A Christmas Carol - Charles Dickens

Kirjan nimi: A Christmas Carol
Kirjoittaja: Charles Dickens
Kustantaja: Bantam Books
Julkaisuvuosi:  1843/2009
Sivumäärä: 85
Mistä: Omasta hyllystä

' "That is no light part of my penance," pursued the Ghost. "I am here to-night to warn you, that you have yet a chance and hope of escaping my fate. A chance and hope of my procuring, Ebenezer." [- -]

"You will be haunted," resumed the Ghost, "by Three Spirits." '

s. 18

Saiturin joulu, Jouluaatto, Joululaulu, rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta siitä huolimatta ne kaikki pitävät sisällään tämän saman klassikkotarinan joka on lähes jokaiselle tuttu. Tämän pienen kirjan keskiössä on vanha ja kärttyisä Ebenezer Scrooge, joka pitää joulua täytenä humpuukkina. Miksi tuo päivä eroaisi muista? Turhaa rahojen tuhlausta! Scrooge on tunnettu piheydestään. Vaikka hän on kartuttanut huomattavan omaisuuden, elää hän hyvin askeettisesti. Jokaista penniä tai lämmityshiilen palaa venytetään maksimiinsa eikä mikään ole minkään arvoista ilman sen rahallista tuottoarvoa - ei edes ihmissuhteet.

Eräänä jouluaattona pahantuulinen Scrooge palaa töistä kotiinsa ja kohtaa entisen yhtökumppaninsa Jacon Marleyn haamun. Marleyn haamu kantaa mukanaan raskeita ketjuja elämättömän elämänsä seurauksena. Marley on tullut varoittamaan Scroogea tämän karusta kohtalosta, mikäli jokin ei muutu ja pian. Tätä varten Scroogen tykö on tuleva kolme joulun haamua: Menneen, Nykyisen ja Tulevan. Jokainen näistä haamuista tulee näyttämään pahansisuiselle Scroogelle niin hyviä kuin huonoja hetkiä pitkin hänen eri aikojen jouluja. Ehkä saituri viimein oppisi elämään ja löytäisi joulun ilon.

' Scrooge having no better answer ready on the spur of the moment, said, "Bah!" again; and followed it up with "Humbug."

"Don't be cross, uncle," said the nephew.

"What else can I be" returned the uncle, "when I live in such a world of fools as this? Merry Christmas! Out upon merry Christmas! What's Christmas time to you but a time for paying bills without money; a time for finding yourself a year older, and not an hour richer; a time for balancing your books and having every item in 'em through a round dozen of months presented dead against you? If I could work my will," said Scrooge, indiginantly, "every idiot who goes about with 'Merry Christmas,' on his lips, should be boiled with his own pudding, and buried with a stake of holly through his heart. He should!" '

s. 4

Dickensin joulukertomus on pikkuruista sivumääräänsä huomattavasti suurempi teos. Kuka olisi uskonut että vaivaisessa kuudessa viikossa kyhään koottu tarina rahavaikeuksien paikkaamiseksi tulisi loppujen lopuksi sellaiseksi myyntimenestykseksi että vielä satojen vuosienkin jälkeen lähes kaikki tietävät mistä tarinassa on kyse. Kyseessä on siis todellinen Klassikko isolla k:lla. 

Joulukertomuksessa on paljon asioita joista pidin. Ensinnäkin sen sisältämä lämminhenkinen tarina joulun voimasta muuttaa happaminkin sydän, on jotakin hyvin koskettavaa. Erityisesti tovereitaan huomattavasti synkempi kolmas haamu sai palan liikahtamaan sisuksissani. Tämän lisäksi tykästyin täysin Dickensin nokkelaan kertojaan, joka otti kontaktia lukijaan ja vertasi alussa muun muassa Marleyn kuolleena olemista Shakespearen Hamlettiin. Olin myös positiivisesti yllättynyt kuinka Dickensin aiemmista alkuperäiskielellä lukumissani teoksista (Little Dorrit ja Oliver Twist) poiketen pitkien ja hankalaselkoisten korulauseiden viljely oli hyvin vähäistä tässä teoksessa. Pikkutarinan annettiin soljua eteenpäin.

Tietysti kertomuksen lyhyellä sivumäärällä oli myös seurauksensa. Koin että muutos rupesi tapahtumaan Scroogessa hiukan liian nopeasti ja vaivattomasti. Toinen mokoma sivumäärään lisää ei siis olisi ollut pahitteeksi, jotta henkilöihin oltaisiin saatu lisää syvyyttä ja kertomukseen vielä lisä lusikallinen koskettavuutta. Toisaalta ehkä juuri tarinan pienous on osasyy sen menestykseen. Ehkä aina kaikkea ei tarvitsekaan syventää puhki. Christmas Carol on aikuisten satu Joulun ihmeestä. 

HYVÄÄ JOULUA!

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Kirjahullun päiväkirja, Yöpöydän kirjat, Lumiomena, Hemulin kirjahylly, Kirjakaapin kummitus, Kaisa Reetta T., Kirjojen kamari, Jeenin kirjablogi, Kirjan pauloissa, Olipa kerran kirjablogi ja Luettua

Loistava ystäväni - Elena Ferrante

Kirjan nimi: Loistava ystäväni - Lapsuus ja nuoruus (L'amica geniale)
Sarja:  Napoli #1
Kirjoittaja: Elena Ferrante, suomentanut Helinä Kangas
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi:  2011, suomennos 2016
Sivumäärä: 362
Mistä: Kirjastosta

 ' Kuuntelin, mitä Lila sanoi Nulle, ja sanoin sitten hiljaisella äänellä saman Tinalle vähän eri muodossa. Jos Lila pani pullonkorkin nukkensa päähän hatuksi, minä sanoin omalle nukelleni murteella: Tina, pane tämä kuningattaren kruunu päähäsi, ettet vilustu. Jos Lila hyppi ruutua Nu käsivarsillaan, minä tein kohta samoin Tinan kanssa. Mutta sellaista ei ollut vielä tapahtunut, että olisimme päättäneet jostakin leikistä ja ruvenneet leikkimään sitä yhdessä. '

s. 24-25

66-vuotiaana Elena saa puhelun lapsuuden parhaan ystävänsä pojalta Rinolta: Lila on kadonnut kuin tuhka tuuleen jättämättä mitään jälkeensä. Ystävänsä dramaattisuudesta suivaantuneena Elena päättääkin kirjoittaa heidän yhteisen tarinansa muistiin. Lila ei voi noin vain paeta ja pyyhkiä itseään olemattomiin.

Lilan ja Elenan yhteinen taival alkaa heidän lapsuudestaan. Pieninä he leikkivät yhdessä mutta erillään korttelin pihalla, mutta vasta koulujen alettua heidän tuttavuutensa viimein syvenee ystävyydeksi. Lila ja Elena ovat tietyssä mielessä toistensa vastakohdat mutta samalla toisiaan täydentävät kilpasiskot. Siinä missä Elena on kiltti ja tunnollinen on Lila opettajien kauhu jota ei kiinnosta muiden ajatukset. Elena on ollut koulun tähtioppilas, mutta sitten tulee Lila. Kuriton tyttö, jonka äly on aivan toista luokkaa. 

Siinä missä itsetietoinen Lila johtaa, Elena seuraa perässä. Tyttöjen ystävyyden dynamiikka on pysynyt samana eikä siitä tunnu pääsevän eroon. Heidän koko lapsuutensa ja nuoruutensa pyörii saman köyhän Napolilaisen korttelin ympärillä jossa väkivalta on arkea. Kaikkien yllätykseksi Elena kuitenkin ponnistaa jatkamaan opintojaan kansakoulun jälkeen. Lilan koulutie puolestaan nousee pystyyn perheen vastustuksesta. Viimein Elenalla on jotakin omaa, jossa hän voi loistaa ilman vaaraa jäädä kilpasiskonsa jalkoihin. Vai onko sittenkään? Pikku hiljaa nuorison hormoonit rupeavat nimittäin hyrräämään. Mieskuviot rupeavat olemana tyttöjen pääasiallinen kiinnostuksenkohde, mutta miten akneinen Elena voisi ikinä kilpailla tässä ystäväänsä Lilaa vastaan, jonka perään kaikki kulmakunnan kollit kuolaavat.

' Tekisikö hän aina kaiken, mitä minun oli tarkoitus tehdä, minua ennen ja minua paremmin? Pakeniko hän minua, kun seurasin häntä, mutta pysytteli kannoillani mennäkseen edelleni? '

s. 147

Loistava ystäväni on nimensä mukaisesti tarina kahden tytön omalaatuisesta ystävyyssuhteesta, jossa itsevarma Lila vie ja epävarma Elena koittaa pysyä mukana. Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi he ovat kuitenkin erottomattomat. Erityisesti Elena tuntui ripustautuvan Lilaan. Lilan kiinnostuksenkohteet olivat ne mitkä olivat elämässä oikeasti merkityksellisiä. Lilan tapa puhua ja kirjoittaa oli jotakin mitä Elenakin pyrki omaksumaan. Toisaalta myös Elena kirittää Lilaa opiskelemaan omatoimisesti, sillä eihän hän voisi jäädä jälkeen.

Ystävyyden lisäksi Ferranten teoksessa on myös vahva miljöö, joka vaikuttaa voimakkaasti tyttöjen elämään. Toisen maailmansodan jälkeisessä Napolissa elämä ei ole helppoa. Köyhyyttä ja väkivaltaa piisaa, eivätkä vanhat sodanaikaiset kaunat ole vielä unhoittuneet. Monille kortteli oli koko elämä, ja ajatus korttelista ylös ponnistamisesta on absurdi. Kouluja käyvälle Elenalle tämä vastakkaisuus iskee vasten kasvoja: muut puhuat karkeata murretta ja hoitvat välienselvittelyt nyrkein ja asein sanojen sijasta. Harvinaisen älykästä Lilaa ei puolestaan päästetty jatkamaan opintoja, sillä vanhemmat näkivät tytön kouluttamisen vähäisten varojen tuhlauksena. Ehkä juuru siksi Elena ja Lila tarvitsivatkin niin paljon toisiaan: jonkun jonka kanssa jatkuva kilpaulu ajaisi heidät lopulta nousemaan köyhyydestään.

 ' Ja pian hän osoitti konkreettiset syyt, antoi tunnistettavat kasvot sille epämääärisen kireälle ilmapiirille, jossa olimme lapsina korttelissamme eläneet. Fasismin, natsismin, sodan, liittoutuneet, monarkian, tasavallan hän muutti kaduiksi, taloiksi, kasvoiksi;'

s. 162

Tuntuu että lähes kaikki ovat lukeneet Ferrantea, joten päätin itsekin viimein tarttua tähän kehuttuun Napoli-sarjaan. Aluksi yllätyinkin, sillä odotin jotakin ajatuksia herättävää ja rankkaa kuvausta Napolin köyhistä kortteleista, mutta tuntui että en saanut kirjasta oikein mitään irti. Äärimmäisen koskettavan Blondin jälkeen Loistava ystäväni ei ravistellet. Asennoituessani uudestaan teokseen enempi lukuromaanina kuin koskettavana kertomuksena sodan jälkeisestä Napolista, teos kuitenkin syttyi eloon. Tyttöjen välinen ystävyys ja muut ihmissuhteet ovat kiehtovan aitoja ja eläväinen miljöökin toimi varsin mainiosti. Vaikka en allekirjoittaisikaan takakannen lainausta modernista mestariteoksesta, niin Elenan ja Lilan tarina kyllä tarjoaa lämminsydämisen kasvukertomuksen pimeneviin iltoihin. 

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Kirjan pauloissa, Kirsin Book Club, Luettua elämää, Kannesta kanteen, Kirjakontti, Mitä luimme kerran, Kirjoihin kadonnut, Leena Lumi, Kaisa Reetta T., Lukuneuvoja, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Donna mobilen kirjat, Rakkaudesta kirjoihin, Villasukka kirjahyllyssä, Reader, why did I marry him?, Kirja vieköön!, Sanoissa ja sivuilla, Lukutuulia ja Oksan hyllyltä

 

Blondi - Joyce Carol Oates

Kirjan nimi: Blondi (Blonde)
Kirjoittaja: Joyce Carol Oates, suomentanut Kristiina Drews
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi:  2000, suomennos 2001
Sivumäärä: 943
Mistä: Kirjaston Ota/Jätä-hyllystä

' Räystään alla oli kapea ikkuna, josta näkyi kauas, vaikka kuinka monen kilometrin päähän, ja jos hän nousi seisomaan omalle sängylleen (paljain jaloin, yällä yöpaidassa), hän näki RKO Motion Pictures - yhtiön korkeassa tornissa välkkyvät neonvalot:

      RKO     RKO     RKO

Jonain päivänä. '

s. 100

 Norma Jeane Baker on enkelikasvoinen pikkutyttö, joka asuu vuoroin isovanhemmillan ja vuoroin epätasapainoisen äitinsä Gladysin luona. Isää hänellä ei ole, mutta äitiään nuori Norma Jeane palvoo. Onhan tuossa äkkipikaisessa naisessa vähän Hollywoodin glamouria, sillä hän on studiolla töissä, vaikkakin vain takahuoneessa käsittelemässä syövyttäviä aineita. Norma Jeanen lapsuus ei ole rakastava ja hellä vaan kosketuskammoiselta äidiltä voi odottaa mitä vain, kuten ajelua metsäpaloalueelle tai tulikuumia kylpyjä. Lopulta katkera Gladys passitetaan mielisairaalaan ja ujo ja änkyttävä Norma Jean systeemin kourissa orpokotiin.

Myöhemmin tästä samaisesta pikkutytöstä kasvaa koko maailman  tunnetuin seksisymboli ja näyttelijä Marilyn Monroe. Satumaisesta menestyksestään huolimatta Norma Jeane ei tunnu itseään kotoisaksi Marilynin nahoissa. Tämä seksisymbolikin on vain yksi hänen lukuisista rooleistaan. Välttämätön paha jolla varmistaa ihmisten ihailu, sillä syvällä sisimmässään Marilyn on edelleen se hylätty pikkutyttö joka vain kaipaa epätoivoisesti rakkautta. Hänestä tulee siis Vaalea Prinsessa, mutta tämä ei ole tuhkimosatu. Marilynin kohtalo on rämpiä ongelmasta toiseen hermojensa, lääkkeiden ja miesten välikappaleena.

' Olla miehisen halun kohteena - se on sama kuin tietää, että minä olen olemassa! Silmien ilme. Kalun koveneminen. Vaikka sinä olet arvoton, sinua halutaan.

Vaikka sinun äitisi ei sinua halunnut, sinua silti halutaan.

Vaikka sinun isäsi ei sinua halunnut, sinua silti halutaan.

Minun elämäni perustotuus - olipa se lopulta totta tai totuuden irvikuva - oli: kun mies haluaa sinua, sinä olet turvassa. '

s. 200

Oates on tarttunut legendaariseen Marilyniin ja antaa hänelle romaanissaan äänen. Mitä tuon julkisivun takana on oikeasti tapahtunut? Blondi ei ole elämänkerta, vaan fiktiivinen tarina myytin takana. Toisaalta samalla se on uskottava kertomus siitä millainen Marilyn on saattanut olla ja minkälaisten psykologisten taakkojen kanssa hän on joutunut painiskelemaan koko ikänsä. Lähes tuhat suvuisessa romaanissaan Oates kyllä käy läpi koko Norma Jeanen elämän, mutta joitakin nimiä on saatettu muuttaa tai viitattu vain entiseen baseball pelaajaan tai ohjaaja H. Itse olin siinä antoisassa asemassa, että en juurikaan tiennyt etukäteen Marilynin elämästä, joten ahmin kaiken tiedon mitä kirjasta sain irti. Jälkikäteen luinkin faktoja Marilynin elämästä ja näyttäisi että Oatesin tarina mukailee varsin vahvasti Marilynin todellista elämänkulkua. Tietysti Marilynin tunteet ja ajatukset ovat kirjailijan omaa sepitettä samoin kuin kohtaukset suljettujen ovien takana.

Oatesin peilaama kuva Marilynista on hyvin surullinen. Kuinka rakkautta vaille jäänyt lapsi kasvaa oppimaan että saamalla miesten huomiota hän on välitetty. Hän on seksikäs nainen joka käytti ulkonäköään saadakseen kiintymystä  ja edistääkseen uraansa. Voi pojat että niitä miehiä sitten riittikin, niin vapaaehtoisesti yksityiselämässä kuin puolipakosta studiolla. Lukuisia rakastajia, huonosti tehtyjä abortteja ja lopuksi vielä lääkehuurut joilla ensin rauhoittavalla turrututeen tunteet ja perään pistetään piristävää että jaksaa painaa eteenpäin - ei kuulosta kovin tasapainoiselta. Tästä huolimatta Marilyn on samaan syssyyn kuvattu myös hyvin naiviksi ja viattomaksi. Hän pelkäsi julkisuutta, oli jatkuvasti epävarma suorituksestaan ja tuntui aina uskovan sokeasti mitä hänelle sanottiin. Niin kipeästi hän kaipasin ihmisten hyväksyntää, että lopulta se rikkoi hänet lopullisesti. Marilyn oli julkisuusrooli. Oikea Norma Jeane oli jäänyt edelleen siksi hauraaksi yksinäiseksi pikkutytöksi. 

Olen jo kahdessa aiemmassa lukemassani Oatesin teoksessa (Sisareni, rakkaani ja Haudankaivajan tytär) vakuuttunut hänen kirjallisesta lahjakkuudestaan. Oates ei kerro tarinaansa vain sanojen voimalla, vaan hän hyödyntää itse tekstiä paperilla. Kursivoinnit, välimerkkien aikaansaama hengästyttävä teksti ja jopa runot ovat seassa luomassa lukijalle kokonaisvaltaisen lukukokemuksen. Niitä ei ole käytetty liikaa, mutta samalla täytyy tunnustaa, että Oatesin teksti ei ole nopealukuisimmasta päästä, minkä huomaa varsinkin kun kyseessä on lähes tuhat sivuinen järkäle. Ehkä jostain olisi voinut tiivistää, mutta toisaalta Marilynin henkilökuvan kokonaisvaltainen rakentaminen vaatii oman aikansa. Uskomattomasti Oates tuntuukin saaneen Norma Jeanesta otteen sieltä myyttisen Marilynin takaa.

' Hän oli "Marilyn" - ei, hän oli "Angela" - hän oli Norma Jeane joka näytteli "Marilyniä" joka näytteli "Angelaa" - niin kuin venäläinen nukke, jonka sisällä on aina pienempi ja pienempi nukke '

s. 332

Tähdet: * * * * *

Muualla luettu: Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Leena Lumi, Lukuisa, Ullan luetut kirjat, Nannan kirjakimara, Sivumerkkejä, Järjellä ja tunteella, Hurjan Hassu Lukija, Kujerruksia, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Hyllyn täydeltä ja Täällä toisen tähden alla

Eleanorille kuuluu ihan hyvää - Gail Honeyman

Kirjan nimi: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant is Completely Fine)
Kirjoittaja: Gail Honeyman, suomentanut Sari Karhulahti
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi:  2017, suomennos 2018
Sivumäärä: 429
Mistä: Kirjastosta

 ' Olen yksinäinen selviytyjä, olen Eleanor Oliphant. En tarvitse ketään - elämässäni ei ole yhtään suurta aukkoa eikä ikiomasta palapelistäni puutu ainuttakaan osaa. Olen omavarainen olento. Ainakin olen vakuuttanut niin itselleni aina. '

s. 16

Eleanor on kolmekymppinen nainen, jolla ei mene kovin hyvin. Hän on töissä design firmassa, mutta luovan työn sijasta Eleanorin päivät kuluvat pikkutarkassa laskutuksessa, jonka vuoksi uteluihin on helpointa vain vastata että toimistotöissä. Ei sen puoleen että utelioita olisi moniakaan. Eleanor on yksinäinen selviytyjä, joka ei aina osaa toimia sosiaalisissa tilanteissa. Työpaikalla hänen erillaisuudelleen naureskellaan kahvihuoneessa. Toisaalta Eleanor on jo tottunut siihen. Eihän hänellä ikinä ole ollut juurikaan ihmiskontakteja elämässään. Eleanor elää hyvin säntillistä ja samoja uria pitkin kulkevaa elämäänsä: viikolla työt, perjantaina töiden jälkeen kaupan kautta kotiin josta ostetaan votkaa jolla turruttaa viikonloppuna ajatukset ja sitten maanantaina taas takaisin töihin ja kierto alkaa alusta.

Eräällä viikolla kaikki kuitenkin muuttuu. Eleanor nimittäin kohtaa Sen Oikean! Kohtaaminen saattaa kuitenkin olla liian painava sana, sillä oikeastaan hän näkee keikalla solisti Johnnie Lomondin lavalla, ja on välittömästi myyty. Nyt Eleanor saa uutta ponttia päiviinsä, sillä pitäähän hänen käydä läpi totaalinen ulkoinen muodonmuutos, jotta hän on valmis Johnnielle kun oikea hetki koittaa. Vaikka Johnnie projektin tiimoilta Eleanorin hiukset ja vaatteet kokevat muutoksen, vielä suurempi rooli on firman IT-tuki Raymondilla. Nähdessään vanhuksen kaatuvan kadulla, päätyvät he molemmat auttamaan. Tästä alkaa tapahtumaketju, jossa lapsellisia piirretty-paitoja käyttävä Raymondin ja sosiaalisesti eristäytyneen Eleanorin välillä rupeaa muotoutumaan jonkinlainen ystävyyssuhde, joka pakottaa Eleanorin pois mukavuusalueeltaan. Menneisyyden traumat eivät kuitenkaan ole jättää Eleanoria rauhaan. Kuinka oppia elämään kun painolastia on niin paljon? Voisiko kelkan kuitenkin kääntää ja tulla onnelliseksi? Tai että kuuluisi edes sitä ihan hyvää.

' Joinakin päivinä tuntuu, että minua pitävät kiinni tässä planeetassa säikeet, jotka ovat ohuita kuin hämähäkinseitti ja hauraita kuin kehrätty sokeri. Kova tuulenpuuska saattaisi katkaista ne, minkä jälkeen nousisin ilmaan ja ajautuisin pois kuin voikukan hahtuvat. '

s. 14

Olin lukenut monia kehuvia blogipostauksia Honeymanin teoksesta ja siitä kuinka se ei ole vain tyhjänpäiväistä hömppää. Yllätykseni olikin suuri kun aloitin luku-urakkani ja lähtöasetelmat tuntuivat niin kliseisiltä: on ruma ankanpoikainen jolla on suuri ihastus mieheen jota ei voi saada ja sitten kuvoihin ilmestyy mukava naapurinpoika joka viekin hitaan alun jälkeen naisen jalat alta. Onneksi alkuasetelma ei kuitenkaan johtanut tälle tuhansia kertoja tallatulle polulle, vaan se uskalsi ottaa oman suuntansa. Nimittäin kun päästiin kuluneesta alkuasetelmasta eteenpäin, Honeymanin teos rupesi pikkuhiljaa aukaisemaan Eleanorin kipeää menneisyyttä. Eikä se loppukaan ollut niin sokerinen.

Eleanorille kuuluu ihan hyvää onkin yllättävän raikas teos, jonka kanssa ei tarvitse pelätä liikaa höttöä. Tietysti joiltakin kliseiltä ei Honeymaninkään teoksessa voida välttyä. Eleanorin ulkoisen muodonmuutoksen seurauksena ihmiset rupeavat olemaan hänelle ystävällisempiä, joka kertoo samaa tarinaa kuin kaikka teinileffat: kuinka oppimalla meikkaamaan ja valitsemana trendikkäät vaatteet nörtistä puhkeaakin koulun kaunotar. Onneksi tämä jää kuitenkin pienempään rooliin, jolloin Eleanorin henkisella kasvulle jää sen ansaitsema paraatipaikka.

Vaikka teoksessa onkin siis hyvää, ei tietyiltä epäuskottavuuksilta voitu välttyä. Vaikka Eleanorilla olikin hyvin poikkeava lapsuus ja hän on erakoitunut koko ikänsä, niin kuinka todennäköistä on että 2010-luvulla kolmekymppisellä ei ole ikinä ollut kotona tietokonetta tai kännykkää? Elenaorin lapsuuden traumaattiset tapahtumat olivat myös niin järkyttäviä että hiukan maltillisemmallakin taustatarinalla oltaisiin voitu silti hätkähdyttää ja puhutella lukijaa olematta kuitenkaan niin over the top. 

Eleanorille kuuluu ihan hyvää on siis varsin puhutteleva teos joka kliseisen alkuihastuksen jälkeen tuo taidokkaasti esiin traumaattisen lapsuuden vaikutukset. Vaikka teos löytyykin romantiikka osastolta, on siinä kuitenkin synkkä pohjavire. Eleanorilla ei nimittäin todellakaan mene hyvin. Olikin hienoa nähdä kuinka hänen kasvuprosessi sisälsi nousevan käyrän lisäksi myös isojakin pudotuksia. Harvahan pääsee pohjalta yhdellä ponnistuksella ylös - varsinkaan yksin. Ystävyys onkin teoksen avainsana.

' En palanut tuhkaksi. Nousin liekeistä kuin pieni feeniks-lintu. Tunustelin arpiani, silitin niiden muhkuroita. En palanut, äiti, sanoin mielessäni. Kävelin tulen läpi ja selvisin hengissä. '

s.106 

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Mitä luimme kerran, Rakkaudesta kirjoihin, Kirja vieköön!, Oksan hyllyltä, Kaiken ei tarvitse olla totta, Kirjakaapin kummitus, Eniten minua kiinnostaa tie, Paljon melua kirjoista, Luetut.net, Kirjojen keskellä, Sunnuntaiblogi, Järjellä ja tunteella, Kulttuuri kukoistaa, Hannan kirjokansi, Kirjoihin kadonnut, Kirjamerestä ongittua, Ei vain mustaa valkoisella, Kirja hyllyssä, Kirjarouvan elämää, Aina joku kesken ja Kirjasähkökäyrä
  

Mabellen kahdet kasvot - Agatha Christie

Kirjan nimi: Mabellen kahdet kasvot (One, two, buckle my shoe)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Eero Ahmavaara
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi:  1940, suomennos 1966
Sivumäärä: 223
Mistä: Omasta hyllystä

' Suurempienkin miesten elämässä on joitakin nöyryyttäviä hetkiä. On sanottu, että yksikään mies ei ole sankari kamaripalvelijansa silmissä. Siihen voitaisiin lisätä, että harvat miehet ovat sankareita omissa silmissään astuessaan hammaslääkärin vastaanottohuoneeseen. 

Hercule Poirot oli syvästi tietoinen tästä totuudesta.

Hän oli mies, joka oli tottunut pitämään itseään arvossa. Hän oli Hercule Poirot, joka monella tapaa oli muita ihmisiä etevämpi. Mutta tällä hetkellä hän ei kyennyt tuntemaan pienintäkään ylemmyyttä. Hänen rohkeutensa oli nollapisteessä. Hän oli vain tavallinen jänishousu, joka pelkäsi hammaslääkärin tuolia. '

s. 12-13

Vaikka mestarietsivä Hercule Poirot onkin monessa suhteessa tavallisten kuolevaisten yläpuolella, edes hän ei voi paeta säännöllisiä hammaslääkärin tarkastuksia. Hammaslääkäri herra Morleyn odotushuoneen jännittyneessä ilmapiirissä Poirot törmää murhanhimoiseen nuorukaiseen. Poistuessaan helpottuneena käyntinsä jälkeen kaikki näyttää puolestaan taas valoisalta ja samaisella nuorukaisellakin on selvästikin vain paha hammassärky vaivoinaan. Ulko-ovella herrasmiesmäisesti Poirot jopa auttaa hömelöä, ja Poirotin makuun aivan liian epähuoliteltua, naista, jonka kengän solki irtoaa. Mikään ei voi enää pilata Poirotin päivää, sillä hän on nyt vapaa kuin taivaan lintu.

Alle parin tunnin päästä Poirot saa kuitenkin puhelun tarkastaja Jappilta. Poirotin hammaslääkäri herra Morley on nimittäin löydetty kuolleena vastaanotoltaan. Vanhan vainukoiran onkin haastava hyväksyä selitystä, että vain noin tunti hänen käyntinsä jälkeen täysin tavallisesti rupatellut herra Morley olisi painanut liipasinta ja päättänyt päivänsä. Kun vielä selviää, että liike-elämän johtotähti itse Alistair Blunt kävi myös herra Morleyn vastaanotolla, on Poirot varma että tapahtuneessa on jotakin hämärää. Olisiko kaiken taustalla kommunistinen salaliitto joka haluaa raivata Bluntin tieltään? Sitten tapahtuu toinen kuolemantapaus. Poliisi löytää mielestään tyydyttävän selityksen molempiin tapauksiin, mutta Poirot ei asiaa niele. Kaikki ei nimittäin ole kohdallaan. Palapelistä puuttuu vielä jokin oleellinen pala.

' Hän muisti, kuinka hän oli istunut aikaisemminkin raapustaen paperille erillisiä tosiasioita ja nimiä. Lintu oli lentänyt ikkunan ohi korsi suussaan.

Hänkin oli kerännyt korsia...

Hänellä oli niitä - nyt jo melko paljon. Ja kaikki olivat siististi tallessa hänen järjestelmällisissä aivoissaan - mutta hän ei ollut vielä yrittänyt järjestää niitä. Se oli seuraava askel - järjestää korret mielekkääksi kokonaisuudeksi.

Mikä häntä pidätti? Hän tiesi vastauksen. Hän odotti jotakin.

Jotakin väistämätöntä, ennalta määrättyä, ketjun seuraavaa rengasta. Kun se tulisi - silloin - silloin hän voisi jatkaa. '

s. 104-105

Jälleen kerran dame Christie tarjoilee lukijoilleen kutkuttavan mysteerin. Kuka olisi voinut murhata herra Morleyn, kun sisällä oli vain rajattu määrä henkilöitä? Entä kenellä olisi ylipäätänsä ollut motiivia päästää tämä herttainen hammaslääkäri päiviltään? Pohatta Bluntin on myös pakko liittyä tapahtumaketjuun jollain tapaa, sillä eihän koko tapahtumassa olisi muuten päätä eikä häntää. Olikin kiehtovaa seurata kuinka tällä kertaa Christie tuo dekkarinsa sivuille myös Euroopan poliittisen tilanteen niin keskustelujen kuin teorioiden kautta. En ole aiemmin huomannut vastaavaa, joten tämä lisäelementti olikin miellyttävä tuulahdus historiaa - tai pikemminkin Christien todellisuutta. Välillä sen nimittäin täysin unohtaa, että Christiehän (1890-1976) aloitti kirjoittamisen jo vuonna 1920 ja on siten elänyt läpi molemmat maailmansodat.

Mabellen kahdet kasvot onkin varsin mainio Poirot, jonka ahmaisin itselleni epätyypillisesti peräti yhdessä illassa. Näin ainakin kaikki juonikuviot ja pienet yksityiskohdat pysyivät päässä, vaikkakaan en voi sanoa osanneeni yhdistellä taaskaan näitä vihjeitä täysin oikeaksi ratkaisukokonaisuudeksi. Näiden vihjeiden lisäksi oli myös ihanaa bongailla muita ajan hengen yksityiskohtia kuten villaisia alusvaatteita ja kuulotorvia. Vaikka siis nautinkin teoksesta, niin muutama kitini nyt kuitenkin kustantajalle: nimen suomennos oli kyllä varsin epäonnistunut enkä myöskään suosittelisi lukemaan taakakantta turhan tarkasti etukäteen. Muuten voin kyllä lämpimästi suositella tätä vähän vähemmän tunnettua Christietä, sillä onhan se ihana nähdä Poirotin hiukan inhimillisempikin puoli - hänkin pelkää hammaslääkäriä!

Tähdet: * * * *

Kruununpuisto - Laila Hirvisaari

Kirjan nimi: Kruununpuisto
Sarja:  Imatra #1
Kirjoittaja: Laila Hirvisaari
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi:  2005/2006
Sivumäärä: 508
Mistä: Kirjastosta

' Vieressä kuohui valtoimenaan koski, valkoinen vaahto nousi korkealle ilmaan ja koko ajan kuului huumaava jylinä todistuksena veden voimasta. Lähellä olevan hotellin tornit näyttivät jotenkin epätodellisilta. Koko rakennus oli kuin satulinna, joka oli joltain muulta ajalta. '

s. 298

Hyytävänä huhtikuisena aamuna vuonna 1904, Anna Kristiina Kuzmin lähtee suomalaistaustaisen äitinsä Elviiran ja venäläistaustaisen isänsä Nikolain kanssa koskelle. Imatran koski on kuitenkin petollinen. Vaikka kokeneena soutajana Nikolai luulee tuntevansa sen syöverit, on koskella kuitenkin oma tahto. Traagisen veneonnettomuuden seurauksena Anna Kristiina menettää äitinsä ja Nikolai vaimonsa. Tämä ei ole kuitenkaan ainut sattumus Ritikanrannan asuinalueella. Tornatorin tehtaan asuinkamareissa elää ahtaasti monenlaista pariskuntaa ja perhettä. Työnantaja huolehtii työntekijöistään, mutta silti ei kaikelta murheelta voida välttyä. Onneksi on kuitenkin tiivis yhteisö joka huolehtii toisistaan niin hyvinä kuin huonoina hetkinä.

Samaisen kosken varralla on vähän matkan päässä taas aivan toinen todellisuus. Imatran valtionhotelli, tuo mystinen satulinna jossa voi törmätä venäläisiin ylimystöläisiin, seisoo jylhänä kosken vieressä. Tänne tekee myös matkan venäläinen kreivitär Darja Dmitrijevna yhdessä uuden suomalaisen seuraneitinsä Julian kanssa. Narvan rannat vaihtuvat siis Imatran kosken pauhuun. Julia huomaa kuitenkin pian, että kreivittär ei ole tullut vain nauttimaan maisemista.

 ' Yleisen riemun vallassa tehtiin tilaa Naimi Henriikan pyllylle, ja lyötiin lisää löylyä. Puhuttiin toisten puheiden päälle, huudettiin, naurettiin, ilakoitiin. Unohdettiin, että Elviira Kuzmina oli kuollut, tytär Anna Kristiina käynyt hyvästelemässä äitinsä ruumishuoneella ja Nikolai Kuzmin järjesti vaimonsa hautajaisia. Unohdettiin hetkeksi, että Jenny Karhusta oli potkaistu mahaan, ja että Katri Haapanen ei päässyt saunaan, kun hoiti Jennyä. Unohdettiin, että oli tullut takatalvi ja tuuli ulvoi saunan nurkissa. Nyt oli vain höyryn peittämä sauna, tutut naiset, iloinen puheensorina, saunasaippuan tuoksuvat aromit ja puhtaiksi pestyt hiukset. '

s. 98

Kontrasti köyhän suomalaisen työläiskansan ja venäläisten ylimystön välillä on silmiinpistävä.  Ritikanrannassa arjen pieneistä iloista nautitaan yhdessä, vaikka monella mittapuulla elintaso ei olekaan korkealla. Toisaalta Julia näkee kreivittären mukana Venäjän hovin loiston. Loiston mukana tulee kuitenkin huoli statuksesta ja oikeasta asemoitumisesta polittisella kartalla eikä missään nimessä saa näyttää heikkouksiaan muille. Vastaavasti Imatran valtiohotelli, oli suomalaisilta kiellettyä aluetta, sillä eihän rahvas saa sekoittua herrainkansaan. Uskomattoman kuuloista, mutta Suomihan oli tuolloin vielä osa Venäjää ja vastakkainasettelu oli voimissaan.

Hirvisaari tuo myös hienosti esiin tuon ajan poliittisen ilmapiirin. Venäjän hoveissa puhutaan kykenemättömästä keisarista ja kuka olisi sopiva seuraaja. Vastaavasti Suomen puolella tunteita kuumentaa kenraarikuvernööri Bobrikov, jonka voimakas venäläistämisohjelma eskaloituu lopulta hänen murhaan. Julian veli muun muassa tunsi tähän poliittiseen murhaan osallistuneita tahoja eivätkä Juliankaan vahvat suomalaiskannat jää huomiotta.

Kruunupuisto onkin mielenkiintoinen poikkileikkaus 1900-luvun alun Suomesta. Vaikka itse tarina onkin varsin kevyt, käsittelee se samalla niin kattavasti aikakauttaan, että Hirvisaaren kykyjä ei voi kuin ihailla. Toisaalta samaan hengenvetoon on pakko myöntää, että aluksi olin aika skeptinen. En täysin ymmärtänyt miksi Ritikanranta oli mukana valtionhotellin sijasta ja sen laaja henkilökaarti sai myös pään pyörälle. Onneksi tarina löysi kuitenkin omat keskittyneet uransa. Kaikella oli oma paikkansa, enkä malta odottaa että pääsen jatkomaan Hirvisaaren Imatra-sarjan parissa. En ole nimittäin vielä valmis luopumaan Imatran kosken mahtavasta pauhusta.

' Julia katseli valtavan kosken pyörteitä väsymättä niihin koskaan. Valkoinen vaahto nousi korkealle, vesi möyrysi, huusi, julisti maailmalle, että täältä tullaan. Joskus koski oli niin täynnä vaahtoa, että se näytti vitivalkoiselta. Se oli julman kaunis, niin kuin veden olisi pitänyt samalla kertaa ulvoa kivusta, satuttaa ja pelästyttää, mutta samalla myös ihastuttaa. Näky pelotti, mutta siinä oli todella jotakin hengästyttävän ihanaa. Pyörteet nuolivat kivien pintoja ja teräviä kärkiä. Vesi teki omia uomiaan, sen mieli muuttui jatkuvasti. Pyörteet saattoivat kulkea korkealla, sitten ne tekivät valtavan kuperkeikan katsojan edessä, niin että aallon sisälle jäi tyhjää tilaa. Se saattoi leikitellä, tulla lähemmäksi katsojaa, nyt pyöritään pinnalla, tämä on kuin lasten leikkiä... Tulkaa tänne, minä tuhoan teidät silmänräpäyksessä. '

s. 402 

Tähdet: * * * * +

Muualla luettu: Kirjojen kuisketta 

The Red Queen - Matt Ridley

Kirjan nimi: The Red Queen: Sex and the Evolution of Human Nature
Kirjoittaja: Matt Ridley
Kustantaja: HarperCollins
Julkaisuvuosi:  1993
Sivumäärä: 405
Mistä: Poikaystävältä lainassa

' This concept, that all progress is relative, has come to be known in biology, by the name of the Red Queen, after a chess piece that Alice meets in Through the Looking-Glass, who perpetually runs without getting very far because the landscape moves with her: It is an increasingly influential idea in evolutionary theory, and one that will recur throughout the book. The faster you run, the more the world moves with you and the less you make progress. '

s. 19

Ridleyn klassikkoteos käsittelee ennen kaikkea seksuaalisen valinnan taustalla piileviä evoluutionaalisia seikkoja. Ensin lähdemme liikkeelle miksi seksiä ylipäätänsä on. Eliömaailmassa on kirjava kauttaus erilaisia lisääntymismetodeja aina jakaantumisesta sukupuolenvaihtoon kesken elämän. Miksi ihmisille on siis kehittynyt kaksi eri sukupuolta, joiden geenit yhdessä luovat pohjan jälkikasvulle? Yllättäen seksin taustasyynä vaikuttaisikin olevan kilpajuoksu mitäs muuta kuin loisia vastaan. Erilaiset bakteerit ja loiset ovat äärimmäisen tehokkaita lisääntymään, jolloin sattuma voi tarjota heille avaimet vastustuskyvyn läpi. Ihmisillä tai nisäkkäillä yleisimminkin lisääntymisen nopeudessa ei ole kehumista, joten he tarvitsivat uusia tapoja vastata loisien invaasioon. Geneettinen sekoittuminen mahdollistaakin vastustuskykylukkojen muuttumisen ja kehittymisen ajan myötä aina sukupolvelta toiselle. Tässä on ainakin yksi teoria, jonka Ridley esittää. Seuraava kysymys on tietenkin miksi sukupuolia on juuri kaksi jne. Näihin nouseviin jatkokysmyksiinkin Ridley pyrkii ottamaan kantaa.

Teoksen toinen osia keskittyy puolestaan evoluutioon ja parinvalintaan, jotka kulkevat vahvasti käsi kädessä. Etenemme pieneliö esimerkeistä kohti isompia ja tunnetumpia. Miksi esimerkiksi riikinkukko uroksella on niin mahtava muttä epäkäytännöllinen pyrstö? Läpi monien lintu- ja nisäkäslajien on nähtävissä, että parinvalinta on suosinut äärimmäisyyksiä pakottaen urokset tasapainottelemaan kapealle trapetsille jossa toisaalla on näyttävyys ja suvun jatkaminen, mutta toisaalta yli kehittyneenä yksilön selviytymismahdollisuudet laskevat dramaattisesti. Vastaavasti eri eläinten (mukaan lukien ihmisen) perheenhoitomallit näyttävät vaikuttavan vahvasti näihin preferensseihin. Onvathan evoluutionaariset tarpeet aivan erilaiset mikäli vain johtavat urokset hedelmöittävät  haareminsa vai pariudutaanko kumppanin kanssa yhteishuoltajuuteen. Lopussa Ridley pureutuu vielä tarkemmin itse ihmiseen sekä miesten ja naisten eroavaisuuksien ja parinvalinnan taustasyihin evolutionaarisesta perspektiivistä.

' Although it is a fair generalization to say that men are taller than women, nonetheless the tallest woman in a large group of people is usually taller than the shortest man: In the same way, even if a average woman is better at some mental task than the average men, there are many women who are worse at the task than the best men, or vice versa: But the evidence for the average male brain differenting in certain ways from the average female brain is now all but undeniable. Evolved differences are by definition "genetic", and any suggestion that men and women have genetically different minds horrifies the modern conscience for it seems to justify prejudice. '

s. 249 

Ridleyn teos tasapainoilee liian tieteellisen otteen ja tavallisen kansan luettavuuden välimaastossa. Erityisesti alussa otetaan lukijalta luulot pois kun käydään yksityiskohtaisesti läpi erilaisia pieneliöiden lisääntymisstrategioita ja teorioita niiden mahdollisista taustasyistä. Tästä kattavasta kattauksesta meni ainakin minun pääni paikoin pyörälle, mutta piti vain hyväksyä, että lukion kahden kurssin tietämykselläni biologiasta ei voi olettaakaan syväluotaavaa ymmärrystä eri teorioiden linkeistä toisiinsa. Tämä ei onneksi menoa haitannut, ja Ridley veti minut viimeistään mukaansa kirjan toisessa parinvalinta osiossa. Siellä esimerkit olivat hyvin konkreettisia ja vaikka tieteellistä teoriavertailua oli edelleen luvassa, imivät ne mukaansa pohtimaan ympäröivää maailmaa ja mitä kaikkea siellä näkeekään.

The Red Queen herättää siis paljon ajatuksia, mutta kaikkea ei ole niin helppo niellä näin modernissa ajatusmaailmassa. Onneksi Ridley tuo kuitenkin esiin paljon erilaisia teorioita, vaikkakin hän pyrkii kumoamaan mielestään väärät teoriat. Näin lukija saa kuitenkin kattavamman kuvan kuin vain Ridleyn vahvasti seksuaaliseen valintaan nojaavan evoluutionteorian. Erityisen selväksi kävi myös Ridleyn kanta sosialogiaan ja sosiaalievoluutioon, joiden teorioita hän nuijii huolella. Geenit nimittäin määrittävät ihmisiä. 

Monin paikoin Ridley siis haastaa lukijaansa ja vallitsevia näkökantoja asioihin. Hän myös tiedostaa esimerkiksi puhuessaan miesten ja naisten geneettisistä eroista, että tulee todennäköisesti suututtaneeksi monia. Kaikkea Ridleyn teoksen argumentteja ei siis tarvitse allekirjoitta, mutta kyllähän se on selkeää, että sukupuolten ominaisuuksien välillä on erilaiset jaukaumat, vaikkakaan niiden perusteella ei saisi tehdä yleistyksiä että nainen ei esimerkiksi voisi olla pitkä. Uskon Ridleynkin pyrkineen tällaiseen tasapainoon. The Red Queen onkin teos joka saattaa viedä lukijansa mukavuusalueelta, mutta samalle se palkitsee. En edes muista milloin teos olisi viimeeksi saanut minut pohtimaan ympäristöäni ja siinä näkemiäni asioita näin vahvasti uudesta näkökulmasta.  

The Red Queen oli myös ensikosketukseni Kindlen maailmaan. Monille e- ja äänikirjat ovat jo jokapäiväistä arkea, mutta itse olen pysynyt vuosia uskollisena perinteisen kirjaformaatin kannattajana. Näin jälkikäteen on kyllä pakko myöntää, että onhan se kätevää kun kädessä tarvitsee pitää valtavan tiiliskiven sijasta vain kevyttä lukulaitetta, joka pitää sisällään satoja teoksia. En ole kuitenkaan täysin myyty, sillä olen tietyssä mielessä myös visuaalinen lukija. Tykkään että näen lukemisen edistymisen kirjanmerkin hivuttautuessa pikku hiljaa takakantta kohden. Onhan se myös kätevää kun pystyy selaamaan tarvittaessa taaksepäin ilman huolta paikan hukkaamisesta. Pidän myös erityisesti vanhojen kirjojen tuoksusta. Koenkin, että e-kirjoille on omat aikansa ja paikkansa, esimerkiksi kun mukanaan ei halua raahata ekstra kiloja, mutta silti ei ole perinteisen kirjan voittanutta.

Tähdet: * * * *

Enkelipeli - Carlos Ruiz Zafón

Kirjan nimi: Enkelipeli (El juego del ángel)
Sarja:  Unohdettujen kirjojen hautausmaa #1 (kronologinen)
Kirjoittaja: Carlos Ruiz Zafón, suomentanut Tarja Härkönen & Anu Partanen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi:  2008, suomennos 2009
Sivumäärä: 607
Mistä: Omasta hyllystä

' Kirjailija ei unohda koskaan sitä, kun hän ensimmäisen kerran saa muutaman kolikon tai kehut tarinan vastineeksi. Hän ei unohda koskaan sitä, kun hän ensimmäisen kerran tuntee turhamaisuuden suloiden myrkyn suonissaan ja uskoo, että jos hänen onnistuu toimia niin ettei kukaan huomaa hänen lahjattomuuttaan, hänen kirjalliset haaveensa voivat antaa katon pään päälle, lämpimän aterian päivän päätteeksi ja sen mitä hän eniten halajaa: hän näkee nimensä painettuna surkealle paperinpalalle uskoen täysin että se elää häntä kauemmin. Kirjailija on tuomittu muistamaan tuon hetken, sillä siinä vaiheessa hän on mennyttä miestä ja hänen sielullaan on hinta. '

s. 9

 

Vuonna 1917 Barceloonassa Teollisuuden äänen tähtikirjoittajan Pedro Vidalin siipien suojassa kasvaa köyhä uusi kirjailijanalku David Martín. Pikkuhiljaa David saa vastuulleen lehden salapoliisipalstan jatkokertomuksen kirjoittamisen. Davidin kirjoittamistyyli jakaa kuitenkin paljon mielipiteitä eikä kateellisten työkavereiden keskellä tunnelma ole korkealla. Rikkaan suvun vesa Pedro pysyy kuitenkin Davidin tukena ja turvana, ja kun ovet Teollisuuden ääneen sulkeutuvat, on Davidille tarjolla kustannussopimus. Vaikka kyseessä ei olekaan unelmien diili, sillä Davidin pitäisi tahkota äärimäisen kovalla tahdilla kioskidekkareita ja vieläpä salanimen Ignatius B. Samsonin alla, ottaa hän sen lumoutuneena vastaan. Saahan hän viimein elantonsa kirjoittamisesta!

Roskapokkareitaan kirjoittamalla Davidilla on viimein myös varaa vuokrata kaupungilta tornihuvila, joka on ollut tyhjillään vuosikaudet nostaen vierailijoiden niskakarvat pystyyn. Davidia tämä mystinen torni on kuitenkin kutsunut jo vuosia. Järjetön työtahti ja oman teoksen murska-arvioit, vievät kuitenkin Davidin terveyden ja haaveet urasta. Enkelisiipisellä sinetillä vasrustettu kirje lupaa Davidille kuitenkin pelastusta, kuten vuosia aiemmin. Kaiken menettäneenä Davidillä ei ole enää syytä kieltäytyä mystisen kustantaja Andreas Corellin tarjouksesta. Corelli ei tarjoa mitään muuta kuin kuolemattomuutta ja suunnattomia rikkauksia vain yhtä ainutta teosta vastaan. Kaikki ei ole kuitenkaan sitä miltä näyttää, ja pian David huomaakin joutuneensa ansaan, jonka alttarilla kirjailijoita on ennenkin uhrattu hulluuteen. Mikä onkaan totta ja mikä vain mielenvikaista harhaa? Voiko edes Unohdettujen kirjojen haustausmaa pelastaa hänen sielunsa?

' Silloin tuo salaperäinen vartija seisahtui ja laski lyhdyn pylväskaiteelle, jonka takaa erottui kaariholvi. Kohotin katseeni enkä saanut sanaa suustani. Mammuttimainen siltojen, tasanteiden ja täpötäysien kirjahyllyjen labyrintti kohosi edessäni muodostaen mittasuhteiltaan kurittoman jättimäisen kirjaston. Tunneleiden kudelma halkoi tuota rakennelmaa, joka näytti kohoavan spiraalina kohti valtavaa, valon ja varjon muodostamia kiiloja ympärilleen levittävää lasikupolia. [- -] - Ignatius B. Samson, tervetuloa Unohdettujen kirjojen haustausmaalle. '

s. 154 

Luin Zafónin kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa jo heti niiden ilmestyessä, mutta sittemmin sarja vain jäi pölyttymään kirjahyllyyn. Nyt kun viimeinenkin osa Henkien labyrintti ilmestyi 2017, tulin siihen tulokseen, että pitäähän tämä sarja viimein lukea läpi. Teosten lukujärjestyksen suhteen tuntui pikaisen googlettamisen perusteella olevan pariakin koulukuntaa toisten suosiessa julkaisujärjestystä (Tuulen varjo) ja toisten kronologista (Enkelipeli) lähestymistä. Omasta hyllystäni kun sattui löytymään Enkelipeli, päätin palata sarjan pariin kronologisessa järjestyksessä. 

Muistikuvani Enkelipelin ensimmäisestä lukukerrasta ovat enemmänkin kuin hatarat. Mustin sen kasvattavan kierroksia loppua kohden, joka oli tuolloin mielestäni hyvinkin pelottavaa. Nyt hiukan kokeneempana lukijana Enkelipeli tarjosi kyllä edelleen jännitystä ja synkkää maagista realismia, mutta jalkoja se ei kuitenkaan vetänyt veteliksi. Itseasissa jäin kaipaamaan siihen vielä jotakin lisää, sillä lopussa tuntui aika tyhjältä ja huijatulta - tässäkö tämä nyt oli? Nuoruuden järisyttävä lukukokemus jäi saavuttamatta, mutta ehkäpä odotukseni olivatkin liian korkealla. Mullistava lukukokemus vaati jo hiukan enemmän, kun erilaisia teoksia onkin jo vinot pinot takana.

Tästä huolimatta pidin kyllä Zafónin teoksesta. Sen kieroutunut maailma vei menneessään eikä olisi halunnut päästää otteestaan. Sympaattisesta kirjakauppias Semperesta samoin kuin itse Unohdettujen kirjojen hautausmaasta (joka on konseptina aivan mahtava!) olisi mieluusti lukenut enemmänkin, mutta on ymmärrettävää että kaikelle ei vaan riitä palstatilaa kun jo nyt kyseesä oli yli 600 sivuinen järkäle ohuen ohuilla sivuilla. Pahaenteinen pohjavire seuraa lukijan mukana läpi näiden sivujen, eikä tarina päästä päähenkilöämme helpolla. Jäänkin mielenkiinnolla seuraamaan mitä tarjottavaa loppusarjalla onkaan. Sen verran kutkuttavia ihmissuhteita, jounikuvioita ja miljöitä Zafón nimittäin tarjoilee jo nyt tässä goottilaisessa ylistyslaulussaan.

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Lumiomena, Sallan lukupäiväkirja, Hurjan Hassu Lukija, Ei vain mustaa valkoisella, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjahullun päiväkirja, Kirjavaras Rere, Sivumerkkejä, Kirjakuiskaaja, Mielikuvituksen melodiat, Kirjamerestä ongittua, Kirjoista ja Mari A:n kirjablogi

Krokotiilin keltaiset silmät - Katherine Pancol

Kirjan nimi: Krokotiilin keltaiset silmät (les yeux jaunes des crocodiles)
Sarja: #1
Kirjoittaja: Katherine Pancol, suomentanut Marja Luoma
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi:  2006, suomennos 2012
Sivumäärä: 697
Mistä: Omasta hyllystä

' Sopimus on hyvin yksinkertainen; sinä kirjoitat kirjan ja saat rahat, mutta kirjoittajaksi ilmoitamme minut, ja minä mainostan kirjaa televisiossa, radiossa, lehdissä... '

s. 290

Joséphinen elämä on tullut käännekohtaan. Työttömäksi jäänyt mies Antoine lähtee nuoren kampaaja Mylénen matkaan jättäen Joséphinen yksin kahden teini-ikäisen tyttären kanssa. Isku ottaa koville kiltille Joséphinelle monellakin tasolla. Henkisesti Antoinen lähteminen iskee kuitenkin pahiten. Mikse Joséphine ei kelvannutkaan, vaikka hän yritti olla hyvä vaimo ja huolehtia perheestä? Oliko syynä pikku hiljaa lanteille kerääntyneet lisäkilot? Entä miten selvitä arjesta isäänsä jumaloivan teini Hortensen kanssa,  joka ei voi sietää äitinsä pehmeää luonnetta? Joséphinella on edessään kasvun paikka, mikäli hän mielii selvitä yksin ilman Antoinea tukena ja turvanaan.

Joséphinen intohimona on 1100-luvun tutkiminen, vaikka hänen perheensä onkin aina nauranut hänen uralleen. Joséphinen sisko Iris on nimittäin Joséphinen täysi vastakohta: hoikka, rikas ja menestyvä, ainakin mikäli varakkaisiin naiminen lasketaan menestyksen mittariksi. Iriksen elämä tuntuu kuitenkin kaikesta pintapuolisesta glamourista huolimatta tyhjältä. Eräillä illalliskutsuilla hän tulee valehdelleeksi kirjoittavansa romaania, jotta hän vaikuttaisi taas edes hiukan kiinnostavalta. Illallisvieraiden joukossa ollut kustantaja kiinnostuukin tästä historiallisesta romaanista, mutta ainut ongelma on että Iris ei tunne lainkaan historiaa eikä hän saa paperille kirjoitettua sanan sanaa. Onneksi kipeästi rahaa tarvitsevalta pikkusiskolta nämä puolet luonnistuisivat. Näin Joséphine aloittaa kirjoittamaan elämänsä ensimmäistä romaania samalla kun Iris aikoo ottaa kaiken irti tulevasta valokeilastaan.

' Elämä on jatkunut, elämä jatkuu aina. Elämä tarjoaa syyn itkeä ja syyn nauraa. Sellaista elämä on, Joséphine, luota siihen. Elämä on henkilö, joka on otettava kumppaniksi. Elämän valssiin on lähdettävä mukaan, sen pyörteisiin on mentävä. Joskus se on vähällä hukuttaa sinut, luulet kuolevasi juuri nyt, mutta se tarttuukin sinua hiuksista ja siirtää sinut toiseen paikkaan. Joskus se vie sinulta jalat alta, toisinaan se tanssittaa. Elämään on ryhdyttävä niin kuin tanssiin. Siitä ei tule mitään, jos lopettaa liikkeen, itkee itsesäälistä, syyttää muita, juopottelee, ottaa pieniä pillereitä pehmittämään töyssyjä. On vain tanssittava valssia. Ylitettävä elämän tuomat esteet, koska niistä selviytyminen antaa ihmiselle lisää voimaa ja päättäväisyyttä. '

s. 581

Krokotiilin keltaiset silmät on kaikessa komeudessaan aikamoinen runsaudensarvi. Vaikka sen keskiössä pyöriikin Joséphinen kasvukertomus hiirulaisesta ovimatosta omilla jaloillaan ylpeästi seisovaksi naiseksi, on siinä niin paljon muutakin. Kertojana vuorottelevat muun muassa Joséphinen ja Iriksen lisäksi heidän isäpuolensa Marcel, joka haluaisi epätoivoisesti omaa lihaa ja verta olevan jälkeläisen sekä Joséphinen entinen mies Antoine, joka lähtee Afrikkaan krokotiilifarmille hakemaan uutta menstystä uralleen. Sitten on tietysti vielä Joséphinen trendikäs tytär Hortense sekä Marcelin rakastajatar Josiane sekä Joséphinen salaperäinen naapuri ja ystävä Shirley. Jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan ja omat kipukohtansa koettavanaan. 

Vaikka keskeisiä henkilöitä on tarinassa pilvin pimein, onnistuu Pancol kuitenkin pitämään tarinan raiteillaan ja rullaamassaa eteenpäin. Oikeastaan tämä laajennettu henkilökaarti myös mahdollisti useampien asioiden käsittelyn. Toisaalta pakko ihmetellä kirjailijan skeptismiä onnellisia parisuhteita kohtaan, sillä jokaisessa liitossa taisi olla jotakin pettämistä tai muita salaisia motiiveja taustalla. Kaikesta tästä huolimatta tai ehkä juuri siksi teoksesta tuntui henkivän myös tietty ranskalaisuus, mihin tykästyin jo Barberyn Siilin eleganssissa.

Krokotiilin keltaiset silmät on siis hyvin moninainen teos. Se on paitsi kasvukertomus, mutta samalla niin paljon muuta. Historiallisen romaanin ystäville otteet Joséphinen kirjoittamasta teoksesta ovat nannaa. Vastaavasti romantiikan nälkäisetkään eivät pety näissä ihmissuhdekiekuroissa. Päästäämpä sen sivuilla myös kurkistamaan niin krokotiilifarmin, kuninkaallisten kuin gloumour mailman uumeniin. Minulle Pancolin teos osui juuri oikeaan saumaan. Kaipasin jotakin hyvää lukuromaania, joka vain imaisisi mukaansa mutta ei olisi liian kevyt tai raskas. Teos tarjosikin niin monipuolisen kattauksen, että ähky oli lähellä, mutta missään ei menty yli. Kiinnostavaa ja koskettaavaa tekstiä, joka ainakin minuun upposi kuin veitsi sulaan voihin.

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Elämä on ihanaa, Järjellä ja tunteella, Kirjakko ruispellossa, Lumiomena, Tuhansia sivuja, Täällä toisen tähden alla, Annelin lukuvinkit, Upotus, Kirjahullun päiväkirja ja Lillin kirjataivas

Titanin seireenit - Kurt Vonnegut

Kirjan nimi: Titanin seireenit (The Sirens of Titan)
Kirjoittaja: Kurt Vonnegut, suomentanut Marjatta Kapari
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi:  1959, suomennos 1981
Sivumäärä: 279
Mistä: Isältä lainassa

' Kansanjoukko oli koolla.

Joukko oli kokoontunut koska tapahtuisi materialisaatio. Muuan mies ja hänen koiransa aineellistuisivat, ilmestyisivät näkyviin tyhjästä - aluksi hentoina ollakseen lopulta yhtä vankkaa ainetta kuin kutka hyvänsä elävät mies ja koira.'

s. 10

Malachi Constant on mies jota onni seuraa. Kaikki mihin hänen isänsä koski muuttui kullaksi tämän pettämättömän sijoitusstrategian ansiosta (joka perustui Raamatun lukemiseen). Yhdellä ainokaisella tapaamisellaan hän jakoi tämän tietonsa Constantille, jota sama tuuri on seurannut aina kolmen miljardin dollarin omaisuuteen saakka. Constant tuntee kuitenkin tyhjyyttä, sillä hän hukuttaa päivänsä alkoholiin, huumeisiin ja naisiin sen sijaan, että toteuttaisi nimensä enteen eli toimisi uskollisena sanansaattajana.

Eräänä päivänä Constant saa kuitenkin kirjeen, jossa rouva Rumfoord kutsuu hänet tapaamaan miestään tämän seuraavaan materialisaatioon. Tämä on harvinaista, sillä monista tutkijoiden pyynnöistä huolimatta, kronosyklastiseen suppiloon lentänyt Winston Rumfoord koirineen ovat pysyneet säännöllisten mutta lyhytaikaisten materialisaatioidensa aikana visusti piilossa rouva Rumfordin talossa. 

Herra Rumfoordilla on kuitenkin viesti kerrottavanaan Constantille. Rumfoord on nimittäin tavannut Constantin tulevaisuudessa Titanissa eli Saturnuksen yhdessä kuussa. Nyt Rumford on tullut kertomaan Constantille uskomattoman tarinan kuinka hänen tiensä on tuleva johtamaan Marsin rodunjalostuksen, Merkuriuksen ja vielä kerran Maan kautta Titaniin, jossa tulevaisuus kolmen lumoavan kauniin naisen seurassa odottaa.

' - Pystyttekö - pystyttekö te näkemään tulevaisuuteen? Constant kysyi. Hänen kasvojaan kiristi, iho tuntui kuivalta. Kämmenet hikosivat.

- Rajallisessa mielessä - kyllä, Rumfoord sanoi. - Kun ajoin avaruusaluksellani kronosynklastiseen suppiloon koin yhtenä välähdyksenä että kaikki mikä on ollut on aina oleva, ja kaikki mikä on oleva on aina ollut. Hän naurahti jälleen. - Kun sen tietää, ennustamisesta on kaikki hohto poissa - se on maailman yksinkertaisin ja itsestäänselvin asia. '

s. 25

Titanin seireenit on uskomaton tarina, jonka päätähtenä on kaiken aivan liian helposti saanut Constant. Elämässä pitäisi kuitenkin olla kyse tasapainosta, jonka vuoksi Constant joutuu kohtalonsa ryöpöttelemäksi. Constantin tietynlainen velttous aiheuttikin halun jatkuvasti ravistella häntä heräämään ja ottamaan oman elämänsä kontrollin takaisin. Toisaalta herra Rumfoordissa ja marsilaisessa sotilaspäällikkö Boazissa tuntui olevan enemmän sävyjä, ja miellyin kaikista heidän teoistaan huolimatta heihin enemmän kuin saamattomaan Constantiin. Toisaalta ehkä Constantin tila tulisi ymmärtää, olihan hänen mielensä tyhjennetty Marsissa, mutta silti jäin kaipaan hiukan enemmän.

Absurdeja tapahtumia ei Vonnegutin kerronnassa pääse tosiaan eroon. On materialisoituvaa miestä ja koiraa, Marsin radioantenneilla aivopestyt sotajoukot, Merkuriuksen musiikista pitävät oliot ja tietenkin unohtamatta sitten itse Titanin tapahtumia. Ikinä ei voi arvata mitä seuraava käänne tuo tullessaa. Vonnegut tuo kerronnassaan esiin ihmiskohtaloiden vapaan tahdon olemattomuuden sekä sodankäynnin ja elämäntarkoituksen etsimisen turhuuden. Vonnegutin teosten kuvaillaan usein sekoittavan scifiä, mustaa huumoria ja satiiria, ja sitä myös Titaanin seireneillä oli tarjottavanaan.

Kun aloitin Titaanin seireenit jäin siis heti koukkuun. Vonnegutin teksti oli niin raikkaan erilaista tarkkaan sivaltavana mutta samalla humoristisena kerrontana, että jopa ultimaattinen suosikkini Douglas Adamsin Linnunrata teokset tulivat mieleeni. Ikävä kyllä teoksen Mars osuus olisi kaivannut mielestäni hiukan tiivistystä pitääkseen kiinnostukseni täysin yllä, mutta onneksi tämän laskun jälkeen pääsimme taas kiehtovaan Merkuriukseen. Kokonaisuutena tämä sekopäinen teos onnistuu samalla myös herättämään ajatuksia, ja viimeisten sivujen jälkeen koin jopa lukijana tyhjyyden tunteen. Voiko kaikki todella päättyä näin?

' Tämän kirjan kaikki henkilöt, paikat ja tapahtumat ovat todellisuudesta. Jotkin vuorosanat ja ajatukset ovat pakosta kirjailijan sepittämiä. Mitään nimiä ei ole muutettu viattomien suojelemiseksi, koska viattomien suojelu kuuluu kaikkivaltiaan Jumalan taivaallisiin rutiinihommiin. '

s. 4

Tähdet: * * * +

Ehdoton valta - Mariette Lindstein

Kirjan nimi: Ehdoton valta (Sekten på Dimön)
Sarja: Lahko #1
Kirjoittaja: Mariette Lindstein, suomentanut Christine Thorel
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi:  2018, suomennos 2019
Sivumäärä: 492
Mistä: Kirjastosta

' "Kyllästyttääkö kuulla, kuinka pitäisi olla läsnä ja elää hetkessä? Älä kuuntele enää mitään hihhuleita, jotka saarnaavat, että vain tämä hetki on tärkeä. Älä osta heidän kirjojaan ja kurssejaan, joissa opetetaan istumaan, tuijottamaan ja hengittämään syvään. Meillä ViaTerrassa ei kielletä menneisyyttä. Me saamme siitä voimaa." '

s. 12

Juuri yliopistosta valmistunut Sofia Bauman on hukassa. Ex-poikaystävän nettikiusaaminen ei ota loppuakseen eikä elämän suunta ole muutenkaan selvillä. Törmätessään ViaTerran, uuden New Age liikkeen, karismaattiseen johtajaan Franz Oswaldiin, päättää Sofia antaa tälle tilaisuuden. Rauhoittuminen sekä pääseminen lähemmes luontoa ja pakoon arjen stressiä kuulostaa juuri siltä miltä hän on kaivannut. Kahden viikon kokeiluohjelman jälkeen Sofia tuntee syntyneensä täysin uudelleen, joten kuin vanhingossa hän tulee hyväksyneeksi työtarjouksen jäädä ViaTerraan sunnittelemaan ja ylläpitämään sen kirjastoa.

Alussa kaikki on ihanaa: teesien mukaisesti elämä on tasapainoisempaa ja terveellisempään kuin koskaan, työ on haastavan mielenkiintoista ja sitten on tietysti myös hurmaava Benjamin. Hitaasti ihannemaailman verho rupeaa kuitenkin repeytymään kun kesäaurinko vaihtuu syystuuliin. Henkilökunnalla ei ole pian enää oikeutta käyttää tietokoneita tai puhelimia ja kaikkia viestejä ulos ja sisälle sensuroidaan kovalla kädellä. Tämä on kuitenkin vasta alkusoittoa. Myrsky on nousemassa. Pian Oswaldin sana on laki, jota ei voi kyseenalaistaa ilman hyytäviä rangaistuksia. Tervetuloa ViaTerraan - kulttiin josta ei ole ulospääsyä.

' Sofia aavisti, että ViaTerra oli merkittävä paikka. Se ei ollut vain kaunis. Siinä oli jotakin muutakin. Epätavallista rauhaa. Tuntuu kuin he olisivat tulleet toiseen ulottuvuuteen, jossa kaikki telkkarit, kännykät, tietokoneet ja tabletit oli suljettu yhtä aikaa. Aivan kuin maailman taukoamaton humina olisi vaiennut muurien sisäpuolella. Samaan aikaan paikan yllä leijui jotakin pahaenteistä. Sofia ei oikein osannut sanoa, mitä se oli. Täällä on niin kaunista, että ihan pakahdun ja siltä minua puistattaa, hän ajatteli. '

s. 22

Ehdottomasta vallasta kohistiin paljon noin vuosi sitten sen ilmestyessä. Vaikka teos itsessään on fiktiivinen psykologinen trilleri, pohjautuvat siinä kuvatut asiat myös kirjailijan omiin kokemuksiin 20 vuoden aikaisesta urastaan Skientologian johtoportaikossa sekä dramaattisesta paostaan Golden Base päämajasta. Ehdoton tottelevaisuus, paon estävät muurit, yhteydenpidon esto sekä fyysinen kuritus ovat asioita jotka teoksen sivujen lisäksi ovat Lindstein kertoman mukaan myös osa Skientologian salaisuuksien verhon alla tapahtuvaa toimintaa. Vaikka Ehdottoman vallan kultti ja miljöö on vaihdettu, luo Lindsteinin omakohtaisuus siihen vielä oman hyytävän lisänsä. Muuten asiat voisi ohittaa epäuskoisena, mutta nyt ei voinut kääntää katsettaan. Herää vain kysymys, miten kukaan voi kestää tuollaisissa epäinhimillisissä oloissa (karismaattisen) johtajan mielivaltaisen tyrannian alla vuosia.

Teos selkeästi ravistelee, kun sen kierrokset vain kasvavat kasvamistaan. Lukijana uskoin aina ettei asiat ainakaan enää pahemmaksi voisi mennä, mutta Lindstein osoittaa toisin kerta toisensa jälkeen. Toisaalta vaikka Ehdoton valta on hyytävää luettavaa, ei se kirjallisena teoksena ole kovin kummoinen. En usko, että siitä olisi tullut vuoden tapausta ilman Lindsteinin omaa historiaa kultissa. Ehdoton valta toimiikin siis oivana tirkistelynä suljetun kultin järkyttävään arkeen, mutta en usko että tulen tarttumaan enää Lahko sarjan muihin osiin.

' Et pääse täältä koskaan pois. '

s. 8  

Tähdet: * * *

Muualla luettu: Lukujonossa, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus, Kirjarouvan elämää, Järjellä ja tunteella ja Villasukka kirjahyllyssä

Soturin oppivuodet - Jin Yong

Kirjan nimi: Soturin oppivuodet (Shediao yingxiong zhuan)
Sarja: Kotkasoturien taru #1
Kirjoittaja: Jin Yong, suomentanut Riina Vuokko
Kustantaja: Moebius
Julkaisuvuosi:  1959, suomennos 2018
Sivumäärä: 544
Mistä: Kirjastosta

' "Kisa jota aion teille ehdottaa vie melkoisesti aikaa eikä siitä selviä pelkällä huimapäisellä rohkeudella ja opetelluilla taistelutempuilla, siinä koetellaan todellisia taitoja ja oikeaa viisautta. Miekoin, lyönnein ja potkuin osaa taistella jokainen, joka joskus on hiukan taistelulajeissa saanut oppia, mutta me olemme kaikki wulinin parhaimmistoa. Emme me saa vajota rahvaan tasolle ja turvautua yksinkertaisiin konsteihin, vaan meidän tulee näyttää toisille esimerkkiä ja osoittaa olevamme maineemme veroisia."

s. 141-142

 1100-luvun Kiinassa eletään jakautumisen aikaa. Jin-dynastia on vallannut isoja osia Pohjois-Kiinaa ja Song-dynastian hallitsijat on ajettu pakoon Etelä-Kiinaan. Etelässä pienessä Härkäkylässä asuvat entiset pohjoisen taistelijat Yang Tiexin sekä Guo Xiaotian vaimoineen. Eräänä talvisena iltana he kohtaavat taolaisen munkin, itse Ikuisen kevään mestari Qui Chujin. Tämä suuri mestari tulee sotkeneeksi  perheet dynastioiden selkkaukseen. Myöhemmin dynastian sotilaat palaavat erottaen perheenjäsenet toisistaan. Molemmat raskaana olevat naiset joutuvat erilleen miesten kaatuessa maahan. Yang Tiexin vaimo päätyy korkea-asemaisen Jin-dynastian jäsenen huomaan samalla kun kaapatun Guo Xiaotian vaimon tie vie kohti Mongolian aroja.

Ikuisen kevään mestari Qui Chujin tuntee syyllisyyttä ja vannoo pelastavansa vaimot. Väärinkäsityksen vuoksi taolainen munkki joutuu kuitenkin napit vastakkain Etelän seitsemän kummajaisen kanssa. Hyvittääkseen tilanteen solmivat osapuolet sopimuksen: Etelän seitsemän kummajaista koittavat löytää ja pelastaa Guo Xiaotian vaimon ja lapsen ja vastaavasti Qui Chujin ottaa vastuulleen Yang Tiexin vaimon lapsineen. Tasan kahdeksantoista vuoden päästä nämä vielä syntymättömät lapset tulevat ottelemaan keskenään, mikä on paljastava kumman koulukunnan opit ovat vahvemmat.

Muutaman vuoden kuluttua Mongolian erämaassa syntynyt ja lapsuutensa asunut nuori Guo Jing (Guo Xiaotian poika) kohtaa Mongolien päällikkö Temüjin (Tsingis-kaan) joukkoineen. Guo Jing onnistuu tekemään tähän kuuluisaan päällikköön vaikutuksen, mikä johdattaa hänet keskelle Mongolien valtataisteluita. Tämän lisäksi hänen elämäänsä ilmestyvät kuin tyhjästä peräti seitsemän wulinin mestaria, jotka haluavat koulia hänestä mestaritaistelijan.

' "Tässä on Etelän seitsemästä sankarista vanhin, Lentävä lepakko Ke Zhen'e", hän sanoi ja nyökkäsi sokean miehen suuntaan. Myös Wanyan Honglie kuunteli tarkkaan ja yritti painaa jokaisen nimen mieleensä. Kullat ja hopeat varastaneen resuisen oppineen nimi kuului olevan Zhu Cong. Lyhyt paksukainen, joka oli tehnyt Wanyan Honglieen vaikutuksen ratsastajantaidoillaan, oli kolmas veli Han Baoju. Neljäs veli oli polttopuukuormineen paikalle saapunut Nan Xiren. Teurastajalta näyttävä kookas ja paksu mies oli viides veli Zhang Asheng, lempinimeltään Naurava Buddha. Kaupustelijan näköinen, vaakaa mukanaan kantava kuudes veli oli Quan Jinfa, ja kalastajatytön nimi oli Han Xiaoying, hänet esiteltiin viimeisenä ja hän oli selvästi joukon nuorin. '

s. 90 

Jin Yongin neliosainen Kotkasoturien taru on kiinalaisen wuxia kirjallisuuden johtotähtiä. Wuxia kirjallisuus oli minulle ainakin täysin uusi tuttavuus. Se pitää sisällään historiallisia sankaritarinoita yhdistettynä itämaisiin taistelulajeihin, mikä on varsin kiehtovalta kuulostava kattaus. Tietysti mukana on hiukan fantasiaelementtejä mestarien ylivoimaisissa kyvyissä, mutta periaatteessa asiat on pyritty selittämään sisäisten voimien avulla. Erityisesti innostuin, kun tajusin teoksen laajemman miljöön perustuvan oikeisiin historiallisiin tapahtumiin kuten Song- ja Jing-dynastioiden väliseen kamppailuun sekä Tsingis-kaanin nousuun Mongolien johtajaksi. Tuo on aika, josta ei hirveästi kertoilla näin Eurooppalaisessa peräpohjolan oppikirjoissa. Yongin teos herätti kuitenkin sisäisen historioitsijani perehtymään lisää kyseiseen ajanjaksoon ja tapahtumiin. 

Erilaisilla taisteluilla on tarinassa myös hyvin merkittävä rooli ja niiden yksityiskohtaiset kuvaukset saattoivat jatkua sivutolkulla. Aluksi olin aivan lumoutunut. Aivan kuin next-level kung-fu elokuvan taistelukohtaukset olisivat avautuneet silmieni eteen, mutta tällä kertaa luettujen sivujen välityksellä. Uskomatonta vauhtia ja kehonhallintaa on luvassa kun eri koulukuntien mestarit ottavat yhteen. Ikävä kyllä alun lumous ei jaksanut kannatella teoksen loppuun asti. Näitä yksityiskohtaisia kamppailuja tuli vastaan aika jatkuvalla syötöllä, mikä uuvutti ainakin tämän innostuneen lukijan paikoin. Sivumäärästään huolimatta itse tarina ei ehtinyt edetä vielä edes kovin pitkälle, mutta loppu jäi kyllä niin pahaan cliffhangeriin että seuraavakin osa on pakko lukea.

Yongin tarjoilema henkilökatras on myös varsin runsas. En tiedä oliko syynä yksinkertaisesti henkilökaartin määrä vai vierasmaalaiset nimet, mutta minulla meni hyvä tovi päästä perille kuka onkaan kuka. Pelastuksekseni koituikin niteen takaosassa sijaitseva henkilöluettelo, jota tuli aika ahkerasti vilkuiltua. Tämä henkilökaarti on myös kuin ylitsepursuava runsaudensarvi. Menoa ja meininkiä riittää kun aina nurkan takaa voi ilmestyä uusi yhä mahtavampi mestari uudesta koulukunnasta. Tylsyys ei ainkaan näiden värikkäiden hahmojen seurassa pääse yllättämään, mistä hatunnosto Yongin loputtomalle mielikuvitukselle. Tämä yhden teoksen runsaus saa vain jo pohtimaan, että mitäköhän kaikkea kirjailijalla onkaan hihassa vielä seuraaviin osiin.

Soturin oppivuodet on siis hyvin erilainen teos kuin mitä olen ikinä ennen tullut lukeneeksi. Se yhdistelee historiaa sekä lähes yliluonnollisia taistelulajeja. Vaikka yleensä lapsikertojat ärsyttävätkin minua suuresti, varsinkin Guo  Jingin kaltaiset tyhmemmän puoleiset tapaukset, niin tykästyin kuitenkin teoksen hyvää tarkoittavaan ja lämminsydämiseen päähenkilöön. Oli myös kiehtovaa tutustua eri koulukuntiin kuten Taolaisen täydellisen totuuden koulukuntaan, Persikankukkasaaren koulukuntaan sekä Aaveportin koulukuntaan. Eri liikkeillä oli myös ihanan runollisia nimiä kuten 'nouseva feeniks', 'meren syvyyksiin sukeltava lohikäärme' sekä 'pääsky palaa pesäänsä'. Kokonaisuutena kiehtovan erilainen teos.

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Siniset helmet

 

Ruumis kirjastossa - Agatha Christie

Kirjan nimi: Ruumis kirjastossa (The Body in the Library)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Ragni Rossi
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi:  1942, suomennos 1972
Sivumäärä: 188
Mistä: Omasta hyllystä

' "Sinä olet nähnyt unta, Dolly, ja sillä hyvä. Sinuun on vaikuttanut se salapoliisiromaani jota luit - 'Johtolankana katkennut tulitikku'. Kyllähän sinä tiedät - lordi Edgbaston löytää kauniin vaaleaverikön kuolleena kirjastosta takanedusmatolta. Kirjoissa ruumiit aina löytyvät kirjastoista. Todellisessa elämässä en ikinä ole kuullut vastaavasta tapauksesta." '

s. 9

Kun sisäkkö pyyhältää Bantryjen makuuhuoneeseen kertomaan, että kirjastossa on ruumis, eivät he ole uskoa korviaan. Eihän ruumiita löydy kirjastoista kuin halvoissa salapoliisikirjoissa! Ei siinä auta muu kuin nousta ylös ja käydä tarkistamassa tilanne - ja siellä vanhan kirjastohuoneen takanedusmatolla on kuin onkin ruumis. Karhuntaljan päällä makaa eloton nuori platinablondi, jonka satiininen iltapuku ja vahva ehostus ovat täydellisessä ristiriidassa iäkkäiden Bantryjen kodin kanssa. Kuka tämä mysteerinainen on ja ennen kaikkea miten hän on päätynyt Gossigton Halliin?

Rouva Bantry päätätä kutsua hyvän tuttunsa kylän vanhan vainukoiran neiti Marplen apuun, sillä ikävät kielet jo laulavat kuinka herra Bantry on varmasti kuristanut rakastajattarensa. Kun poliisi saa tiedon kadonneesta tanssijattaresta Danemouthin Majestic-hotellista, päättävät neiti Marple ja rouva Bantry lähteä kylpylälomalle Majesticiin, jossa päiväohjelmaan kuuluu kuitenkin rentouttavien kylpyjen sijasta asioiden nuuskiminen. Majesticissa he kohtaavat invalidi Conway Jeffersonin, miehen jonka omaisuutta hänen lapsiensa lesket havittelevat. Pian selviää, että juuri Conway on ilmoittanut nuoren tanssijatar Rubyn katoamisesta. Miten Jeffersonit liittyvät tähän tyttöön? Oliko tanssiesitysten taustalla enemmänkin draamaa kuin alkujaan näyttää? Ja eikös elokuvamaailmaan yhteyksissä olevaa pöyhkeää Basil Blakea ole nähty blondi käsipuolessaan? Neiti Marplen on aika kääriä hihat ja selvittää, mitä oikeasti onkaan tapahtunut.

' "Et ehkä usko minua, mutta alakerran eteisaulassa istuu tällä hetkellä mysteerien ratkaisemisen asiantuntija. Tämä henkilö on etevämpi kuin minä ja jokseenkin todennäköisesti hänellä saattaa olla paikallista vainua."

"Mistä sinä puhut?"

"Alakerrassa, eteisaulan vasemmalta lukien kolmannen pylvään juurella istuu vanha nainen. Hänellä on suloiset tyynet ikäneidon kasvot ja mieli, joka on luodannut inhimillisen pahuuden syvyydet ja suhtautuu siihen kuin mihin tahansa päivätyöhän. Hänen nimensä on  neiti Marple. Hän on kotoisin St. Mary Meadin kylästä, josta on puolitoista mailia Gossingtoniin, hän on Bantryjen ystävä - ja rikosasioissa hän on taitava, Conway." '

s. 87

Lähtöasetelmat ovat kutkuttavat: iäkkään pariskunna kirjastosta löytyy täysin toisesta maailmasta tulevan nuoren neidon ruumis. Odotin malttamattomana mitäköhän Christie onnistuu tästä sopasta keittämään ja oletin tapahtumien sijoittuvan pitkälti taas tuttuun tapaan pikkukylään ja sen pinnan alla piileskeleviin salaisuuksiin. Yllätyinkin siis kunnolla, kun mysteerin tiet veivätkin hyvin nopeasti pois Gossington Hallista ison hotellin miljööseen. Tuttuun tapaan Christie onnistuu kuitenkin lopulta solmimaan kaikki langanpätkät ja juonikuviot tyydyttävästi yhteen, vaikka miljöö vaihtelikin vahvasti tarinan saatossa.

Christie onkin jo pitkään ollut luottokirjailijani, eikä hän tälläkään kertaa petä. Jälleen kerran päädyin pyörittelemään päässäni vaikka minkälaisia villejä juonikuvioita, mutta täysin ei taaskaan arvaukseni osuneet oikeaan. Toisaalta olin ylpeä, että kerrankin bongasin oleellisen vihjeen heti alussa. Ehkä olen tullut lukeneeksi Christieitä jo sen verran, että osaan etsiä niitä sinäänsä pieniä ja merkityksettömiä sivuhuomioita, jotka lopulta ovatkin avainasemassa ratkaisussa. Ruumis kirjastossa on siis mukava välipala, joka ei kuitenkaan yllä aivan Christien parhaimmistoon. 

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Kirjasähkökäyrä, Sallan lukupäiväkirja, Hurjan Hassu Lukija, Nuharupi ja Jos vaikka lukisi...