Romeo and Juliet - William Shakespeare (Klassikkohaaste 16)

Kirjan nimi: Romeo and Juliet

Kirjoittaja: William Shakespeare
Kustantaja: Longman

Julkaisuvuosi: 1595-1596/1977

Sivumäärä: 204

Mistä: Kirjastosta

 

' Nurse: [Returning] His name is Romeo, and a Montague, 

The only son of your great enemy.

Juliet: [To herself] My only love sprung from my only hate! 

Too early seen unknown, and known too late!

Prodigious birth of my love it is to me,

That I must love a loathéd enemy. '

s. 54-55

 

Veronan keskiaikaisilla kaduilla kaksi perhettä ovat verisessä sodassa keskenään. Montaguen ja Capulettien suvut ja palvelijat ottavat yhteen kaduilla ja Veronan prinssi Escalus on ruvennut saamaan tarpeekseen tästä vihanpidosta, joka aiheuttaa epäjärjestystä hänen kaupungissaan. Montaguen perheenpään ainut poika Romeo on kuitenkin levoton. Hän haaveilee salaa kauniista Rosalinesta, joka on kuitenkin sukua Capulettien perheelle ja siten hänen ulottumattomissaan. Edes hänen toveriensa piristysyritykset eivät auta tähän nuoren hullaantuneen miehen melankoliaan. Lopulta nämä Montaguen miehet saavat tiedon Capulettien järjestämistä juhlista, joihin he päättävät lähteä kuokkimaan naamioituneina. Siellähän Romeolla on oiva tilaisuus nähdä rakas Rosalinensa ja huomata, että on kauniita kukkasia muitakin.

Capuletien perheenpäällä on puolestaan yksi tytär Juliet. Hänen isänsä on jo hieromassa naimakauppoja kreivi Parisin kanssa, joka on itse prinssin miehiä. Juliet on kuitenkin vielä nuori, vasta neljätoistakesäinen, joten häillä ei ole vielä kiire. Juhlissa kaikki kuitenkin muuttuu, kun tottelevainen Juliet kokee hetken naamioituneen muukalaisen kanssa. Hän menettää sydämensä, samoin kuin muukalainen omansa. Tämän hurmioituneen rakkauden tiellä on vain yksi ongelma. Romeon ja Julietin perheet eivät ikinä tulisi hyväksymään vihamiehensä lasta puolisoksi omalleen. Nämä nuoret ovat kuitenkin päättäneet saada toisensa. Vain parissa päivässä on salahäitä, kaksinkamppailuja, pakomatkoja... Ikävä kyllä tämä nuori romanssi on kuitenkin vääjäämättä etenemässä kohti tunnettua traagista loppuaan.

 

' Juliet: O Romeo, Romeo! Wherefore art thou Romeo?

Deny thy father and refuse thy name:

Or if thou wilt not, be but sworn my love

And I'll no longer be a Capulet. '

s. 62 

 

Osallistuin viime kesänä ensimmäistä kertaa kirjablogien klassikkohaasteeseen ja silloin päätin selättää jotakin todella vanhaa, sillä 1800-luvun klassikoita luen muutenkin (kuten viikko sitten Dostojevskin Idiootin). Lukuun pääsikin ihka ensimmäinen Shakespeareni As you like it, joka yllätti minut positiivisesti. Kyllähän näitä pystyikin lukemaan alkuperäiskielellä, vaikkei ihan kaikkea välttämättä ymmärtänytkään. Tästä inspiroituneena päätinkin siis tarttua nyt seuraavaa klassikkohaastetta varten jälleen Shakespeareen, sillä mikäs sen parempi motivaattori olisi tarttua näihin klassikoihin. Tällä kertaa päätin ottaa lukuun kuitenkin jo ennestään hyvinkin tutun juonilangan sisältämän teoksen eli Romeon ja Julian. Olen tainnut jonkun teatteriversionkin tästä nähdä. Kuten vaikkapa Stevensonin Tohtori Jekyll ja herra Hyden kohdalla, niin se ei kuitenkaan oikeastaan haitannut, että tarinan jujun jo tiesi. Kyllä se varsinainen lukukokemus kuitenkin aina syventää sitä kertomusta aivan eri tavalla. 

 

Romeossa ja Juliassa minua yllättikin suuresti muutamakin asia. Ensinnäkin kuinka nopeasti kaikki kävi. Vasta edellisenä iltana Romeo vannoi rakkautta Rosalinen nimeen ja nyt yhtäkkiä hänen tunteidensa palo siirtyikin Julietiin, jonka kanssa oli päästävä naimisiin hetimmiten riskeistä viis. Tästä puhutaan vuosisadan traagisena rakkaustarinana, mutta tämä alku saa kyllä vähän kyseenalaistamaan Romeon kypsyyttä. Julietkin on vasta neljätoista! Koko kirja sisältää vain muutaman päivän ja silti tämä rakkaus ehtii roihahtaa ja jo saada traagisen päätöksensä. Toisaalta mitä suurempi roihu sitä nopeammin se myös palaa. Olisiko se kuitenkaan kestänyt ilman päätöstään? Jotain poikkeuksellista näissä päähenkilöissä piti olla, jotta heistä olisi tullut nykyisen kaltainen legenda vielä satojen vuosienkin päästä. Ja onhan tämä rakastavaisten tarina vielä Shakespeareakin vanhempaa perua, joten kaikkea ei voi laskea hänen ansiokseen tai syykseen - riippuen näkökannasta.

 

Toinen huomio, jonka haluan nostaa esiin, on se, että Shakespearen kieltä ei todellakaan tarvitse pelätä. Varsinkin tällä kertaa, kun juoni oli entuudestaan tuttu, niin menossa pysyi todella hyvin mukana. Tämä kyseinen opus oli myös aivan sattumalta nappivalinta, sillä se oli tarkoitettukin englantia toisena kielenä opiskeleville. Näin ollen tekstiin oli indeksoitu paljon näitä vaikeampia sanoja tai sanontoja, joiden aukeaminen voisi olla haastavaa lukijalle. Kuitenkin nerokkaasti takaosan plaraamisen sijaan (jota ei yleensä jaksa harrastaa kovin pitkään), niin näiden indeksien selitykset olivat aina kulloisellakin aukeamalla vasemman sivun alareunassa. Näin pystyi tarkistamaan todella näppärästi esimerkiksi Shakespearen värikkäitä kielikuvia. Ja millainen maailma sieltä avautuikaan! Luonnollisesti tarinaa voi lukea vain itse juonen kannalta, mutta sanoisin että nyt vasta sain välähdyksiä Shakespearen sanasepän kyvyistä. Niin nokkelaa kieltä ja kielikuvia, jotka kannattelivat läpi keskusteluiden. Olenkin hyvin iloinen, että tämä opus sattui tulemaan mukaani kirjastosta aivan vahingossa, sillä nautin tästä kielellisestä rikkaudesta aivan uusin silmin. Mukavaa, että jälleen tuli selätettyä yksi pelätty klassikko, joka kääntyikin oikein positiiviseksi kokemukseksi.

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirjanurkkaus, Villasukka kirjahyllyssä, Yöpöydän kirjat, Sivutiellä, Kaisa Reetta T, Kasoittain kauniita sanoja, Kirjakammari ja Tuulin viemää

Thamesjoen murhat - Robert Thorogood

Kirjan nimi: Thamesjoen murhat (The Marlow Murder Club)

Sarja: Thamesjoen murhat #1

Kirjoittaja: Robert Thorogood, suomentanut Hilkka Pekkanen
Kustantaja: Siltala

Julkaisuvuosi: 2021, suomennos 2022

Sivumäärä: 333

Mistä: Kirjastosta

 

' "Entä huomasitteko niihin aikoihin mitään epäilyttävää? Satuitteko näkemään jonkun hiiviskelevän talon liepeillä? Tai oliko talon eteen pysäköity erilainen auto?"

"Valitettavasti en huomannut mitään. Vahinko. Käsitin, että jotain oli vialla vasta, kun kuulin kuinka hänet murhattiin eilisiltana."

"Jaa-a, siinä asiassa minun täytyy väittää rouva Pottsille vastaan. Emme nimittäin tiedä varmasti, että joku ampui Stefan Dunwoodyn."

"Anteeksi kuinka?"

"Emme tiedä, murhattiinko Stefan Dunwoody."

"Väitättekö, että luodinreikä ilmestyi hänen otsaansa kuin taikaiskusta?"  '

s. 17

 

77-vuotias Judith Potts asuu Thamesjoen varrella pienessä perienglantilaisessa pikkukylässä, jossa poliisin tehtävät rajoittuvat liikenteen pysäyttäneisiin joutsenpareihin. Kunnon pikkuidylli siis. Judithin päivät kuluvatkin sanaristikoita lehtiin laatien, joessa uiden ja iltaisin viskiä naukkaillen. Eräänä kesäisenä iltana kaikki kuitenkin muuttuu. Tavanomaisella alastomalla iltauinnillaan hän nimittäin kuulee vastarannan naapurinsa pihalta miehen huudon ja sen perään laukauksen. Hän yrittää päästä kapuamaan rantaan, mutta turhaan. Ei auta muu kuin uida takaisin kotiin ja soittaa poliisit paikalle. Judith on nimittäin varma, että hän on juuri todistanut naapurinsa Stefanin murhan.

 

Poliisi ei kuitenkaan ota kovin vakavasti tilannetta. Judithin on itse mentävä etsimään ruumista naapurinsa pihalta ja tämänkin jälkeen poliisi on skeptinen murhateorian suhteen, vaikka kaikki olosuhteissa viittaakin siihen Judithin mielestä. Tämä tomera lähes kahdeksankymppinen päättää siis ottaa ohjat omiin käsiinsä. Pitäähän hänen naapurinsa saada oikeutta! Tutkimuksia tehdessään tulee hän tutustuneeksi kirkkoherran omalaatuiseen vaimoon Becksiin, joka oli ensitapaamisella piiloutunut kaappiin sekä räväkämpään koiranulkoiluttaja Suzieen. Haparoivan alun jälkeen tämä tiimi ryhtyy toimiin kääntäen jokaisen kiven. Poliisi koitta toppuutella, mutta mikään ei estä tomeraa rouva Pottsia. Varsinkaan kun ruumiita rupeaa tulemaan lisää... Voisiko heidän pienessä kylässään olla liikkeellä aivan sarjamurhaaja?

 

' Jos joku olisi sillä nimenomaisella hetkellä ollut ulkona joella ja sattunut vilkaisemaan Judithin taloa kohti, hän olisi nähnyt hyvin lyhyen ja mukavanpullean kahdeksaakymmentä lähentelevän naisen seisomassa ilkialasti erkkeri-ikkunassa harmaa tukka pörrössä sojottaen ja viitta harteilla kuin supersankarilla ainakin. Ja supersankari hän monella tapaa olikin.

Hän ei vain tiennyt sitä vielä. '

s. 5 

 

Thamesjoen murhat on jälleen mukavan kevyttä cozy crimea. Ei liian julmia tai verisiä tapahtumia ja asiaa lähestytään enemmänkin humoristisella sanailulla ja omalaatuisen sympaattisilla henkilöillä. Jostain syystä nämä monet dekkarit, mitä olen tästä genrestä tullut lukeneeksi, ovat pitäneet sisällään iäkkäämmät päähenkilöt nuuskimassa tapauksia ja jututtamassa ihmisiä siinä missä poliisi on kädetön. Esimerkkeinä näistä vaikkapa Osmanin Torstain murhakerho ja Mies joka kuoli kahdesti, joissa eläkeläisporukka laittaa tuulemaan tai vaikkapa Bennettin Windsorin solmu, jossa itse Elisabeth II ryhtyy salapoliisiksi. Kyllähän jo heti takakannessa tätä Thorogoodin teosta mainostettiin olevan 'cozy crimea brittiläisessä pikkukylässä Miss Marplen hengessä'. 

 

Thorogood on ollut käsikirjoittamassa Murha paratiisissa tv-sarjaa, jota vanhempani ovatkin seuranneet innolla. Oikeastaan minusta tuntuikin, että tässä teoksessa oli tiettyä televisiosarjamaisuutta. Se nojasi vahvoihin henkilöpersooniin sekä dialogin nasevuuteen ja huumoriin. Takakansi mainonnastaan huolimatta en nähnytkään tässä paljoa yhtäläisyyttä neiti Marpleen, sillä Christien lähestyminen on hyvin erilainen keskittyen miljööseen, henkilöihin ja rauhaisaan etenemiseen. Thamesjoen murhissa tapahtumat kuitenkin sattuvat jouhevasti ja juoni rullaa yllättävänkin rivakasti eteenpäin. Judithilla on tosiaan kova tohina päällä tutkimuksissaan eikä tätä päättäväistä vanhusta pidättele mikään. Toisaalta tuo sarjamaisuus toi myös sen, että henkilöihin ei ehditty kauheasti syventymään tai pysähtymään, jolloin tarina jäi vähän pintapuoliseksi. Samaa olen kuitenkin huomannut näissä muissakin lukemissani moderneissa cozy crimeissa: teksti on kevyttä, mutta toisaalta sen ansiosta myös sivuja kääntelee vinhaa tahtia hyväntuulisen kerronnan matkassa. Sanoisin, että aika harmiton, mutta ei välttämättä jätä kovin pitkällistä muistijälkeä.

Tähdet: 3 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka ja Tuulevin lukublogi

  

Myrskynsilmä - Meri Luttinen

Kirjan nimi: Myrskynsilmä 

Kirjoittaja: Meri Luttinen

Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2020

Sivumäärä: 397

Mistä: Kirjastosta

 

' Kun Tietiä löi rummustaan kumauksen, Kainu otti ensimmäisen askelen ja tunsi toisten tekevän vierellään samoin. Siitä hetkestä eteenpäin katosi kaikki ulkopuolinen. Oli vain neulasmaton tuntu jalkapohjissa, ilman viileys iholla ja kehon liike askelissa, jotka olivat hänelle tuttuakin tutummat ja kuitenkin juuri tällä hetkellä uudet. Oli vain kehät ja hänen matkansa niiden halki.

Tänä keskikesän yönä hän löytäisi paikkansa. '

s. 9

 

Kainu on 16-vuotias tyttö, jolla on edessään tärkeä aikuistumisriitti. Kolmen kuninkaan kylässä tytöt ovat asemoituneet punamultaisten kehien ympärille. Tietiä lyö rumpua ja tytöt askeltavat näkemättä eteenpäin kohti oikeaa kehää, joka kuvastaisi parhaiten ketä he ovat. Kehistä ensimmäiset viisi ovat niitä mihin kyläläiset jäävät: käsityön, ruuan, emännyyden, äitiyden sekä laulajien, itkijöiden ja tarinankertojien kehät. Loput viisi kehää ovat voimallisten tietäjien kehiä, mutta niihin asti vain harvat pääsevät. Kylän Tietiä rupeaa kuitenkin jo olemaan vanha, joten pian pitäisi jo löytyä uusi oppityttö hänelle. Kaikista vahvimpaan Tietiän kehään eli kymmenenteen ei ole kukaan päässyt yli viiteensataan vuoteen. Paitsi nyt.

 

Kainusta tulee kymmenennen tason Tietiä, mutta suuren juhlan sijasta kylän vanha Tietiä haluaa piilotella asiaa mahdollisimman pitkään. Hän nimittäin ymmärtää, että suuri voima voi myös pelottaa muita ja kääntää ennen niin ystävälliset kasvot inhon ja vihan irvistykseen. Kainu muuttaa kuitenkin Tietiän mökkiin ja rupeaa oppiin yrteistä ja parantamisesta - kuudennen kehän tietiän sisällöistä. Pian tunnelma kylässä kuitenkin kuumenee eikä Kainulle jää muuta vaihtoehtoa kuin lähteä maailmalle etsimään omaa paikkaansa. Mukaansa hän saa voimaeläimensä Viiman sekä Tietiältä hopeisen riipuksenpuolikkaan - Myrskynsilmän, joka on pidettävä salassa keinolla millä hyvänsä. Hohkalinnan kaupungissa Kainu tapaa niin hyviä ihmisiä, mutta myös huomaa että kaikki ei ole kohdillaan. Kansalaisten tilanne muuttuu yhä tukalammaksi ja tukalammaksi, mutta mitä tilanteelle voisi yksi hukassa oleva tyttö tehdä? Myrskynsilmän saattelemana Kainu päätyykin aikamoiselle matkalle. Eikä matka itseensä ole niistä vähäisin. 

 

' - Tiedätkö mitään riipuksesta nimeltä Myrskynsilmä? Kainu kysyi.

Otavan ilme muuttui, kuin se olisi tarkoittanut hänelle paljonkin. Hän kuitenkin peitti sen ennen kuin Kainu ehti kiinnittää siihen huomiota, ja pudisti päätään.

- Olen kuullut tarinoita.

Kainu huomasi, että Otava katseli hopeaketjua hänen kaulallaan.

- Mitä tarinoita? Kainu kysyi.

Otava kohautti harteitaan.

- Että se olisi salamaniskemästä syntynyt mahtiriipus. Mutta tarinat ovat keskenään niin ristiriitaisia, että liekö koko riipusta olemassa.

Kainu pakottautui pitämään kätensä paikoillaan, ettei se olisi puristunut korun ympärille. Oli se olemassa, hän tunsi sen painon rintaansa vasten. '

s. 111 

Valtaisan venäläisen tiiliskiviklassikon jälkeen kaipasin jotakin aivan erityyppistä luettavaa ja ilokseni kirjaston nuortenosastolta pisti silmääni tämä kotimainen fantasiateos, jota kuvattiin sijoittavan muinaissuomalaiseen fantasiamaailmaan. Nappivalinta siis kevyemmän lukemisen nälkään ja kaupan päälle vielä kiehtovaa miljöötä! Olen nauttinut paljon näistä muinaissuomalaisista tietäjistä ja perinteistä ammentavista teoksista kuten Mikaman Myrryksesta, Kamulan Ikimetsien sydänmaasta sekä Valkaman Itämeren Aurista. Odotin siis jotakin samankaltaista lukukokemusta. Tässä  Luttisen teoksessa ei oltu kuitenkaan lähdetty asiaa lähestymään niinkään suomalaisen kansanperinteen vahvan taustatutkimuksen kautta, vaan tarina kulki selkeästi enemmän fantasian rattailla. Tämä ei onneksi juurikaan menoa haitannut, sillä oli jo itsessään mielenkiintoista seurata suomalaismaisessa metsämaisemassa keskiaikaistyyppisen fantasiamaailman menoa ja olihan joukossa mukana myös Kainun yrteillä parantamistakin.

Oikeastaan parhaiten tätä teosta kuvaisi ehkä sana satu. Jotakin unenomaista ja vanhojen satujen tunnelmaa oli nimittäin tarjolla näiden sivujen sisällä. Hyvin Luttinen on kuitenkin ottanut näitä vanhojen satujen aineksia ja sekoittanut niistä oman toimivan sekoituksensa. Hiukan tuo nuortenkirjamaisuus näkyi tiettynä ennalta-arvattavuutena, mutta se nyt kuuluu melkein asiaan. Olen myös niin tottunut pitkiin fantasiasarjoihin, joita rakennetaan hitaasti osa osalta, että Myrskynsilmän tahti tuntui varsin haipakalta kun 400 sivussa käytiinkin jo koko tarina läpi. Tapahtumia riitti, joten kaikkeen ei ehditty kauheasti syventyä. Ehkä ei pitäisikään verrata yksittäistä nuortenkirjaa aikuisten fantasian eeppisiin (ja loputtomiin) sarjoihin. Kyllä nimittäin Kainunkin matkassa on tarjolla oppeja elämästä: kuinka päästää peloistaan irti ja hyväksyä oma itsensä ilman peilausta toisten arvottaviin katseisiin. Mukavaa, että myös tällaisia yksittäisiä fantasiateoksia julkaistaan. Onkin kiinnostavaa jäädä seuraamaan minkälaiseen maailmaan Luttisen mahdollinen seuraava teos sijoittuukaan.

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjoihin kadonnut, Ruusun nimi, Kirjahullun päiväkirja, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Kirjahilla, Kirjasähkökäyrä ja Kirjakko ruispellossa

 

Idiootti - Fedor Dostojevski

Kirjan nimi: Idiootti (Идиот)

Kirjoittaja: Fedor Dostojevski, suomentanut Lea Pyykkö
Kustantaja: Karisto

Julkaisuvuosi: 1868, suomennos 1997

Sivumäärä: 886

Mistä: Omasta hyllystä

' Ruhtinaan puhe tuntui hyvin yksinkertaiselta, mutta mitä yksinkertaisempaa se oli, sitä järjettömämmäksi kaikki kävi tässä tapauksessa, ja kokenut kamaripalvelija ei voinut olla tuntematta jotakin sellaista, mikä kylläkin mainiosti käy päinsä kahden palvelijan kesken, mutta mikä on aivan sopimatonta palvelijan ja vieraan kesken. Mutta koska palvelusväki on tavallisesti paljon älykkäämpää kuin mitä heidän herrasväkensä luulee, niin kamaripalvelijan päähän pälkähti, että tässä on kaksi asiaa: joko ruhtinas oli ties mikä onnenonkija ja tullut ehdottomasti pyytämään apua ahdinkoonsa, tai ruhtinas oli yksinkertaisesti hölmö ja vailla ylimielisyyttä, sillä eihän järkevä ja ylpeä ruhtinas olisi ruvennut istumaan eteisessä palvelijan kanssa ja jaarittelemaan omista asioistaan; näin ollen hän voisi kummassakin tapauksessa joutua ikävyyksiin. '

s. 30

 

Euroopasta on saapumassa juna kohti Pietaria 1800-luvulla. Kolmannen luokan vaunussa toisensa kohtaavat muuan kauppiaan poika Rogozin, joka on palaamassa Venäjälle noutamaan mittavaa perintöään sekä kaatumatautia sairastava ruhtinas Myskin, joka on palaamassa Sveitsistä hoitolaitoksesta ilman pennin pyörylää. Tämä odottamaton parivaljakko päätyy juttusille ja näin ruhtinas saa kuulla Rogozin nääntyneen rakkaustarinan, jonka kohteena on kaunotar Nastasja Filippovna - orpo nuori nainen, jolla puhutaan olevan suhde suojelijansa kanssa. Ennen perintöään Rogozilla ei ollut mahdollisuuksiakaan, mutta entäs nyt? 

Pietarissa ruhtinas menee tapaamaan kenraali Jepantsinia, sillä tämän vaimo on myös Myskinin ruhtinassukua. Vaikka ruhtinaalla ei ole mitään omaisuutta tai suunnitelmaa tulevaisuuden varalle, ei hänen lempeään mieleensä ole tullut mieleenkään pyytää almuja. Hän on vain saapunut tervehdyskäynnille. Näin hän tulee tutustuneeksi Jepantsinan perheeseen ja heidän kolmeen nättiin tyttäreeseen. Taas kuitenkin tuon mystisen kärsivän kaunottaren Nastasja Filippovnan nimi tulee esiin, sillä perheen naisväeltä salassa on kenraalilla ja tämän avustajalla Ganjalla omat monimutkaiset naittamissuunnitelmansa, joihin tuo arvaamaton nainen on avainasemassa. 

Näin ruhtinas tulee vedetyksi mukaan Pietarin moraalisesti rappeutuneisiin seurapiireihin ja ennen kaikkea oikukkaan Nastasjan vaikutuspiiriin. Minne tahansa ruhtinas meneekin ihmisten sydämet sulavat hänelle, sillä hän on niin erilainen kuin muut. Juonittelun ja oman edun tavoittelun sijasta tämä nuori mies on itse lempeys ja puhtaus. Monien mielestä siis täysi idiootti, joka ei ymmärrä maailman raadollisuutta. Silti häntä ei voi olla rakastamatta. Kun ruhtinaan taloudellinen tilanne paranee ja huvilakausi koittaa, on hän jo kietoutunut täysin kenraali Jepantsinan perheen, Nastasjan, Rogozin, Ganjan perheen sekä toisen junatuttunsa Lebedevin perheen ympärille. Kuinka herkkä ja kaunissieluinen, lähes lapsen viattomuudella varustettu ruhtinas, selviää näistä ihmissuhdekiemuroista - varsinkin kun pakkaa sekoittaa monet sydämenasiat.

' - Kenties halusitte lainata rahaa? ruhtinas sanoi vakavasti, vieläpä miltei arasti.

Keller suorastaan hätkähti. Hän vilkaisi nopeasti ja yhä edelleen ihmetellen ruhtinasta suoraan silmiin ja jysäytti nyrkkinsä pöytään.

- No, juuri tuolla te tyrmäätte ihmisen lopullisesti! Herranen aika, ruhtinas: tuollaista avomielisyyttä, tuollaista viattomuutta, jota ei ole nähty ihmiskunnan kulta-aikanakaan, ja samassa te lävistätte ihmisen kuin nuoli tuolla syvällä psykologisella tarkkanäköisyydellänne. Mutta, hyvä ruhtinas, tämä vaatii selityksen, sillä minä olen... olen yksinkertaisesti päästäni pyörällä! Tietysti lopullinen tarkoitukseni oli lainata rahaa, mutta te kysytte minulta rahasta sillä tavoin kuin teidän mielestänne siinä ei olisi mitään tuomittavaa, kuin pitäisi ollakin sillä tavoin.

- Niin... teidän puoleltanne täytyykin olla niin. '

s. 415

Oi rakas idiootti minkäs teit! Ruhtinas edusti kaikin puolin hyvyyttä. Vaikka hän ei ymmärtänytkään hönkäsen pöläystä seurapiirien käytösnormeista, oli hän niin avoin ja viaton tekemisissään. Hän pohti mikä oli oikein ja toimi sen mukaisesti. Oikeastaan monissa kohdin hän olikin oikeastaan paljon tarkkanäköisempi kuin kukaan, joka kutsui häntä idiootiksi. Kuinka yksi hyväsydäminen ihminen, jolla on moraalinen kompassi kohdillaan, voikin aiheuttaa kanssaihmisissään niin paljon hämmennystä. Seurapiireissä on totuttu pelaamaan pelejä ja saamaan tahtonsa läpi olemalla juonikkain huoneessa. Kuitenkin heilläkin meni sormi suuhun, kun vastassa olikin niin naiivi ruhtinas, joka viattomuudessaan ei lähtenytkään heidän peleihinsä mukaan riisuen heidät aseista. Toisaalta en voinut olla säälimättä ruhtinas parkaa. Voi että miksi hänen pitikin tutustua tuollaisiin piireihin. Voi miksi hänen oli toimittava aina niin sanotusti oikein, vaikka se veisi hänet itsensä turmioon. Voi noita oikullisia naisia ja heidän nääntyviä kosijoitaan.

Idiootti on jo toinen Dostojevskini reilun kuukauden sisään. Siinä missä Rikos ja rangaistus paini synkemmissä syyllisyyden kuumehuuruissa, lähestyttiin tällä kertaa ihmismoraalia selkeästi kepeämmällä otteella. Ristiriita ruhtinaan ja seurapiirin välillä aikaansai koomisiakin tilanteita, joissa ei voinut kuin myöntää kuinka tarkkanäköinen ruhtinas olikaan kaikessa viattomuudessaan. Jälleen Dostojevski oli myös onnistunut punomaan kerrontansa oheen suurempiakin filosofisia keskusteluja, vaikka aivan Rikoksen ja rangaistuksen tasolle ei päästykään. Parhaiten näistä jäi mieleen, kuinka kuolemanrangaistus murhasta onkin paljon julmempi rangaistus kuin itse teko. Murhassa uhrilla on kuitenkin aina toivoa viimeiseen asti selviytymisestään, kun taas kuolemanrangaistuksessa tiedät varmasti kuolevasi. Mikään psyyke ei voi nimittäin kestää ilman edes minimaalista toivoa. Toiset keskustelut taas liittyivät muun muassa Venäjän poliittisiin tilanteisiin, konservatiiveihin ja liberaaleihin, ja kuinka on päädytty siihen tilanteeseen, että nuo liberaalit vihaavat isänmaataan niin paljon. Dostojevski on jo ajoissa nähnyt mihin kurimukseen nouseva sosialismin aate oli maata heittämässä. Olipahan sivuilla myös osuvia intertekstuaalisia vertauksia muun muassa Dumas nuoremman Kamelianaiseen.

Dostojevskia lukiessa muistan taas sen, kuinka nautinkaan tällaisesta rehevästä kerronnasta, joka laittaa lukijaa ajattelemaan. Tässä oli kyllä aivan järkyttävä ero vastikään lukemaani DeLillon Hiljaisuuden  lyhyeen, taiteelliseen ja pinnalliseksi jääneeseen tikkaukseen. Ehkä siinä on syynsä, miksi Dostojevski on nostettu yhdeksi suurista kirjailijoista. Sinänsä kevyttä tekstiä, mutta mikä sisällön rikkaus sivuilla. Tällä kertaa paljon tilaa saivat ihmissuhteet ja heidän kanssakäymisensä, mutta ruhtinaan hahmon puhtaus teki näistä hetkistä todella herkullisia. Ajatella kuinka erilainen maailma olisi, jos kaikki olisivat yhtä naiiveja idiootteja kuin ruhtinas? Ehkä hiukan Tolstoin vaikuttavan Tyhmä-Ivan tarinan mukainen - hölmöläisiä kaikki mutta hyvinvoivia ja onnellisia. Mielenkiintoisesti kuitenkin siinä missä synkässä Rikoksessa ja rangaistuksessa lopussa seisoi kuitenkin toivo, lähti kevyempi, jopa paikoin saippuaoopperamainen, Idiootti spiraalinlailla kohti omaa tuhoaan. Mielenkiintoinen kosketus jälleen klassikoiden maailmaan.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Sallan lukupäiväkirja, Sabinan knalli, Lukijatar, Luen, mutta en kirjoita,  1001 kirjaa ja yksi pieni elämä ja Joonas Konstig

 

Hiljaisuus - Don DeLillo

Kirjan nimi: Hiljaisuus (The Silence)

Kirjoittaja: Don DeLillo, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 2020, suomennos 2022

Sivumäärä: 99

Mistä: Kirjastosta

 

' Sitten ruutu pimeni. Max painoi virtanappulaa. Päälle, pois, päälle. Hän ja Diane tarkistivat puhelimensa. Sammuneet. Diane meni huoneen poikki kokeilemaan kotipuhelinta, lankapuhelinta, sentimentaalista muinaismuistoa. Ei valintaääntä. Kannettava tietokone oli hengetön. Diane meni viereisen huoneen tietokoneen luo ja paineli näppäimiä, mutta näyttö pysyi harmaana. '

s. 28

 

Aviopari, Jim ja Tessa, istuvat lentokoneessa palaamassa lomaltaan Pariisista. Jim luettelee edessä olevan ruudun jatkuvia faktoja lentokorkeudesta, nopeudesta ja jäljellä olevasta matka-ajasta. Tessa ei kiinnitä häneen juurikaan huomiota. Hän kirjoittaa muistikirjaansa. Tänään on myös SuperBowl. Kymmenet miljoonat ihmiset ovat valmiina iltaa varten ruutujensa ääressä. Myös Jim ja Tessa ovat menossa ystäviensä Maxin ja Dianen luo katsomaan kyseistä ottelua.

Maxin ja Dianen luona on myös Martin, Dianen entinen opiskelija, omalaatuinen fysiikan opettaja. Eväät ovat valmiit. Ruutu voidaan avata. Sitten tapahtuu jotakin. Kesken kaiken ruutu pimenee. Myös tietokoneet, puhelimet ja kaikki muu elektroniikka lopettaa toimimasta. Tulee hiljaisuus. Miten nykyihminen, jolle digimaailma on jo lähes todellisempi kuin elävä elämä, voi reagoida moiseen tilanteeseen. Täysi yhteyttömyys kuin veitsellä leikaten. Säilyykö kenenkään psyyke lopulta ehjänä tässä mullistusten maailmassa?

 

' Missä ovat muut, Tessa ja Jim ja kaikki toiset, matkalaiset, retkeilijät, pyhiinvaeltajat, ihmiset taloissa ja huoneistoissa ja parakkikylissä. Missä ovat henkilöautot ja rekat, liikenteen melu? Supersunday. Ovatko kaikki kotona vai pimenneissä baareissa ja klubeissa aikomuksenaan katsoa ottelua? Ajattele miljoonia pimeitä ruutuja. Yritä kuvitella mykistyneet puhelimet. '

s. 47 

 

DeLillon pienoisromaani on aiheensa puolesta hyvinkin kutkuttava. Ruutu on nykyään niin ihmisen jatke, että emme edes kiinnitä siihen juurikaan huomiota. Mitä siis kävisi, jos yhtäkkiä tuo kaikki romahtaisi. Pitäisikin kaivautua sieltä ruudun takaa ja kohdata todellinen maailma, joka on kokenut valtaisen mullistuksen. Aihe, jolla leikittely pysäyttää miettimään myös omaa suhdetta ja ennen kaikkea käytettyä aikaa erilaisilla digialustoilla. DeLillon romaanissa sen henkilöt menevät melkein kirjaimellisestikin tilttiin. Kuka istuu edelleen pimeän ruudun edessä tuijottaen ja eläen ottelua jota ei näe. Kuka rupeaa selostamaan omiaan tai hakee lohtua fyysisestä läheisyydestä. Kivuttomasti tämä ei käy. Sen pitemmin ei lähdetä syventymään, mitä tämän tason katastrofi tarkoittaisi koko yhteiskunnan kannalta. Tässä teoksessa pureudutaan ihmiseen. Yhteen asuntoon ja sen sisällä kökkiviin henkilöihin. Miten tällainen täysipysähdys vaikuttaa juuri heihin.

Vaikka Hiljaisuudessa olikin valtaisasti potentiaalia aiheensa puolesta, en silti ole kovin vakuuttunut kirjan ansioista. En ole aiemmin lukenut DeLilloa, joten en osaa sanoa ovatko tämän tyyppiset maneerit hänelle ominaisia. Nyt tuo alle sata sivua tuntui kuitenkin olevan aivan tarpeeksi. Kirjoituksessa oli käytetty paljon irrallisia sanoa ja lauseita, joilla tikattiin eteenpäin. Sellaista tiettyä etäältä tarkasteltua kuin tuoreella Nobel-voittaja Ernauxilla, mutta siinä missä Ernaux onnistui sitomaan pelkistetyn tikkauksensa osaksi suurempaa kokonaisuutta, jäi DeLillon teksti harmaaksi luetteloksi, josta jäi uupumaan tuo henkiin herättävä voima. Parhaimmillaan tällaiset kielellisesti harkitut pienoisromaanit ovat todella upeita lukukokemuksia. Minä en kuitenkaan päässyt samalle taajuudelle DeLillon kanssa. Kurkotin kohti teosta, mutta sain vastaani vain hiljaisuutta.

Tähdet: 2 / 5

 

Muualla luettu: Kirjakimara ja Kirjaluotsi

 

Vainajaiset - Marja Kyllönen

Kirjan nimi: Vainajaiset 

Kirjoittaja: Marja Kyllönen

Kustantaja: Teos

Julkaisuvuosi: 2022

Sivumäärä: 350

Mistä: Kirjastosta

 

' Minä olen kaikki ja koskematon, eikä minuun mikään palo pysty, ei mikään kirous kajoa vaan kuulee ja kumartaa, sillä minä olen monta, olen tulta ja tuhoa, kylmänä kytevää kadotusta, ja minä nauran ja nauruni karkaa äitiini kuin tuhat tuhkanuolta ja sata sadatuksen vasamaa, eikä hän ikinä minua unohda, kuunaan noitapiiristäni pääse; ja minä hiillän häntä sisältä kuin ehtymätön ikävä, hyinen virva ja valkia jota alati vaalia, ja äitini on muistava senkin, mitä ei muistettavaksi ole, minut, sillä minun on väki, ja valta, ja väen valtava häpeä siitä mitä ei ole, mitä ei tule, '

s. 7-8

 

50-luvun Kainuussa peltojen, soiden ja siitossonnien keskellä nuorikko kohtaa toisensa. Aluksi vähän vilkuillaan, sitten ihastutaan ja ujosti lähestytään. Sekaannuksen vuoksi perheiden välit menevät, mutta nuori lempi vain odottaa omaa aikaansa päästä puhkeamaan. Viimein koittaakin Raunon ja Inarin aika. Pian yhteisen elon onni kuitenkin lakastuu ja vettyy. Vuodet vierivät eikä jälkikasvu millään suostu tarttumaan Inarin kohdun seinään. Haaveet tummuvat. Tätäkö kurjuutta elämä on?

 

Raunon ja Inarin tarinassa ei kuitenkaan ole kyse pelkästään kipeästä lapsettomuudesta. On nimittäin olemassa se aivan ensimmäinen sikiö, virva, vanhojen kansanrunojen vainajainen, joka ei koskaan päässyt syntymään, mutta joka jäi jumiin kahden maailman väliin. Tämä kuollut sikiö on kuin pahuuden ilmentymä, joka ottaa omansa ja syöttää sappensa niin Inariin, Raunoon, naapurin yksinäiseen tyttölapseen kuin kylän hunningolle ajautuneeseen teinipoikaankin. Virva on päättänyt tunkeutua heidän elämäänsä ja tehdä siitä yhtä mädältä löyhkäävän ja pimeän kuin hänen oma paholaisen sielunsa on. Pala palalta hän syövyttää kaikki iloiset hetken tomuksi. Kun jokin näin paha koskettaa, voiko sen vallasta enää vapautua?

 

' Laimi kiikutti keitontähteet laskiämpäriin. Hän lotrasi kooliin liukasveden ja kävi harja äkeästi harillaan tiskien kimppuun. Rauno kuunteli astioiden kalinaa ja tuijotti vaimonsa penseää selkää, koki turhaan lukea siitä mitä heille oli tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta, mikä oli kajonnut rakkauteen ja turmellut sen, mihin onni oli tärvätty ja milloin tämä nääntymys oli alkanut. Rauno ei saattanut muistaa. '

s. 106 

 

Huhhuh mitä tulikaan luettua. Kun viime vuoden Finlandia-ehdokkaat julkaistiin, laitoin hetimmiten varaukseen niin Kännön moninaisesta Ihmishämärä eepoksen kuin tämän Kyllösen Vainajaiset. Tässä Kyllösen teoksessa kiinnosti erityisesti sen kansanrunoudesta inspiraatiota saanut kieli ja tarina. Rakastuin viime vuonna Kamulan suomalaisesta kansanperinteestä ammentavaan historialliseen romaanisarjaan ja jostain syystä odotin jotakin samankaltaista. Voi kuinka väärässä olinkaan. Onhan tässä tuo virva, paha henki kuin suoraan suosta noussut, mutta muuten ollaan kyllä jalat vankasti 1950-90-luvun suomalaisessa maaseutuelossa ja vuosikymmenien tuomassa muutoksessa.

 

En oikeastaan tiedä mitä edes kertoa tästä teoksesta. Ei sitä parane kiistää, että Kyllösen murteinen kieli on taidokasta, omaperäistä ja hiottua läpi teoksen. Tuntui kuin sanat oikein olisi aseteltu paikoilleen. Ei tällaista lukumatkaa ja kielellistä ilottelua pääse käännöksissä tavoittamaan. Jotakin hyvin kotimaista tässä paikoin vyöryttävässäkin kielessä oli. Silti olisin halunnut jättää kirjan kesken jo heti ensisivuilla. Tekstissä nimittäin pomppasivat aina välissä esiin kuolleen sikiön lihavoidut sappea syöksevät osiot. Tuntui että näiden sivujen sisällä hänen osioissan oli niin paljon pahuutta, että koin ihan fyysistä pahoinvointia tätä lukiessa. En siis tarkoita, että itse tapahtumat olisivat niinkään olleet raakoja. En vain osaa selittää kuinka vahvasti nuo virvan sapekkaat osiot minuun vaikuttivat. Jatkoin kuitenkin eteenpäin ajatuksella kyllä se tästä vielä muuttuu, luvattiinhan takakannessa keventävää mustaa huumoria, mutta ne menivät minulta kyllä täysin ohi. Helpotuksen sijaan teos vain sai lisäkierroksia ja syveni synkkyyteensä. Jos siis haluat hyvin vahvan lukukokemuksen niin tässä olisi sellainen tarjolla. Vahva lukukokemus ei kuitenkaan aina tarkoita hyvää lukukokemusta. Itse olen iloinen, että saan tämän teoksen pois käsistäni ja myös asunnostani. En haluaisi olla sen pahuuden keskittämässä vaikutuspiirissä enää hetkeäkään pidempää.

 

Tähdet: 1.5 / 5

 

Muualla luettu: Tuijata, Marjatan kirjat ja mietteet, Anun ihmeelliset matkat ja Morren kirjablogi 

  

Nainen naiselle: Luonnollinen syntymä - Aila Miettinen

Kirjan nimi: Nainen naiselle - Luonnollinen syntymä 

Kirjoittaja: Aila Miettinen

Kustantaja: AilaM

Julkaisuvuosi: 1992 / 2014

Sivumäärä: 180

Mistä: Kirjastosta

' Eri kulttuureissa on löydettävissä yhteisiä piirteitä luonnonmukaiselle syntymälle. Niitä on synnytyspaikan yksityisyys, tapahtuman perhekeskeisyys, synnyttäjän/perheen aktiivisuus, pystyasento, liikkuminen. Nainen ottaa vastuun synnytystyöstä, synnytyksen luonnolliseen kulkuun puuttumista vältetään; lapsi otetaan hellävaraisesti vastaan, ensikontakti on pitkitetty ja häiriötön ja sitä seuraa aukoton vierihoito. Luonnolliseen synnytykseen kuuluu vielä äidin ja lapsen välinen symbioosi, joka alkaa hedelmöityksestä ja päättyy lapsen itsenäistymiseen.

Luonnollinen syntymä on sitä, että antaa luonnon ilmetä kauttaan. Se on synnyttämistä kuten "Luontoäiti", Jumalainen Viisaus synnyttäisi. '

s. 31

Miettinen on ollut luonnollisen synnyttämisen pioneeri ja puolestapuhuja Suomessa jo pari vuosikymmentä. Koulutukseltaan hän on synnytyslääkäri ja Suomen lisäksi hänellä on kokemusta myös Hollannin äitiyshuoltojärjestelmästä, jossa niin koti- kuin kätilöiden avustamat kodinomaiset AB-keskus synnytykset ovat arkipäivää ja sairaalasynnytykset varattu enempi vain riskisynnytyksille. Itsellään hänellä on myös viisi lasta, joista ensimmäisen sairaalasynnytys ei mennyt putkeen mutta loppujen neljän kotisynnytykset ovat olleet voimaannuttavia vaikkakin silti hyvinkin erilaisia keskenään. Synnytyksessä ei voi tietää mitä eteen tulee ja erilaiset mahdollisuudet on hyvä tiedostaa ja varautua. Suurin osa synnytyksistä on kuitenkin matalan riskin synnytyksiä, joihin kaikkea sitä nykyajan medikalisaatiota ei tarvittaisi sotkemaan luonnollista prosessia. 

 

Tämä on Miettisen puheenvuoro luonnollisen synnytysprosessin puolesta. Aluksi kirjassa käsitellään kirjailijan omat viisi synnytystarinaa. Sen jälkeen siirrytään synnytyksen fysikaaliseen prosessiin eli mitä tapahtuu, miten stressi vaikuttaa, mitä synnytys "kipu" on ja kuinka sen voisi valjastaa voimavaraksi pelon sijasta. Miettinen käy läpi kuinka antautua synnytyskokemukselle hengityksen, rentoutuksen ja synnytysregression kautta, kuin myös kuinka liikkuva ja pysty asento, doula tai vesi voi auttaa itse synnytysprosessissa. Kolmannessa osassa pureudutaan synnytyspelkoon ja erilaisiin rentoutus ja raskaus-/synnytysmietiskely harjoituksiin sekä esitellään valmistavaa joogaa, lantionpohjan harjoittelua, erilaisia asentoja ja myös synnytystanssia. Neljännessä osassa siirrytään heti synnytyksen jälkeiseen aikaan eli ensikontaktin ja aukottaman vierihoidon tärkeyteen. Tässä osiossa myös esitellään vauvahierontaa. Viidennessä osassa puhutaan synnytyspaikkavalinnasta ja erityisesti kotisynnytyksen eduista. Lopuksi vielä puheenvuoroja luonnollisen syntymästä laajemminkin sekä Aktiivinen Synnytys ry:n esittely.

 

' Luonnollinen syntymä ei vanhene, se on ihmisyyteen kirjoitettu tapa syntyä/synnyttää. Lempeä syntymä, luonnonmukainen synnytys, aktiivinen synnytys, naisen synnytys, hypnosynnytys, äiti-lapsi-synnytys, normaalisynnytys, perhesynnytys kuvaavat eri aikoina korostettuja saman tapahtuman ominaisuuksia. '

s. 7

Kun oma synnytys tässä lähestyy, niin luonnollisesti kirjahamsterina ahmin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Tänne bloginkin puolelle näitä siis tulee jokunen arvio heitettyä, joten pahoittelut jo lukijoille joita aihe ei niinkään kiinnosta. Onneksi tässä on vielä aikaa lukea myös muuta kirjallisuutta, joten postaukset eivät ole menossa pelkkiin vauvakirjoihin. Joulukuussa esittelin Helin Peloton synnytys teoksen, jota monet ihan neuvolaa myöten olivat minulle suositelleet. Tämä Miettisen teos puolestaan vain osui silmiini kirjaston hyllystä mistä se lähti matkaani. En siis tiennyt juurikaan mitä odottaa paitsi nimensä puolesta jo luonnollisen syntymän aihepiiriin liittyvää sisältöä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta ylipäätänsä tuollainen lääkkeetön ja lempeä, omalla painollaan etenevä synnytys tuntuu jotenkin omemmalta kuin televisiossakin näytetyt hyvinkin lääkkeellistetyt nykyversiot. Luonnollisesti kaikkea voi tapahtua ja sitten tarpeen mukaan toimitaan, mutta ainakin tavoitteenani olisi nyt valmistautua mahdollisimman hyvin näihin eri hengitys- ja rentoutustekniikoihin, jotta niin pitkään kuin vain pystyy niin prosessi pysyisi luonnollisena.

Miettisen kirjassa pidin erityisesti sen alkupuolesta. Luen hyvin uteliaana tällä hetkellä erilaisia synnytystarinoita ja hänellä tästä oli kokemusta peräti viidestä! Kehon ja sen prosessien ymmärtäminen on myös synnytyksessä tärkeätä, jotta kipu ja pelko eivät saisi valtaa kääntäen kurssin huonoille urille. Ylipäätänsä oli kiehtovaa päästä kurkistamaan millainen aistillinen heittäytyminen ja voimistava kokemus synnytys voisikaan olla. Konkretiaa oli myös mukavasti esimerkiksi koko kehon rentoutusharjoituksina. Vesisynnytykselle oli myös varattu oma havainnollistava osuutensa, sillä onhan altaista tullut jo aika iso hypetrendi. Isot pisteet myös vauvahieronnan yksityiskohtaisesta läpikäynnistä kuvilla joka vaiheen demonstroiden. Tätä on ehdottomasti päästävä kokeilemaan! 

 

Kirjan loppupuolisko puolestaan tuntui jymähtävän hiukan paikalleen ja tiettyä läpi puskevaa paatoksellisuutta oli havaittavissa. En tätä sinänsä ihmettele, sillä Miettisellä on ollut vaikea polku takanaan, jossa sairaalat ja instituutit ovat koittaneet häntä hiljentää. Kuitenkin jäin toivomaan enempi sellaista yleistä positiivista tunnelmanluontia synnytyksen ympärille sairaala vs kotisynnytys vastakkainasettelu sijasta. Itse aion tämän esikoisen ainakin synnyttää sairaalassa (kun ei tuollaisia Hollannin kaltaisia AB-keskuksia ole snif) ja tämä kirjan loppuosa melkein teki karhunpalvelusta luomalla negatiivisia assosiaatioita tähän prosessiin. Olen kuitenkin utelias kotisynnytystäkin kohtaan, joten katsotaan mitä tulevaisuus tuo sitten tullessaan. Nyt kuitenkin fokus tähän yhteen pikkukaveriin. Paljon oli teoksessa hyvää ja kiinnostavaa, mutta vähän loppupuoliskosta rokotan pisteitä.

Tähdet: 3 / 5