Kuolema kylässä - Robert Thorogood

Kirjan nimi: Kuolema kylässä (Death comes to Marlow)

Sarja: Thamesjoen murhat #2

Kirjoittaja: Robert Thorogood, suomentanut Hilkka Pekkanen
Kustantaja: Siltala

Julkaisuvuosi: 2023, suomennos 2023

Sivumäärä: 380

Mistä: Kirjastosta

 

' Judith ei antanut talven estää lähes jokapäiväisiä kastautumisia Thamesissa. Siihen vuodenaikaan uintiretket olivat väistämättä lyhyitä, mutta hän ei koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta olla kosketuksissa luontoon, ja ihoa kihelmöi uinnin jälkeen miellyttävästi koko lopun päivää. Erityisen mielellään hän kävi uimassa silloin, kun ratkaistavana oli jokin ongelma, ja juuri siksi hän oli Thamesin sylissä tänä nimenomaisena tammikuun aamuna.

Hän yritti ratkaista arvoitusta. '

s. 7-8

 

Thamesjoen murhissa tapasimme kahdeksaakymmentä lähestyvän Judith Pottsin, joka laatii sanaristikoita, nauttii alastonuinneista Thamessa sekä ratkaisi murhan, jonka kanssa poliisit olivat aivan neuvottomia. Apunaan tällä määrätietoisella naisella oli hänen uudet tuttavuutensa papin hienostorouva Becks sekä koiria ulkoiluttava suorapuheinen Suzie. Nyt on kesä vaihtunut jo talveen, kun Marlown pikkukylässä rupeaa tapahtumaan jälleen kummia.

Eräänä aamuna Judith saa puhelun kaupungin raharikkaalta aateliselta sir Peter Bileyltä. Hän haluaa kutsua Judithin häitään edeltäville cocktailkutsuille. Omissa oloissaan viihtyvä Judith ei aluksi ajattele mennä, mutta jokin sir Peterin sanoissa saa hänet epäilemään, että tämä mies pelkää murhaa tapahtuvaksi. Ei siis muuta kuin noutamaan kolmikon muita jäseniä ja menoksi.

Sir Peter on menossa naimisiin entisen sairaanhoitajansa Jennyn kanssa. Tästä eivät pidä sir Peterin aikuiset lapset - varsinkaan hänen poikansa ja perijänsä Tristram. Tristram saapuukin kutsuille eikä yhteenotolta voida välttyä. Tilanteen jo rauhoituttua talosta kuuluu kuitenkin kaamea kumahdus. Sir Peter löydetään painavan kaapin alle lyyhistyneenä. Hän on kuollut. Judith alkaa epäilemään, että kaikki ei nyt ole kohdallaan, mutta poliisi ei taaskaan ota tapausta vakavasti. Olihan sir Peter yksin lukitussa työhuoneessaan ja ainut avain oli hänen omassa taskussaan. Judithin on siis Suzien ja Becksin kanssa kaivettava itse todistusaineistot esiin. On aika kääriä hihat.

 

' "Ei", Tanika sanoi, "siinä asiassa minun täytyy kyllä tehdä loppu..."

"Ja minun täytyy tehdä loppu noista puheista", Judith sanoi. "Me kolme olemme jo löytäneet sinulle oliiviöljykannun, josta on pyyhitty sormenjäljet, avanneet kassakaapin, josta puuttuu testamentti, ja nyt vielä löytäneet kumisaappaiden jäljet murhahuoneen ikkunan alla olevasta kukkapenkistä."

"Sitä minä juuri tarkoitan. En voi vieläkään väittää sitä varmasti murhaksi..."

"Ymmärrän että sinun täytyy sanoa niin, ihan totta. Joudut noudattamaan sääntöjä."

"En sääntöjä, Judith, vaan lakia. Sellaista lakia jonka rikkomisesta joutuu vankilaan. Siksi minun täytyy seurata todisteketjua, noudattaa asianmukaista menettelytapaa ja varmistaa, että kaikki tapahtuu lain mukaan."

"No, sinä teet asiat omalla tavallasi ja me omallamme. Heti kun olet valmis myöntämään, että sir Peter murhattiin ja että tarvitset apuamme, olemme valmiit tulemaan hätiin. Ihan niin kuin viime kerrallakin. Mennään naiset", Judith sanoi, kääntyi ja lähti. '

s. 78-79

 

Tartuin alkuvuodesta Thorogoodin Thamesjoen murhat-sarjan aloitusosaan, sillä onhan hän suositun Murha paratiisissa tv-sarjan tekijöitä, jota vanhempani katsovat ilolla. Tuolloin Thamesjoen murhat ei vielä saanut minua täysin menettämään sydäntäni sarjalle, mutta sen verran kutkuttavan mysteerin Thorogood oli siinäkin punonut, että päätin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Olihan sen sivuilla ollut varsin hauskaa brittiläistä komiikkaakin, mikä on aina plussaa näissä letkeissä cozy crime sarjoissa.

 

Ikävä kyllä nyt on kuitenkin todettava, että kaikesta potentiaalistaan huolimatta jäin pettyneeksi. Jos valittelin jo ensimmäisen osan kanssa, että henkilöt jäivät aika ohuiksi, niin nyt ne olivat jo surkuhupaisen yksioikoisia. Jokainen kolmikosta oli löytänyt oman paikkansa: Judith pulmien ratkaisijana ja tutkintaa ajavana voimana, Suzie kömpelönä ja hiukan hitaana suorasanaisena Judithin aisaparina ja hiukan vastusteleva Becks, joka tunnistaa maalisävyt ja kumisaappaiden pohjakuviot kymmenenkin vuoden takaa ollen niin ylemmän keskiluokan täydellinen edustaja. Olisiko henkilöihin voinut saada edes vähän enempi lihaa luiden päälle? 

 

Vaikka itse murhajuoni oli ihan mukiinmenevä, niin tämä dekkari ei kokonaisuutena silti vakuuttanut. Tätä sarjaahan on verrattu neiti Marpleen, mutta en kyllä paljon samaa näissä näe. Judith poppoineen enemmänkin vain tohelsi menemään kauhealla vauhdilla. Hauskana yksityiskohtana oli kuitenkin avattu kuinka Judith ratkaisee sanaristikoita. Kiehtova maailma tosiaan miten salapoliisintyötä sekin touhu on. Taidan kuitenkin sanoa tämän osan jälkeen heipat tälle sarjalle. Kiinnostavia kirjoja kun on maailma täynnä. Brittiläisen cozy crimen perään haikailevia suosittelenkin kokeilemaan Osmanin Torstain murhakerho-sarjaa.

 

Tähdet: 2 / 5

 

 Muut sarjasta lukemani osat:

1. Thamesjoen murhat

 

Muualla luettu: Sirjan tarinat, Satunnainen ohilukija ja Tuulevin lukublogi

Nefrin tytär - Erika Vik

Kirjan nimi: Nefrin tytär

Sarja: Kaksosauringot #3

Kirjoittaja: Erika Vik
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2018

Sivumäärä: 560

Mistä: Kirjastosta

 

' Mustasilmäinen mies oli viimein löytänyt hänet.

Ry. Sillä nimellä tämä oli esitellyt itsensä.

Kaikista kiihkeimmin Aleia vihasi noita kahta kirjainta ja miestä, joka tuota nimeä kantoi. Ry oli tunteeton murhaaja. Hän oli surmannut Edeanan ja Eyralin vain siksi, että nämä olivat sattuneet kohtaamaan Aleian Pohjoislinjan pikajunassa. Ry oli jäljittänyt Aleian valtameren yli, hyökännyt hänen kimppuunsa Soleidassa, tainnuttanut salvealla ja kuljettanut lentoaluksellaan tähän kelluvaan vankilaan, jonka kurssista Aleialla ei ollut muuta tietoa kuin se että he etenivät selvästi kohti itää. 

Ry oli väittänyt vievänsä hänet kotiin. Kotiin Thellurothiin. '

s. 60

 

Kaksosauringot trilogian päätösosassa lähdetään liikkeelle siitä mihin Seleesian näkijä jäi. Elementtejä hallitsevat seleesit ovat sodassa tulilintujen kanssa ja taisteluiden tiimellyksessä Aleia on onnistuttu kidnappaamaan. Nyt Klaani on kuljettamassa Aleiaa kauas itään kohti ihmisten hallitsemaa ihmeellistä Thellurothia. Paikkaan, jossa tekniikka on aivan omalla tasollaan. Nämä idän suuret hallitsijat ovat nimittäin ne tahot, jotka ovat palkanneet Klaanin löytämään valkoisen ovaalin haltijat - legendojen mahtavat Nefrit, joiden kyvyillä ihmiset uskovat voivansa valjastaa aivan uudenlaiset mahdit käyttöönsä. Vaikka Aleian väitetäänkin olevan kotoisin Thellurohtista, ei se muuta hänen sisäistä levottomuuttaan. Hän on ehdottomasti menossa väärään suuntaan. Vaikka hän ei muistakaan lumouksen vuoksi menneisyyttään, tämä on paikka jonne hänellä ei pitäisi olla asiaa. Mutta sinne Klaanin Ry häntä on kuitenkin viemässä.

 

Samaan aikaan seleesi Corildon on kokoamassa retkiseuruetta, joka on lähdössä Aleian perään. Corildorilla on palava tarve suojella tuota lumottua ihmistyttöä, joka aikoinaan tuupertui hänen portailleen kaukana pohjoisessa. Pelastusoperaatioon hän saa avukseen seleesien Seuran Varjo-osaston sekä lukkojen kanssa näppärän ja Aleian perään haikailevan Mateon. Onpahan myös vaihtuvakasvoinen Aleian veli Erien sinisen fennekki ketun kanssa, jotka myös pyrkivät epätoivoisesti löytämään Aleian. Pystyvätkö he pelastamaan Aleian ennen kuin on liian myöhäistä? Jokin Aleian lumouksen alla on ruvennut heräilemään eikä kukaan ole pian turvassa.

 

' Erien ei voinut hallita päiväperhosen naamiotaan, tätä muotoa muuttavaa nahkaansa. Lumous oli kuin maalipinta, joka varisisi hänen yltään sitten kun sitä ei enää tarvittaisi. Sisar oli enemmän. Ja nyt hän oli seurueen puheista päätellen matkalla juuri sinne minne oli kiellettyä mennä yksin, kohti myrskynsilmää, josta vaiston olisi kuulunut pakottaa häntä kauemmas. Oliko sisar vankina, koska kulki väärään suuntaan?

Äkkiä Erien ei ollut enää lainkaan varma toimisiko sisaren lumous yhä kuten sen piti.

Sisar saattoi olla kaapattu, heidän salaisuutensa oli voinut vuotaa. Jos sisar oli todella viety Thellurothiin, sen täytyi tarkoittaa sitä, että taho joka oli hänet löytänyt ei tiennyt lainkaan mitä oli tekemässä. 

Tai ehkä he tiesivätkin liikaa ja yrittäisivät käyttää hänen kykyään hyväkseen. '

s. 142-143 

 

Tämä herkullinen kotimainen fantasiasarja on siis viimein tullut päätökseensä. Ensimmäisessä osassa esiteltiin Vikin luomaa kaksosaurinkojen maailmaa ja keskeisiä henkilöitä samalla matkaten junassa. Toisessa osassa keskityttiin puolestaan maagisiin seleeseihin ja heidän yhteiskuntaansa. Nyt kolmannessa osassa painopiste oli taas keikahtanut selkeästi Aleiaan ja hänen lumoukseensa. Miten hänen sisällään voi elää voimakas lumous, joka peittää alleen hänen muistonsa? Mikä on tuo mystinen valkoinen ovaali, josta hän ei voi luopua vaikka yrittäisi? Mitä ovat tarujen nefrit? Entä miten huonot tuulet liittyvät tähän kaikkeen? Herkullisia paljastuksia oli siis luvassa, kun tämä kiehtova tarina eteni kohti arvoistaan loppuhuipennusta.

 

Kuten olenkin jo aiempien osien postauksiin kirjoittanut, rakastan tätä Vikin luomaa steampunk henkistä fantasiamaailmaa. Olen ihastunut seleeseihin niin paljon, että edelleen lemppari osani trilogiasta on ehdottomasti tuo toinen, jossa nämä elementtejä käskevät oliot olivat keskiössä. Herrasmiesmäinen Corildon on varmasti vienyt monen muunkin lukija sydämen. Oikeastaan tässä osassa avattiin myös hiukan verhoa tuota varjoissa liikkuvaa Klaania kohtaan. Melkein jään toivomaan, että Vik joku päivä kirjoittaisi oman spinoff-sarjan Klaanista, sillä sen verran kiehtovalta tuo raotus kuulosti.

 

Oikeastaan on aika haikeata, että tämä sarja on nyt tullut päätökseensä. Vaikka en ole pitänyt kiirettä osia lukiessani, niin silti ehdin jo kiintyä sen maailmaan ja henkilöihin. Ehkä siinä on syynsä, miksi niin monet fantasiasarjat tyypillisesti vain jatkuvat jatkumistaan. Nefrin tytär alkoi hiukan haparoiden, sillä lukijana minulla meni hetki päästä taas tarinan jo niin monen erillisen juonilangan matkaan. Onneksi hiljalleen tarina löysi fokuksen ja sitten sitä jo taas mentiinkin. Loppupuolella sivut suorastaan jo lensivät eteenpäin kun olin niin kerronnan imussa. Lämmin suositus tälle fantasiasarjalle, joka seisoo rohkeasti omilla jaloillaan.

 

Tähdet: 4 / 5

 

 Muut sarjasta lukemani osat:

1. Hän sanoi nimekseen Aleia

2. Seleesian näkijä

 

Muualla luettu: Kirjaluotsi, Lukujonossa, Kirjamies, Siniset helmet, Aamusta yöhön... ja Eniten minua kiinnostaa tie

Kasvattitytär - Enni Mustonen

Kirjan nimi: Kasvattitytär

Sarja: Rouvankartanon tarinoita #1

Kirjoittaja: Enni Mustonen
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2023

Sivumäärä: 395

Mistä: Kirjastosta

 

' Mitäpä siihen saattoi sanoa. Nyökkäsin vain ja tajusin entistä selvemmin, että minun oli tartuttava huushollin ohjiin heti huomispäivänä. Muuten ei talossa meno muuttuisi. Kauhistutti oikein, kun tajusin, että urakka saattoi sittenkin olla minulle liian iso ja vaativa ihan niin kuin Hedvig-täti oli aluksi sanonut. Vaan eipä auta itku, kun maito on jo maassa, sanoi Märta ennen kotona. Ensin oli pakko katsastaa koko kartano, jotta tietäisin, mitä oli tehtävä. '

s. 50

 

Hedda Noora Lilliehöök on 17-vuotias aatelisneito, jonka oma perhe ei ole kyennyt ylläpitämään aatelisten elintasoa Ruotsissa. Näin ollen Hedda Nooran lapseton eno Anders, Hedvig vaimoineen, ovat ottaneet jo pienenä lapsosena Hedda Nooran kasvatikseen. Andersilla on Tuusulassa Johannesbergin kartano, jossa on hyvät fasiliteetit 1770-luvun Suomessa tarjota aatelinen elo. Mitä nyt kasvattiäiti Hedvig sekä Hedda Noora nauttivat osallistumisesta kartanon toimiin erityisesti puutarhassa.

Nyt kasvattiäiti Hedvigin nuorempi veli Adolf on pulassa. Hän on saanut vaativalta isältään hoiteisiinsa Frugårdin kartanon Mäntsälästä sahoineen. Nyt on vain emäntäpiika vuoteenomana halvauksen jäljiltä ja kovasti tarvittaisiin joku pyörittämään kartanon taloutta, kun herrasväkikään ei siellä vakituisesti asu. Hedda Noora päätyykin lähtemään Adolfin matkaan kohti Frugårdia kunnes uusi emäntäpiika löydettäisiin. 

 

Kartanon tilanne on paljon huonompi kuin Hedda Noora on osannut odottaa: emäntäpiika makaa saastaisissa oljissa, lampaita ei ole keritty, leipäorsi kuultaa tyhjyyttään ja aivan kuin palveluskunta olisi ottanut tavaroita omin lupineen omaan käyttöönsä. Ei siis auta muu kuin kääriä hihat ja aloittaa työt. Hedda Nooralla on suuri kasvunpaikka edessään, kun nuoren aatelisneidon on aika löytää oma äänensä ja saada niskoitteleva palvelusväki puolelleen. Onpa myös tarkan ja rauhallisen Adolfin veli Otto, jolle Hedda Noora on menettänyt sydämensä. Ehkä tuo kuninkaan laivaston kunnianhimoinen ja seikkailunnälkäinen luutnantti olisi taas askeleen lähempänä häntä. 

 

' Postilaukku oli siis haettu! Mieli teki saman tien rynnätä tädin luo, mutta pakko oli ensin mennä kyökkiin käsienpesulle. Keittäjä-Greta pudisteli päätään paheksuvasti nähdessään minun hankaavan suopaan kastetulla rievulla mustia kynnenalusiani puhtaaksi muttei sanonut mitään, tuhahti vain. Greta oli alkujaan krouvarin tytär Tukholmasta eikä voinut ymmärtää, miten me tädin kanssa saatoimme hääriä päiväkausia puutarhassa kuin pahaiset piikatytöt, vaikka olimme aatelissukua. Pikkupiika Mari, joka oli lakaisemassa kyökin lattiaa, kiirehti sentään tuomaan minulle rohdinpyyhkeen, kun lopulta olin saanut käteni puhtaiksi. '

s. 10

 

Oi olen rakastunut tähän Mustosen uuteen historiallisen sarjan aloitukseen! Hedda Noora oli jotenkin sympaattinen päähenkilö. Vaikka hän on vielä varsin nuori ja kokematon, niin oli hienoa nähdä, kuinka hän kasvoi rooliinsa ja osasi laittaa kartanossa tuulemaan. Ei se helppoa ollut, mutta onneksi oli kokeneempia, joilta kysyä apua ja neuvoja. Oli myös ihanaa, että hän ei ollut mikään satiinihepeneissä leijaileva aatelisneitokainen vaan varsin maanläheinen. Ylipäätänsä Frugårdin kartanolle oli rakennettu ihastuttava henkilökaarti yksisilmäisestä kyökkipiika Reetasta seitsenvuotiaaseen avuliaaseen Maijaan. Perustuupa tämä kaikki vieläpä oikean Hedvig Eleonoraan eli tuttavallisemmin Hedda Nooran elämään.

 

Mustosen matkassa historia todella herää henkiin. Asun itse Järvenpäässä ja olikin mahtavaa bongailla sivuilta matkan varrelta Kyrölän taukopaikkaa, Kellokoskea ja Vanhankylänniemeä. Hedda Nooran mukana kävi myös tutuksi, kuinka paljon kartanon pyörittäminen vaatikaan tehtävää, varsinkin kun elettiin 1700-luvulla ja kaikki tehtiin itse. Jopa Mustosen kieli tuki saumattomasti tätä miljöökuvausta - rakastin noita vanhahtavia sanoja tekstin lomassa!

 

Kasvattitytär onkin mainio sarjan aloitus. Pidin siitä jopa enemmän kuin Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan Paimentytöstä. Kasvattityttären helppolukuinen kerronta sai sivut vain kääntymään ja kirjan jo loputtua jäin silti edelleen haikailemaan takaisin sen maailmaan. Eihän tämä mitään suuria ajatuksia herättele, mutta omassa historiallisen romantiikan genressään aivan loistava. Kuinka nautinnollista olikaan, että kerrankin muuten rauhakseltaan ja ajankuvaan keskittyvää teosta ei ole pilattu millään sen dramaattisimmilla lopun käänteillä, koska sellainen muka jostain syystä pitäisi olla kirjassa kuin kirjassa. Itse ainakin nautin vain tuossa matkassa mukana. Rakkaushuoliakin oli juuri sopivasti eikä tietty ennalta-arvattavuus haitannut lainkaan. Suosittelenkin oikein lämpimästi tähän sarjaan tutustumista. Kunpa seuraava osa ilmestyisi jo pian.

 

Tähdet: 5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Tuijata, Mustelmiinan mietteitä, Kirjahilla, Kirjakaapin avain, Kirjabrunssi ja Anun ihmeelliset matkat

Hälytystila - Martha Wells

Kirjan nimi: Hälytystila (All Systems Red)

Sarja: Murhabotin päiväkirjat #1

Kirjoittaja: Martha Wells, suomentanut Mika Kivimäki
Kustantaja: Hertta

Julkaisuvuosi: 2017, suomennos 2023

Sivumäärä: 191

Mistä: Kirjastosta

 

' Kun olin hakkeroinut hallintamoduulini, minusta olisi voinut tulla joukkomurhaaja, mutta sitten hoksasin, että pääsin käsiksi kaikkeen yhtiön satelliittien välittämään viihdetarjontaan. Sen jälkeen oli kulunut osapuilleen 35 000 tuntia ilman pahempaa murhaamista, mutta sangen varmasti vähän vaille 35 000 tuntia elokuvien, sarjojen, kirjojen, näytelmien ja musiikin parissa. Sydämettömäksi tappokoneeksi olin kauhean epäonnistunut lajissani. '

s. 5

 

Tulevaisuudessa avaruusmatkailu ja uusien alueiden kartoitus on arkipäivää. Yhtiö kuitenkin vaatii, että jokaiselle matkalle on palkattava mukaan turvallisuusandroidi SecUnit. Nämä SecUnitit ovat koneita, joilla on tietoisuus ja myös osittain orgaanisia osia. Silti ne ovat botteja eivätkä varsinaisesti osa miehistöä. 

Murhabotti on turvallisuusandroidi, joka on onnistunut hakeroimaan oman hallintamoduulinsa. Näin se voi kuluttaa päiviään katselemalla salaa viihdeohjelmia ja tehdä varsinaista työtään vain juuri sen verran, että kukaan ei rupea epäilemään mitään. Sitä ei huvita olla tekemisissä ihmisten kanssa: vain pakollinen kommunikaatio ja sekin tummennetun kypärän suojista. 

Nyt Murhabotti on lähetetty komennukselle erään tutkijaryhmän matkaan kaukaiselle planeetalle. He ovat kartoittamassa aluetta pohtiessaan pitäisikö planeettaan ostaa oikeudet vai ei. Tutkimusryhmän jäsenet ovat Murhabotin mieleen hiukan liiankin tuttavallisia, mutta muuten keikka on varsin helppo. Kunnes omituisia asioita rupeaa selviämään. Aivan kuin joku sabotoisi heidän tutkimusmatkaansa. Onko koko tutkimusryhmä vaarassa? Murhabotin on aika astua esiin ja suojeltava henkensä edestä ihmisiään.

 

' Tällä kertaa hiljaisuus tuntui vielä pahemmalta. Näin kameralla, kuinka Pin-Lee liikehti epätietoisena ja vilkuili Oversea ja Aradaa. Ratthi hieroi kasvojaan. Sitten Mensah sanoi hiljaa: "SecUnit, onko sinulla nimeä?"

En ollut varma, mitä hän ajoi takaa. "Ei."

"Se kutsuu itseään 'Murhabotiksi'", Gurathin sanoi. '

s. 102 

 

Olin törmännyt blogeissa The Murderbot Diaries -sarjaan jo aiemmin ja laittanut sen ylös lukulistalleni. Olinkin siis riemuissani, kun huomasin, että tämä tuore pienkustantamo Hertta oli päättänyt kääntää sen ja julkaista suomeksi. Kun vielä näin tämän Samppa Rannan suunnitteleman kannen, olin vakuuttunut, että tämä pitää saada lukuun ja pikimmiten. Kun sain kirjan käsiini ja lukemisen käyntiin, ensimmäinen ajatukseni oli, että onpas valtavaa fonttia, tämänhän lukaiseekin nopeasti. Parin sivun jälkeen seuraava ajatukseni oli kuitenkin, että apua onpa kökön tuntuista tekstiä. Olin siis juuri saanut loppuun Fielding 1700-luvun klassikkoteoksen Tom Jonesin pitkine polveilevine lauseineen. Ero tähän minimalistiseen ja tapahtumakeskeiseen tikkaukseen oli melkoinen.

 

Murhabotin päiväkirjat on siis varsin nopeatempoinen pieni teos, jossa ei liiaksi jäädä syventämään asioita. Murhabotti on kuitenkin varsin sympaattinen hahmo, kun hän kiusaantuu ihmisten seurassa ja haluaisi vain vetäytyä omaan soppeensa katsomaan saippuasarjoja. Taustalla leijuu kuitenkin myös menneisyyden murhat, joihin viittaillaan, vaikkei vielä näihin tapahtumiin päästäkään sen enempi käsiksi. Ehkä sarjan seuraavissa osissa sitten tämä murhabotin historia aukeaa enempi. Jäin kuitenkin lukijana kaipaamaan hiukan enempi syvyyttä. Nyt tuntui, että jännitystä oltiin vasta rakentamassa ja phuf sitten jo taisteltiinkin. Edes murhabotin nasevan ironiset kommentit eivät riittäneet pelastamaan tätä lukukokemusta.

 

Tähdet: 2 / 5

 

Muualla luettu: Kirjapöllön huhuiluja,  Kirjakasta, Kirjahilla,  Lukutoukan luetut sivut, Satunnainen ohilukija ja Viis kautta viis

  

Tom Jones - Henry Fielding

Kirjan nimi: Tom Jones (The History of Tom Jones)

Kirjoittaja: Henry Fielding, suomentanut Marja Alopaeus
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1749, suomennos 1994

Sivumäärä: 915

Mistä: Kirjastosta

 

' Samalla tavoin myös me ensin esitämme Ihmisluonnon lukijamme hiukovalle ruokahalulle siinä koruttomassa ja yksinkertaisemmassa muodossa, jossa sitä maaseudulla tavataan, ja tämän jälkeen muhennamme ja haudutamme sen kaikissa niissä jaloissa ranskalaisissa ja italialaisissa teennäisyyden ja paheellisuuden mausteliemissä, joita hovi ja kaupunki tarjoavat. '

s. 33

 

1700-luvun lounais-Englannissa Somersetshiressä asustaa kartanonherra Allworthy. Hän poikkeaa monista muista oman asemansa suurmiehistä siinä, että hän oli harvinaisen hyväsydäminen ja antelias. Omia lapsia hänelle ei siunattu, mutta joku oli käynyt piilottamassa hänen sänkyynsä pienen vastasyntyneen. Kaikkien yllätykseksi kartanonherra päättää pitää tämän jonkun köyhäilistön lehtolapsen ja kasvattaa hänestä herrasmiehen. Nimekseen tämä poika saa Tom Jones. Ja tämän teos on tarina hänen elämästään ja edesottamuksistaan.

 

Tom kasvaa kartanonherra Allworthyn sisarenpojan Blifil kanssa. Siinä missä Blifil on aina kohtelias ja tarkoituksellisen miellyttämishaluinen, on Tom puolestaan aina vaikeuksissa. Tomilla on sydän kultaa, mutta hullutukset vievät hänet mennessään. Nuorena komeana miehenä hän tulee sotkeneeksi rakkauselämänsäkin, vaikka vain hyvää hän tarkoittaakin. Rakkaus naapurikartanon ainoaan kuvankauniiseen ja hyvätapaiseen tyttäreen Sofiaan on kuitenkin kohtalokas. Eihän äpärä saa tavoitella noin harvinaislaatuista timanttia! 

 

Rakkaudessaan pettyneenä Tom lähtee kohti pohjoista kukistamaan sotavoimien mukana jakobiittikapinaa. Vastaavasti Sofia lähtee pakoon vastenmielistä pakkoavioliittoa, johon hänen härkäpäinen isänsä on päättänyt hänet naittaa. Edessä on kuitenkin vielä paheellisen Lontoon ylimystön kieroudet. Voivatko Tom ja Sofia vielä saada toisensa? Vai minkälaiset kohtalot kohtalo onkaan päättänyt heille kirjoittaa. 

 

' Lukijana, ennen kuin riennämme yhdessä edemmäs katson parhaaksi tehdä sinulle tiettäväksi, että aion halki koko tämän historian poiketa sivupoluille niin usein kun näen siihen aihetta; seikka, jonka suhteen olen itse parempi arvostelutuomari kuin kuka tahansa säälittävä kriitikko konsanaan, ja tässä minun onkin kehotettava kaikkia noita kriitikoita huolehtimaan omista asioistaan ja olemaan sotkeutumatta opuksiin ja edesottamuksiin, jotka eivät heille millään tavalla kuulu, sillä ennen kuin he esittävät valtuudet, joiden nojalla he istuvat tuomareina, en tunnusta heidän tuomiovaltaansa. '

s. 35 

 

Vastikään telkkarista (jos joku sitä kapistusta vielä sattuisi seuraamaan) tuli sarja Tom Jonesista. Kauheasti ei tässä vauva-arjessa tule telkkaria katseltua, mutta imettäessä on hyvää aikaa lukea kirjoja. Päätin siis tarttua tähän klassikkoon ja kulkea 'aallonharjalla', mutta vain kirjallisessa muodossa. Kirjastossa kuitenkin selvisi, että kyseessä oli aikamoinen tiiliskivi. Yli 900 sivua ja ne täynnä pienen pientä fonttia. Tarkoitukseni oli osallistua kirjabloggaajien perinteiseen klassikkohaasteeseen, mutta myöhästyin viikolla. Noh parempi onni taas puolen vuoden päästä. Ehkä silloin palaan taas lukemaan Shakespearen näytelmiä, sillä ne ainakin ovat ennakoitavan lyhyitä.

 

Olen lukenut jonkin verran klassikoita ja yllätyinkin positiivisesti tästä Fielding veijariteoksesta. Moniin 1800-luvun merkkiteoksiin verrattuna Fieldingillä oli paljon enemmän huumoria kerronnassaan. Vahvoja tunteita ja kaupungin paheellisia juonia oli kuin vuosi sitten lukemassani myös 1700-luvulla kirjoitetussa Choderlos de Laclosin Vaarallisia suhteita teoksessa. Oikeastaan oli mielenkiintoista, että ajalleen tyypillisesti Fielding ei ole lähtenyt kirjeromaanien pariin vaan kirjoittanut aivan puhtaan ja rehevän romaanin. 

Tom Jones on siis varsin kevyt klassikko, jos tarvittavia käsivoimia ei lasketa. Vaikka tekstissä viljelläänkin paikoin pitkiä korulauseita, on pääpaino hauskassa kerronnassa ja ihmiskuvauksissa. Olin aluksi aivan liekeissä Fielding nokkelasta ja lukijaa useinkin puhuttelevasta kertojasta sekä teoksen humoristisesta otteesta. Fielding on myös kuvannut aimo katraan ihmisiä joita Tom Jones tapaa seikkailujensa aikana aina köyhästä palkollisesta, epäileväisiin majatalonpitäjiin ja ylväisiin kaupungin hienostorouviin. Tässä sivumäärässä todellakin oli aikaa ja tilaa kuvailla näitä sattumuksia ja dialogeja, joita sankerillemme tulikaan eteen. Jokainen luku on myös osuvasti nimetty esimerkiksi "Sisältää vähän tai ei mitään" tai vaikkapa "Joka niiden mielestä, joilla ei ole sydäntä, sisältää paljon melua tyhjästä". Pidin siis todella paljon Fielding tyylistä, mutta jossain kohtaa lukutahtini kuitenkin hiipui. 900 sivua on aikamoinen matka ja sanoisin että vähempikin olisi voinut riittää. Olen kuitenkin iloinen ja tyytyväinen itseeni, kun selätin tämän tiiliskivi klassikon.

Tähdet: 3.5 / 5

Muualla luettu: Nipvet

Vihan liekit - Suzanne Collins

Kirjan nimi: Vihan liekit (Catching Fire)

Sarja: Nälkäpeli #2

Kirjoittaja: Suzanne Collins, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2011

Sivumäärä: 412

Mistä: Kirjastosta

 

' Jos presidentti on tullut pääkaupungista tänne asti, se saattaa merkitä vain yhtä asiaa. Minä olen pahoissa vaikeuksissa. Ja jos minä olen vaikeuksissa, myös perheeni on vaikeuksissa. Vavahdan ajatellessani, että tuo mies halveksii minua, ja äiti ja siskoni ovat aivan lähellä. Snow tulee halveksimaan minua aina. Minä pilasin hänen sadistisen Nälkäpelinsä, sain Capitolin vaikuttamaan naurettavalta ja horjutin presidentin valta-asemaa.

Kuitenkin minä yritin vain pitää Peetan ja itseni hengissä. Kapinallisuus oli pelkkää sattumaa. Mutta jos Capitol päättää, että vain yksi tribuutti saa elää, ja jollakin on pokkaa nousta vastustamaan sitä, kaipa se sitten on jo sinänsä kapina. '

s. 25

 

Nälkäpelissä vyöhykkeen 12 tribuutit Katniss ja Peeta selvisivät raakalaismaisesta vuosittaisesta nälkäpelistä hengissä. Tilanne oli ennenkuulumaton, sillä aina on ollut vain yksi voittaja. Kaksi voittajaa on kuitenkin parempi kuin ei yhtään - vai onko? Katniksen marjatempaus on saanut vyöhykkeiden kansalaiset osittamaan mieltään. Jos jopa lapsi kykenee uhmaamaan Capitolin hirmuvaltaa, niin ehkä heilläkin olisi madollisuus. 

 

Näissä tunnelmissa Katniss ja Peeta lähetetään voittajakiertueelle läpi eri vyöhykkeiden. Liekki on jo sytytetty ja jo pieninkin väärä liike heiltä voi sytyttää kapinan roihuun. Presidentti Snow onkin tehnyt Katnikselle selväksi, että mikäli he eivät onnistu vakuuttaman koko kansa siitä, että he toimivat vain silmittömästä rakkaudesta - no siinä tapauksessa ruumiita on tulossa lisää.

 

Nälkäpelistään traumatisoituneet Katniss ja Peeta yrittävätkin esittää kameroiden edessä umpirakastuneita, mutta riittääkö se? Lopulta on myös aika julkistaa seuraava 75. nälkäpeli. Neljännesvuosittain on aina aivan erityiset järjestelyt, mutta tätä yllätystä ei kukaan osannut arvata. On aika palata takaisin areenalle. Entistä vaarallisempien kilpakumppaneiden kera.

 

' Hän lukee varmalla äänellä: "Muistutuksena kapinallisille siitä, että vahvimmatkaan heistä eivät voi kukistaa Capitolin valtaa, kolmannessa neljännesjuhlassa miespuolinen ja naispuolinen tribuutti arvotaan olemassa olevien voittajien joukosta."

Äiti kirkaisee heikosti, ja Prim hautaa kasvot käsiinsä, mutta minä reagoin kutakuinkin samoin kuin yleisö televisiossa. Olen hiukan ymmälläni. Mitä se tarkoittaa? Olemassa olevien voittajien joukosta?

Sitten minulle valkenee, mitä se tarkoittaa. Ainakin minun tapauksessani. Vyöhykkeellä 12 on vain kolme voittajaa joista valita. Kaksi miestä. Yksi nainen...

Joudun areenalle uudestaan. '

s. 187

 

Luin muutama vuosi sitten uudestaan tämän trilogian avausosan ja yllätyin paljon. Muistikuvani höttöisestä teinidraamasta olivat aivan väärät ja sen sijaan sain äärimmäisen koskettavan ja ajatuksia herättävän nuortenromaanin eteeni. Vihan liekit jatkaakin edeltäjänsä jalanjäljissä ja jälleen kerran Collins vakuutti taidoillaan. Kuinka rehellistä oli se, että kerrankin tarinan sankari ei vain jatka elämäänsä normaalisti vaan edellisen pelin kauhut ovat selkeästi jättäneet häneen jälkensä. Katniss ei myöskään ole suorilta käsin mikään kapinallinen. Hän vain halusi pysyä hengissä ja edelleen tämä on hänen primääri missionsa, vaikka hänestä kovasti koitetaankin leipoa jotain vapauden symbolia. 

 

Vaikka areenalta on päästy pois ei se silti ikinä jätä rauhaan. Traumat ja presidentti Snow katse seuraavat jatkuvasti taustalla. Capitolin meno, jossa syödään vain oksentaakseen, jotta voi syödä vielä lisää, on yököttävää, varsinkin kun muut vyöhykkeet näkevät nälkää. Niin vastakohtien maa. Niin paljon vihaa. Edelleenkin ajatus nälkäpelistä, jossa lapsia lähetetään areenalla tappamaan toisiaan pääkaupungin viihteeksi, on kylmäävä. 

 

Vaikka kyseessä siis on nuorten dystopia, on siinä paljon tasoja myös aikuislukijalle. Sen voi luonnollisesti vain lukea jännittävänä selviytymiskertomuksena, jolloin alun pitkä pohjustus ennen seuraavia kisoja voi tuntua aika pitkälliseltä. Toisaalta itse pidin paljon siitä, kun henkilöitä syvennettiin ja kuvattiin nälkäpelin aiheuttamaa jälkipyykkiä. Ja sitten tarina vasta liimasikin minut paikalleen, kun päästiin uudelleen areenalle. Tällä kertaa areena oli itsessään vielä paljon kiehtovampi ja liittolaisuussuhteet moninaisemmat. Niin monia koskettavia hetkiä tuli myös vastaan. Voi Magsia! Omassa genressään tämä sarja on kyllä aivan loistava.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Nälkäpeli 

 

Muualla luettu: Teresan kirjablogi, Kirjamielellä, Yöpöydän kirjat, Kirjakimara, Cillan kirjablogi, Alas taikavirtaa, Kirjaretket, Luettuja maailmoja, Kujerruksia  ja Ruusun nimi