Suomaa - Maria Turtschaninoff

Kirjan nimi: Suomaa (Arvejord)

Kirjoittaja: Maria Turtschaninoff, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 2022, suomennos 2022

Sivumäärä: 371

Mistä: Kirjastosta

 

' Jonkin matkan päässä hänen tuvastaan aukeni lähes puuton neva. Se sijaitsi tuvasta pohjoiseen, eikä hän kernaasti liikkunut siellä päin. Aina nevaa lähestyessään hän tunsi luissaan, kuinka häntä pidettiin silmällä. Metsässä asui muutakin väkeä kuin lintuja ja nelijalkaisia, se oli totuus eikä mitään paavillista taikauskoa. Ihmiset pysyttelivät olentojen kanssa hyvissä väleissä tai välttelivät niitä, aina sen mukaan mitä kulloinenkin tilanne ja tapa vaativat. Joskus metsänväelle uhrattiin, mutta salaa, se näet oli kirkon opin vastaista. Mutta joskus ei vain ollut ketään muuta, kenen puoleen kääntyä, kun tarvittiin apua taudin häätämisessä tai nälänhädän ja kuoleman torjumisessa. '

s. 19

 

On neva Pohjanmaan siimeksessä. Tuo suo on vanhempi kuin mikään asumus. Siellä majailee tarinoiden väkeä - metsänneitoja ja suon haltijoita, joita ei parane suututtaa. 1600-luvula sotamies saa kuitenkin kruunulta maat, joihin pystyttää torppansa. Kuin Jussi konsanaan, hän upottaa lapionsa turpeeseen ja aloittaa oman tilansa pystyttämisen keskelle korpea. Luonto ei anna mitään ilmaiseksi eikä tälle metsäiselle ja kiviselle tiluksille ole helppoa perustaa omaa torppaa. Niin vain Nevabackan kuitenkin saadaan pystyyn. Isäntä katsoo kaihoisasti nevan soisia maita. Niistä kun voisi raivata hyvää peltoamaata. Suonväelle tämä ei kuitenkaan sovi. Ensin hänet lahjotaan antamalla tälle yksinäiselle isännälle jälkeläinen, tilansa jatkaja, mutta riittääkö tuolloin annettu lupaus pitämään nevan koskemattomana?

 

Tästä lähtee liikkeelle Nevabackan torpan tarina. Sukupolvet vaihtuvat, uusia asumuksia rakennetaan, koetaan sydänsuruja, perheenlisäyksiä kuin nälänhätääkin. Aina välillä suonväen veren sekoittuminen sukuun näkyy haaleina jälkinä. Mutta samoin kuin hirret pääsevät todistamaan muuttuvaa maailmaa, niin myös itse suomaa. Vähä vähältä myyttiset uskomukset jäävät kristinuskon jalkoihin. Kohta vain vanhat legendat muistetaan vanhusten tarinoina ja lopulta ei enää edes niitä. 2000-luvulla Stina viimein perii vanhan ja ränsistyneen tilan. Onko sille enää sijaa nykyajassa? 

' Nyt kun olen jäänyt yksin, metsä tuntuu hiipivän tupaa kohti. Se odottaa. Vartoo, että me lähdemme, me ihmiset, jotta se saa vallata takaisin sen mikä sille kuului. Juurineen ja siemenineen metsä tulee lähemmäs, aina vain lähemmäs. '

s. 193 

 

Turtschaninoffin Suomaata on hehkutettu hyvin paljon. Sen verrattiin olevan samanlainen ylistyslaulu Suomalaiselle suolle kuin Owensin Suon villi laulu oli Pohjois-Amerikan rämemaille. Kirja jonka keskiössä olisi vanhat uskomukset näkeistä ja muista metsänväestä ja sen keskiössä olisi komea luontokuvaus - kuulosti juuri minun teokseltani! Kirjaston varausjono oli vain tuossa vaiheessa jo aikamoinen, koska lähdin liikkeelle hiukan myöhäisheränneenä. Nyt kuitenkin viimein tämä teos päätyi tuon pitkällisen odotuksen jälkeen käsiini. Ehkä se oli jopa liian pitkä. Odotukseni olivat nimittäin nousseet jo varsin korkeisiin sfääreihin. Itse lukukokemus ei siis voinut muuta kuin olla tuomittu pieneen pettymykseen.

 

Mikä sitten aiheutti sen, ettei teos noussut minulle vuoden huippuihin kaikesta muiden hehkutuksesta huolimatta? Ensinnäkin yllätyin hyvin paljon teoksen koosta. Se on siis eräänlainen sukukronikka, jossa kuljetaan kohti nykyaikaa aina sieltä kaukaiselta 1600-luvulta saakka. Jos halutaan kattaa näin monta vuosisataa kerronnassa, tuntui reilu kolmesataa sivua varsin lyhyeltä sivumäärältä sen läpikäymiseen. Näin ollen kunkin sukupolven tarina jäi aika pintapuoliseksi. Juuri kun rupesi edes vähän hahmottamaan, että kukas nyt onkaan kertoja, miten hän liittyi aiempiin sukusuhteisiin ja ketä muita keskeisiä henkilöitä nyt onkaan mukana, niin hypättiinkin jo seuraavan matkaan. Toinen lukunautintoa rajoittava tekijä oli myös se, että en voinut välttyä vertaamasta tätä Kamulan upeaan Metsän kansa-sarjaan, jossa kansanperinteen oliot on punottu saumattomasti osaksi ihmisten todellisuutta. Turtschaninoff ei omalla teoksellaan yltänyt aivan vastaavaan elävöittämiseen ja henkiin herättämiseen.

 

Vaikka olenkin listannut pointteja, joiden vuoksi oma lukukokemukseni ei ollut täydellinen, ei se silti poista sitä, että teoksessa oli myös paljon hyvää ja sitä luki varsin mieluusti. Vaihtelevat kertojat mahdollistivat sen, että Turtschaninoff on voinut irrotella erilaisten kerrontatyylien kanssa. Tavallisen proosan lisäksi teoksen sivuilla onkin myös muun muassa säkeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Taiturimaisesti hän onkin onnistunut tuomaan tiettyä tuoreutta aina uuden luvun mukana, mitä arvostin paljon lukiessa. Mielenkiintoista oli myös huomata, kuinka nopeasti tämä nykyaikaistumisen muutos maalla tapahtuikaan. Yhtäkkiä sitä oltiinkin jo isosta tuvasta siinä tilassa, että kuka enää erakkona metsänsiimekseen jäisi. Pakko se on myös todeta, että jokin näissä metsää, perinteitä ja ylipäätänsä luontoa keskiössään pitävissä romaaneissa saa läikähtämään tämän lukijan sydämessä.

Tähdet: 3.5 / 5

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Tuijata, Villasukka, Kirjareppu, Siniset helmet, Kirjakaapin kummitus, Kirja hyllyssä, Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka, Hemulin kirjahylly ja Leevi levitoi 

Pommisuojan lukupiiri - Annie Lyons

Kirjan nimi: Pommisuojan lukupiiri (The Air Raid Book Club)

Kirjoittaja: Annie Lyons, suomentanut Anna-Mari Raaska
Kustantaja: Aula&co

Julkaisuvuosi: 2023, suomennos 2023

Sivumäärä: 336

Mistä: Arvostelukappale

 

' "Olen suositellut sitä kaikille ilmasuojeluvalvojille", herra Travers sanoi Gertien laskiessa hänen käsiinsä Ystävyyden talon ja Hiiriä ja ihmisiä. "Tämä on juuri sitä, mitä tarvitaan, kun hyökkäys alkaa. Jotain sellaista, mikä vie ajatukset muualle."

Tuntui kuin sata pikkuista ilotulitusrakettia olisi syttynyt Gertien aivoissa. Hän kiiruhti varastoon, missä Hedy ja Betty purkivat laatikoita ja neiti Snipp rypisteli otsaansa asiakkaan kirjeelle.

"Meidän täytyy aloittaa lukupiiri uudelleen", hän sanoi. 

"Anteeksi kuinka, rouva B?" Betty kysyi.

"Lukupiiri. Binghamin lukupiiri."

"Anteeksi, että muistutan yhdestä tosiseikasta", neiti Snipp sanoi ja vilkaisi heitä lukulasiensa ylitse. "Mutta oletteko unohtanut, että olemme sodassa? Lukupiirejä tai muitakaan julkisia kokoontumisia ei voi järjestää, jos ihmisten pitää juosta pommisuojaan viiden minuutin välein."

Gertie viskasi kätensä ilmaan nauraen. "Neiti Snipp, te olette nero! Juuri niin. Juuri niin me sitä kutsumme." '

s. 143-144

 

Nuorena tyttönä lontoolainen kirjoja rakastava Gertie on tavannut ujon lukutoukka Harryn kirjakaupassa ja loppu on historiaa. He päätyivät perustamaan yhteisen kirjakaupan ja joka aamu heidän nenässään on ollut vastassa uudenkarkeiden kirjojen tuoksu. Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin Harry on kuitenkin kuollut ja hänen mukanaan Gertien palo lukemiseen ja kirjakaupanpitämiseen. Uskollinen koira Hemingway rinnallaan hän harkitsee jo koko paikan myymistä ja vetäytymistä eläkkeelle. Gertielle niin rakkaan Binghamin kirjakaupan lukupiirinkin hän on jättänyt täysin työntekijöidensä happaman neiti Snippen ja nuoruudenintoisen Bettyn vastuulle.

 

Elämällä on kuitenkin muita suunnitelmia Gertien varalle. Toinen maailmansota puhkeaa ja myös Englantiin valuu tietoja Saksan juutalaisten tukalista oloista. Yllättäen myös Gertie löytää itsensä huolehtimasta teini-ikäisestä saksalaisesta tytöstä Hedystä, joka on lähetetty muiden lapsien mukana pakoon oman kotimaansa tilannetta. Alku ei ole helppo tämän yksinäisen naisen ja perhettään ikävöivän teinin välillä. Hiljalleen molemminpuolinen rakkaus kirjoihin alkaa kuitenkin luomaan yhteyttä. He molemmat ovat menettäneet lähimmäisiään, mutta kirjat voivat luoda lohtua ja tarvittavan pakopaikan. Ehkä myös muut ihmiset voisivat saada niistä tarvittavan hengähdystauon ympäröivään kaaokseen pommisuojan lukupiirin avulla? Tragedioilta ei voida kuitenkaan välttyä, velloohan ympärillä julma sota. Siitä huolimatta tai juurikin sen vuoksi syntyy kuitenkin yllättäviäkin ystävyyksiä ja suhteita joista pitää kiinni. 

' Harry oli aina sanonut, että parhaat asiat elämässä saivat alkunsa kirjoista, ja kun seuraavien viikkojen ja kuukausien ajan Gertie ja Hedy jakoivat rakkautensa tarinoita kohtaan teen ja pikkuleipien ääressä, Gertie sai taas muistutuksen siitä, kuinka viisas hänen miehensä oli ollut. Gertie esitteli Brontën ja Wodehousen, ja Hedy tutustutti Gertien von Droste-Hülstoffiin ja Hesseen. Kun molempien suosikkikirjat oli käyty läpi, he siirtyivät uusiin kirjailijoihin. Yhdessä he löysivät Edna Ferberin, Winifred Holtbyn, Aldous Huxleyn ja näiden lisäksi monta muuta. Gertie ilahtui huomatessaan, että heillä oli samanlainen maku, ja lisäksi Hedy keskusteli tarinoista, henkilöhahmoista ja kirjallisuudesta intohimolla, jonka Gertie tunnisti, mutta jota ei ollut tuntenut enää moneen vuoteen. Ei enää Harryn kuoleman jälkeen, kun tarkemmin ajatteli. Hänen rakkautensa lukemista kohtaan oli sammunut, mutta nyt Hedy auttoi häntä herättämään tuon ilon henkiin. '

s. 126

Nyt kyllä lukutoukkia hemmotellaan. Jo heti ensisivut henkivät päähenkilön rakkautta kirjoihin ja tarinoiden salattuun maailmaan. Ihanan tunnelmallinen kirjakauppa löytyy, samoin keskusteluja ikiklassikoista. Ja niin paljon viittauksia teoksiin aina Christiestä Brontëihin ja Steinbeckista Nalle Puhiin, että lukijana vain bongaili näitä pikkusia herkkupaloja, joita Lyons meille pudotteli tarinansa lomassa. Näiden kirjallisten makupalojen lisäksi Lyons viljeli myös ihastuttavia kielikuvia elävöittämässä tekstiään, kuten esimerkiksi kuinka päivä eteni tahmeasti kuin lusikka siirapissa. Tämä teos oli siis aikamoinen täsmäisku lukutoukan nojatuolinurkkaukseen. 

Mitä itse teokseen tulee, niin odotin jotakin viihteellistä ja helppoa teosta, jossa keskiössä on nimensä mukaisesti pommisuojassa toimiva lukupiiri. Näin jälkikäteen sanoisin, että sen suurin anti oli kuitenkin nuoren juutalaistytön ja englantilaisen kirjakauppalesken tutustumisessa ja elämisessä sodan keskellä - kirjallisessa viitekehyksessä luonnollisesti. Mitä taas tuohon viihdepuoleen tulee niin Lyonsin kerronta on helppolukuista ja sivut rullaavat eteenpäin. Lämminhenkisyyttä löytyy, mutta tämän kanssa ei todellakaan tarvitse pelätä tarinan kääntyvän liian höttöiseksi. Toinen maailmansota pakolaisineen ja pommituksineen piti siitä kyllä huolen. Oikeastaan kerronnassa tuntui loppua kohden vuorottelevan toivon kipinät ja kuinka matto vedettiin taas jalkojen alta. Ehkä hiukan vähemmänkin käänteitä olisi riittänyt. Puhtaaksi viihdeteokseksi tässä tuntuikin olevan hiukan liiaksikin menetystä ja sodan tragedioita. Toisaalta kerronnan keveys erotti sitä raskaammista toista maailmansotaa kuvaavista romaaneista. En siis saanut aivan niin leppoisaa pakettia kuin oletin. Pisteet kuitenkin ihanalle kirjalliselle miljöölle.

Tähdet: 3.5 / 5

Muualla luettu: Annelin kirjoissa ja Kirjarouvan elämää

 

Teoriani perheestä - Juha Itkonen

Kirjan nimi: Teoriani perheestä

Kirjoittaja: Juha Itkonen
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2023

Sivumäärä: 296

Mistä: Kirjastosta

 

' Joskus näihin aikoihin, koira-aitauksen ja Sound of da Policen vuosina, aloin kiinnittää huomiota lapsiperhe-elämästä julkisessa keskustelussa piirtyvään kuvaan. Se oli ristiriidassa oman mielentilani kanssa. Tuntui siltä, että perhe-elämästä kelpasivat jutun aiheeksi lähinnä vain unen puute ja korvatulehduskierteet, kaikki vaikea ja väsyttävä. Perhe-elämän kiistattomat onnelliset puolet nousivat esiin harvoin.

Minusta se oli sääli, ja sitä paitsi haitallista. Mitä hyötyä oli katsoa rikasta ja monipuolista todellisuutta jatkuvasti negatiivisen kautta? Silloinhan oma kokemus todellisuudesta alkaa värjäytyä sellaiseksi. '

s. 215

 

On tämä hetki. Juha Itkonen on suurperheen isä: Jonatanin, Korpun, pikku karhun sekä pikku tiikerin. On elämän melske. Tasapainoilua arjen pyörittämisen kanssa, kun vaimolla on oma yritys, Itkonen kirjoittaa teoksiaan ja sitten on vielä lapset. Aamulla pitäisi löytää pienimmille kurahousut jalkaan ja patistaa isommat ylös sängystä kohti koulunpenkkiä. Samalla takaraivossa jyskyttää tieto siitä, että kirjoittaakin pitäisi ehtiä. Vaikka elämä on hektistä, ei hän silti vaihtaisi siitä hetkeäkään. Perhe antaa nimittäin niin paljon myös takaisin. 

 

On myös toinen perhe 70-luvun Hämeenlinnassa. Itkonen oli kolmilapsisen perheen esikoinen. Elämä oli erilaista kuin nykyajan Helsingissä. Välähdyksiä ja hetkiä menneisyydestä, hiihtoretkistä ja suhteesta erityisesti isään. Toisaalta on myös kertomus Itkosen omasta isyyden tarinasta. Kuinka elämä lutviutui, kun ensin syntyi yksi lapsi, sitten toinen. Lopulta vielä kaksoset. Kuinka hän on tässä prosessissa kasvanut ymmärtämään omia vanhempiaan, ja ennen kaikkea kasvanut itse isäksi.

 

' Sen sijaan tämänhetkisessä elämässäni on paljon sellaista hyvää, jota ei vähemmän täydessä elämässä olisi. Tämänhetkinen elämäni on myös se, mistä kirjoitan. Se antaa minulle paljon, nämäkin lauseet. Olen ollut perheellinen niin pitkään, etten edes tiedä mistä kirjoittaisin jos minulla ei olisi perhettä. '

s. 87-88

En ole tainnut ennen lukea Itkosta, mutta nyt aihe oli sellainen että en voinut ohittaa sitä, kun tämä teos köllötteli odottamassa pikalainahyllyssä. Olen juuri itse saanut esikoiseni ja opettelen tätä uutta ja ihmeellistä elämänvaihetta - vanhemmuutta. Olen myös huomannut saman kuin Itkonen, että julkisessa keskustelussa esiin nousevat usein ne perhe-elämän haasteet ja vaikeudet: sano hyvästit yöunille, omalle ajalle ja oikeastaan kokonaan itsellesikin. Tämä kaiken vastapainoksi kaipasin jotakin positiivisempaa. Eikö lapset myös anna paljon elämään? Onneksi Itkonen vastasikin tarpeeseeni täydellisesti tällä lämminhenkisellä teoksellaan.

Teoriani perheestä koostuu tuokiokuvista. Siinä Itkonen kuvaa taitavalla herkkyydellä niin isyyden hetkiään kuin lapsuuden muistojaan. Myös niitä vaikeita hetkiä, kun oma pinna pettää ja kaaos kaatuu päälle, ja sitten niiden vastapainoksi niitä arjen ihania onnen hetkiä. Itkosen viesti tuntuukin olevan, että perhe myös antaa paljon. Pitää vain arjen touhotuksen keskellä myös välillä muistaa pysähtyä niihin onnen tunteisiin. Tämä teos tuntui todella aidolta ja rehelliseltä. Tällaisen minäkin haluaisin. Ison perheen, jonka kanssa jakaa ne elämään pakolla kuuluvat ylä- ja alamäet. Vanhemmuutta ei ole kuvattu sokerisiirappisin ihannekuvin, eikä elämän pidäkään olla sellaista. Lapset kasvattavat myös meitä vanhempia ihmisinä. Nyt odotan taas toiveikkaana sitä kaikkea ihmeellistä, mitä minullakin on vielä edessä.

 

' Jos nyt valittaisin, niin mistä? Omasta onnestani? Siitä, että olen saanut mitä olen toivonut? Perheen, ja vieläpä ison. '

s. 215 

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjaluotsi, Levoton lukija, Amman lukuhetki, Mustelmiinan mietteitä, Tuijata ja Kulttuuri kukoistaa

Ruttoyöt - Orhan Pamuk

Kirjan nimi: Ruttoyöt (Veba Geceleri)

Kirjoittaja: Orhan Pamuk, suomentanut Tuula Kojo
Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 2021, suomennos 2023

Sivumäärä: 818

Mistä: Kirjastosta

 

' "Koska osaamme ottaa oppia menneistä, olemme ansainneet hänen majesteettinsa kunnioituksen ja saaneet uusia luottamustehtäviä. Kutsukaa välittömästi koko lehdistö paikalle ja kertokaa, että kaupungissa riehuu rutto ja että huomenna julistetaan karanteeni. Lähettäkää kaduille julkisia kuuluttajia. Vapauttakaa Kreikka-mieliset toimittajat, jotka olette heidän erheidensä takia vanginneet, niin hekin voivat kirjoittaa rutosta lehtiinsä ja myös saaren kreikkalaisväestö saadaan sopeutumaan karanteeniin.

"Karanteenivaltuuston koolle kutsumisessa menne aikansa!" maaherra Sami pašša sanoi.

"Älkää jääkö odottamaan tuloksia Smyrnan laboratoriosta vaan julistakaa karanteeni", sanoi Bonkowski pašša. '

s. 71

 

On vuosi 1901. Osmanivaltakuntaa johtaa sulttaani Abdülhamit II, mutta valtakunta on hiljalleen rapistumaan päin. Euroopan valtiot painavat päälle, eikä mikään ole enää niin kuin ennen. Nyt Osmanivaltakuntaan on vielä pesiytynyt rutto. Muu Eurooppa painostaa Abdülhamitia koviin toimiin, jotta tuo vitsaus ei leviäisin muualle. Sulttaani lähettääkin kuvitteelliselle Mingerin saarelle kemistin ja terveysasiain ylitarkastajan Bonkowski paššan laittamaan karanteenin pystyyn ja kukistamaan ruttoepidemian. Kaikki ei kuitenkaan suju ongelmitta ja pian Bonkwski pašša löydetäänkin kuolleena.

 

Nuori karanteeniasintuntija vävytohtori Nuri pašša saa siis seuravaksi käskyn suunnata Mingren saarelle yhdessä tuoreen puolisonsa prinsessa Pakizen kanssa. Ehkäpä muslimitohtori onnistuisi tehtävässään paremmin, sillä Mingren kansa on hyvin jakaantunut. Vauraat kreikkalaisperäiset kristityt ja köyhempi muslimiväestö eivät löydä sopua ja sulttaani epäilee edellisen karanteenitohtorin saaneen surmansa muslimiradikaalien käsissä. Ruton kukistamisen lisäksi vävytohtorilla on nimittäin tehtävänään selvittää myös Bonkowski paššan murha Sherlock Holmesin jalanjäljissä, perinteisen poliittisen syntipukin ja kidutusmetodin sijasta. Tehtävä ei ole helppo. Karanteenia ei suostuta noudattamaan, poliittinen peli käy kiivaana ja kuolevien määrät vain nousevat. Onko tämä koko Mingren kansan tuho? 

 

' Kun kartalle aamulla kahden päivän kuluttua merkittiin uusia kuolemantapauksia, kokoustajat joutuivat ikäväkseen huomaamaan, että nopeasti etenevä epidemia oli toki vaikea taltuttaa mutta että se oli kaiken lisäksi levinnyt myös syrjäisiin, harvaan asuttuihin kristittyjen kortteleihin, ja vasta silloin he pystyivät ajattelemaan totuutta, jota oli vaikea myöntää: karanteenitoimien teho ja nopeus, joihin oli panostettu urheasti uhrautuen, jäivät heikoiksi ja vähäisiksi kun niitä verrattiin ruton tehoon ja leviämisnopeuteen sekä tartunnan saaneiden määrään. '

s. 377 

 

Olen lukenut Pamukilta aiemmin Nimeni on punainen, joka lumosi minut täysin. Siinä yhdistyi murhajuonen selvittely, historiallinen miniatyyrimaalauksen ja 1500-luvun Turkin poliittinen historia sekä taiturimaiset kerrontaratkaisut, joissa jopa väri punainen pystyi saamaan puheenvuoron. Ymmärsin hyvin, miksi tämä kirjailija on Nobelinsa voittanut, sillä harvoin tulee vastaan noin taitavaa mutta samalla omanlaista kerrontaratkaisua. Olinkin pistänyt korvan taakse, että Pamukia pitää ehdottomasti lukea lisää. Odotinkin siis jotakin samankaltaista kerronnan riemuvoittoa, jossa historia kietoutuu murhajuonen ympärille. Jouduin kuitenkin pettymään karvaasti. Ruttoyöt oli vain sivutolkulla Mingeren valtion historiaa ja politiikkaa sellaisella yksityiskohtaisella tarkkuudella, että melkein kuin olisi tietokirjaa lukenut. Paitsi että kyseessähän oli vain Pamukin itse keksimä valtio! Kerronta ja itse tarina ei oikein lähtenyt millään liikkeelle ja tuntui että samoja asioita vain pyöritettiin uudestaan ja uudestaan. Tässä teoksessa on varmaan uusi ennätys, kuinka monta kertaa sana karanteeni on mainittu sen sivuilla... Ainiin eikä sitä salapoliisityötä käytännössä edes kuvattu, vaikka sivuja on se reilu kahdeksansataa. Poliittinen karanteenisuhmurointi vei kaiken tilan.

 

Jaarittelevan kerronnan lisäksi minun on myös pakko myöntää, etten selkeästi ollut vielä valmis lukemaan epidemiakirjaa. Korona-ajan karvaat muistot kaivelivat vielä alitajunnassa ja laittoivat minut lukijana jo valmiiksi varuilleen. Karanteenin suunnittelukokouksissa (joita siis riitti kirjan sivuilla) oli kuitenkin taitaen kuvattu se näkemättömän poliittisen suhmuroinnin määrä. Vaikka jokin ei toimisi, kehotetaan ihmisiä silti toimimaan niin jotta pelon ilmapiiri pysyy ja siten tottelevaisuus uusia toimia kohtaan. Jokainen päättäjä myös pohtii omia asemiaan ja intressiryhmiään. Tämä olisi siis voinut olla hyvinkin kiehtova ja yksityiskohtainen historiallinen romaani, mutta nyt tuntui että nämäkin tarkat kuvaukset menivät aikalailla hukkaan kun kyseessä olikin vain keksitty maakunta. Luonnollisesti poliittinen peli on universaalia, mutta silti. Tästä olisi kannattanut karsia ainakin puolet pois, jotta lukijakin jaksaisi seurata mukana. Kyllä teoksella oli myös omat osuvat hetkensä ja Pamuk selkeästi osaa kirjoittaa edelleen, mutta liika on silti liikaa. Nyt taputan kyllä itseäni selkään, kun sain pinnisteltyä tämän tiiliskiven loppuun asti.

 

Tähdet: 2 / 5

 

Muualla luettu: Kulttuuri kukoistaa ja Kirjavinkit