole helppoa, mutta kun viimein pariskunnalle siunautuu poikalapsi, on hän päättänyt, että tämä tulee jatkamaan hänen viitoittamallaan polulla. On Johanneksen elämän aamu.
 
Sitten on Johannes. Vanha kalastaja, jonka rakas vaimo on jo jatkanut matkaa ajasta ikuisuuteen. Monta lasta heille on siunautunut ja Signe käy edelleen päivittäin katsomassa häntä, jäihän joku sentään samalle saarelle asumaan. Koko ikänsä Johannes on kalastanut, kunnes uistin ei enää uponnutkaan. Se oli merkki päättää kalastuspäivät ja siirtyä eläkkeelle. Nytkin Johannes nousee kuin mihin tahansa päivään. Hän juo kahvia ja käärii tupakan. Lähtee länsipoukamaan katsomaan veneitä, ehkä sitä lähtisi jopa kalaan. Ystävä Peter on jo kuollut, mutta silti hän kaipaa toveriaan. Rannassa he lähtevät vielä viimeiselle kalareissulle, on aika muistella elettyä elämäänsä. On Johanneksen elämän ilta.  
 
' Mutta mitä oikein on tekeillä? Kaikki on muuttunut ja silti entisellään, kaikki on niin kuin ennenkin ja kaikki on erilaista, Johannes ajattelee. '
s. 50-51 
 
Fosse on norjalainen kirjailija, joka voitto Nobel palkinnon viime vuonna 2023. Tämä on hänen ensimmäinen suomennoksensa, ja onnistuinkin saamaan sen kirjaston varauslistan kärjestä heti lukuun. En tiennyt tästä juuri muuta kuin kirjailijan saaman Nobelin ja että kirjassa on kalastaja Johannes, joka syntyy ja lopussa kuolee. Ja sinä välissä on sitten eletty kokonainen elämä. Ensimmäinen yllätykseni olikin siis melkoinen kun varaushyllyssä minua odotti näin pienen pieni opus. Vain vähän päälle sata sivua. Kuinka ihmeessä siihen on onnistuttu tiivistämään koko elämä? Toinen yllätys olikin luvassa heti kirjan aloittamisen jälkeen. En ollut nimittäin lainkaan valmistautunut Fossen omalaatuiseen kirjoitustyyliin. Pohdin missä se piste oikein luuraa. Ja sivulla 14 se taisikin viimein tulla vastaan.
 
Aamu ja ilta vaati minulta siis hiukan totuttelua. Aluksi tuo kieli nimittäin tuntui varsin raskaalta. Ajatuksia vain juoksutettiin sivuilla, pilkut vilisivät ja toisteiset samat fraasit tulivat uudestaan ja uudestaan kerronnassa vastaan. Varmasti ajatukset pään sisällä pyörivät helposti noin samaa kehää, mutta en ole tottunut sellaista lukemaan näin kirjaimellisesti sivuilta. Hiljalleen kuitenkin totuin tähän ajatuksenjuoksuun. Selkeästi Nobelia ei voitella aivan tavanomaisella teoksella, vaan kirjailijan on pitänyt luoda jotakin omaa ja uutta. 
 
Teos koostuu kahdesta osiosta, joista jälkimmäisessä pääsin viimein Fossen kerronnan imuun. Alun synnytyskuvaus ei nimittäin tehnyt vaikutusta, olenhan juuri vastikään lukenut Karoliina Niskasen Muamosta todella vahvan ja upean kuvauksen tuosta elämän alun ensihetkistä. Fossen vahvuus piilikin elämän illan kuvauksessa. Vanhan Johanneksen haparoivassa mielessä, joka välillä koittaa pitää kiinni nykyhetkestä ja välillä lipuu kohtaamaan jo menettämiään läheisiä. Jotenkin tuo Fossen kerronta tuntui sopivan kuvaamaan vanhan Johanneksen mieltä. Kerronta eräällä tavalla sulautui saumattomaksi osaksi Johanneksen tarinaa. Lopulta Johanneksen elämän ilta kosketti ja täytti lempeällä haikuudella.
 
Tähdet: 3 / 5