sunnuntai 29. elokuuta 2021

Lähikaupan nainen - Sayaka Murata


Kirjan nimi
: Lähikaupan nainen (Konbini ningen)

Kirjoittaja: Sayaka Murata, suomentanut Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2016, suomennos 2020
Sivumäärä: 126
Mistä: Kirjastosta
 
' "Irasshaimase!"
Kohotin ääneni samalla tavalla kuin äsken, kumarsin ja otin korin vastaan.
Niin pääsin ensimmäistä kertaa osaksi maailmaa. Minä todellakin synnyin sinä päivänä uudelleen. '
s. 22
 
Keiko on japanilaisen lähikauppa konbinin myyjä. Ainut poikkeuksellinen seikka tässä asiassa on se, että Keiko on ollut tuon samaisen konbini liikkeen myyjä jo kahdeksantoista vuotta. Kaikki muu henkilökunta ja tuotteetkin ovat jo ajansaatossa vaihtuneet, mutta ei Keiko. Keiko aloitti liikkeessä opiskelujen ohessa ja edelleen hän tekee samaista osa-aika työtä. Japanilaisessa yhteiskunnassa tämä aiheuttaa kummastusta, sillä pitäisihän jo 36-vuotiaana olla vakituisessa hyvässä työssä tai omata perhe ja lapsia, jotta nainen voisi olla arvokas osa yhteiskunnan rattaita.
 
Toisaalta Keiko on aina ollut hiukan erilainen. Yhteiskunnan sanattomat käytösnormit ovat olleet hänelle haastavia. Miksi kuollutta lintua tulisi itkeä? Mitä väärää on lopettaa tappelu lapiolla sen sijaan että odottaisi opettajaa? Hänen vanhempansa eivät tiedä mitä tehdä tyttärensä kanssa, joka ei vain tunnu sopeutuvan. Keiko yrittää kyllä kovasti miellyttää ja toimia oikein. Ehkä juuri sen takia konbinissa on hänen niin hyvä olla. Siellä kaikkeen on toimintaohjeet eli viimein Keiko kokee, että osaa toimia juuri niin kuin pitääkin. Hän elää ja hengittä konbinin tahtiin. Harmi vain, että kaikki muut tuntuvat painostavan häntä löytämään oikean työn tai vähintäänkin aviomiehen.
 
' En itsekkään tiennyt, miksi mikään muu työpaikka ei tullut kyseeseen. Konbinissa oli täydelliset toimintaohjeet kaikkiin tilanteisiin. Vaikka pystyin muuttumaan myyjäksi, en edelleenkään tiennyt, miten olla tavallinen ihminen ohjeiden ulkopuolisessa maailmassa. '
s. 23 
 
Voi Keiko! Miten maailma voikin olla niin kapeakatseinen, että jo lapsena Keiko on joutunut oppimaan piiloutumaan ohjeiden taakse. Unohtamaan omat maailman ihmetyksensä, vain jotta hän pystyisi operoimaan tässä monimutkaisessa käytösnormiviidakossa, jossa ei edes monin paikoin ole mitään järkeä. Miksi meiltä kaikilta odotetaan tiettyä lammasmaista samanlaisuutta? Ja jos sitä poikkeaa, olet lauman hylkiö ja saat ulkopuolisen, erilaisen leiman. Jokaisen tulisi saada olla omanlaisensa yksilö eikä joutua piilottelemaan itseään. Keiko ihmettelee ns. ulkopuolisen silmin noita nykymaailman oletettuja normeja, jotka meille on iskostettu jo lapsena, niin että emme osaa edes kyseenalaistaa niitä enää. Olikin kiehtovaa nähdä kuinka eri tavalla näitä voi tulkita, kun joku tarkasteleekin asioita eri lähtökohdista.

Lähikaupan nainen herätti siis pienestä koostaan huolimatta paljon ajatuksia. Lähikauppa oli Keikon turvasatama ja tarkoitus elämälle, sillä minnekään muualle hän ei vain tuntunut sopivan. Hän jopa opetteli työtovereidensa kaltaista pukeutumis- ja puhetyyliä tietoisesti, jotta osaisi käyttäytyä oikein myös muuten. Toisaalta kyllähän ympäröivät ihmiset vaikuttavat meihin kaikkiin, tosin enimmäkseen nämä muutokset ovat tiedostamattomia. 
 
Itse teksti soljui toteavalla tyylillään eteenpäin, jossa Murata on tuonut hienosti esiin Keikon erilaisuuden kuitenkaan alleviivaamatta tai kauhistelematta sitä. Keiko on vain Keiko ja näin hän ajattelee. Tuo juonen yksi ihmissuhdekiemura oltaisiin ehkä voitu karsia, sillä se tuntui rikkovan hiukan liiaksi muuten seesteistä konbini arkea. Mielestäni Keiko olisi riittänyt. Konbinin arkea ja toimintaa oli myös nautinnollista seurata. Hieno ja tärkeä teos joka tapauksessa nykyajan odotuksista ja tiukoista raameista. Ehkä kaikkea ei todellakaan tarvitsisi lokeroida ja ahtaa samaan muottiin.

Tähdet: 4 / 5
 
 

torstai 26. elokuuta 2021

Valon tanssi - Terry Pratchett


Kirjan nimi
: Valon tanssi (The Light Fantastic)
Sarja: Kiekkomaailma #2
Kirjoittaja: Terry Pratchett, suomentanut Marja Sinkkonen
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 1986, suomennos 2001
Sivumäärä: 232
Mistä: Kirjastosta

' Suuri Kaksonen, joka suurilla, hitailla räpylöillään kuljettaa tähtien kiillottamaa kuortaan vaivalloisesti galaktisessa yössä, selässään koko Kiekon paino. Yhtä suuri kuin maailma. Yhtä vanha kuin Aika. Yhtä kärsivällinen kuin tiiliskivi.
Itse asiassa filosofit ovat ymmärtäneet kaiken päin honkia. Suurella kaksosella on nimittäin erinomaisen hauskaa.
Suuri Kaksonen on koko universumin ainoa olento, joka tietää tarkalleen, minne se on menossa.
Filosofit ovat tietysti väitelleet vuosien ajan Suuren Kaksosen mahdollisesta määränpäästä, ja he ovat usein ilmaisseet huolensa siitä, etteivät ehkä koskaan saisi selvyyttä asiaan.
Asia selviää heille noin kahden kuukauden kuluttua. Ja sitten heillä vasta onkin aihetta huoleen... '
s. 5-6
 
Valon tanssi jatkaa siitä mihin edellinen osa Magian väri jäi. Kyyninen velho Rincewind ja turisti Kakskukka tietoisine matkalaukkuineen ovat aikamoisessa kiipelissä. Omituiset voimat ovat kuitenkin liikkeellä. Kahdeksan suurloitsua, tai nykyään seitsemän sillä yksi  asustelee tyytyväisesti Rincewindin päässä velhon vastustuksesta huolimatta, sisältävä kirja Octavo on alkanut käyttäytyä poikkeuksellisesti. Pian myös syy selviää, sillä taivaalle ilmestyy punainen tähti, joka tulee lähemmäs päivä päivältä Kiekkomaailmaa kannattelevan tähtikilpikonnan lähestyessä määränpäätään räpylänveto kerrallaan. Tarkoittaako tämä väistämätöntä maailmanloppua? Tähtihulluus valtaa kansaa, mutta onko enää mitään tehtävissä?

Toisaalla velho Rincewind ja Kakskukka uskollisine matkalaukkuineen joutuvat jälleen jos jonkinmoisiin seikkailuihin. Kaikki velhot haluavat saada Rincewindin kiinni keinolla millä hyvänsä, sillä nuo kahdeksan mahtiloitsua saattavat olla ainut pelastus koko maailmalle. Loitsulla ja siten Rincewindillä on kuitenkin toisenlaiset suunnitelmat. He päätyvät pakomatkallaan kohtaamaan niin lumottuja puita, kivipaaseja lennättäviä druideja, vanhoja sankareita, uinuvia peikkoja ja tähtihulluuden valtaamia kaupunkeja. Unohtamatta tietenkään kahvittelua sympaattisen Kuoleman kanssa ja lumottuja myymälöitä joiden metafyysinen olemassaolo on täysi kysymysmerkki kaikille osanottajille.
 
' Varsinkin nuoremmat velhot selittivät alinomaan, miten oli jo korkea aika, että magia esittäisi itsensä uudessa valossa ja kohentaisi julkista kuvaansa, ja miten heidän pitäisi lopettaa kaikenlainen puuhastelu vahapalasten ja luunsirpaleiden kanssa ja järjestää ennemmin koko homma asianmukaisesti organisoidulle pohjalle, johon kuuluisi tutkimusohjelmia ja paremman luokan hotelleissa pidettyjä kolmipäiväisiä konferensseja, missä he voisivat esitelmöidä aiheesta kuten "Geomantian tulevaisuudennäkymät" ja "Seitsemän peninkulman saappaiden rooli hyvinvointiyhteiskunnassa". [- -]
Toisentyyppisten velhojen mielestä moinen haihattelu katoaisi kyllä ajan myötä kuin suolistokaasun purkaus aavikolle ' 
s. 26 
 
Pratchettin Kiekkomaailma on kyllä herkullinen fantasia-sarja. Töissä oli todella hektinen viikko ja kaipasin sen vastapainoksi jotakin, joka veisi ajatukset aivan muualle. Siihen tarpeeseen Pratchettin hulvaton fantasiasatiiri upposikin kuin kuuma veitsi voihin. Jaksan edelleen ihmetellä, miten Pratchett onkin onnistunut upottamaan menevään fantasiatarinaan niin paljon osuvia parodioita myös nykymaailman ilmiöistä. Velhojen maailmassa esimerkiksi vanhat tavat ovat saamassa kyytiä kun sanat organisaatiokaavio, muistiot ja kokousten asialistat ovat saamassa jalansijaa vallanhimoisen Trymonin avulla. Tehokkuusajattelua siis peliin ja hylätään kaikki turhat härpäkkeet. On nimittäin tullut aika tehdä organisaatiouudistus! Toisaalta druidit reboottasivat valtaisaa kivipaasi tietokonettaan eivätkä halunneet kuullakaan Kakskukan almanakasta, joka olisi tarjonnut valmiina kaikki halutut tiedot. Säännötkin oli luonnollisesti luotu tässä Kiekkomaailman yhteiskunnassa laadittaviksi eikä suinkaan noudatettaviksi. Myöskin tähtihulluuden aikaansaama kansan liikehdintä oli pelottavankin osuvaa...

Jo Kiekkomaailman ensimmäinen osa Magian väri teki minuun vaikutuksen toivottomine velhoineen ja kaikkea ihmettelevineen turisteineen. Ihastuin tuolloin jo ikihyvin tietoisesta päärynäpuusta veistettyyn matka-arkkuun, ja tässä osassa tätä loistavaa persoonaa syvennettiin vielä lisää! On se mielenkiintoista kuinka tavara, joka ei omaa lainkaan vuorosanoja, voi olla noin valovoimainen osa teosta. Pratchettin kerronta on myös kehittynyt, sillä ensimmäinen osa koostui irrallisista novelleista, kun taas tällä kertaa koko teoksessa oli kantava juoni, vaikka useampi erillinen seikkailu sen sisään mahtuikin. Luonnollisesti tohellusta riitti kuitenkin taas yllin kyllin ja fantasiakliseillekin naureskeltiin.
 
Kokonaisuus toimi siis oikein hyvin herkullisine henkilöineen ja uskomattoman tarkkanäköisine absurdeine maailmoineen. Kaiken kruunasi tosiaan vielä tuo Pratchettin tarkkaan sivaltava kieli ja hersyvä kerronta. Siis täydellistä aivot narikkaan ja menoksi lukemista, mutta silti niitä aivosolujen perukoita kutittelevaa kirjallisuutta! Toivottavasti sarjan seuraavissakin osissa pääsemme seuraamaan Rinchewindin ja matkatavaran seikkailuja, sillä olen täysin peruuttamattomasti rakastunut tuohon omapäiseen kaksikkoon.
 
' "Et kai sinä suinkaan ole puu?" aina vain tiukasti eteenpäin tapittava Rincewind kysyi.
"Älä nyt ole hölmö. Puut eivät osaa puhua."
"Suo anteeksi. Minulla vain on ollut vähän vaikeuksia puiden kanssa viime aikoina, siinä kaikki. Tiedät varmaan, millaista se joskus on."
"En oikeastaan. Minä olen kivi." '
s. 119-120 
 
Tähdet: 4 / 5
 
Muut sarjasta lukemani osat:
 
 Muualla luettu: Books by Taru ja Valopolku

lauantai 21. elokuuta 2021

Suon villi laulu - Delia Owens


Kirjan nimi
: Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing)

Kirjoittaja: Delia Owens, suomentanut Maria Lyytinen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 2018, suomennos 2020
Sivumäärä: 414
Mistä: Kirjastosta
 
' Polun ja tien risteyksessä äiti katsoi aina taakseen, kohotti toistä kättään ja huiskutti valkealla kämmenellään, ennen kuin kääntyi soisten metsien ja osmankäämilaguunien lomitse mutkittelevalle reitille, joka vuoroveden salliessa johdatti kenties aina kylälle asti. Mutta tänään äiti vain jatkoi horjuvin askelin matkaa uurteista polkua pitkin. Hänen pitkä hahmonsa vilahteli vielä metsän siimeksessä, kunnes lehvien seasta erottui enää kaistale valkeaa huivia. Kya pinkaisi paikkaan, josta avautui näkymä tielle, sillä kyllä äiti nyt sentään sieltä vilkuttaisi, mutta hän ehätti sinne nähdäkseen enää välähdyksen sinisestä kapsäkistä - jonka väri ei lainkaan sopinut metsän sävyihin - kunnes sekin katosi kokonaan. Hänen rinnassaan tuntui paksun, liejuisen mudan paino, kun hän palasi portaille odottamaan.'
s. 14
 
Pohjois-Carolinan rannikolla sijaitsee marskimaata. Se on ei kenenkään maata, jonne valkoinen roskasakki on paikoin rakentanut hökkeleitään upottavalle ja kostealle maanpohjalle. Täällä villin luonnon keskellä elää myös Kya perheineen. Kovin kummoinen perhe ei tosin ole, sillä sodassa traumatisoituneen juopon isän nyrkkejä saa milloin kukin väistellä. Yksi toisensa jälkeen kaikki perheenjäsenet, ensin äiti, sitten sisarukset, lähtevät pitkin polkua koskaan palaamatta. Seitsemänvuotias ja koulun välttänyt Kya joutuu opetelemaan huolehtimaan itsestään, sillä viimein myös isä ei palaa juomismatkaltaan. 

Kyasta kasvaa erityislaatuinen nuori tyttö. Hänen ainoat ihmiskontaktinsa ovat värillinen bensapumpun pitäjä Jumpin sekä välillä rämeelle seikkaileva poika Tate. Muuten Kya elää ja hengittää luonnon mukana. Hän seuraa tulikärpästen paritteluriittejä ja keräilee linnuilta pudonneita sulkia. Hän osaa liikkua huomaamatta ja hävittää jälkensä niin että kukaan ei tiedä hänen tarkkailevan. Hänen sisällään palaa aina välillä kaipuu ihmiskontaktiin, mutta samalla tunne erilaisuudesta on liian vahva. Kya on yhtä luonnon kanssa. Rämeen eläimet ja linnut ovat hänen toverinsa.

Toisessa ajassa vuonna 1969, Kyan jo ollessa kahdenkymmenen puolessavälissä, läheisen kaupungin kultapoika ja entinen pelinrakentaja Chase Andrews löydetään suolta palotornin juurelta tippuneena kuolemaansa. Paikallista seriffiä tapaus epäilyttää, sillä miten koko paikalta ei löydy yhtä ainuttakaan sormen- tai jalanjälkeä - ei edes Chasen. Pian kaupungissa kuiskitaan jo murhasta. Syypäänä on pakko olla sen marskimaalla elelevä omituinen Rämelikka, josta kerrotaan jo muutenkin alkukantaisia turinoita. Varsinkin kun huhun mukaan naistenmies Chasella olisi joskus ollut jopa vispilänkauppaa tuon villipedon kanssa.
 
' Hänen kokoelmansa kehittyivät, noudattivat järjestelmällistä jaottelua luokan, suvun ja lajin mukaan; luiden kulumien perusteella myös iän mukaan; sulan pituuden perusteella koon mukaan; tai sitten hienovaraisimpien vihreän sävyjen mukaan. Tieteen ja taiteen voimat kietoutuivat yhteen: väreistä, valosta. lajeista, elämästä punoutui tiedon ja kauneuden mestariluomus, joka täytti hänen mökkinsä joka nurkan. Hänen maailmansa. Niiden keskellä hän kasvoi - köynnöksen runkona - yksin, mutta kooten kaikki ihmeet yhteen. '
s. 168-169 
 
Voi minkä menit Owens tekemään, kun kirjoitit tämän kauniin ja sykähdyttävän tarinan! Teoksen ympärillä on ollut aikamoista hypeä, joten odotukseni olivat jo valmiiksi korkealla, mutta silti Suon villi laulu onnistui yllättämään minut positiivisesti. Sen sivut soljuivat vaivattomasti eteenpäin kuin marskimaan yllä liitävät lokit. Tämä kaunis ja herkkä tarina otti minut lukijana lempeään syleilyynsä ihailemaan luontoa ja sen ihmeitä Kyan kanssa. Aivan huomaamatta tarina oli imaissut minut täysin pyörteisiinsä ja sivut olivatkin jo lähestymässä vääjäämätöntä loppua.  
 
Jokin tuossa Kyan omalaatuisessa luontosuhteessa lumosi. Hän oli omassa elementissään seurailemassa kauriiden kulkua ja tulkitsemassa veden virtausten tahtoja. Owensin luontokuvausta on kehuttu monin paikoin eikä suotta. Elämää tulvillaan oleva marskimaa astutetaan lukijan sydämiin. Olisipa maailmassa enemmän Kyan kaltaisia luontoa kunnioittavia ja siihen uteliaasti suhtautuvia ihmissieluja. Oli dragista seurata muiden ihmisten julmia ennakkoluuloja tätä pientä selviytyjää kohtaan. Hänelle ei kohtalo ollut jakanut samoja pelikortteja kuin muille, mutta jotenkin Kayan elämässä tuntui silti olevan enemmän sisältöä kuin pinnallisissa kylän tytöissä - ainakin jos Tatea on uskominen. 

Suon villi laulu on teos, jota voin lämpimästi suositella hyvien lukuromaanien ystäville. Siinä tuntui olevan palaset kohdillaan: oli koskettavaa kasvutarina ja lumoava miljöö. Aluksi pohdin onko tuo koko murhamysteeri sivujuonne edes tarpeen, mutta loppua kohden, kun nämä eri aikatasot viimein saavuttavat toisensa niin ymmärsin sen roolin osana tätä tarinankerrontaa. Mitään tajunnanräjäyttävää uusien ajatusten tulvaa tämä rauhallinen, herkkä ja paikoin naiivikin teos ei varsinaisesti tarjoa. Se on kuitenkin ylistyslaulu marskimaan luonnolle ja jokaisen omalle tavalle elää.

Tähdet: 4.5 / 5
 
 

maanantai 16. elokuuta 2021

Shantaram - Gregory David Roberts


Kirjan nimi
: Shantaram (Shantaram)

Kirjoittaja: Gregory David Roberts, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Siltala
Julkaisuvuosi: 2003, suomennos 2015
Sivumäärä: 1040
Mistä: Isältä lainassa

' Minun tapauksessani tarina on pitkä ja mutkikas. Olin kapinallinen joka hukkasi ihanteensa heroiiniin, filosofi joka hukkasi rehellisyytensä rikoksiin, runoilija joka hukkasi sielunsa tarkoin vartioituun vankilaan. Kun karkasin vankilasta muurin yli kahden valvontatornin välistä, minusta tuli kotimaani etsityin mies. Onni oli minulle myötäinen ja lennätti minut maailman toiselle puolelle Intiaan, missä liityin Bombayn mafiaan. Salakuljetin tavaraa ja aseita, tein väärennöksiä. Jouduin vankilaan kolmella mantereella, minua hakattiin, puukotettiin, pidettiin nälässä. Lähdin sotaan. Juoksin vihollisen aseita päin. Miehiä kuoli ympärilläni, mutta minä säilyin hengissä. '
s. 8
 
Kaikki alkaa siitä kun 80-luvulla australialainen mies saapuu lentokoneella Intian kuuman ja painostavaan ilmastoon. Hän on aloittamassa uutta lukua elämässä - kirjaimellisemmin kuin suurin osa. Passissa lukee nimittäin hänen olevan uusiseelantilainen ja nimeltään 'Lindsay'. Mies on vankikarkuri ja Australian etsityin mies paettuaan korkeimman turvaluokan vankilasta, jonne oli päätynyt heroiininhimossa tehtyjen aseellisten ryöstöjen seurauksena. Bombayn miljoonakaupungissa hän voi kuitenkin olla kuka vaan.

Mies palkkaa itselleen ensimmäisenä päivänä leveästi hymyilevän oppaan Prabakerin, josta tulee hänen opastajansa Intian ja ennen kaikkea Bombayn ihmeelliseen maailmaan. Pian mies tunnetaan kujeilevan Prabakerin antamalla lempinimellä Lin - ulkomaalaisena joka on opiskellut peräti paikallista marathin kieltä hindin lisäksi! Bombay tuntuu Linille kuin hän olisi tullut kotiin. Tänne hän kuuluu. Onhan myös hänen kantapaikassaan Leopoldissa muuan Sveitsiläis-amerikkalainen Karla, jonka voimakkuus ja salaperäinen etäisyys on Linille vastustamaton yhdistelmä.

Intiassa Linin elämässä ehtii sattua ja tapahtua vaikka mitä. Hän käy Prabakerin mukana tämän vanhempien luona maalaiskylässä, joka on jäänyt täysin kehityksen rattaista ollen vuosikymmeniä ajassaan jäljessä. Lin myös muuttaa Bombaysiin palattuaan slummiin ja aloittaa sattumalta ilmaisklinikan. Hän ystävystyy muiden asukkaiden kanssa, vaikka valkoinen gora onkin hämmentävä nähtävyys slummin köyhyydessä. Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan ja Linkin tulee sotkeutuneeksi Bombayn mafiapomoon päätyen lopulta tälle töihin. Eikä pidä myöskään unohtaa Afganistanin sissisotaa Neuvostovalloittajia vastaan.

' Unohdin slummiyhteisöjen äärettömyyden ja aloin katsoa ihmisiä, jotka niissä asuivat. Naista joka kumartui harjaamaan mustia satiinihiuksiaan. Toista joka pesi lapsiaan kuparisoikossa. Miestä jonka kolmella vuohella oli punainen nauha kaulassaan. Toista miestä joka ajoi partaansa särkyneen peilin edessä. Kaikkialla leikkiviä lapsia. Miehiä jotka kantoivat vettä ämpäreissä. Miehiä jotka korjasivat hökkeliä. Ja katsoinpa minne tahansa, ihmiset hymyilivät ja nauroivat. '
s. 13
 
Eksoottinen ja rehellinen Intian kuvaus lumoaa. Ensin juuri maahan saapunut Lin tuijottaa järkyttyneenä slummien absoluuttista köyhyyttä. Vielä sinne itse muuttaessaankin siivottomien ulkohuussien nenään tunkeutuva haju sai hänet kakomaan yökötyksestä. Kuitenkin slummissa oli kauneutta. Siellä oli tiivis yhteisö. Vaikka kaikki olivatkin köyhiä, ei hymy hyytynyt huulilta ja tarinan onnellisimmat ihmiset löytyivät näiltä sokkeloisilta kaduilta. Voi tuota ihanaa Prabakeria! Pikkuhiljaa tarina rupeaa kuitenkin saamaan yhä synkempiä sävyjä kun Bombayn alamaailman ja sodan raadollisuus iskee vasten kasvoja. Tässäkään ei Roberts kuitenkaan sorru mustavalkoisuuteen vaan lukijana näkee, miksi tuo mafian yhteisö ja sen luoma turvaverkko veti puoleensa karismaattisesta johtajasta puhumattakaan. Oikeastaan tässä tuli hyvin vahva läpileikkaus Bombaysta - sen yhteisöllisyydestä, väreistä ja elämisen vimmasta. Robertsin eräänlainen adoptoitu kotimaanrakkaus Intiaa kohtaan paistaa näiltä sivuilta

Tähän epookkitarinaan ei ole siis kuvattu sankareita vaan ihmisiä, jotka operoivat enimmäkseen lain harmaalla tai jopa sen väärällä puolella. Ehkä juuri tämä rehellinen kerronta teki tarinasta niin autenttisen ja aidon tuntuisen. Helposti monet kirjailijat sortuvat hyvä-paha asetelmaan, mutta tässä ihmiset olivat monitahkoisia ja inhimillisiä. Roberts ei osoittele sormella rikollisuutta tai tuomitse sitä. Miten hän voisikaan, sillä hänen oma elämäntarinansa myötäilee hyvinkin vahvasti Linin polkuja, vaikkei kyseessä olekaan autofiktio vaan romaani, joka on saanut voimakkaan inspiraation hänen todellisesta uskomattomasta elämästä. 

Tähän järkäleeseen mahtuu niin paljon elämän kuvausta, ihmiskohtaloita ja tarinan kerrontaa, että sen kokonaisvaltaista lukukokemusta on haastava sanoittaa. Muun tarinan ohessa myös välillä pysähdytään pohtimaan filosofisia kysymyksiä elämän tarkoituksesta ja hyvästä ja pahasta. Onpahan myös evoluutiobiologian Red Queen (josta luin Ridleyn tietokirjan jokunen vuosi sitten) tuotu esiin. 
 
Robertsin teos ei siis säästele sivujaan. Kun missä tahansa teoksessa ylitetään tuhannen sivun rajapyykki, pitäisi arvioida tarkkaan olisiko siinä hiukan typistämisenkin varaa. Itselleni Afganistanin sodan osuudet eivät tehneet niin suurta vaikutusta (kuten ei Follettin Lie Down with Lionskaan), vaikka aihe onkin nyt ajankohtainen jälleen. Se ei vain kyennyt kilpailemaan Intian uskomattoman kuvaksen kanssa. Myöskin Karlan palvonta meni paikoin hiukan yli, vaikka liiasta romantiikasta tätä teosta ei kyllä voi missään nimessä syyttää. Aika uskomattoman, rankan ja tapahtumarikkaan elämän Lin on kokenut. Lukijalle ei siis ehdi sivumäärästä huolimatta tulla tylsää. Suosittelenkin varaamaan hyvin aikaa tämän tiiliskiven selättämisen. Sitten ei muuta kuin nojatuolimatkalle Intiaan, joka aukeaa lukija silmien eteen kaikkine iloineen ja ryppyineen.
 
 ' Rukhmabai kertoi, että minua oli heidän näkemyksensä mukaan siunattu rauhaisalla onnellisuudella, joten naiset olivat hyväksyneet hänen valitsemansa etunimen. Se oli Shantaram, joka tarkoittaa rauhan miestä tai Jumalan rauhan miestä. '
s. 160 
 
Tähdet: 4 / 5